Arcticon Companion

Super Bowl XLVI

2012-02-05T19:47:00.001+02:00

Eli NFL finaali 46. Tässä ACn ennustus, hippasen myöhään mutta kuitenkin.

Super Bowl Sundayn pippaloiden valmistelut venähtivät myöhään, ja kävimme 25-asteen pakkasessa myös heittelemässä palloa ja tekemässä peliharjoitteita velipojan, veljenpojan ja serkkupojan kanssa. Päivä vierähti kuitenkin Boston Cream Pieta ja hampurilaisia valmistellessa.

Super Bowlin voittaa New York Giants tuloksella 35-31. Ensimmäisen puoliajan jälkeen olla 17-14 Patriots-johdossa, mutta Giants saa heittopelinsä kuntoon toisella puoliskolla ja tekee kolme TDtä, kun New England kykenee vain kahteen, kovasta yrityksestä huolimatta. Ratkaiseva touchdown tulee Eli Manning 15 yardin heittona Victor Cruzille kun peliaikaa on jäljellä 4 minuuttia.

Madonnan väliaikashow on iso ja näyttävä, mutta ontto oman historiansa painossa – silti parempi kuin viimevuotinen. Kansallislaulu pelin alussa on typerryttävä. Tom Coughlin ei saa gatoradea niskaansa, mutta Justin Tuck nostaa hänet harteilleen.

Ja sitten todellisuuteen...

Jenkkifutista fantasiamaassa

2012-02-02T15:34:00.000+02:00

Ja silti tunnustan väriä.

Oikea palloa maanantain vastaisena yönä... alustukseni siitä vähän myöhemmin!

Neil Young, piratismi ja äänenlaatu

2012-02-01T18:00:00.000+02:00

Neil Young on avannut sanallisen arkkunsa Wall Street Journalin tilaisuudessa. Herra Young puolusti sekä musiikkiteollisuutta että piraatteja puheenvuorossaan peräänkuuluttaen äänenlaatua digitaalisen median aikakaudella.

Youngin ehdotuksen käytännöllisyys on kyseenalainen, mutta syyt siihen ovat paremmat. Young kutsui nettipiratismia aikakautemme radioksi – tavaksi promota ja levittää sanaa. Samalla äärimmäisenä hifistinä tunnettu muusikko vaati maksullisen audion puolelle parempaa äänenlaatua.

Young on tullut tunnetuksi mm. CD-levyjen vastaisuudesta. Niiden laatu ei nimittäin riitä, minkä vuoksi hän antoi antologiansa odottaa, kunnes julkaisi ensimmäisen osan bluray-formaatissa (24 bittinen ääni 96 kHz näytetaajuudella CDn 16 bittisen 44,1 kHz sijaan). Young antaa selvästi ymmärtää, ettei ole itse se oikea ihminen ratkaisemaan tätä teknologista ongelmaa, mutta suomii musiikkiteollisuutta kyvyttömyydestä pysyä mukana teknologisessa muutoksessa. Oman kertomansa mukaan Young keskusteli asiasta myös Steve Jobsin kanssa ennen tämän kuolemaa.

Lähtökohtaisesti järkevin osa Neil Youngin argumenttia perustuu ilmaisuuden ja kaupallisuuden yhdistämiseen. Kaikilla on pääsy matalalaatuiseen materiaaliin, mutta laadukkaampi sisältö edellyttää maksamista.

En voi esittää olevani Youngin kaltainen kultakorva, todellakaan, mutta mp3n äänenlaatu aiheuttaa minullekin päänsärkyä (useimmiten), enkä näe parempaa äänenlaatua ongelmana itsessään. Ongelmaksi koen pikemminkin sen, että tapa kuunnella musiikkia on muuttunut länsimaissa. Sen sijaan, että istuisimme levynkannet käsissämme nojatuoliin fiilistelemään musiikkia hifi-järjestelmästämme, me kuuntelemme musiikkia missä vain, matkustaessamme, odottaessamme miten vain. Tähän muutokseen huono äänenlaatu on ollut riittävä. Eihän radionkaan suhina (tai c-kasetin, mikäli muistanette ne) lopulta estänyt saamasta tutun kappaleen aiheuttamaa tunnelatausta!

Kuluttajien tulee haluta parempaa äänenlaatua ja se on isompi ongelma koko yhtälölle. Tällä välin lienee hyödyllistä, että ongelmat pyritään ratkaisemaan rakentavalla kaikkia edes marginaalisesti hyödyttävällä tavalla sen sijaan, että viihdeteollisuus syyllistää tavallisia ihmisiä (piratismi on varsin tavallista) ja luo vastakkainasettelutilanteen ja eripuraa. Kuluttaja voi myös harkita äänestämistä lompakollaan, jos jostain artistista tai vaikka musiikin äänenlaadusta oikeasti yhtään välittää.

Äänenkorkeuden korjailu valtamediassa

2012-01-23T19:00:00.000+02:00

HS teki tänään jutun Auto-Tune-ohjelman käytöstä. Juttu itsessään oli ihan hyvä ja havainnollistava. Koska olen aiemmin kirjoittanut aiheesta, lienee syytä siihen nytkin tarttua. Artikkelissa nimittäin konkretisoituu uutisoinnin ongelmista yksi – ehkä se suurin – yleistäminen.

Koko artikkeli puhuu äänenkorjailusta käyttäen Antares-yhtiön tuotetta Auto-Tunea käytännöllisesti synonyyminä koko asialle. Historian valossa näin onkin, sillä kaivosmaaperätutkimustarkoituksiin kehitetyt algoritmit kääntyivät aikanaan puolihuomaamatta hitiksi, kun Antares 1990-luvulla toi reaaliaikaisen äänenkorkeuden korjailun musiikkituotantoon. Cher teki työkalusta hitin ja loppu on Historiaa! Kun innovaatio oli tapahtunut, muut alan toimijat ryhtyivät omiin yrityksiinsä ja saksalainen Celemony, joka kyllä artikkelin infoboksissa mainitaan, teki 2000-luvun puolella kilpailevan tuotteen Melodynen.

Nykyisin, mikäli mm. alan johtavaa keskustelufoorumia on uskominen, Melodyne on se paras ja ammattilaisten eniten suosima väline, kun studiotuotannosta puhutaan. Antares viuhahtaa kyllä livekäytössä, mutta jopa ammattilaisen voi olla vaikea havaita hienovaraisesta korjailusta sitä, mitä monista kilpailevista digitaalisista algoritmeista on käytetty. Olen käyttänyt Auto-Tunea, Waves Tunea, Logic Pitch Correctia ja Melodynea, joka nykyisin kuuluu oman studioni tärkeimpiin työkaluihin.

Auto-tunettamisesta on tullut niin yleiskielinen termi, että toimittajan on ehkä jopa pakko käyttää sitä, jotta jengi hiffaisi, mistä puhutaan. Tämä on kuitenkin sisällöllisesti väärin, sillä käytössä on monia ohjelmia, joiden erot vaihtelevat marginaalisesta merkittävään. Viimeisin oma melodynetykseni oli konemusiikkiprojektimme bassoraidalla, jonka kollegani TP oli soittanut ja halusi siitä korjattavan yhden epätarkan nuotin. Otto oli hyvä, mutta syntetisaattoripainotteisessa kappaleessa tuo yksi nuotti hyppäsi esiin ilkeästi. Samalla teimme bassoraidasta MIDI-kartan (minkä takia Melodyne jo yksinään on voittaja) ja lisäsimme basson äänimaisemaan syntetisaattoriominaisuuksia tuplaamalla Fender Jazz-basson ääneen keskitaajuuksia synalla. Miksi ei?

Äänenkorjailua ei tulisi hävetä, mutta kuten kaikkia muitakin äänitystekniikoita, sitä tulisi käyttää tarpeen mukaan, rehellisesti ja harkiten.

Ei onnistu

2012-01-23T01:17:00.000+02:00

Ravensilla oli voiton avaimet käsissään, taistelu oli tiukkaa, mutta lopulta viimeistely ei riittänyt kalkkiviivoilla. Patriots menee finaaliin ja korpit lähtevät kesälomalle.

Juuri se, mitä tarvitsi puolustuksellisesti tehdä, tehtiin. Ed Reed, Ray Lewis, Joe Flacco, kaikki olivat liekeissä, mutta lopulta pelin paholainen piinasi yksityiskohdilla. Täydellisesti heitetyn maalin pudottaminen sekunteja ennen summeria katkaisi kamelin selän ja ennen niin vahva Billy Cundiff suorastaan tössi potkutasoituksen. Ei jatkoaikaa vaan aika romahdus.

Ravensista voi silti olla ylpeä. Jäbät taistelivat läpi kauden, mutta näin kävi tällä kertaa. Nähtäväksi jää, pääseekö toinenkaan Harbaughin veljeksistä Super Bowliin.

Purple Pain

2012-01-22T19:26:00.001+02:00

Tänään ratkaistaan Suomen presidentinvaalin finalistit, mutta se ei ole niin tärkeää! Sillä heti perään alkavat NFLn konferenssifinaalit, mistä voittajain tie käy Super Bowliin. Minä kannatan Baltimore Ravensia New England Patriotsia vastaan ja osoitan lojaaliuuttani joukkueelle upouudessa Ray Rice (27) pelipaidassani. NFCn puolella olen periaatteessa San Francisco 49ersin puolella New York Giantsia vastaan, joskin tämä ei ole niin tärkeää.

Kohta nähdään miten käy!

Kodak konkkaan – kokoelmat kuntoon

2012-01-19T17:00:00.000+02:00

130-vuotias Eastman Kodak Co on hakeutunut konkurssisuojelumenettelyyn Yhdysvalloissa (NYT artikkeli). Valokuvauksen todellinen pioneeri on käynyt tätä ennen pitkän alamäen digitaaliteknologian yleistyessä ja filmin muuttuessa yhä harvinaisemmaksi. Syynä alamäkeen on lähinnä ollut kelkasta jäänti teknologisesta muutoksesta kuvan alalla. Tulojen romahtaessa pitkäikäisen yrityksen eläkekulut ovat syöneet kannattavuutta ja rahan loppuessa pakottaneet yrityksen saneeraukseen.

Samaan aikaan Suomessa ei ole kattavaa selkeää käytäntöä digitaalisen tiedon tallentamiseen. Yhteiskunta on jo 1001 0110, mutta sen arkisto- ja museopalvelut jäätävät pahasti. Uusi aineisto tulee enenevässä määrin olemaan digitaalista, minkä takia toimijat ympäri maan painivat samojen ongelmien parissa, koska yleistä, varmaa käytäntöä ei ole.

Kiirettä pitää, etteivät kulttuurihistoriallisesti tärkeät aineistot karkaa lapasesta!

Mitä me sitten tarvitsemme?

1. Hyväksytään se, että digitaalisuus on tullut jäädäkseen.
2. Muutetaan arkistointia ja museoita koskeva lainsäädäntö tätä muutosta heijastellen.
3. Otetaan jo olemassa olevat parhaat mahdolliset tallennus- ja suojausmenetelmät käyttöön harkitusti ja hallitusti.

Helppoa? Ei varmasti, mutta ehdottoman pakollista.

Kustannustehokkaaseen ilmastopolitiikkaan

2012-01-18T18:00:00.000+02:00

Ilmastonsuojelussa ja -lämpenemisen vastaisessa taistelussa on kohdattu valitettavan tehokkaasti globaalin politiikan rajat. Useimmat ratkaisumallit ovat lähinnä teoreettisia, tai siis ainakin niiden toteutuminen ihmisen ollessa, mitä on, on epätodennäköistä. Ilmastoliikkeen sivupolkuja kahlaavat ovat jo vuosia puhuneet resurssien kohdentamisesta tehokkaasti sinne, missä saadaan tehokkaimmin ja nopeimmin hyödyllisiä muutoksia aikaiseksi.

Science-lehden uusimmassa numerossa on artikkeli, jossa ehdotetaan toimenpiteitä köyhimmille ja ilmastonlämpenemiselle kaikkein alttiimmille maille. Tavoitteena on puuttua ongelmiin heti, ei myöhemmin. Asiasta artikkeli NYTssa. Suurin ongelma näiden hyvinkin käytännöllisten ratkaisujen leviämiselle ei ole kuitenkaan dogmaattinen vastustus (Yhdysvaltain konservatiivisimmatkin republikaanit nähtävästi ovat niiden puolella), vaan toimien tavanomaisuus. Maalaisjärjellä ja arkisilla keinoilla ei kerätä lahjoituksia ja näkyvyyttä.

Olisiko kuitenkin aika ryhtyä hurmoksesta hommiin? Ilmasto lämpenee. Tarttis varmaan tehdä jotain. No, tässä on sitä jotain, ruvetaan tekemään.

SOPA ja Wikivastalause

2012-01-17T18:00:00.000+02:00

Suosikkisivustoni menee pian pimeäksi.

Englanninkielisen Wikipedian editoijat päättivät pistää sivuston pimeäksi Jack Bauerin työpäivän mittaiseksi ajaksi vastalauseena Yhdysvaltain kongressissa käynnissä olevalle Stop Online Piracy Act -lakialoitteelle. Arvatkaapa muuten huviksenne, mikä on googlehaulla ensimmäinen tulos noilla sanoilla haettaessa?

Kyllä, tämä. Ja Wikipedian vastalause on täällä. Kyseessä on yksi tärkeimmistä sananvapauskamppailuista internetaikana. Nyt Yhdysvalloissa ajetaan riittämättömästi valmisteltua lainsäädäntöä, joka taipuu suoranaiseen sensuuriin ja uhkaa näin koko tietoyhteiskunnan perusrakenteita. Wikimedia säätiön johtaja Sue Gardner summaa ongelman näin:

All around the world, we're seeing the development of legislation intended to fight online piracy, and regulate the Internet in other ways, that hurt online freedoms. Our concern extends beyond SOPA and PIPA: they are just part of the problem. We want the Internet to remain free and open, everywhere, for everyone.

Ymmärrän, että maailman nopea ja dramaattinen muutos aiheuttaa päänvaivaa, tulovirtojen dramaattisia siirtymisiä ja suuria rakenteellisia muutoksia, eikä näin ollen tapahdu ilman ongelmia, itkua ja hampaiden kiristelyä. Muutosvastarinta ja poteromentaliteetti eivät kuitenkaan vie maailmaa avoimempaan ja demokraattisempaan suuntaan. Siksi vaaditaan tavallisten kansalaisten – meidän kaikkien – osallistumista tähän avoimen tietoyhteiskunnan rakentamishankkeeseen.

Miten sinä autat vapauden kasvua maailmassa?

Konferenssifinaalit

2012-01-16T02:55:00.000+02:00

No niin, nyt on sitten ottelut oteltu divisioonakierrokselta.

Suurin yllätys koettiin hyisessä Green Bayssa, missä kotijoukkue Packers jäi New York Giantsin jalkoihin. Tom Coughlinin joukkue oli joka osa-alueella vakuuttavampi ja luotettavampi. Näin siis päättyi Packersin matka kaksoisvoittoon ja minun ennustukseni tylsästä finaalista.

Ensin henkilökohtaisesti tärkein: B-More meni jatkoon ja kohtaa New England Patriotsin AFCn finaalissa. Ottelu oli todella vähäpisteinen ja puolustukset ratkaisivat olennaisella tavalla. Muutamat Houstonin järkyttävät källit ja Ray Lewis – Ed Reed -kaksikon jäätävä suoritus riittivät puskemaan tokkuraisen ja hyökkäyspeliltään valitettavan luokattoman Ravensin eteenpäin 20-13 tuloksella. Nähtäväksi jää vain se, miten pahasti Reed loukkasi itsensä vikassa pelissään antaessaan kaikkensa, kuten aina. Häntä tarvitaan Foxboroughssa varmasti!

New England Patriots lopetti Tim Tebow -mussutuksen todella tylysti murskaten Tom Bradyn johdolla Denverin 45-10. Pelottaa kyllä ajatella, että näistä roboteista pitäisi ottaa mittaa, mutta luotan korppien mustaan magiaan. Raven, raven, on and on raven claws!

Etukäteen tiukimmaksi ennustamani 49ers – Saints oli todella sitä. Candlestick Park sai hienot (melkein-)läksiäiset, kun QB Alex Smith pisti pallon Vernon Davisin tassuun vain hetkeä ennen loppusummeria ratkaisten näin ottelun Friscon hyväksi. Tiukka puolustus siis sai kun saikin jäädytettyä Drew Breesin hymyn. Minulta tämä meni hassiin, sillä luotin New Orleansiin aina loppuun asti. Ei auta mussuttaa, vaan alkaa odottaa Harbaugh Bowl 2:ta, siis Super Bowlia! Taitavat isommat ennakosuosikit yhä seisoa veljesten tiellä, mutta eikö olisikin legendaarista?

Nyt siis edessä ovat konferenssifinaalit. AFCssä kohtaavat Patriots ja Ravens. Ellei jälkimmäinen ylly parhaaseen mahdolliseensa, veikkaan edelleen, että Patriots menee finaaliin. NFCssä taas yllättäen kamppailevat finaalipaikasta NY Giants ja SF 49ers. Jälkimmäinen on hoitanut nimiinsä kauden ainoan keskinäisen ottelun, mutta tämä tapahtui kierroksella 10. Tämän jälkeen pari Eli Manning – Victor Cruz on noussut huipulle. Silti virheisiin ei ole varaa, onhan Friscossa sarjan paras puolustus.

Näin ensiviikolla siis.

Omakustanne ja DIY-toiminnan tulevaisuus

2012-01-13T18:00:00.000+02:00

Kindlemiljonaääri Amanda Hocking ei saanut kirveelläkään kustannussopimusta fantasiakirjoilleen, mutta suunniteltu matka Muppet-näyttelyyn sai hänet ryhtymään itsekustantajaksi. Tuloksena on 1,5 miljoonaa myytyä e-kirjaa ja hulppeat provikat välikäsittä. Tarina Guardianissa.

Tämä ilmiöhän on käynnissä myös musiikin alalla Band Campissa ja monissa muissa sosiaalisissa itsejulkaisukanavissa. Kun julkaisemisesta tehdään helppoa ja välitöntä, lähes kuka tahansa voi laittaa tuotoksensa muiden saataville. Markkinat määräävät menestyksen. Hockingin miljoonamyyntiin ei käytetty mainosrahaa, ja vaikka suurin osa itsejulkaistuista tuotoksista jääkin myynniltään huomattavasti vaatimattomampiin määriin, on trendi selvä.

Omaa musiikkiani itse julkaisevana harrastelijana kannatan tätä muutosta. Vaikka parhaan A-laadun varmistaminen ääni- ja videopuolella saattaakin yhä edellyttää ammattimaisia tuotantolaitoksia ja -prosesseja, ei tämä ole täysin taattua. Tuotannon ja koko kustannusalan tulee siis sopeutua muuttuneeseen maailmaan – vaikka se sattuukin. Hetkellisesti (tai ehkä pysyvästikin) editoimattoman ja puutteellisestikin viimeistellyn aineiston määrä tulee nousemaan, mutta milloin tämä on estänyt hyviä ideoita ja tuoretta näkemystä loistamasta keskinkertaisuuden yössä?

Tehkää itse ja loistakaa!

Divisioonain taistelu

2012-01-09T08:50:00.000+02:00

Maanantainain vastaisena yönä koettiin sitten ensimmäinen iso yllätys tämän vuoden jatkopeleissä, kun Tim Tebow keräsi itsensä ja päihitti niukasti Steelersit kotonaan Denverissä. Koska Texans oli wildcard-kierroksen korkein jyvä (3.) ei tämä muuta ennustamistani divisioonakierroksen ottelupareista muita kuin Patriotsin vastustajaa, joka nyt onkin Broncos.

Ennustamani tiukka taisto Falconsin ja Giantsin välillä olikin sitten selvää kauraa, sillä Eli Manning et co. hoiti ottelun 24-2. Giants näyttää siis selvästi virkeämmältä, ja näinhän he edellsien kerran mestaruuden voittaessaankin tulivat puskasta ja yllättivät finaalissa Patriotsit. Nyt tarvitaan melkein samantasoista ylläriä, sillä vastassa on Green Bay kotonaan.

Nyt pitää vain odottaa viikko ja jännätä, ehtiikö kannatuspaita sunnuntaiksi perille. Se saattaa olla ratkaiseva korsi, kun Ravens ottaa Texansin vastaan Baltimoressa.

Go Purple Pain!

Pikapäivitys NFL jatkoturnaukseen

2012-01-08T10:03:00.000+02:00

Ensimmäiset arvaukseni menivät nappiin. Cincinnati Bengals jaksoi taistella puoleenväliin Houstonin teksasilaisia vastaan, mutta sitten tuli noutaja – ensimmäistä, legendaarista NFL-kauttaan pelaava pelinrakentaja T. J. Yates. Texans siis siirtyi jatkoon, ja koska joukkueen jyvä on 3. tietenkin he matkaavat Baltimoreen, toisin kuin aiemmin sanoin. Tämän perusteella Pittsburgh on todennäköisesti menossa Bostoniin. Ottelusta tullee todella jäätävä, sillä banheneva Steelers on kyennyt voittamaan Patriotsit kauden aikana, alkaako kunto kuitenkin painaa? Se nähdään (tai ei, jos nukutaan) ensiyönä, kun vastaan asettuu Tim Tebown Denver Broncos.

Texans matkaa B-moreen. Joukkueiden ainoa ottelu tältä kaudelta päättyi selvään Ravensin voittoon, mutta tämä tapahtui aikaisin syksyllä (viikolla 6), joten liikaa ei sen perusteella odottaa. Yates on osoittanut kykyä pysyä hengissä kovan puolustuksen yrittäessä pussittaa hänet. Näin Ravensilla on eittämättä täysi työpäivä tiedossa.

NFCn puolella kävi kuten odotin. Detroit Lions ei ole valmis voittamaan, vaikka homma näyttikin ihan hyvältä. Ensimmäisen puoliajan pojat jaksoivat vääntää, mutta sitten alkoi Drew Brees show ja se oli menoa. Kun pelinrakentaja pistää palloa 40 metriä koppareiden syliin, niin paljoa ei ole tehtävissä. Nyt sitten San Francisco – New Orleans on todellisuutta, jäämme sitä odottamaan!

Toinen vaikea matsi on täälläkin edessä, kun ensiyönä Giants kohtaa Falconsin New Meadowlandsissa New Jerseyssä. Katsotaan kuinka käy ja meneekö NYG ottamaan Green Bay Packersilta turpaan hyytävään Green Bayn Lambeau Fieldin helvettiin.

Levyarvostelu: Electric Six – Heartbeats and Brainwaves

2012-01-06T01:00:00.000+02:00

Electric Sixin kahdeksas albumi julkaistiin lokakuussa.

Niin ihan tuoreesta lätystä ei ole kyse, mutta syksyllä ei vain jaksanut syventyä uuteen musiikkiin. Nyt on siis aika korjata tämä puute aikamme parhaan disco-rock-punk-electronica-yhtyeen osalta.

Ensin tunnustus! Flashy oli sen verran huono albumi, etten jaksanut Sixiä seurata reiluun vuoteen. Kun sitten otin tilanteen haltuun, havaitsin, että Dick ja jäbät olivat pistäneet tiukalla tahdilla kaksi hyvää levyä (KILL ja Zodiac) ulos. Mikäli siis et ole sinäkään näitä kuunnellut, korjaa tilanne. Heti!

Sitten uuden plätän pariin...

1. Psychic Visions (3:39)

Detroit-kuumotus päälle ja hitaan nihkeä biitti polkemaan. Psyykkiset näyt toteutuvat tiukan 4/4 teknobiitin tahdissa. Valentinea ja basaria lukuun ottamatta koko äänimaisema on suorastaan ohut ja hauras. Kuoropadit ja rikkinäinen piano vievät tämän laulun suoraan hartaustilaisuuteen, ja kyseessä onkin E6n myöhemmälle tuotannolle ominainen hidas ja painostava jumitus. No joo, mitäs seuraavaksi?

2. French Bacon (3:38)

Synabasso ja 808 hallitsevat minuutin, kunnes edellistä innostuneempi Valentine pääsee liikkeelle. Nyt ollaan taas Detroitin syrjäkujien klubeilla, missä häviäjät ja nörtit joraavat yksinään nurkassa. Slevästi bassolle ja keskustan tutinalle on annettu paljon tilaa ja kitarat on viety marginaaliin. Kyllä ne siellä korvassa surraavat, mutta syntetisaattoriefekteiltä tätä on vaikea havaita. Tässä lienee taas yksi hitaasti avautuva perusvarma E6-biisi, ehkä.

3. Gridlock! (3:14)

Viimeinkin Dick ottaa päläriäänensä käyttöön ja pikariiminsä kaapista, Joker/Poker! Tässä biisissä on selvästi enemmän selkärankaa ja meininkiä. Se vertautuukin edellsiten kahden levyn runkomateriaaliin. Ei ehkä erinomainen muttei tylsä tai varmakaan. Humppakompilla ei vain voi mennä vikaan punk-diskossa.

4. It Gets Hot (3:51)

Tämä onkin sitten ihan jotain muuta. Alkuun kiusoitellaan nyky-hiphopilla (Curtis perkele), mutta pian biisi saadaan käyntiin ja vanha kunnon E6-groove liekkeihin. Tätä sitä aina herroilta odottaa:

That weird kid is blowing up and selling energy,
And every sucker’s showing up, they hang in effigy.
Destroying all the evidence with a flesh-eating foam,
In the time it takes to take you home I could have gone back home.

It gets hot,
(It gets us so hot)
We hit a little spot,
(I hit you in the spot)
I get the urge a lot,
(To show you what I got)
But probably not.

Tässä on menoa ja meininkiä, suorastaan kuumaa kamaa!

5. The Intergalactic Version (3:11)

Eteerinen syna ja laulun tahditon kaiku luovat välittömästi vaikutelman kasarifuturismista. Kyseessä on tietenkin aurinkokuntain ylittävä versio Amerikkalaisesta (kyllä, isolla!) rakkauslaulusta. Toisin sanoen tässä biisissä on yksi riffi, mutta senhän te jo arvasittekin. Taustalla whoah-kuoro luo hypetettyä tunnelmaa ja kun Dick yhtyy tähän falsetillaan MacLeanmainen pastissi on kasassa. Ei muuten huono.

6. Interchangeable Knife (2:32)

Sixin lyriikoitahan on täysin turha yrittää ymmärtää. Tälläkin kertaa tiukka vintagetietokonepelimeininki (Tron, Commando, Last Ninja) on se pääasia. Meno on ehdotonta. Jos kuuntelet vapaaehtoisesti C64-kamaa himassa, tämä on sinun E6 kappaleesi!

7. Food Dog (3:58)

Tämä biisi vaikuttaa taas vähän väkinäiseltä tarinankerronnalta. Ehkä syy tähän on täysin sekaisin oleva äänimaisema. Tässä ei ole mitään yhtenäisyyttä, vaan biitit ja koukut hyppivät ympäri stereokuvaa suorastaan häiritsevästi. Kun kasarisynavoittoisemmat kappaleet pysyivät kuulainakin kasassa, tämä laulu kaatuu liialliseen kirpakkuuteen. Sääli, sillä itsessään tämä repivä hiphop-biitti voisi toimiakin. Nyt jännitettä ei vain ollut

8. Hello! I See You! (3:56)

Bryan Adams, ei ku, mitä, häh? Pääriffi esitellään kuin Torontosta ikään, mutta ei, tekno päälle ja kaikki on taas hyvin Detroitin yössä. Laulu on takuuvarma hitti ilman turhaa ajatusta tai paatosta. Tästä tulee vaan tolkuttoman hyvälle tuulelle, ja juuri siksi tätä bändiä kannattaa kuunnella. Törkeää on se, että näin uskomaton biisi on piilotettu levyn puoliväliin.

Mikset jo kuuntele tätä?

9. Bleed for the Artist (3:35)

Evil disco! Tämä on ollut E6n leipälaji aina Naked Picturesin päivistä lähtien. Selvästi tässä ei puhuta bändin omasta tuotannosta "sixty nine dudes to get you in the mood", sillä Dick tuskin on koskaan tarvinnut tällaista seuruetta. Kertsi jättää valitettavasti toivomisen varaa, sillä muutoin tämä olisi parasta A-luokkaa. Nyt ollaan melkein siellä, muttei aivan.

10. We Use the Same Products (3:57)

Lauluja tästä elämästä? Soundtrack-hengessä pistetään hidas tarina käyntiin. Mieleen tulee Queenin vähintäänkin kyseenalainen kokoelma elokuvamusiikkia (kaikki tuntevat ne vähäiset poikkeukset, jotka ovat oikeasti hyviä). Odotan Cristopher Lambertin saapuvan tämän hiustuotemainoksen keskelle samuraimiekan kanssa, eikä se valitettavasti ole nyt voittaja.

11. Eye Contact (4:13)

Rollaava junglekivi kohtaa läntisen teknon. Nyt äänimaisema on hirvittävyydestään huolimatta maukas. Kertsistä ei silti saa selvää, sillä Valentinen herkkä falsetti hukkuu syntetisaattoreiden sekaan. No, haittaako tuo. Minua vain edelleen ihmetyttää, että kaikilla levyillään bändi onnistuu pistämään toimivat biisit ihan mihin sattuu. Tämäkin kuuluisi levyn alkupuolelle.

12. Free Samples (4:20)

"They're doing it in the north of England!" Eli taas mennään. Minulla ei taaskaan ole mitään käsitystä siitä, mistä Dick kohkaa, mutta väliä ei sillä olekaan. Tämä potkii takuuvarmasti hyvien funk-riffien ja synakoukkujen avulla basson kootessa koko rähinä yhteen. Aina välillä sen konevirvelin pitää olla juuri siinä kolmosella eikä missään muualla.

13. I Go Through Phases (3:44)

Dre-basson pöristessä Valentine on syvällä itsereflektiossa ja niin on tämä biisikin. Levyn laatuongelmaksi muodostunut basso-treble-kaksijakoisuus vaivaa tätäkin kipaletta. Tullessaan mukaan, kitaroista puuttuu keskitaajuuksien täyteläisyyttä ja sitä tämä muuten vähemmän innostava laulu juuri kaipaisi biitin alkaessa potkia humppakompin tahtiin. Paremmin miksattuna nämä vaiheet olisivat innostavampia.

14. Heartbeats and Brainwaves (5:00)

Nimibiisi on sitten muuten oikealla paikallaan levyn lopussa. Jos E6 olisi Scooter, se tekisi jotain tämän kaltaista. Jostain ylemmät aivotoimintani kummallisesti täysin ohittavasta syystä tämä kappale tuo mieleeni Matti Nykäsen. Päätelkää siitä ihan, mitä ikinä haluatte!

-

Niin muuten, kuunnelkaa ehdottomasti myös edellisen albumin hieno Spinners-laina The Rubberband Man. Ellei se saa hymyilemään saatat olla jo kuollut!

Aaron NFL-kauden 2011 ennusteet

2012-01-02T20:16:00.001+02:00

Yhdysvaltain jalkapalloliigan kausi on taas kääntynyt jatkopelien pariin ja Super Bowl häämöttää horisontissa. Kuukauden päästä Lucas Oil Stadiumilla Indianapoliksessa räjähtää, enkä puhu Madonnan vaatetuksesta. Nyt kahdellatosita joukkueella on kuitenkin vielä mahdollisuus taistella tiensä kauden finaaliin. Kotijoukkuen Colts ei vanhan sarjan viisauden "kotona ei Super Bowlia pelata" mukaisesti ole enää mukana kerrassaan surkean 14 tappion ja vain 2 voiton kauden jälkeen.

Playoff tilanteen näette kätevästi täältä. Se, että New England Patriots kaappasi AFCn ykkössijan ja kotikenttäedun, tuskin yllättää ketään. Joukkue on jotakuinkin koko Belichickin-Bradyn kauden ollut puuduttavan vakuuttava. Tämä vakuuttavuus ei onneksi kuitenkaan näy täydellisenä hallintana loppupelissä. NFL kausi on liian lyhyt ja joukkueet vallan hyvin toisistaan perillä. Muistammehan miten kaudella 2007 Patriots kaatui vasta finaalissa voitettuaan jokaisen ottelun sitä ennen. No heidät tuolloin kaatanut NY Giants on taas peleissä mukana, joskin tlkuttoman väännön ja viimeisen kierroksen vakuuttavan voiton myötä.

Tilanne on siis kokonaisuudessaan tämä:

AFC

1. New England Patriots

2. Baltimore Ravens

3. Houston Texans

4. Denver Broncos

5. Pittsburgh Steelers

6. Cincinnati Bengals

NFC

1. Green Bay Packers

2. San Francisco 49ers

3. New Orleans Saints

4. New York Giants

5. Atlanta Falcons

6. Detroit Lions

1. ja 2. jyvitetyt joukkueet pitävät ensi viikonloppuna huilia ja parantelevat vammoja, kun 3. ja 6. sekä 4. ja 5. kohtaavat Wild Card -kierroksella. Voittajista huonommin jyvitetty kohtaa konferenssin 1.:n ja paremmin jyvitetty 2.:n. Jokaisen ottelun paremmin jyvitetty joukkue saa kotikenttäedun, mikä tietenkin tarkoittaa sitä ihastuttavaa tosiasiaa, että kaikki joutuvat pelaamaan Packersia vastaan Green Bayn hyytävässä talvessa. Lambeau Fieldhän on jo tunnettu historian ehkä legendaarisimmasta ottelusta jääkehästä! Packers on tietenkin vetänyt vakuuttavasti vain yhdellä tappiolla tämän kauden läpi, mutta luvut ovat uskottavammat kuin on syytä ajatella. Osa noista matseista oli todella tiukkoja, ja eritoten Giants oli hyvin lähellä kaataa pohjoisen pakkaajat.

Detroit Lions on ensimmäistä kertaa 12 vuoteen mukana playereissa. Vuoden 2008 kaiken hävinneestä superjumbosta on kuitenkin feenikslinnun tavoin kuoriutunut ihan kelpo joukkue, joka parin vuoden päästä on mielestäni kykenevä myös finaalipaikasta taistelemaan. Tuskin kuitenkaan nyt, etenkin kun ensimmäisellä kierroksella vastaan käy niukasti kolmanneksi konferenssissa jäänyt ja pelkästään vakuuttavasti läpi kauden pelannut Saints. Big Easyn pelinrakentaja Drew Brees on ollut aivan liekeissä koko syksyn ja tältä mieheltä on lupa odottaa ISOJA pelejä vastedeskin. Katsokaa nyt vaikka tuota täyden kympin legohymyä!

Toinen NFCn villin kortin otteluista on siis varsin selvää kauraa, mutta jättiläisten ja haukkojen yöstä on vaikea sanoa etukäteen mitään. Kokemuksen ja itseluottamuksen perusteella sanoisin, että New York on vahvempi näistä.

AFCn puolella molemmat villit kortit menivät hurjan väännön jälkeen pohjoisen divisioonalle. Näistä Steelers on kokenut finaalijoukkue, eikä tappio jyvityksestä Baltimorelle vähennä miesten nälkää, sen verran viime vuoden tappio Green Baylle varmasti kutkuttaa ja kirvelee. Ainoa kysymysmerkki on ison Benkun nilkkavamma. Vastaan asettuu kuitenkin ensin Broncos ja tämä lienee selvää hevosen lihaa, sillä Tim Tebown johtamat broncot ovat hyytymässä kalkkiviivalle. Lopusta pitää eittämättä huolen sarjan jäätävin safety, legendaarinen Troy Polamalu.

Texansin ja Bengalsin ottelu onkin vaikeampi nakki naposteltavaksi. Joukkueiden ainoa keskinäinen tällä kaudella oli mitä tiukin, joten arvaaminen on lähes mahdotonta. Tämän vuoksi nämä minun ennustukseni niin tehokkaasti menevätkin päin honkia. Sanoisin kuitenkin, että Texansin nälkä on ollut kovempi kuin Bengalsin viimeviikkoina.

Nyt sitten arvaamaan siis:

Texans voittaa Bengalsin kotonaan. Steelers tekee meetwuerstia pierogin väliin Broncosista. Näillä jyvillä Texans matkustaa Bostoniin ottamaan turpaan Patriotsilta. Steelers taas hyppää nopeasti perivihollistensa Baltimoren korppien luokse.

Niin, lienee tässä vaiheessa syytä sanoa, että minähän kannatan Baltimore Ravensia (ellette jo edellisen kirjoituksen teaserista tajunneet). Jos joukkue voittaa koko roskan, olen kevään aivan mahdoton Ray Rice -pelipaidassani! Baltimore on pyyhkinyt tekonurmea hirveillä pyyhkeillä kauden mittaan. Mukana ovat tietenkin puolustuspelin legendat Ray Lewis, Ed Reed ja Terrell Suggs. He, jos ketkä saavat Roethlissbergerin nilkat muljahtelemaan. Sanonkin siis violetti paita päälläni, että Ravens hoitaa homman kotiin. Näin AFCn finaalissa Bostonissa kohtaavat Patriots ja Ravens.

NFCssä Giants ja Saints jatkavat matkaansa divisioonakierrokselle. Giants menee ottamaan mittaa Green Baysta, mutta nyt Manning nuorempi ei enää kykene ihmeisiin. Packers on liekeissä ja kaimani Rodgersin Aaro tekee uuden Yorkin jätkistä sääntömääräisen kollin. Saints matkustaa Friscoon ja tämä on koko kierroksen jäätävimmäksi ennakoimani ottelu. Saintsin uskomaton hyökkäys kohtaa 49ersin sarjan parhaan jumituspuolustuksen. Pelistä tulee vähäpisteinen henkien mittelö. Minä arvaan (kun en muutakaan osaa), että Saints osoittautuu lopulta paremmaksi, sillä kullankaivajien kyky 20n sisällä on ollut jotakuinkin luokaton ja sillä ei mennä konferenssifinaaliin.

Näin tilanne kahden viikon päästä olisi tämä:

AFC: Patriots – Ravens

NFC: Packers – Saints

Näistä neljästä kaksi kohtaa Indianapoliksessa kunhan Pro Bowl on sudittu Hawaiilla ensin alta pois. Inhorealisti minussa luottaa vasempaan kolumniin, siis Super Bowl XLVI ratkaistaan puolustavan mestarin Packersin ja viime vuosikymmenen kovimman joukkueen Patriotsin kesken. Tämä olisi kuitenkin niin tylsä ottelu, että minäpä sanon ennustuksenani, että koemme yllätyksiä ja finaaliin marssivat tiukkojen vääntöjen jälkeen Baltimore Ravens ja New Orleans Saints!

Taisto ensiluokkaisen heittohyökkäyksen ja räjähtävän puolustuksen välillä on huima. Silti, valitettavasti, lopulta hymynaama-Drew osoittautuu kovemmaksi (etenkin kun en luota Joe Flaccoon ollenkaan) ja Lombardin vie kotiinsa New Orleans Saints!

Ja näinhän siinä ei käy, joten mennään katsomaan matseja...

Vuonna kakskyt kakstoista

2012-01-02T19:13:00.001+02:00

Ei arvatakseni tule maailmanloppua, tulee lisää sitä samaa.

Näin myös ACssa. Tammikuussa arvailen än-äf-ällän pudotuspelien tuloksia ja hikoilen suosikkieni mahkuja. Soikeasta nahkakuulasta on muutenkin tarkoitus turista – nimittäin Ragna Rock Ravensin muodossa. Kuvia on luvassa kunhan ehdin maalata.

Muuten sitten en kummempia lupaile. Varmaan saatte lukea musiikkiarvioitani, raivonpurkauksia yhteiskunnasta, sekä sekalaista läppää tästä sun mistä.

Saanen kuitenkin tässä vaiheessa toivottaa teille, hyvät lukijani, mitä parhainta vuotta 2012!

Spotify idiotismin kurimuksessa

2011-12-20T18:00:00.000+02:00

Kai tähänkin on jokin hieno taloudellinen syy. Spotify pisti juuri hiljan ulos uuden version, jossa vanhan radion tilalle on isketty idioottimainen genresidonnainen härpäke. Ei paljon innosta.

Jos sinuakaan ei, niin käy sanomassa se firmalle.

Sosiaalinen media ja minä

2011-12-19T17:41:00.003+02:00

Luin Petteri Järvisen tekstin naamakirjan luonteesta pilvipalveluna. Minua on taas lobbattu liittymään – suoranaisesti hyvällä tarkoituksella ja tarpeella. Tämä ei ole uutta, ja asiaa jo jonkin aikaa mietittyäni olen ymmärtänyt tällaisten palvelujen merkityksen yhteyden pitoon kaukana asuvien mutta muuten läheisten ihmisten kanssa.

Testailtuani nyt muutamia huomattavasti hiljaisempia kilpailevia sosiaalisia verkkopalveluja voin todeta ymmärtäväni myös sen, miksi aikanaan suhtauduin niin kovin kielteisesti facebookiin, enkä siihen liittynytkään. Olen luonteeltani kovin yksityinen ihminen.

Tämä saattaa yllättää monet minut kohtalaisesti tuntevat. Olenhan (oman luonnehdintani perusteella) avoin, suorapuheinen ja välitön. Minulla on kuitenkin rajani, ja tuota yksityisyyden rajaa en hevillä (tai edes detskulla) ylitä. Kun nyt yksityiselämäni tekemisistä on nähtävästi puhuttu eräässä tuttavapiirissäni – vaikkakin nähtävästi ihan hyvässä sävyssä – olen taas saanut muistutuksen siitä, miksi en jaa itsestäni kuin tarkoin valitsemaani tietoa, tarkoin valitsemilleni ihmisille.

Se, mitä kenellekin kerron, testaa luonnetta ja luottamusta. Minun ja teidän. Mitä enemmän tiedät, sitä enemmän sinuun luotan ja niin päin pois. Tietenkään kaikkien kanssa ei puhuta kaikista asioista ja tällaiset intressikysymykset ovat myös osa tätä yhtälöä.

Luotan lähtökohtaisesti ihmisiin, tai ainakin pyrin antamaan kaikille mahdollisuuden osoittaa olevansa luottamukseni arvoisia. Jos kuka kuitenkin luottamukseni pettää, on sen takaisin ansaitseminen paljon vaikeampaa.

–

Vaikka kuitenkin on näin, ymmärrän vertaisviestinnän merkityksen tietoyhteiskunnan yhtenä elämänlankana. Tässä asiassa koen olevani vaikeassa välikädessä, sillä tiedän, että minun tulisi tehdä enemmän tällä saralla yhtäällä ja toisaalla.

Olen toistaiseksi pitänyt kiinni siitä, että jos kuka minuun haluaa yhteyttä pitää, niin tekee. Minut saa kyllä kiinni, ei ehkä heti mutta aika hyvin kuitenkin. Pyrin itsekin näin tekemään sähköissosiaalisista puutteistani huolimatta. Harkitsen siis kovasti eri vaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja. Helppoa se ei ole, sillä Järvisen havaintojen lisäksikin tunnen jonkinlaista kauhua ajatuksesta, että te tietäisitte mitä minä minäkin päivänä mietin.

No, tätäkin blogia lukemalla pitäisi saada aika selvä käsitys, vai kuinka?

Tauolla

2011-12-13T21:54:00.001+02:00

En ole hiljattain paljoa kirjoitellut ja oletan, että tämä meno jatkuu. Merkittävät asiat yksityiselämässä, kiireet töissä, sekä tietotekninen ajanhukka vievät juuri nyt minua. Palaan tekstien pariin, kunhan jaksan.

Sillä välin toivotan teille hyvää vuotta 2012. Mölistään kun nähdään!

Maria Mena Tavastialla 15.11.

2011-11-17T19:00:00.000+02:00

Tiistaina erinomainen norjalaisartisti Maria Mena esiintyi Tavastialla Helsingissä. Yleisö oli omien Tavan kokemusteni perusteella vallan poikkeuksellinen, sillä paikalla oli arviolta pari-kolme tusinaa miestä – heistä useimmat tyttöystävän käsikynkyssä (siis juomahuoltajina). Pikaisen arvioni mukaan meistä äijistä ehkä kuusi mikseripöydän etupuolella oli selvästi omasta vapaasta tahdostaan paikalla. Tämä ei silti haitannut, sillä keikka oli erinomainen ja tunnelma välitön ja herkän hilpeä.

Settilista löytyy täältä.

Maria Mena Tavastialla (kuva: Timo Toivonen 2011)

Etukäteen minua arvelutti Menan musiikista huokuvan kivuliaankin rehellisyyden ja välittömyyden autenttisuus. Kykenisikö hän vaikuttamaan yhtä välittömältä ja rehelliseltä kuin musiikkinsa. Vastausta sain odottaa kolmen kappaleen verran, kunnes Mena veti ensimmäisen pitemmän esittelypuheen. Kyllä, lavalla oli juuri niin välitön ja "aito" ihminen, kuin hän, josta laulut kertoivat. Tämä oli suurin ennakkopelkoni, sillä tällaisessa henkilökohtaisessa musiikissa falskiudelle on todella vähän, jos ollenkaan, tilaa.

Mena oli todella vaikuttava. Hän kertoi edellisen Suomen vierailunsa kömmähdyksestä, ihastuksestaan kalsarikännin käsitteeseen (joku oli hänelle tästäkin jo kertonut), sekä kompuroi lavan reunalla ja kertoi sen olleen ensimmäinen kerta. Samalla Mena kertoi laulujensa taustoista hyvin välittömään sävyyn, mutta ilman turhaa paatosta. Keikan mittaan hän selvästi avautui, minkä seurauksena oli todella intiimi ja välitön tunnelma. Tavastia auttoi varmasti tässä, koska paikkahan on luonteeltaan varsin intiimi. Loppua kohti, kun oli pakollisten yleisöblogikuvien aika, hän pyysi meitä näyttämään kameralle keskaria – ja sehän onnistui!

Kuten arvata saattaa, settilista koostui uuden Viktoria-levyn kappaleista. Ainoastaan pitämäni It Took Me by Surprise jäi soittamatta. Väliin ja päälle ladattiin Menan kymmenen vuotta jatkuneen uran hitit, joten tulos oli varsin tasapainoinen ja kattava.

Otten huomioon edellisen Cause and Effect -levyn saamat arvostelut liiallisestakin rehellisyydestä, oli hienoa huomata, että Mena oli päässyt vanhojen asioiden yli. Nyt nämä tuolloin todella henkilökohtaiselta tuntuneet kappaleet saivat iloista energiaa, jonka tahdissa saattoi tanssia. Aika todellakin parantaa haavat. Minulle kyseinen albumi on se kaikkein läheisin juuri tuon haavoittuvan henkilökohtaisuuden takia ja nautin sen kappaleiden energisistä sovituksista, sillä ne toivat uutta särmää lukuisia kertoja kuulemiini lauluihin.

Tätä vastoin uudet kappaleet olivat selvästi yhä tunteeltaan raakoja, ja niitä esittäessään Mena selvästi oli tiiviisti yhä kiinni niiden syntyyn vaikuttaneiden asioiden ja tunteiden vallassa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kanavoimasta taitoaan ja energiaansa täydellisesti tulkintaan. Jos kykenee kanavoimaan omia sisimpiä tuntojaan näin hienosti lauluun, kannattaa niin ehkä tehdäkin. Menan suoritus oli vain ja ainoastaan parasta A-luokkaa koko illan ajan. Sanoisinkin hänet nyt livenä nähtyäni, että kyseessä on yksi aliarvostetuimpia naisartisteja aikanamme. Siinä jäävät Abreut ja Jessie J:t kyllä kirkkaasti toiseksi.

Tavastia kuitenkin maksaa intiimiydestään tunkkaisuudella. Tupakan savu on kauas kadonnut, mutta tila on edelleenkin laatikko, ja sen valitettavasti kuuli tällä kertaa liiankin hyvin. Menan rumpali sai paljon tilaa paukuttaa, kuten tietenkin saa levylläkin, mutta nyt rummut olivat sen verran kovalla, että minun oli pakko suojata kuuloni. Kuuntelin välillä ilman tulppia saadakseni äänentoiston ongelmista tuntumaa, mutta tasot olivat juuri väärät: liian kovaa ilman tulppia ja liian hiljaa tulpille. Olisi kai pitänyt olla kännissä, vai?

Matalien keskitaajuksien ja basson rajamailla äänimaisema meni puuroksi. Aina kun kosketinsoittaja ei hivellyt Nord Stageaan äänimaisema pysyi kasassa, basso oli selkeä ja kitara kuului. Clavian kanssa olikin mahdotonta kuulla näitä erillisinä soittimina ja tuntui kuin tila olisi resonoinut epämiellyttävästi. Aika-ajoin laulussa käytetyt kaikutehosteet lähtivät nekin kiertämään todella ärhäkästi ja katselin yhden kappaleen ajan, kun miksaajalla oli tämän efektin tasoa säätänyt namiska koko ajan käsiohjauksessa. Tajusin myös, että Nordin pianosaundi on minulle täysin vastenmielinen (olen näitä toisinaan testaillut, joskaan en pieteetillä). Onneksi kosketinsoittajalla oli myös hammond-tyyppinen saundi valikoimissaan, sillä vaikka sekin puuroutti äänimaisemaa, se teki sen maukkaasti!

Tunnelma kohdallaan (kuva: Timo Toivonen 2011)

Nämä tekniset ongelmat eivät kuitenkaan pilanneet keikkaa, vaan jäivät studionörtin viilattaviksi pilkuiksi. Kokonaisuus pysyi kasassa erinomaisesti ja bändillä oli selvästi homma hallussa ja kivaa lavalla. Sen kyllä huomaa.

Suosittelen Menaa kaikille kansallisuuteen ja maailman katsomukseen katsomatta. On hän sen verran hyvä!

2001

2011-11-02T23:11:00.001+02:00

Asetin itselleni tavoitteeksi polkea tämän vuoden aikana 2000 kilometria. Tuo tavoite tuli sitten tänään täyteen – pitkälti liki päivittäisten työmatkojen ansiosta. Homma ei kuitenkaan lopu tähän. Uusi tavoite on nyt asetettu 2500 kilometriin ja polkeminen jatkuu vaikka tulisi lunta!

Taloudellinen salaliitto maailmaa vastaan

2011-11-02T10:36:00.001+02:00

Toisin sanoen: miksi taloudellisista asioista keskusteleminen vaikuttaa niin tuhottoman hyödyttömältä, kun mikään yritys olla rakentava leimataan heti mouhoamiseksi?

Vastausta voi alkaa etsiä täältä!

Uudempaa musiikkia: Mastodon – The Hunter

2011-10-07T20:00:00.000+03:00

Mastodon on ollut iloisin yllättäjä hevin saralla 2000-luvulla. He tekevät jotain muuta aivan omalla tavallaan. Olen nähnyt bändin pariin otteeseen livenä ja se toimii! Kitaristi Brent Hinds saa erikoismaininnan 12-kielisen kitaran käyttämisestä ja rumpali Brann Dailor päräyttävien lyriikoiden kirjoittamisesta!

Nyt jätkät ovat pistäneet jatkoa erinomaiselle Crack the Skye -abumilleen. Uuden levyn kannessa on (oikeasti tämä on aivan sairaan hienoa) ksäin tehty puinen eläin, jota minä päätin kutsua nimellä Tüomiön Pöro! Sen on veistänyt A. J. Fosik, jonka käsialaa ovat nähtävästi myös bändin lavasteet. Nice!

Mutta entäs se musiikki?

1. "Black Tongue" 3:27

Tätä biisiä kuultiin ennakkoon. Tuolloin se yllätti suoraviivaisuudellaan (en puhu rummuista). Tunnelma on progressiivisen rokahtava, jostain Kyussin ja Desert Sessionsin mielikuvamaailmasta. Nähtävästi pojat ovat päättäneet tehdä sen, mitä kukaan ei heiltä odottanut: suoraviivaisen levyn. No mikä jottei. Biisissä on energiaa, mutta se ei ehkä ole parasta Mastodonttia. Pääriffi on kyllä päräyttävä, mutta soolon jälkeen laulu on jo vanha, onneksi se on myös tiivis. Tätä pitempään ei tässä aineksia olisikaan ollut.

2. "Curl of the Burl" 3:40

Mastodonin kitarasaundi on ehkä parasta Orangea, jota olen kuullut. Näin nytkin. Tämäkin raita oli ennakkoon kuunneltavissa, ja kyseessä lienee levyn "hitti". Pidän avauksesta, sillä siinä pistetään luu kurkkuun: "I killed a man because he killed my goat". Asiaa.

Ensimmäisellä parilla kuuntelukerralla en innostunut tästä biisistä, mutta se kasvaa useimpien bändin hyvien biisien tavoin ihon alle, ja kontekstissaan se on vallan onnistunut.

3. "Blasteroid" 2:35

Avaukset nämä herrat osaavat. Laulu on lyhyt ja ytimekäs ja kaiken kaikkiaan varsin positiivinen tapaus. Pieni iloinen välipala metallinnälkään. Toimii varmasti livenä, muttei ole sen kummallisempi.

4. "Stargasm" 4:39

Rumpalille on muuten annetta paljon aikaa paukuttaa tomeja suorastaan Phill Collinsin hengessä. Näin nytkin. Tähdet räjähtävät, ken jäljelle jää? Stargasm on monella tapaa lähempänä vanhaa donttia, tällaista kamaa löytyy Blood Mountainiltakin eikä se ole väärin. Laulun kertsi/väliosa on miellyttävän kuulas vastapala säkeistöjen hektisyydelle, tätä saisi tuoda lisää peliin, sillä pojathan osaavat harmonisoida.

5. "Octopus Has No Friends" 3:48

Mustekalalla ei ole kavereita, mutta kitaraa se kelmi osaa soittaa! Levyn päräyttävin intro on tosiasia. Lirpautuskitarat ovat myös yllättävän kuulaita, minkä takia tässä laulussa on sitä paljon kaivattua keveyttä ja ilmavuutta. Tämä tuo tilaa Sandersin bassolle, joka tekee mielenkiintoisia kuvioita, etenkin säkeistöjen alla. Laulu onkin sitten yksi iso hevi-kalja-festari-rallatus. Tätä ne känniset hevarit laulaisivat kuorossa telttakaupungin keskellä, jos osaisivat!

6. "All the Heavy Lifting" 4:31

Mastodonin trash-vaikutteet ovat näkyvillä tämän biisin säkeistöjen riffittelyssä. Tässä vaiheessa ilmenee myös se, miksi minä en pidä Orangen vahvistimista. Nopeat, dempatut staccato-riffit kuulostavat aina appelsiinin läpi vedettynä jotenkin vammaisilta. Jos vahvistimet ovatkin erinomaisia raskaissa avoimissa äänimaisemissa (yksi Mastodonin suurista vahvuuksista), ne jäävät tällaisissa tiukoissa riffittelyissä aina jotenkin puutteellisiksi. Yläpää suhisee ja basso pumppaa, mutta välistä puuttuu muskeli.

Biisi on ihan jees.

7. "The Hunter" 5:17

Ville Valo puhuisi tässä vaiheessa jotain "slaavilaisesta melankoliasta". Minä sanon, että tämä laulu olisi voinut olla edellisellä levyllä, ja se on kehu! Ensimmäisellä kuuntelulla tämä toi mieleeni Pink Floydin (mikä saattaa selittää ystäväni T-Boin innostuksen tätä levyä kohtaan), mutta nyt alan ymmärtää laulun merkityksen tälle levylle. Koska Mastodon osaa riffittelyn ja meiningin, on sen aiemmilla kolmella konseptilevyllä luotu tunnelmaa ja hengitystilaa väliosilla. Nyt kun tämä konseptiajatus on jätetty pois, tarvitaan hengittäviä biisejä ja sitä levyn nimikipale on. Kuten sanoin pojat osaavat harmonisoida. Tämähän on suorastaan metallin Beach Boys! Siis jos Beach Boys olisi masentavan doomahtava ja lakoninen (mutta molemmat kuuluvat metalliin).

8. "Dry Bone Valley" 3:59

Ja tätä metallin Beach Boys tekisi. Kiusaavan seesteinen harmonisointikitara antaa tilaa virvelibreikille ja sitten mennään. Tässä Dailorin rummutus on ehkä parhaimmillaan ja meininki on hengästyttävää. Biisi on pelkistetty, riffittely on suoraan kuin King Diamondin 80-luvun levyiltä, ja sekös sopii!

Dry Bone Valley on mielestäni levyn paras kappale, Flo-ridan värisistä styrkkareista huolimatta!

9. "Thickening" 4:30

Tässä vaiheessa on hyvin tilaa kuvailla ja kummastella Levyn basso- ja basarisaundia. Sandersin basso on miksattu varsin kumisevaksi, tämä ei kuitenkaan pilaa äänimaisemaa, sillä kuten nyt tässä laulussa kitarat on levitetty varsin kauas keskustasta ja rumpusaundi on varsin pinnalla. Koska bassossa ei ole kolinaa tai läiskettä, jää virvelille paljon tilaa, minkä Dailorin kaltainen ghost-iskupeto todellakin tarvitsee. Koska basso ei kuitenkaan tuo lätinää keskitaajuuksille, on tämä tehtävä annettu basarille, joka suorastaan umppaa-lumppaa kuin entisen miehen meriläisen tyhjiöpumppu.

Thickening muuten on niitä vähemmän iskeviä lauluja levyllä, joskin pitkä alkujamittelu on kultaa.

10. "Creature Lives" 4:41

Rumpalin biisi – siis Taylorin säveltämä, sanoittama ja laulama. Joten potkaistaan kappale käyntiin syntetisaattoreilla ja naurulla – WHAT?

Todellakin, ennen kuin päästään asiaan, on kuunneltava reilun minuutin kestävä psykedeliätrippi. Kun sitten päästään asiaan, niin täytyy todeta, että olen aina pitänyt Dailoria bändin parhaana laulajana. Hänestähän voi vielä tulla seuraava Collins? On myös selvää, kenen päästä ne kummat tarinat saavat alkunsa. Jo alkutahdeilta tunnen henkisen yhteyden tuohon outoon suohon poljettuun otukseen, jonka tunnen kummittelevan jossain tajuntani rajamailla.

Näin tehdään slovareita. Parasta A-luokan petoa, joskin intro on mitä on, mutta ehkäpä juuri siksi?

11. "Spectrelight" (feat. Scott Kelly) 3:09

Jottei homma menisi siksi kuuluisaksi puhalteluksi pojat laittavat pökköä taas pesään ja höyrykoneen ylipaineelle. Väliosan tahditukset ja wah-aksentit ovat taattua tavaraa ja avaavat elegantisti tietä harmoniakitaroille. Suuren tarinan puute ei ole selvästi haitannut dontin poikia pätkääkään, vaan taito on edelleen tallella.

12. "Bedazzled Fingernails" 3:08

Matikkametallia ja progea kansalle. Ja jotta sanoma menisi perille, laitetaan laulajalle vähän vocoderia matkaan. Ei ehkä T-Pain, mutta kuitenkin. Sokaistut sormenkynnet on ehdottomasti kokeellisin levyn kappaleista. Ei ehkä soitannaltaan, mutta ehdottomasti äänimaisemaltaan. Valitettavasti se ei oikein ole muuta.

13. "The Sparrow" 5:30

Tunnelmapalan alku tuo minulle mieleen Metallican balladit, ei muusta syystä kuin siitä, että lätisevä kompressoitu basari palauttaa mieleen Ulrichin "saundin", joskin on sitä paljon parempi. Kova se basari kuitenkin siellä jytkyy. Muuten äänimaisema on kuitenkin miellyttävän ilmava ja orgaaninen. Mastodon ei ole mielestäni koskaan sortunut nykymetallin perisyntiin, ylihiomiseen. Musiikki kuulostaa soitetulta. Riskejä otetaan, kuten nyt tämän laulun soolossa (Pink Floyd puskee taas läpi, vai onko se Jimi Santana). Tämä orgaanisuus mahdollistaa jamittelun, ja tätähän me emme nykyisin enää lähes koskaan kuule. Se on sääli, ja siksi Mastodon on edelleen tämänkin plätyn jälkeen:

Paras toiminnassa oleva hevibändi...
...maailmassa!

Uutta musiikkia: Maria Mena – Viktoria

2011-10-06T18:58:00.001+03:00

Innostuin noin puolitoista vuotta sitten Norjalaisen Maria Menan musiikista, viimeinkin voisi sanoa, mutta kuitenkin. Menalta tuli juuri uusi albumi pihalle, ja olen menossa hänen keikalleen Tavastialle marraskuussa, joten tässä on levyarvostely:

1. Viktoria 3:10

Nimibiisi jatkaa monella tapaa siitä, mihin edellinen levy Cause and Effect jätti. Tällä kertaa laulun aiheena on Menan oma toinen nimi ja siihen liittyvä kasvutarina lapsuuden angstista aikuisuuteen tai jotain. Biisi on luonteeltaan perinteinen feel good -rallatus, mutta Mena myy sen tyypillisellä asenteellaan. Ja sehän on yleensä aika ratkaisevaa. Ihan hyvä biisi levyn alkuun, ehkä hippasen kevyt sisällöltään, mutta tämä nyt onkin poppia.

2. Homeless 3:15

Toinen ennen levyä julkaistuista sinkuista Homeless on ehkä vahvimmin edellisen levyn muotokielessä kiinni. Kyynikko voisi todeta, että levy alkaa aivan samoin kuin edellinenkin: 1. talk about mother, 2. talk about relationship... No joo. Muuten tämä olisi oikeasti hyvä kappale, mutta tällä sijoittelulla ja kun vertaus on pakostakin Belly Up -lauluun, on tulos hippasen valjumpi. Ei se tästä huonoa biisiä tee, muttei erinomaistakaan.

3. The Art of Forgiveness 2:56

Vinkuva sähkökitara ja dramaattisen jouset. Jos laulun nimi on todellinen suullinen, on sitä sisältökin. Ehkä liiankin dramaattinen, joskin Mena hallitsee homman, eikä vie laulullaan ja fraseerauksellaan tätä puhtaasti falskin puolelle. Biisi pysyy kasassa, mutta on ehkä minulle vähän liikaa.

4. Habits (duet with Mads Langer) 3:44

Pianoballadi, duetto, huokailua mikrofoniin. Tässä Mena on hyvä ja hänen puolestaan kappale onkin täysin paketissa. Valitettavasti en voi sanoa samaa Langerista, joka on vain, no, tylsä. Hän ei myy tunnetta, vaan vetää muodollisesti pätevän suorituksen. Ei ole epäilystäkään siitä, kuka on kappaleen päähenkilö. Tulos on tämän, ja vain tämän, takia epätasapainoinen.

5. My Heart Still Beats 3:19

Ensimmäinen luovempaa instrumentaatiota mukanaan tuova laulu on vasta viides raita, ja tässä on selvä tasapaino-ongelma. Lieneekö masteroija valinnut järjestyksen vai kuka, mutta tämä olisi pitänyt tulla jo aiemmin. Nyt vauhtia aletaan kasvattaa vasta levyn puolivälissä. No hyvä kun edes silloin.

1:39 biisi saa uuden vaihteen silmään ja se on ehkä parasta koko levyllä. Tämä on Menan rakkauslauluissa parasta, hän nimittäin tuo tarinoihin ehdottomuutta ja luonnetta. Tällä kertaa seuraavan lauseparin muodossa:

It hurts, but I'm not about to give you up. Though broken my heart still beats, it will not stop.

Erinomaista!

6. This Too Shall Pass 3:22

Ensimmäinen sinkku on selvästi levyn hitti. Tämä on sitä Menaa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen, ja hyvästä syystä! Pumppaava alun syna luo odotuksen, jonka Menan laulu ja tarkasti sovitetut kitarat ja piano lunastavat. Kun ensimmäinen kertsi ja tiukan lyhyt tauko ennen toista säettä tulevat, on kuulija jo valmista kauraa.

Lyriikat ovat parasta A-luokan poppia, eli ihanaa huttua. Tunnelma on kevyt ja onnellinen. Tämä biisi tuo mieleen Fleetwood Macin kipeän heleät hitit 70- ja 80-luvuilta. Täydellistä!

7. Takes One To Know One 3:55

Edellisen biisin syna oli niin magee, että pääsi tämänkin alkuun. Oh well. Nyt ollaan Menan väittelevämmällä puolella. Äänimaisema on jopa sekava, joskin rumpujen puute on virkistävää. Stereokuva on kuitenkin suorastaan klaustrofobinen säkeistöjen aikana. Kertsin uuu uuu kertoo siitä, että tämä kappale kuuluu levyn jälkipuoliskolle. Björk-henkinen "väliosa" on mielenkiintoinen, mutta oikeastaan vähän väärässä paikassa. Tähän biisiin on selvästi heitettä vähän mitä vaan, mutta kokonaisuus ei oikein tavoita minua.

8. Money 2:46

Jos edellinen kappale tihkui vastakkainasettelua, on tämä selvästi levyn suoraviivaisin "tästä-puhutaan-sukukokouksessa" -tapaus. En oikeastaan edes halua tietää laulun yhteyksiä tosielämään. Se nyt vaan olisi liian masentavaa, joskin kertosäe toimii, eikä biisi muutenkaan oli biisinä huono. Nimi voisi olla luovempi, sillä nyt tässä korostetaan mielestäni hippasen väärää asiaa.

9. It Took Me By Surprise 3:00

Menan biisit ovat yleensäkin varsin avoimia dynamiikaltaan, ja tämä on tässä ihan huippu. Alun rummut ovat todella ilmavia ja muutenkin biisi toimii laulu kutsuu - syna vastaa periaatteella varsin pelkistetysti ja hienosti. Kertsin harmoniat ovat sulaa kultaa. Tunnelma on samanlainen kuin Roísín Murphyn ekalla soololevyllä ja se on mitä erinomaisin asia!

Yksi kysymys: miksi tämä on levyn lopussa?

10. Secrets 2:59

Tämä laulu tuo mieleeni vanhan pohjoismaiset balladit. Melodia on suorastaan Bergmanilainen tai jostain Taunon ja Ansan mustavalkoisesta traagisesta rakkaustarinasta. Samoin on sovituskin: piano luo pohjan, jouset tukevat ja soolon vetää huilu.

Tämä ei tee biisistä huonoa – päinvastoin se on varsin hyvä – muut huomioon ottaen vain erilainen.

11. Am I Supposed To Apologize? 3:43

Pianovetoinen säkeistö himmailee ja kertsissä vedetään laipat kattoon ja annetaan palaa koko orkesterin voimalta. Tämä temppu on nähty muutamaan kertaan, ja jo tämän assosiaation vuoksi laulu kärsii hippaisesta kulumisesta. Se on kuitenkin oikea kappale lopettamaan tämä albumi ja siitä pisteet!

-

Ottaen huomioon levyn kappalemäärän voin ilokseni todeta, että tässä on kehdattu tehdä kerrankin sopivan pituinen kokonaisuus. Lyhyet, tiiviit biisiin luovat hyvän tempon albumille, eikä se kestä liian kauan. Kun levyillä on nykyisin jotain 17 raitaa (+häröilyt) on varmaa, että sieltä löytyy ainakin se 5 täyttä tussahdusta. Ne kuuluvat B-puolikokoelmille!

Tämä ei ole mielestäni kokonaisuutena yhtä hyvä kuin edellinen, mutta levyltä löytyy muutama erinomainen laulu, jotka ottavat paikkansa Maria Menan parhaimpien joukossa. Turha tämäkään ei siis ole.

Katsotaan sitten, miltä hän kuulostaa livenä. Silloin ratkaistaan, ja paljon!

HIMYM @ Finland

2011-09-20T21:03:00.002+03:00

Olen kehunut How I Met Your Mother -sarjaa jo vuosia. Se sai Suomessa luokattoman esityspaikan ja katosi nopeasti televisiosta – valitettavasti. No, nyt on kuitenkin paluun paikka!

Eilen alkaneen 7. tuotantokauden avausjaksossa päähahmo Ted Mosby paljastaa joutuneensa YouTube-videomeemiksi. Ja mikä parasta hänestä tehtiin myös Autotuneversio (en laita Rebecca Blackista tähän kiusallakaan linkkiä...olkaa hyvät). Tämä taas on sitä itseään!

Ted Mosby:

So now I seem like a total train wreck to all my old high school friends – and a bunch of people in Finland. The autotune thing got kinda big over there.

Eikun parempaa esitysaikaa etsimään. Sarja on pitkällä, mutta edelleenkin umpilegendaarinen!

Yleistä kyvyttömyyttä elokuvatallenteissa

2011-09-17T21:53:00.001+03:00

Kerron pienen tarinan tosielämästä varoitukseksi ja valistukseksi kaikille, joilla on PS3 ja jotka katsovat bluray-elokuvia...

Ostin bluray-elokuvan kaupasta. Olen joskus aikanaan vuokrannut saman elokuvan videovuokraamosta. Elokuvan on julkaissut Universal. Elokuvan katsominen edellytti tällä kertaa kuitenkin ns. nörttipisteitä.

Ensin kuitenkin hyvät asiat: sen sijaan, että minulle olisi näytetty "älä ole piraatti" -video alkuun elokuvan, jonka olen ostanut laillisesti, kiitos PS3:n internetyhteyden, minulle sanottiinkin kiitos. Se oli huomaavaista ja kohteliasta. Päästäkseni kuitenkin tähän asti, minun täytyi kikkailla.

Katsokaas. Blurayt saattavat tallentaa soittimelle, jossa on kovalevy kuten pleikkarissa, metadatatiedoston. Miksi, en tiedä, mutta näin tapahtuu. Kun sitten yritin käynnistää elokuvan, se tunnisti laitteeltani oikeannimisen metadatatiedoston ja yritti avata sitä. Koska tiedosto oli kuitenkin vuokraamoversion luoma, homma lopahti – uskokaa pois – Loading-ruutuun.

Ei mennyt mihinkään se.

Olisi saattanut jäädä leffa katsomatta, mutta muistin lopulta, että hei tämähän on joskus vuokrattu vuotta tai kahta sitten. Ei kun PS3:n videotiedon työkalu, tai mikä ikinä sen idioottimainen nimi onkin, käyttöön ja sieltähän nämä metatiedostot paljastuivat. No epäillen syypäätä poistin kyseisen elokuvan metatiedoston ja yritin uudemman kerran käynnistää itse toiston. Kas kummaa, kun levy pyörähti käyntiin kuin ei mitään.

Vuokraamo- ja kauppaversioilla oli näköjään samanniminen metatiedosto, joka ei kuitenkaan oikeuksiltaan tai tiesmiltään sopinutkaan luoden jumin. Se, että näin voi käydä on tietenkin idiotismia tiedoston luonnissa, mutta minun pisteeni eivät riitä tunnistamaan sen syyllistä. Onneksi ratkaisu on varsin helppo.

Tässä on kuitenkin jonkinmoinen pohdinnan paikka akselilla Universal – Sony, että mites näitä hommia oikein hoidetaan...

Nyt tiedätte, ja osannette ongelmankin ratkaista. Ja eikun katsomaan leffaa!

Haineväkielto etenee – haikalat vähenevät

2011-09-12T18:00:00.000+03:00

Hailla on lähihistoriassa ollut vain yksi uhka – ihminen.

Pelätty eläin on saanut maineen ihmissyöjänä, mutta todellisuudessa tilanne on päinvastainen. Etenkin erinäisissä Aasian ruokakulttuureissa hainevä on ollut tärkeä ainesosa, minkä takia useiden lajikkeiden kantoja on väestöräjähdyksen paineessa brutalisoitu lähes sukupuuton partaalle.

Tilanne on muuttumaan päin kuten NYT:n artikkelissa Making Headway in the Movement to Protect the World’s Sharks todetaan. Tosin se, että ns. länsimaat kieltävät hainpyynnin ei vielä pitkälle pötkitä. Maailmalla pyydetään vuosittain arviolta 100 miljoonaa haita ja myyttisestä haineväkeitosta maksetaan maltaita. Jo nyt hainevät ovat arvotavaraa pimeillä markkinoilla.

Hailla on selvä rooli meriekosysteemissä (huomattavasti yleistäen), emmekä pysty arvioimaan sen puuttumisen seurauksia. Suosittelen lukijoilleni täydellistä hainsyöntilakkoa, etenkin ulkomaanmatkoilla.

Luontobongausta Stadissa

2011-09-11T14:02:00.002+03:00

Olin perjantaina kävelyllä ystäväni kanssa Vironniemellä – eli historiaa tuntemattomille Helsingin ydinkeskustassa. Tulimme idästä Kaisaniemen puutarha-alueen tuntumaan pitkänsillan eteläpuolelle, kun yllätyksekseni näin kevyenliikenteen väylällä edessäni tämän:

Rantakäärme eksyksissä (Aaro Sahari 2011)

Välitön reaktio: uuu, se on käärme!
Seuraava ajatus: se on rantakäärme ja täysin harmiton (katso kärmeksen poskia ja niskan suomuja).
Kolmas ajatus: uijui, tästä pitää kertoa maailmalle!

Näin se menee. Tämä on nimittäin sen verran harvinaista, että kaupunkilaisena en ole koskaan aikaisemmin nähnyt rantakäärmettä, vaikka kyyhyn olen ulkoillessani hiljan törmännyt rantakalliolla.

Tämä kaveri oli hippasen paniikissa, mikä tuskin on ihme, koska se luikerteli vilkkaasti liikennöidyllä reitillä. Kyseessä on muuten kohtuullisen nuori yksilö, sillä nämä saavuttavat aikuisina 75 cm pituuden. Mittakaava selviää paitsi katulaatoista niin käärmeen vieressä olevasta tupakantumpista. Voin vain olettaa, että Kaisaniemen puutarha-alue tarjoaa kaverille sammakoita ja muuta mukavaa gourmeeta, ei kai se muuten tuossssssa olisssi ssssihhisssyt!

Jätimme käärmeen rauhaan kuvan otettuamme ja jatkoimme iloisina matkaa. Kannattaa tosiaankin pitää silmät aina auki.

Kotimaista bluesia Rautavaaran ja Nurmion hengessä

2011-09-11T09:10:00.001+03:00

Käärmeöljy – Näin on näreet saatavilla aivan pian.

Kyseessä on männätalven jamisessio FY:llä, jonka päätin treenin ja dokumentoinnin takia laittaa narulle. Saimme muuan Junnun lauluseuran aktiivilta lainaksi mageat konkkamikit ja broideiltani muuta mukavaa, kuten 60-luvun Ludwigin teräsvirvelin. Näistä eväistä oli hyvä rakentaa ilmava ja tuvan liveääntä hyödyntävä sessio.

Kun mitään oli tapahtumassa, minä painoin rec-nappulaa, ja homma meni talteen. Näistä jameista sitten valittiin parhaat, joihin laulaja heitti tarinaa tosielämästä, ja tällä kertaa siis ihan oikeasti. Tuloksena oli nyrjähtänyt mutta todella maistuva blueskeitos.

Bändi veti kitaristin synttäreillä julkkarikeikan nyt perjantaina, mutta kaikki pääsevät kuuntelemaan biisejä – ja kuunneltavaahan riittää. Tämä lopettaa todennäköisesti minun osaltani vuoden 2011 FYU-julkaisujen sarjan (no ehkä laitamme Fantasy Battle III:n maisemia vielä pihalle). Tulevaisuudessa tapahtuu sitten jotain muuta.

Ylen pääuutiset: kun ette vaan osaa

2011-08-29T20:46:00.003+03:00

Täysin uutisen varsinaiseen asiasisältöön kantaa ottamatta uutisankkuri kutsui työpaikkaani "Merimuseo Vellamoksi". Merikeskus Vellamossa toimii kaksi museota, Kymenlaakson museo ja Suomen merimuseo. Kymenlaakson museo on maakuntamuseo, ja vaikka Kotkaa täällä merikaupungiksi kutsutaankin ja historiamme on merellinen, on keskuksen nimeen selvä syy.

Kun nimi pelkistetään vain merimuseoksi, tehdään väkivaltaa merkittävälle osalle Kymenlaakson historiaa. Samalla sanojan uskottavuus asiansa tarkastavana ihmisenä joutuu pakostakin kyseenalaiseen valoon. Journalismi Suomessa – harjoitus mahdottomasta?

Ei olisi taas pitänyt katsoa...

Tän mä haluaisin kuulla

2011-08-26T18:00:00.000+03:00

Siis!

No, tosiasiassa kyseessä on vain photo-op, mutta mieltäni kutittelee ajatus Mark Everettin ja Jimmy Pagen musiikillisesta kohtaamisesta.

Tosin tyytyisin ihan pelkkään eelsiinkin Suomessa, mutta Aaliyahin kummitus taitaa edelleen olla yllämme.

Uutta Mastodonttia liikkeellä

2011-08-25T08:12:00.002+03:00

Tämäkin meni loman ohessa ohi...

Mastodon - Curl of the Burl uudelta syyskuussa ilmestyvältä levyltä the Hunter.

Blabbermouthissa lisää asiasta.

Aikamoinen rallatus muuten tämän bändin mittakaavassa. Popimaan suuntaanko menossa?

Blast Surf – The Surf Blast julkaistu!

2011-08-19T00:07:00.000+03:00

Julkaisuvapaa 19.8.2011

FY United julkaisee tänään vapaaseen nettijakoon Kotkalaisen Blast Surf -yhtyeen The Surf Blast albumin. Blast Surfin musiikkia voinee kohtuudella kuvailla moderniksi, myöhemmistä populaarimusiikin tyylisuunnista ammentavaksi instrumentaalisurfrockiksi. Hektisen rytmin luodessa intensiivisen atmosfäärin maalailevat kitarat tunnelmallisia melodioitaan postapokalyptisissa sielunmaisemissa. Tätä Mad Max kuuntelisi, jos olisi suomalainen surffari!

Blast Surfin perustaja ja tyylisuunnan keksijä, tuottaja ja kitaristi Aaro Sahari haluaa musiikillaan käydä keskustelua kitara- ja rockmusiikin merkityksellisyydestä ja sen historiallisen diskurssihorisontin laaja-alaisuudesta. Hänen mukaansa ei ole mielekästä soittaa kovaa ilman tarkoituksellisuutta ja sielua, ja tätä Blast Surf tarjoaa.

Tässä musiikissa kitaralla on ääni ja se kertoo tarinoita eilisestä, huomisesta ja ehkä hippasen viime viikostakin.

Siis kipin kapin Groovesharkiin kuuntelemaan...

Suorat linkit:

1. In the Valley of Steel and Thunder

2. It Ain't What I Want

3. Blastin' and Surfin'

4. Sailing to Kvenland

5. Millenium Surf Blast

6. The Winter's Storms Gone

7. While My Guitar Gently Weeps

8. Walking Down the Ninth

9. Atoms for Peace/Thermonuclear Future

10. The Crying Man

11. From the Valley of Steel and Thunder... a Slight Relapse

Blast Surfin musiikki on julkaistu ihmiskunnan vapaaseen käyttöön, kunhan mainitsette tekijän! Nauttikaa musiikista.

FY Unitedin ennakkotiedote: Blast Surf – The Surf Blast ilmestyy elokuussa!

2011-07-05T21:33:00.006+03:00

Lokakuussa välähti. Taisin kuunnella jotain vanhaa metallia, saattoi jopa olla Immortalia. Joka tapauksessa jostain syystä päässäni alkoi pyöriä sanapari blast surf.

Musiikissa surf tietenkin tarkoittaa ensisijaisesti 1960-luvun alun instrumentaalirockia etupäässä Kaliforniasta. Kaikki tietenkin tuntevat Dick Dalen, mutta vastaavaa kamaa surffilaudalla tai ilman tehtiin muuallakin. Suomessa oli tiukka rautalankavillitys, jossa kaikki kynnelle kykenevät kollit olivat tuolloin mukana. Ominaista surf-rockille oli kitarapainotteisuus, kuulaus, jousikaiku ja kova meno.

Blast tulee tietenkin blast beatista, jonka isä lienee Napalm Deathin Mick Harris, joskin monia muitakin vaikuttajia löytyy. Kyseessä on tyyli soittaa rumpuja tasatahtiin (alunperin siis) ihan tuhottoman nopeasti. Suomessa hyvä esimerkki blastin käytöstä löytyy Impaled Nazarenen levyiltä. Nuorena sitä kutsuttiinkin tiedon puutteessa impaled-kompiksi. Blastit ovat käytössä monissa, joskaan eivät kaikissa hevin "tyylilajeissa" 1980-luvulta lähtien.

Minulla pyöri siis päässä kaksi rock-musiikin ääripään musikologista termiä, josita oli tarkoitus saada soppa aikaiseksi. Päädyin suoraan termiin blast surf, missä jälkimmäinen termi on vakiintuneen tavan mukaisesti määrittävä (hard rock, roots blues, industrial house yms.). Oli siis äänitettävä surf-musiikkia, blastilla. Siispä tuumasta toimeen...

Olin hiljattain hankkinut Libraries of the Extreme: Blasts & Fills MIDI-paketin Superior Drummer -rumpukoneeseeni. Ja sen avulla sain Dirk Verbeurenin paukuttamat blastit ja fillit avukseni rumpujen ohjelmointiin. Kitarat ja bassot päätin tietenkin hoitaa itse, mutta blastaamisen tuntevat ymmärtänevät, ettei meikäläisestä ole sellaiseen paukuttamiseen – ehkä joskus vielä oikean rumpalin kanssa!

Koska rummut olivat täysin virtuaaliset, päätin toteuttaa koko hankkeen ilman perinteisiä vahvistimia. Kaikki instrumentit nauhoitettiin suoraan konsoliin ja niiden äänen käsittelyyn käytettiin pelkästään efektiplugareita. Tämä oli hankkeen perusidea. Vaikka kyseessä siis oli rock-musiikki, halusin tehdä sen elektronisen musiikin viitekehyksessä ja sen keinoja hyödyntäen, yksin ilman muita osallisia.

Ensimmäinen kappale, Millenium Surf Blast, syntyi oikeastaan idean tuoman innostuksen lämmössä ilman sen kummempia mietintöjä jo tuolloin lokakuussa. Tähän koko hanke olisi jäänyt, mutta kaiken kiireen keskellä ajatus tästä "uudesta musiikkityylistä" kiehtoi. Ensinnäkin kappaleet olivat parhaimmillaan hyvin lyhyitä. Niissä ei ollut laulua ja kitaraa sai vinguttaa sen, minkä jaksoi. Homma siis nojasi omiin vahvuuksiini ja vältti aiempien hankkeideni sudenkuopat.

Joulukuussa, lähihistorian katastrofaalisimman viikonloppuni jälkeen syntyi koko hankkeen tulevaisuutta määrittänyt kappale, In the Valley of Steel and Thunder. Tiesin heti, että tässä oli intro albumille. Kipaleessa yhdistyivät kovin erilaiset musiikilliset vaikutteet luonnollisesti maalaten mielikuvamaiseman sellaisesta yhteiskunnasta, jossa death metal ja surf rock olisivat sinut toistensa kanssa. Yhtyeen nimi ei siis voisi olla muuta kuin Blast Surf. Samalla oli selvä, että kappaleita piti tehdä lisää – koko levyllinen – ja levyn nimeksi mikäs muukaan kuin The Surf Blast.

Kevään mittaan kappaleita alkoi putoilla yksi, kaksi kuussa. Odottelin aina inspiraatiota, ja kun sellainen tuli, laitoin laulun narulle. Kesän korvalla tajusin, että kokonaisuus alkoi muodostua, joten keskityin täydentämään kokonaisuutta. Tässä aivan viime metreillä nauhoitin pari lainakappaletta, yhden oman suosikkini ja yhden sisäpiirivitsin (arvatkaapa kumpi on kampi). Kun sitten sain vielä loppukaneetin kasaan, olin lopussa ja onnellinen.

Levy täytyy vielä miksata ajatuksella, hioa ja viimeistellä, mutta se tuskin vienee paljoakaan aikaa. Kansikin on jo valmis:

Kuvan on ottanut ystäväni Juha viime kesänä toisen ystävämme mökillä ja siinä yhdistyvät mielestäni kaikki tämän hankkeen olennaiset piirteet. Tämä taitaa itse asiassa olla yksi parhaista minusta koskaan otetuista kuvista! Kiitos Juha.

Levy julkaistaan ilmaiseksi streamattavaksi nettiin mm. GrooveShark-palveluun, mutta se tulee myös olemaan saatavilla cd-tasoisena halukkaille kansineen kaikkineen, kunhan keksin miten. Levyjulkkaribileet pidetään kansikuvanottopaikalla poikaporukalla, mutta eipä siitä sen enempää...

Levyllä on siis 11 raitaa:

Blast Surf – The Surf Blast (FY United 2011)

1. In the Valley of Steel and Thunder

2. It Ain't What I Want

3. Blastin' and Surfin'

4. Sailing to Kvenland

5. Millenium Surf Blast

6. The Winter's Storms Gone

7. While My Guitar Gently Weeps

8. Walking Down the Ninth

9. Atoms for Peace/Thermonuclear Future

10. The Crying Man

11. From the Valley of Steel and Thunder... a Slight Relapse

(raita 7. Harrison, muut Sahari)

Kuten kaikki tuotteeni tähän asti, tästäkään ei oteta mitään maksua vapaassa käytössä ja sitä saa levittää näin vapaasti. Mahdollisesta kaupallisesta käytöstä on keskusteltava erikseen.

Surf Rock and Roll Blast Metal Music for Life!

Tavoitteeni satulassa

2011-07-03T14:45:00.002+03:00

Päätin keväällä, että ennen Touria olisi 1000 kilometria täynnä. En aivan onnistunut tässä tavoitteessani, sillä eilen ammattilaisten startatessa minulla oli täynnä 975. Tänään kuitenkin korjasin tilanteen ja ylitin tavoitemäärän, päivän myöhässä. Tasainen lenkkeily on saanut aikaan sen, että 80 kilsaa on taas mennyt kahdessa päivässä kuin heittämällä. Toinen tonni on siis ehdottomasti vedettävä ennen vuoden loppua, ehkä jopa 1,5.

Toimistotöissä on pakko ajatella myös fyysistä kuntoa, ja tämä on ensisijaisesti juuri sitä. Täytyy tosin todeta, että netistä ovat löytyneet mitä parhaimmat apuvälineet itsensä haastamiseen. Ystävien tsemppi on ollut Heia Heiassa mitä arvokkainta! Kännykästä on voinut seurata ja arvioida omia suorituksia Endomondon avulla. Näin on ollut helppoa ja hauskaa asettaa itselleen haasteita ja tavoitteita.

Hyötyliikunta on hauskaa, mutta pian sitä jaksaa lähteä ihan vain lenkillekin!

Tour de France 2011 - ennakko

2011-07-01T16:40:00.002+03:00

On taas suuren kierroksen aika. Kuka pukee Pariisissa keltaisen paidan päälleen? Kuka on vuorten kuningas? Mikä aika kellotetaan Alpe-d'Huezin mutkissa? Käyttääkö Contador dopingia? Tämä kaikki saattaa selvitä – seuraavien kolmen viikon aikana!

Olen nykyisin täysin sinut kestävyysurheilun dopingin kanssa. Koko järjestelmä on hölmö ja kaksinaismoralistinen, ja urheilijat ovat puun ja kuoren välissä. En itseasiassa oleta kenenkään huipun olevan täysin puhdas. Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta tästäkään lajista.

3430 ja 1/2 kilometria puhdasta tuskaa – siihen vaaditaan muutakin kuin erythropoietiniinia. Siihen vaaditaan taktiikkaa, taitoa, kestävyyttä ja ennen kaikkea päättäväisyyttä. Ja tämän takia vietän itsekin niin paljon kuin suinkin ehdin aikaani satulassa! Eläköön pyöräily!

Sitten itse asiaan:

Tour de France - reitti 2011

Täytyy sanoa, että tänä vuonna ovat kisan järjestäjät päättäneet jättää ratkaisut aivan viime kilometreille. Reitti lähtee Loiren laaksosta kohti Bretagnea ja kaartaa sitten kohti keskiylänköä, missä päästään jo mäkien makuun toisella viikolla. Täältä pyöritetään kohti Pyreneitä, missä odottavat legendaariset Paun ja Lourdesin tiet. Silti pahimmat huiput jätetään tällä kertaa väliin, sillä tänä vuonna juhlistetaan Alppien assassiinin, legendojen legendan, Ranskan Kari Grandin Col du Calibierin 100-vuotisjuhlaa tourilla.

Viimeinen viikko on aivan sairas, tai siis sairaan legendaarinen! Rhônen rannoilta kiivetään Gapin kaupunkiin Mansen solan kautta. Sieltä tie johtaa Italiaan Pineroloon. Vuoret ovat vielä pieniä, mutta niitä on paljon. Mutta 21. heinäkuuta pankki räjähtää. 200 kilometriä, kolme vuorta, ja millaisia vuoria!

Col Agnel (2744 m) ensimmäistä kertaa Italian puolelta.

Col d'Izoard (2360 m) välipalana ja

Calibier Serre-Chevalier (2645 m) maalina

Nousua yli 4500 metriä, ensimmäisellä huipulla korkeimman huipun palkinto ja hyvät mahdollisuudet iskeä irti kilpailijoista. Tämä on pakko nähdä!

Mutta kauhea makea ei lopu Calibierille. Ei vaisinkaan! Heti seuraavana päivänä lähdetään Modanesta kilometrin korkeudesta uudestaan kohti Calibierin synkkää muotoa. Reitti on vuosien varrelta kovin tuttu. Col du Télégraphe – Col du Calibier - Alpe-d'Huez. Klassikko!

Täällä jos missä ratkaistaan tämän vuoden tourin voitto. Mutta jos epäilyksille jää sijaa, niin niitä voi hälventää seuraavan, ja toiseksi viimeisen kisapäivän henkilökohtaisessa aika-ajossa Grenoblen keskustan ja sen itäisen naapurihuipun Chamroussen maisemissa. Sitten homma pakettiin, paketti TGV:n ja Pariisiin...

Tour de France - osallistujat

Alberto "huonoa lihaa" Contador ajaa numerolla 001. Hänen tallinsa, tanskalainen Saxo Bank Sungard kantaa selvästi ennakkosuosikin manttelia. Ja kovia jätkiä joukossa onkin: Contadorin luottopakit Jesus Hernandez ja Daniel Navarro, Richie Porte, agentit 006 ja 007 Chris Anker Sørensen ja Niki Sørensen. Kovaa täynnä koko ryhmä.

Edellisestä joukkueesta omaan, kotimaansa heitä varten luotuun ryhmään, hypänneet Andy ja Franck Schleck löytyvät tänä vuonna Team Leopard-Trekistä. Mukana taas heidän vakioajajiaan ja muutenkin maailmanluokan kilpapyöräilijöitä: hallitseva olympiavoittaja ja nelinkertainen maailmanmestari Fabian Cancellara, Maxime Monfort, Stuart O´Grady ja Jens Voigt. Huh huh!

Näiden suurimpien suosikkien rinnalla tähän leikkiin lähtee joukko kovia veteraaneja, joilla on mahdollisuus vaikka mihin, kunhan kunto sattuu kohdalleen: Alexandre Vinokourov Astanasta, Thor Hushovd, Tyler Farrar, Ryder Hesjedal, David Millar ja David Zabriskie Garmin Cervelosta, vai olisiko nyt Janez Brajkovicin vuoro Radioshackista. Tänä vuonna on myös neljä täyttä maatallia: tietenkin Euskatel Euskati Baskimaasta, ranskalaiset Europcar ja Saur-Sojasun, sekä isovenäläisen miehityksen Vladimir Karpetsin taaksen kerännyt Katjusha. Kapteeneiden joukosta löytyvät sellaisetkin nimet kuin David Arroyo, Ivan Basso, Nicolas Roche, Bradley Wiggins, Sylvain Chavanel, Sandy Casar, Cadel Evans, Mark Cavendish ja Damiano Cunego – kyllä lähtee, vai lähteekö?

Oma arvaukseni?

No, sanon, että Alberto kykenee aniharvinaiseen tuplaan Giro-Tour, ellei sorru dopingiin. Tai siis jää siitä kiinni. Peripenkkiurheilijan tapaan minä kuitenkin kannatan nuorta ja nälkäistä.

Vive Andy!

Karman laki: osta Apple-tuote ja vanhasi vanhenee

2011-06-22T17:31:00.002+03:00

Maanantaina tuli uusi kone. Tiistaina vanha hajosi. Epäilen näytönohjainta, joka muuten on tuon mallin tyyppivika. Hienoa!

No nyt säädetään uutta käyttöön, sillä vanha menee tarkastettavaksi, josko siitä vielä saisi pelin...

Jotenkin osasin odottaa tätä!

Uusi mylly – vanhat kujeet

2011-06-20T17:51:00.003+03:00

Tänään tuli pakettiautolla kotiovelle uusi tietokone. Ensikokemukset ovat iloisia, sillä sain verkon toimimaan nopeimmin, mitä se mokkulalla on oikeastaan ikinä onnistunut. Muutenkin perusasiat loksahtivat kohdalleen alta aikayksikön: musiikit, verkko-ohjelmat ja normisälät olivat koneella alta tunnin ja vain muutamalla käynnistyksellä.

Pro-ohjelmiin en ole vielä koskenut. En ole jaksanut, jätetään siis jotain lähipäiville. Kuitenkin perusasioiden loksahtaminen kohdalleen näin helposti antoi kivan fiiliksen.

Paljon on vielä kuitenkin tehtävää ja hiottavaa, mutta sitähän tässä ehtii sitten tehdä...

Clarence Clemons in Memoriam

2011-06-19T08:41:00.002+03:00

Saksofonisti Clarence Clemons on kuollut. Clemons, joka viimeaikoina esiintyi mm. Lady Gagan uudella levyllä, toi fonin isosti rockmusiikkiin E-Street Bandin myötä 1970-luvulla. Voisikin sanoa vain vähän liioitellen, että Brucen ja bändin suosioon nousun myötä fonista tuli uudelleen suosittu soitin, mikä sitten näkyikin läpi 1980-luvun.

Kauan eläköön muistosi, musiikin jättiläinen!

Poliittisen lähihistoriamme suurin kipukohta

2011-06-13T17:00:00.000+03:00

Michael Halilan erinomainen kirjoitus otsikolla Suomi on unohtanut historiansa.

Suosittelen vakavasti!

Asennemuutokseen tarvitaan aikaa

2011-06-09T17:00:00.000+03:00

Olen kirjoittanut Marine Stewardship Councilin vaiheista aiemmin. Tuolloin mainitsin, että yhdistystä on ollut rahoittamassa elintarviketeollisuus. Liike kestävän kalastuksen eteen on nyt tehnyt uuden aluevaltauksen:

McDonald's alkaa käyttää MSC-hyväksyttyä kalaa Euroopassa!

Artikkeli NYT:ssä.

Mickey Dee on tietenkin saanut paljon vihaa niskaansa vuosien varrella - epäilemättä ihan syystäkin. Nyt me kuitenkin todistamme taas yhtä hidasta mielipideprosessia. Kun tarpeeksi keuhkotaan ja vaikka sitten vain teeskennellään, asiat alkavat muuttua. Ympäristötietoisuus on pikku hiljaa vallannut länsimaat. Kuten kansalaisoikeusliikkeen ja naisasialiikkeen kohdalla tätä aiemmin on käynyt, ilmiö ja sen mukanaan tuomat asenteet ovat hitaasti asettuneet osaksi yhteiskuntaa. Osa tavoitteista on tietenkin saavuttamatta, monet pitkään asioiden puolesta taistelleet ovat väsyneet tai radikalisoituneet, mutta edistystä on silti tapahtunut.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet. Päinvastoin, nyt ollaan vasta oikealla tiellä kohti kestävää ympäristö- ja kalataloutta. Toivoa kuitenkin on, kun McDonald'sin, Wal-martin ja Unileverin kaltaiset ketjut saadaan sitoutumaan prosessiin mukaan. Firmat tekevät sitä, mistä ne saavat rahaa. Jos me vaadimme kestävää kalaa ja olemme siitä valmiita maksamaan, on tulos tässä.

Siis: sykää kestävää kalaa!

Sodan toiset kasvot

2011-06-04T11:08:00.002+03:00

Jatkosota oli aikanaan ensisijaisesti suuri tragedia Suomelle. Sodassa kuoli (tai katosi) noin 63 ooo suomalaista – jotakuinkin 12 % sotaan sotilaina osallistuneista. Yli 150 000 sotilasta haavoittui, mutta sitten olivat vielä siviilit. Kurimus näkyi pitkään yhteiskunnassamme, joka oli läpi 1940- ja 1950-lukujen brutalisoitunut, trauman jälkeinen stressioireyhtymä. Murhia, itsemurhia, huumeita ja epävarmuutta.

Julkisessa keskustelussa tämä puoli unohtuu aina liian helposti. Kaikella kuitenkin on hintansa. Siksi onkin hienoa, että Hesarin kuukausiliite antaa meille mahdollisuuden testata omaa tsägäämme. Minulla kävi mäihä:

Kohtalosi jatkosodassa oli:
Onneksi olkoon. Selvisit jatkosodasta ilman vammoja.
(Mutta henkisiä vaurioita tuli varmasti sinullekin.)

Jatkosotageneraattori.

Panee miettimään, eikö?

Röntgenfysiikkaa

2011-05-30T18:06:00.001+03:00

Ystäväni oli kolme vuotta Ranskassa hiukkaskiihdytinlaboratoriossa tekemässä huippututkimusta. Minä en siitä mitään tajua, mutta onneksi te voitte ottaa itse selvää. Katsokaa vaikka tämä artikkeli Naturesta!

Vallankumousta et näe televisiosta

2011-05-28T09:45:00.002+03:00

Gil Scott-Heron in memoriam.

Mies, jonka vaikutusta rap-musiikkiin ei voi yliarvioida, on kuollut 62 vuoden ikäisenä. Scott-Heron oli runoilija, kirjailija ja yhteiskuntakriitikko, minkä ohella hän teki vähäeleistä post-beatrunouden ja perkussioelementtien varaan rakennettua musiikkia. Hänen tuotantonsa ja tiukka asenteensa loivat pohjaa rapin yhteiskuntakriittiselle sisällölle.

Jos ette tunne tätä miestä, ette voi ymmärtää mustaa amerikkalaista musiikkia kunnolla. Jos ette tunne tätä miestä, aloittakaa vaikka tästä:

The Revolution Will Not Be Televised

ja miehen oma näkemys siitä!

Miksi teen sitä, mitä teen

2011-05-27T19:00:00.001+03:00

En yleensä kirjoita töistäni, joskin osa kirjoituksistani liittyy samoihin aiheisiin, lähinnä merihistoriaan. Pyrin järjestelmällisesti pitämään nämä kaksi puolta itsestäni erillään, sillä töissäni katson edustavani työpaikkaani ja sen arvoja. Tämä on mielestäni merkittävä asia ja olen valinnut alani ja työni pitkälti juuri sen perusteella, minkä puolesta voin suorin selin seistä.

Tämä kirjoitukseni on poikkeus edelliseen, ja julkaisen sen tarkan harkinnan jälkeen. Viime päivien aikana työni on taas osoittautunut tämän valinnan arvoiseksi monista haasteistaan huolimatta (tai ehkä jopa niiden ansiosta).

Vuosi sitten palattuani taas Kymenlaakson museoon sijaistamaan merivartiomuseotutkijaa kävi ilmeiseksi, että rajavartiolaitoksen vesistöistämme paraikaa poistuva partiovenesarja PV82 olisi syytä museoida. Pitkä selvitys tämän syistä jääköön virka-arkistoon, mutta lyhyemmin sanoisin, että kyseessä on ehkä tärkein ja taajimmin käytetty alustyyppi merivartioinnissa 1980-luvulta aivan lähivuosiin asti. Siis minun elinaikanani toistaiseksi.

Näitä veneitä ovat merivartijat käyttäneet pitkin maamme rannikkoa Pohjanlahden periltä kaakon karikoille. Niiden avulla on pelastettu suorastaan hurja joukko avun tarpeessa olleita ihmisiä. Museomme aiemmat veneet ja laiva ovat tätä vanhempia ja kertovat suomalaisen veneenrakennuksen murroksesta ja laivanrakennuksen noususta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Nämä veneet on ollut liian helppo myös unohtaa, kuten usein on käynytkin historiankirjojen sivuilla ja julkisessa keskustelussa. Totta on tietenkin se, että vartiolaivat herättävät koollaan ja monimutkaisella tekniikallaan enemmän huomiota. Jokaista vartiolaivaa kohti on kuitenkin monta venettä monella merivartioasemalla. Nekin ansaitsevat osansa historiassa.

Ensimmäinen tehtäväni tultuani vuonna 2007 Kymenlaakson museoon yliopistoharjoittelijaksi oli inventoida rajalta merivartiomuseoon edellisenä vuonna museoitu rannikkovartiovene 125 (siis RV 125). Tällöin törmäsin tähän näyttävyyden ongelmaan ja sen seuraamuksiin. Työtä on kuitenkin aina paljon, eikä merivartioinnin museointi tule valmiiksi, kunhan merta ja merirajaa maassamme riittää. Kun partiovenekysymys siis nousi esille, tiesin työn merkityksen.

Vuosi siinä sitten menikin. Ensin selvitimme taustoja, teimme esityksiä, keskustelimme monien merivartijoiden kanssa ja kuulostelimme tilannetta. Sitten saimme tiedon, että tarjokas olisi tiedossa – menimme sitä katsomaan ja ihastuimme. Vene oli todellinen kaunotar! Pohdimme museoinnin mutkia ja perusteita, kustannuksia, sekä syntyjä syviä. Sitten sanoimme kyllä (siis minä esitin ja museonjohtaja päätti, kuten kuuluukin). Rajavartiolaitoskin sanoi kyllä ja sitten mentiin.

Tiistaina veneen matka lopulta alkoi merirajalta museolaituriin. Asiantuntevien ammattilaisten käsissä tietenkin, mutta pitihän museonkin olla mukana. Keskiviikkona matkasimme kukonlaulun aikaan Porkkalaan, missä astuimme kyytiin. Läntisen tuulen tuivertaessa matkasimme joukolla – partiovene, merivartijat, museon mestarit ja minä – kohti Kotkaa, kunnes Vellamon tuttu hyöky siinsi Gutzeitin kentän takaa iltapäivän udussa. PV oli saapunut uuteen kotiinsa!

Torstaina pidettiin veneen luovuttajaiset, mistä alla kuva todisteeksi. PV-210 on nyt saanut paikkansa museomerivartioaluksena tutun RV-125:n ja VL Telkän rinnalta Vellamon museoaluslaiturista. Sen moottorit saavat kuitenkin jyristä vielä pitkään, sillä tämä vene on tarkoitus pitää käyttökuntoisena.

PV-210 (vasemmalla) ja RV-125 Merivartiomuseossa

Mikä sitten tekee tästä minulle aivan poikkeuksellisen tarinan?

Ensimmäisen julkaistun kirjani (2007) ja Merikeskus Vellamon päänäyttelyiden (2008) rinnalla se on toistaiseksi eittämättä hienoimpia asioita mitä olen saanut olla tekemässä. Se muistuttaa minua niistä päätöksistä, joita aikanaan opiskelijana tein tulevaisuuteni ja työurani suhteen.

Historia ei tapahdu sattumalta, ja menneisyyden muistomerkit eivät useinkaan jää sattumalta talteen. Eivät ainakaan koneet käyden! Jonkun (usein monen sellaisen) on tehtävä päätöksiä ja monien on tehtävä päätöksistä totta. Istuessani tänään illansuussa PV:n kannella ajattelin itsekseni – tämä on nyt todellista, vihdoinkin.

Pysäköintiä idiooteille

2011-05-26T21:05:00.007+03:00

Valitin hiljan pyörälenkillä käytyäni, että muuan autoilija oli pysäköinyt vaarallisesti Kotkan keskustan yhdelle harvoista pyöräteistä. Jottei jäisi epäilystä siitä, kuinka tavallista tämä täydellinen välinpitämättömyys meilläpäin on, on tässä hieman punaisella selvennetty kuva tältä iltapäivältä.

Pyörätie on maalattu punaiseksi ja muutamia läheisiä "maamerkkejä" on selvennetty ulkopaikkakuntalaisia silmällä pitäen. Tämä tapahtui noin kuuden aikaan alkuillasta, ja kuten se edellinenkin superautoilija tämäkin maanteiden Teuvo oli jotakuinkin mahdollisimman vaarallisesti pysäköinyt autonsa lainvastaisesti. Syyt kerroinkin aiemmin, joten tyydyn nyt vain toteamaan, että:

Ei näin.

Kun pohjoinen maailmamme masentaa

2011-05-23T17:28:00.003+03:00

Kuten veli Michael hiljan totesi, ei kaikki ole Pohjolassa mallillaan. Taivas itkee ja ihmisiä masentaa.

Siksi on tuskin ihme, että tällainen kama viehättää...

Raised Fist - Sunlight

Ruotsin pojat ovat osuneet naulan kantaan!

Ihmisen tarve osata sosiaalisen median kontekstissa

2011-05-20T16:00:00.000+03:00

Olen vältellyt lähinnä vaistonvaraisesti naamakirjaa, sirpautinta (siis twitter) ja muutamia muita vastaavia aikamme sosiaalisen kanssakäynnin muotoja. Minun on ollut vaikea kertoa ihmisille – etenkin ko. toiminnasta paljon nauttiville – miksi.

Bill Keller NYT:sta on kuitenkin nyt vastannut minunkin puolestani artikkelissaan: The Twitter Trap. Kandee lukea lol!

Ja siis vakavammin, tämä asioiden käsittelyn tapa, josta minulla on vain epämääräinen käsitys, tuntuu minusta vastenmieliseltä. Nautin siitä, että saan keskustella toisen ihmisen kanssa tunteja, heittää ajatuksia ja pohtia oikein kunnolla asioiden luonnetta. En kykene alta 15 minuutin argumenttiin. Jos kuka ei jaksa kuunnella, ok, nyt teitä on varoitettu.

Ja tämä on muuten lyhimmästä päästä blogitekstejäni!

Kirjallisen ilmaisun taito, laulutaito ja näiden tietotekniset apuvälineet, sekä niiden kulttuurillinen substanssi

2011-05-12T19:35:00.004+03:00

Työtoverini kanssa käydyn kahvikeskustelun myötä aloin miettiä tätä nyky-yhteiskuntamme tietokoneavusteisen tuotantotavan monimuotoisuuden illuusion ja teknisten apuvälineiden kulttuurillislaadullisen merkityksen suhdetta. Kuten kollegani oivasti totesi eivät kaikki meistä ole kirjallisia Pavarotteja sen enempää kuin laulun Hemingwaytakaan.

Olen aiemmin pohtinut musiikkituotannossa tuiki tärkeiden äänenkorkeuden korjausalgoritmien merkitystä sisällöntuotannolle. Nämä autotunet ja melodynet – joista jälkimmäinen muuten löytyy minunkin studiostani – eivät tietenkään ole ainoa väline popstaratuotannossa. Siihen, mitä Voice et Co. suoltavat tarvitaan paljon muutakin, mutta epäilemättä juuri äänenkorkeuden automaattinen korjaus on meidän kulttuurissamme erityisen merkityksellinen tekijä. Kyky laulaa oikeasta sävelestä on kuitenkin meille tärkeämpi, kuin kyky tahdittaa tai lausua sanoja niin sanotusti oikein.

Kun luemme jotain todella hienoa, väitän, että tunnistamme sen aivan kuten tunnistamme mieltä ylentävän ja sieluja säväyttävän puheenkin. Tekstissä on voimaa, mutta vain harvojen teksti ylentää meidät. Vaikka QWERTY:n säilämme ei säihkyisikään, tunnistavat useimmat meistä erinomaisen luokattoman tekstin. Se katkaisee ajatuksemme juoksun ja särähtää korvissamme kuin murrosikäisen lähiöteinin Maamme-laulu.

Minulla ei ole tutkimustuloksia sen enempää laulutaidosta (millä tässä tarkoitan sitä sen suppeimmassa äänenkorkeuden hallintaa tarkoittavassa merkityksessä) kuin kirjallisen ilmaisun taidosta (millä tarkoitan kykyä tuottaa hyvää tekstiä). Väitän kuitenkin uhmakkaasti, että molemmista on löydettävissä saman oloinen jakauma luokattomasta mieltä ylentävään. Vain harvat ovat todella erinomaisia kummassakaan, useimmat ovat jotain hyvän ja hippasen huonon väliltä, kun taas pieni, joskin erinomaista suurempi osa meistä on vain huonoja. Saatan olla siis pahasti väärässä, joten jos tiedätte korjatkaa, olkaa niin hyvät!

Mikäli kuitenkin on näin, esitän, että useimmille meistä on kummassa tahansa – laulussa tahi kirjoittamisessa – enemmän tai vähemmän apua tietokoneiden tarjoamissa apuvälineissä. Ne auttavat meitä ylittämään luontaiset puutteemme ja täten luomaan jotain taitomme ylittävää. Ne toimivat omien toistaiseksi puutteellisten asetustensa varassa. Kuten todella upea kirjoitus ei ensiluokkainen laulukaan tarvitse näitä apuja. Päinvastoin se välttää niiden keskinkertaistavaa koodia ja luottaa omaan, poikkeukselliseen ilmaisukykyynsä. Joskus varsin hyvätkin kirjoittajat tarvitsevat apua, ja silloin tällöin hyväkin laulaja lurauttaa sen paljon puhutun nuotin vierestä. Tällöin, harkitusti käytettynä Mikkisoftiksen autodyne auttaa.

Melodyne auttaa Aaroa pysymään nuotissa!

Apuvälineillä on kuitenkin rajansa. Ne eivät kykene ihmeisiin. Suomenkieli on kaikessa harvinaisuudessaan vielä Officen autocorrectin taitojen rajoilla, minkä me päivittäiset käyttäjät niin tuskallisen hyvin tiedämme. Samaten kerrassaan huono laulaja ei vain päädy kuulostamaan Freddie Mercurylta vaikka kuka melodynea suhauttaisi, ei sitten mitenkään. Kuten alalla on tapaa sanoa: paskaa ei voi kiillottaa!

Wordin korjaus osaa suomen alkeet.

Huonosta kirjoittajasta tai laulajasta ei sitten mitenkään saa hyvää, eikä – näin väitän – pyhä keskinkertaisuus koskaan vedä vertoja johtotähdelle. Laatu ei tule CE-merkinnällä varustettuna. Mutta samalla nämä apuvälineet auttavat korjaten ne satunnaiset, kiusalliset pikkuvirheet, jotka jäisivät muuten harmittamaan. Laulun kertosäkeessä kiusallisesti kireäksi pärähtävä tavu tai laiskan alavireinen stemma on jo helpompi korjata kuin laulattaa artistit käheiksi. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani Word korjasi minua kuudesti (en laske puhe- tai vieraskielisiä sanoja, joita ohjelma ei tunnista vaan ihka oikeita virheitä), eli tämäkin teksti olisi selvästi huonompi ilman apuja. Niin, ja olen muuten selvästi parempi kirjoittaja kuin laulaja!

Antares Autotune on aiheuttanut paljon keskustelua, ja monet hyvähköt laulajat pitävät sitä selvänä huijauksena. Olen itsekin kritisoinut musiikkituotannossa nyt vallitsevaa ylituottamisen trendiä. Sanoisin kuitenkin, että aivan kuten tekstinkorjauskin nämä ovat työkaluja, jotka helpottavat työtämme. Niitä ei pitäisi silti aina käyttää, eikä oikeastaan milloinkaan sokeasti, mutta harkiten käytettynä ne ovat hyviä työkaluja, jotka auttavat meitä luomaan haluamiamme tarinoita. Koska nämä välineet ovat jo varsin arkisia, ei niiden kutsuminen huijaukseksi liene enää varsin tehokas kulttuuriargumentaation strategia.

Musiikin saralla on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa analogianostalgiaa. Tietenkin laadukkaita tuotantovälineitä on läpi vuosien käytetty, ja tosiasiallisesti pelkällä tietokoneella työskentelystä on tullut laadullisesti kokonaisvaltaisesti perusteltu tuotantomalli vasta vuosituhannen taitteen jälkeen. Mielestäni ei ole mitään väärää käyttää analogisia, vuosikymmeniä käytössä olleita tuotantotapoja, jos niikseen tulee. Magneettinauha tai vinyyli ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin ammattimainen digitaalinen media. Kyse on luonne-eroista. Analogiseen on ehtinyt muodostua kulttuurillisia arvoja – näin tulee myös käymään automaattiselle äänenkorjailulle, kuten on jo käynyt mp3:lle.

Kirjailijoilta ei ole toistaiseksi odotettu antautumista mekaaniselle kirjoituskoneelle. Tietokone käy ihan hyvin. Väitän, että kirjoituskoneella tai mustekynällä kirjoitettu paperi (leimojen ja korjausten ryydittämänä) on monelle vielä luonteikkaampi ja tunteellisempi, kuin tekstitiedosto tietokoneen näytöllä. Mutta minä olenkin historiantutkija.

Riippumatta välineistä on kuitenkin mielestäni kuitenkin mahdollista tunnistaa sekä laulussa että tekstissä jotain, jolle annamme subjektiivisen laatumääritteen. Välineet eivät toistaiseksi kykene luovuuteen. Ja luovuus se vasta paistaakin läpi, niin veisusta kuin värssystäkin.

J Lo palaa juurille

2011-05-04T20:12:00.005+03:00

Tietänette, että Jennifer Lopez on paraikaa tuomaroimassa American Idolia. Tämän vuotinen Idol taas on poikkeuksellisen retro, sillä tuskin yksikään pelkästään tämän päivän biisejä laulanut kokelas ei päässyt seulasta läpi top 10:n.

Tämä taas on näköjään saanut itse tuomarin nostalgiselle fiilikselle – vai ovatko ideat Tin Bit Alleylta vihdoinkin loppuneet?

Jennifer Lopez feat. Pitbull – On the Floor

...tai siis kuten meidän nuoruudessamme se tunnettiin, Lambada.

Pikaisesti pohtien tämä tarkoittanee sitä, että Madonnan jäljissä muutkin poptähdet pitäytyvät tahdittomien takapäivien yhden hitin ihmeiden kannibalisoinnissa.

Tämähän ei tietenkään ole mitään uutta, me vain emme muista näitä vetoja. Lainahöyhenet ovat osaltaan kuuluneet popin maailmaan aina, mutta nyt ei enää edes remiksata, vaan otetaan tunnettu melodia ja pistetään kaikki uusiksi. Ja tässä on jotain uutta.

Sen sijaan, että biisin historia tulisi selvästi esille, kuten taas kertaalleen uuden sovituksen saaneessa NIN:n Hurtissa (kuuntelen juuri Mísian versiota Ruas-albumilta), hävitetään kaikki mahdollinen, nostalgiasta alkaen ja myötähäpeään loppuen. Ovatko länsimaisen skaalamme melodiat viimeinkin loppuneet? Siis ainakin ne "hyvät" – niin ei niitä koskaan niin paljon ollutkaan.

Minulle Lopezin ja muiden vakiintuneiden poppareiden melodian kierrätykset näyttäytyvät hippasen hengettöminä. Juuri sellaisena takuuvarmana tuotantona, joka kerää turhat irtopisteet pyörimästä, mutta antaa uuden sukupolven tuottajille mahdollisuuden "loistaa". Jos maailmasta ovat biisit loppuneet, niin vedetään niitä vanhoja. Vai voitteko valittaa?

Electric Six – The Rubberband Man alkuperäisellä Spinnersin videolla

The (Detroit) Spinners – The Rubberband Man ilman videota

Saatatte tuntea biisin myös muppeteista!

Parasta heviä juuri nyt – Kvelertak Nosturissa

2011-04-29T08:50:00.004+03:00

Arvioin hiljan norjalaisen Kvelertak-yhtyeen samannimisen debyyttilevyn. Kun kuulin, että yhtye on tulossa Suomeen, oli pakko päästä toteamaan bändin kisakunto. Eikun Zirak-Zigilin poppoo kasaan ja Nosturiin.

Kyseessä oli yhteiskeikka, ja pääesiintyjänä kanadalainen Comeback Kid. Me emme kuitenkaan olleet paikalla oikeastaan mitään muuta varten kuin näitä Norjan peikkoja, ja ihan syystäkin. Näin ikäihmisenä teini-ikäisen angstin purkaukset – siis screamon ja modernin hardcoren keskeisin asiasisältö – jäävät kovin helposti vieraaksi.

Mikä erottaa Kvelertakin tästä kokonaisuudesta, ja kyseessä oli todellakin susi koiratarhassa, on yhtyeen kyky pistää bileet pystyyn. Ei turhaa kurttuotsaisuutta ja uhmaa. Sanoisin näin fiiliksellä, että kun hevistä tuli taas suosittua, siitä tuli vakava asia, ja vakavuus näkyy tylsyytenä. Sitä Kvelertak ei todellakaan ole. Ennakoimme jo 1990-luvun puolivälissä ystäväni ja kanssabloggaajani Michaelin kanssa juomalauluja tekevää norske-svart-metal-bändiä. No nyt sellainen on olemassa. Mjød-kappaleen joukkokertsi osui, kuin 9 % sima kerrassaan.

Bändin saundissa on paljon bluesia ja rootsmeininkiä norjalaiseksi post-bm-poppooksi. Nyt tälle selvisi syykin. Kolmesta kitaristista yksi (kuvassa oikeassa reunassa) soittaa sormineen, peukalolla ja kämmenellä taputellen kaikki nämä jaminannat, kun toiset kaksi keskittyvät tuuttaamaan. Tämä poikkeuksellinen yhdistelmä tuo yhtyeen saundiin tukevuutta ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tällaista kokeilullisuutta löytyy liian harvoilta hevipumpuilta, Mastodon tullee tässä lähinnä mieleen nyky-yhtyeistä.

Koko pakan pitää kuitenkin kasassa aivan ilmiömäisen huikea rumpali Kjetil Gjermundrød. Hänen soitossaan yhdistyvät tiukka blast, rockin groove ja hc-punkin vihaisuus. Tämän ilmeikkään, mutta tarkan pohjan päälle neljä muuta instrumentalistia rakentavat raivoisan hilpeän äänimaiseman. Laulaja Erlend Hjelvik taas on suoraan bm-menneisyydestä noussut hurmoshenki, joka pingviinit pois pestyään on viimeinkin päässyt vauhtiin. Yleisössä käydään ja kitarat heittävät kärrynpyörää.

Yhtye on juuri voittanut Norjassa kaksi Spellemann-palkintoa: paras tulokas ja paras rockyhtye. Ei huonosti. Nähtyäni heidät nyt livenä ja havaittuani innostuksen yleisössä (teinit heiluivat hurjana ja rockpoliisit hymyilivät ja nyökyttelivät) voin nyt todeta, että tässä on Turbo Negron jatkaja Norjan bilemetalliperinteessä! Suosittelen teitä ottamaan selvää, sillä kuristusote on tiukka!

Lenkille Laajakosken

2011-04-25T12:02:00.005+03:00

Pitkän vapaan tarjoama mahdollisuus heittää enemmänkin pyörälenkkiä kärsi perjantaina kovan kolauksen, kun pyöräliikkeestä ostamana ns. pro-mallinen pyöräpumppu osoittautui vedätykseksi. Venttiilin kielen alas työntävä kärki pumpussa oli nimittäin tehty kolmesta muovikielestä – insinöörit taas optimoimassa – eikä tietenkään kestänyt edes vuotta. Hermostuksissani laitoin sitten vieläv anhan ja halvan pumpun kirjaimellisesti kahtia. Sillä oli aina pitänytkin pumpata kitkakuumentumiseen asti, mikä oli tällekin muovihökötykselle liikaa.

No, ei sitten pyöräilty, mutta onneksi oli pihatöitä pitämässä mies rauhallisena. Kaadoimme porukalla puun ja putsasimme sireenipusikon, joka oli saunaa lämmittäessä ja ruohoa leikatessa jo vuoden päivät pänninytkin. Ei enää!

Onneksi sain kuitenkin broidilta biltema-laatuisen pyöräpumpun lainaan (niin siinä on metalliosat) ja näin kumit taas koviksi. Oli siis aika lähteä testaamaan toistaiseksi ajamaton Laajakosken lenkki:

Reitti 20 km korkeudelta GE:stä nähtynä.

Lenkki alkaa arvatenkin Mussallosta, mistä poljetaan samaa tietä aina Laajakosken riippusillalle. Matkaa kertyy tälle etapille vähän alle 15 km. Taitoin tämän nyt ensimmäistä kertaa 55 minuutissa, joskin piti pysähtyä venyttelemään Jäppilässä ja kaivaa kännykän kartasta Laajakosken sillan sijainti esille. Taukoa siis n. 7 minuuttia. Ajonopeus siis noin 23,5 km/h ja matkanopeus tähän asti 16,2 km/h. Tässähän mentiin ylämäkeen ja pohjoistuulta oli pieni vireen poikanen, mutta kummasti nämä molemmat huomasi, kun kääntyi takaisin alavirtaan.

Seuraava etappi oli Korkeakosken vesivoimalan padolla. Matkaa tänne oli yhteensä 23 kilometria eli siis vain 8 ja risat Laajakoskelta. Olinkin perillä 1:15 lähdöstä. Matkanopeus oli noussut 18,4 km/h:n ja ajonopeus oli nyt 20,3 km/h. Vähemmän taukoja, mutta tasaisempi vauhti. Alamäessä tein tosin vähemmän töitäkin.

Minun oli tarkoitus ottaa taas väliaika Kyminlinnassa, mutta Tampsan jälkeen alkoi pohjelihas vaivata, ja sitä venytellessä tämä unohtui. Näinpä seuraava ajanottopiste olikin vasta Vellamossa. MAtkaa oli nyt kertynyt 33,5 kilometria ja aikaa oli kulunut kaikkiaan 1:45. Matkanopeus oli väsymyksestä ja päivän mittaan kasvavasta liikenteestä huolimatta jo parempi n. 19,1 km/h:n ja ajonopeus oli siten 20,5 km/h:a.

Kävin viimeisellä, pikaisella tauolla keskustassa, joten taukoa tuli lisää noin 8 minuuttia. Ajoin kotiin, minne matkaa kertyi lopulta kivat 39,7 kilometria (ottaen huomion laskutarkkuuden sanoisin, että n. 40 km). Matkaan kului lopulta 2 tuntia ja 15 minuuttia.

Kokonaismatkanopeus oli näin ollen noin 17,6 km/h. Lopun himmailu ja tauko näkyvät selvästi. Matkan ajonopeus oli taas noin 19,9 km/h:a. Eli mittavirheen salliessa n. 20 kilometria tunnissa. Eli ihan kivaa retkivauhtia.

Viimeisen vitosen vedin oikeastaan ihan himmaillen, sillä kyseessä oli tämän lenkin pohja-aika. Ja nehän on tarkoitettu aina heti rikottaviksi. Onneksi olin aika väsynyt, niin ei autoilijoiden törttöilykään enää häirinnyt.

Kotkassa on keskustan kauppakeskuksen ympärillä kolmen puolen sellainen moderni kummastus kuin pyörätie. Siis tie pelkästään pyöräilijöille. Ja tätähän eivät kanssakuntalaiseni osaa ollenkaan käyttää, tai siis yleisemmin olla käyttämättä. Normaalisti hätyyttelen (ihan kiltisti tosin) jalankulkijoita pois viereiselle jalkakäytävälle, mutta valitettavasti olen huomannut, että paikallisille autoilijoille pyörätie tarkoittaa pysäköintiä. Niin, onhan niissä samoja kirjaimia hyvät ihmiset, mutta eivät ne ole sama asia.

Ettekö usko? Olette väärässä:

27 §
Pysäyttämistä ja pysäköimistä koskevat kiellot
Ajoneuvoa ei saa pysäyttää eikä pysäköidä sellaiseen paikkaan eikä siten, että siitä aiheutuu vaaraa tai että liikenne tarpeettomasti estyy tai häiriytyy.

Pysäyttäminen ja pysäköinti on kielletty:

1) jalkakäytävällä, suojatiellä, pyörätiellä ja pyörätien jatkeella sekä viiden metrin matkalla ennen suojatietä, risteävää pyörätietä tai pyörätien jatketta; (Tieliikennelaki)

Että niin. Näistä muuten ainakin kaksi kohtaa täyttyi (pyörätie ja viiden metrin matka suojatiestä).

Oletankin, että tämänpäiväinen törttö on joko vakavasti liikuntarajoitteinen tai muuten vaan kliinisesti sekaisin, sillä hänen pysäköintipaikastaan ei ollut sataakaan metriä, ei yhteen vaan kahteen erilliseen pysäköintipaikkaan. Molemmat ammottivat tyhjyyttään. Sankari! Arvatkaapa muuten, minkä merkkinen auto oli kyseessä. Jep, juuri se.

Laajakosken lenkki osoittautui paitsi todella hauskaksi myös siis sopivan pituiseksi viikonloppuvetäisyksi. Tämän tulen ajamaan vastedeskin – ja silloin kelloa vastaan!

Hyvää pässiäistä

2011-04-24T09:00:00.000+03:00

Kaverit on nohevia!

Paikannimien kansallistaminen

2011-04-22T21:28:00.002+03:00

Kaveri vihjasi perussuomalaisten hankkeesta muuttaa Itämeren nimeä. Havainnette, että tämä esitys on tehty ennen ko. puolueen vaalivoittoa. Tavoitteena on nähtävästi parantaa "Itämeren" tilaa muuttamalla sen nimi positiivisemmaksi ja innoittavaksi. Ja tätä varten pitäisi perustaa työryhmä – meidän kustannuksellamme vielä.

Epäilemättä tämä käyttämämme nimi on menneisyyden muovaama ja sellaisena ongelmallinen. Niinhän nimet aina ovat. Niissä kulkee tavattomasti elettyä ja koettua; hyvää ja huonoa, sekä kaikkea siltä väliltä. Sitä kutsutaan historiaksi.

Jos taas halutaan perusteita historiasta, ehdottaisin Tacituksen termiä n. 1900 vuoden takaa: Mare Suebicum tai siis svaabialaisten meri. Vaihtoehtoisesti voitaisiin käyttää Adam Bremeniläisen Mare Balticum eli balttien meri keskiajalta, kuten persutkin, joskin heidän ymmärryksensä sanan etymologiasta ontuu hieman:

Liettualaiset ja latvialaisetkin saavat hyvityksen englanninkielisestä nimestä Baltic Sea ("balttien meri").

Sama historia on kuitenkin muovannut meidän käsitystämme ja termistöämme. Ymmärrettävästi tuntuu hassulta, että Suomesta lähinnä lounaaseen sijaitseva murtovesiallas (ei siis maailman mittakaavassa mikään oikea meri) on "Itä"meri, mutta maamme pitkä taival Ruotsin kuningaskunnan osana – niin siis sen itämaana – tuo tähän selvyyden, sillä onhan meri ruotsiksi Östersjön. Maantieteellisesti ihan ymmärrettävää, eikö?

Jos sitten halutaan kadottaa tällaiset historian muovaamat kulttuurillisesti latautuneet nimet kielestämme, voisimmeko muuttaa muutakin, kun eduskunta maksaa? Helsinki on selvästi jäänne ruotsalaisten kauheasta pakkovallasta, niin onhan se pääkaupunkina pelkkä pettymys (paitsi jos hevareilta kysytään). Minä ehdotan pääkaupungin nimeksi Pääkaupunkia tai, jos se kuulostaa jäyhältä, niin Valtakuntaa.

Ottaen huomioon, että persut kutsuvat englanniksi itseään nimellä True Finns, ehdottaisin pikaista pyörähdystä peilin ääreen. Veli Michael on hyvin perustein ehdottanut puolueesta käännöstä Finnish Fundamentalist Party. Kannatan.

On suorastaan masentavaa, kuinka läpinäkyvästi tässä harrastetaan banaalia SUOMALAISUUS-populismia (He-heah!). Jos tämä on siis se muutos, jota puolue aikoo ajaa eduskunnassa, voinemme odottaa seuraavasta vaalikaudesta hukattua mahdollisuutta vaikuttaa maamme asioihin. Huomattavaa muuten on myös se, ettei Soini ole tuota allekirjoittanut, vaikka olettaisi katolilaisen kannattavan uskonveljen kielellistä muotoilua keskiajan ytimestä.

Luulisi, että kansanedustajilla olisi ihan oikeaakin tekemistä!

Olen sanottavani sanonut

2011-04-17T10:46:00.002+03:00

Siis näiden eduskuntavaalien suhteen: Finland rien point – Finland zero points!

Loppujen lopuksi kukaan ehdolla Kymenlaaksossa olleista ihmisistä ei täyttänyt vaatimuksia. Yksi ehdokas pääsi lähelle, mutta hänen puolueensa kategorinen kyvyttömyys energiapolitiikassa esti minua antamasta hänen puoleelleen tukeani. Sam Borgin mukaan vaaleissa on meillä valittava puolueitten väliltä. Minä en voi valita mitään niistä, sillä mikään maamme puolueista ei vielä aja sellaista liberaalia yhteiskuntaa, johon minä haluan uskoa. Muutamat tulevat lähelle, mutta kun niiden ehdokasasettelu täällä kaakon kulmalla on mitä on, niin ei saletisti natsaa.

Saatoin myös todeta, että vaaleissa ehdolla olleet ovat kategorisesti minua konservatiivisempia, ja vaaliasiantuntijat vahvistavat tämän suomalaisen yhteiskunnan luonteenpiirteeksi. Minä olen siis epäsuomalainen: liian liberaali.

Arcticon Companion -5378108±n mielipidettä!

Ei koukkuja sinievätonnikalalle

2011-04-12T16:03:00.002+03:00

Sinievätonnikalan pyynti on jo pitkään ollut kiellettyä Meksikonlahdella. Kyseessä on tietenkin se pohjoisempi kanta. Valitettavasti paikalliset pitkäsiimakalastajat ovat näitä kaloja saaneet koukkuihinsa tästä huolimatta pyytäessään keltaevätonnikalaa ja miekkakalaa. Laji on tällä hetkellä kahden pykälän päässä sukupuutosta, eli kriittisessä tilassa.

Tietenkin olisi syytä harkita näiden muiden lajien pyyntiäkin, mutta pientä apua tilanteeseen tuo uusi koukku, joka ei kestä tämän muita suuremman kalan painoa, vaan murtuu ja näin sinievätonnikala pääsee karkuun. Asiasta NYT:n artikkelissa Bluefin Tuna Catch a (Small) Break. Kuten muistanette talvelta, kyseinen tonnikalalaji on se kaikkein halutuin sashimin raaka-aines, ja siksi erityistä herkkua Japanissa.

Vaikka asia on selvästi tiedossa, Japanin lobbaus on estänyt kalastuksen ja mm. Atlantilla kannat ovat dramaattisesti vähentyneet aivan lähivuosina. Kun Tokion kalamarketissa huippuyksilöstä voi huutokaupassa saada jopa 100 000 dollaria, ei tälle ongelmalle näy loppua. Vaikka lobbauksesta huolimatta saataisiin aikaan pyyntikielto, tällaiset hinnat kannustaisivat salapyyntiin. Sinievätonnikala tulee suurella todennäköisyydellä kuolemaan sukupuuttoon, elleivät hiljattain toivoa herätelleet kasvatustoimenpiteet oikeasti onnistu.

Miettikää tätä Japanin uutisoinnin lomassa!

Sinustako omakotiasuja?

2011-03-30T17:21:00.002+03:00

Arvostatko tilavaa asumista? Haluatko omaa rauhaa ja ison pihan, jossa kasvattaa vaikka omenoita? Haja-asutusalueella lähellä luontoa? Historiallinen maalaistalo, isot piharakennukset varastoksi, puuhatilaksi tai jopa kesävieraita varten? Kuulostaako hyvältä?

Mietipä toisenkin kerran...

Oletko kätevä käsistäsi? Luonnistuvatko puutyöt, ikkunankorjaus, putkityöt? Vesipohjan eristäminen harrastuksena ja lakisääteinen viemäriremontti Itämeren hyväksi? Neljänneshehtaarin nurmenleikkuu kahdesti viikossa parisuhdeterapiaan, risusavotta kahdesti vuodessa ja lämmityspuuta viisi kuutiota?

Niin,

Olen nyt vuodesta 2008 asunut äitini suvun perintömailla, 1850-luvulla rakennetussa maalaistalossa, perifennomaanisen idyllin keskellä ja olen jotakuinkin kurkkua myöten täynnä omakotiasumisen ihanuutta. Miksi?

Toissavuonna satoi – paljon. Syksyllä vesieristeet pettivät, viemäri tukkeutui ja kellari täyttyi harmaavedestä. Mikäli et tiedä mitä se on, niin salli minun kertoa. Kaikki vessasta ja tiskialtaasta alas vetämäsi päätyy kaupungissa viemäriverkkoon ja lopulta vedenpuhdistamolle, missä alan ammattilaiset käsittelevät nestemäiset jätteesi (ja ne muutamat kiinteätkin) asiantuntevasti ja mikä parasta näkymättömissä ja eritoten nenäsi ulottumattomissa. Täällä se menee toisin. Nämä samat jätökset päätyvät maahan kaivettuun sammioon ikkunani edessä, missä ne hajoavat löyhkääväksi mustan harmaaksi liuokseksi.

Olet todella elänyt vasta kun olet saanut kahlata nilkkaa myöten omassa "jäämistössäsi" nenääsi pidellen ja vaurioita arvioiden.

No tähänhän homma ei jäänyt. Ostettuani tänä talvena jo 1000 litraa värjättyä dieseliä (siis kevyttä polttoöljyä) ajattelin, että tällä mennään talven selän yli. Väärin! Eilen illalla havaitsin talon kylmenneen huomattavasti, eikä ihme, sillä tankki ammotti tyhjyyttään, minkä selvittämiseen tosin tarvittiin reissu läheiselle huoltoasemalle, sillä tuohon kuusikymmentäluvun säiliöön ei ole mitään mitta- tai peilausmahdollisuutta ole asennettu. Jep.

Jotta homma ei menisi liian helpoksi samanaikaisesti vesiputki talomme liitännän vieressä oli roudan raihnaistamana sanonut työsopimuksensa irti. Juuri nyt vesilaitoksen herrat ovat linjan kimpussa ja minä vältän lisäharmaaveden tuotantoa. Tämä oli muuten toinen kerta, kun näin käy minun aikanani.

Tämä on väliaikainen ratkaisu, ja kun jotain tällaista käy, sitä muistaa miksi. Tosiasiassa omakotiasumisessa on paljon ihania puolia, mutta on siinä niitä vähemmän mairitteleviakin. Tämä on hyvä muistaa, etenkin kun metsästää sitä oman kodin unelmaa.

Omani on keskellä kaupunkia kerrostalossa.

Wisconsin Head Trip - poliittisen diskurssin tulevaisuus?

2011-03-28T18:00:00.002+03:00

what's wrong
don't you sing dong ding dong
push it the phoney
hook it up and ride away
motion
can't you feel the motion
you can see right through me
we connect
you're a part of me

(Static-X: Wisconsin Death Trip)

Paul Krugman nostaa viikonlopun editoriaalissaan NYT:ssa esiin mielenkiintoisen, joskin vallan pelottavan trendin poliittisessa keskustelussa: asiaton lokakampanja hiljaisuuden savuverhona.

Ympäristöhistoriantutkimuksen perustajiin lukeutuva William Cronon on ryhtynyt poliittiseksi ja perustanut oman blogin Scholar as Citizen. Kuten viitekehyksestä saattaakin jo arvata, Cronon on liberaali ja hänen kiistakumppanikseen on päätynyt Wisconsinin republikaaninen puolue.

Cronon on blogissaan hiljattain julkaissut kirjoituksen republikaanisen puolueen sfäärissä toimivan lobbausryhmän toimista ultrakonservatiivisen lainsäädännön läpiviemiseksi osavaltion tasolla. Cronon esittää, että osavaltion kuvernööri (rep.) on tätä toimintaa tukiessaan erehtynyt paikallisesta naapuruuden ja kunnioituksen hengestä.

Puolue laukoi takaisin ja esitti Wisconsinin yliopistolle vaatimuksen julkistaa kaikki Crononin sähköpostit, joissa käsitellään ko. aihetta ja siihen liittyviä toimijoita. Cronon julkaisi aiheesta oman vastavetonsa, jossa hän avaa näkökulmaansa tämän julkistamisvaatimuksen taustoihin.

Krugman kirjoittaa samasta aiheesta mielipidekirjoituksessaan näin:

If this action strikes you as no big deal, you’re missing the point. The hard right — which these days is more or less synonymous with the Republican Party — has a modus operandi when it comes to scholars expressing views it dislikes: never mind the substance, go for the smear. And that demand for copies of e-mails is obviously motivated by no more than a hope that it will provide something, anything, that can be used to subject Mr. Cronon to the usual treatment.

Selvä vastakkainasettelu maan "oikeiston" ja "vasemmiston" välillä on ilmeinen.

Cronon on vanha kettu, eikä käytä työpostiaan osavaltionyliopistossa yksityisiin tarkoituksiin (ettehän te vaan, hyvät lukijani?), mutta kyse on suuremmasta ja meille suomalaisillekin tutusta ongelmasta. Jos joku sanoo sinusta pahaa, hän ei voi tietenkään sanoa mistään sinuun liittyvistä asioista mitään fiksua, koska oli sinulle ilkeä!

Suomessakin on alettu puhua isänmaallisuudesta valtapolitiikassa. Poliittiset vastustajat leimataan ilkeiksi ja pahoiksi (ali-)ihmisiksi, natsi- ja kotiryssäkortit vedetään hihasta, eikä oikeaa kriittistä keskustelua käydä edes nimeksi. Kuulostaako tutulta?

Ajatellaanpa nyt väliin vähän arkisemmin. Useimmat meistä varmaan tuntevat jonkun ylimielisen kusipään, joka on aina korjaamassa ja ojentamassa, sanoimme mitä tahansa. Tällaiset besserwisserit ovat totta, mutta se ei tarkoita, etteikö heillä olisi aina jostain asiasta jotain merkityksellistä sanottavaa. Jos tietoliikenneinsinööri kertoo minulle kännykkäteknologian ongelmista, yritän kuunnella, sillä saatan oppia jotain. Jos sama janteri mollaa humanisteja, vaikkei selvästi ymmärrä meitä alkuunkaan, taas tuskin kuuntelen. Jos kaverin puheista 90 % on ensin mainittua ja 10 % jälkimmäistä kuuntelu kannattaa, jos taas on päinvastoin, saattaa oppiminen jäädä vähemmälle, koska kukapa haluaisi kuunnella v-mäistä mollausta.

Kun yhteiskunnan varoja kuitenkin käytetään ihmisten kouluttamiseen, olisi mielestäni kohtuullista, että heidän asiantuntijamielipiteitään myös hyödynnettäisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiantuntijoiden pitäisi etääntyä akateemisen puolueettomuuden norsunluutorniin. Meistä jokainen kykenee saavuttamaan asiantuntijuuden jossain ja meillä kaikilla on oikeus poliittisuuteen. Se on yhteiskuntamme oletettu ideaalitila (tai mielestäni poliittisesti sanoen pitäisi ainakin olla).

Crononin tapauksen kaltainen sonnankaivaminen ja asian vierestä mouhaaminen saattaa tosiaankin hiljentää apurahojen varassa ahertavat akateemikot ja pragmaattiset perheelliset puurtaja-asiantuntijat, mutta samalla se näivettää poliittisen elämämme poterohipaksi, jossa kukaan ei enää voita.

Kun sitten katsomme poliittisten "johtajiemme" piikittelevän toisiaan veronmaksajan ajalla Valtakunnan mediassa ilman mitään sisältöä ja vailla alkeellisimpia ehdotuksia yhteiskunnallisen prosessimme tulevaisuudesta, voimme todeta tämän junan jo menneen - lienevät kiskotkin jo kaupatun mediapopulistien puuhapäivän kannatusyhdistyksen kirpputorilla. Kun nyt olemme sidoksissa edustukselliseen ddemokratiaan, tulee meidän edustettujen vaatia parempaa halukkailta edustajiltamme. Ei viiden minuutin keskustelua sosiaaliturvan tulevaisuudesta (tai mistä tahansa oikeasta haasteesta) uutisten alla, ei sala-ammuntaa kannatusyhdistyksistä, ei perusteetonta populismia kymmenen sanan määrämitalla, eikä pelottelua ja rähmäisiä puhekieltoja.

Nämä ovat minun vaaliteesini - en ole ehdolla, enkä edes aio olla myöhemminkään. Pystyttekö täyttämään vaatimukseni? Ääni olisi tarjolla aikuisen oikealle ehdokkaalle. Toistaiseksi kovin hiljaista, ja tyhjä lappu menossa demokratiamme arkkuun!

Joo, niin varmaan

2011-03-22T21:17:00.002+02:00

Koitan avata mht-tiedostoa. Nettisivustot vakuuttavat, että kyseessä ei ole vitsi tai mikkisoftan ilkeämielinen ansa, vaan ihan oikea standardi. Saan silti tyhjää tai epämääräistä koodia, eli ei onnistu.

Ei siinä mitään, tämähän on ihan normaalia.

Mikä kuitenkin saa minut raivon partaalle on tämä: tiedoston avaaminen, vaikka sitä klikkaamalla tarjoaa Wordia käytettäväksi (mikä sekään ei muuten toimi), eikä tämä mitään, mutta kun sitten koitan sulkea ohjelman näytölle ilmestyy pienimuotoinen ikkuna:

Word tallentaa kohdetta Normal.dotm

Kyseessä on oletuspohja, jota ohjelma pitää yllä automaattisesti, halusi tai ei. Ainoa ongelma tässä on se, että avasin tiedoston, joka ei selvästi ole Normal.dotm vaan jotain ihan muuta. Eli, miksi ihmeessä aivan toisen tiedoston avaaminen ja muokkaaminen vaikuttaa oletustiedostoon?

Ja se vaikuttaa, tämän tiedoston avaaminen muutti minun oletusnäkymääni toisenlaiseksi. Voittaja! Paras piirre ikinä! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Mansikkakakkua!

Kiitos taas kerran, kun yllätitte minut hyödyttömillä toiminnoillanne...

Hirvieläinten elollisuudesta

2011-03-17T08:00:00.000+02:00

Erinomainen kirjoitus blogissa Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia. Kannattaa lukea!

Merihistoriaa!

2011-03-16T08:16:00.002+02:00

Valtakunnalliset merihistorian päivät pidetään 17.-20.3. Uudessakaupungissa. Ohjelma ja tietoa täällä!

Tämän vuoden aiheena on merenkulku toisen maailmansodan jälkeen, ja paikalla on todellisia alan heavy-hittereitä: keynoten pitää professori Lewis R. Fischer, muita puhujia ovat mm. emeritusprofessorit Peter N. Davies ja Yrjö Kaukiainen. Seminaari alkaa kansainvälisellä osuudella ja jatkuu viikonlopun yli perinteisemmillä päivien aiheilla.

Luvassa tiukkaa merihistoriaa koko kontillinen!

Tee musiikkia ammattilaisten tavoin?

2011-03-11T09:00:00.000+02:00

Tämä tarttui erinomaiselta tuotantofoorumilta Logic Pro Help mukaan:

Jim Pavloff rakentaa Prodigyn Smack My Bitch Up:n Ableton Livessä uudestaan.

Legendaarista!

Erkin kitara ja julkkisesineiden tarve

2011-03-10T19:00:00.001+02:00

Huomattava osa yhdysvaltalaisista liittää Hitlerin villapaitaan sen omistajan pahuutta, näin ainakin anekdotaalisesti puhtaasti muistin varalta. Muutenkin olemme varsin tietoisia tunnetuille ihmisille kuuluneiden esineiden merkityksellisyydestä. Näitä nykypäivän pyhäinjäännöksiä kerätään, myydään ja ostetaan, esitellään ravintoloissa ja museoissa. Miksi?

Alkuun pieni tunnustus, minullakin on omat julkkismemorabiliani. Ehkä tärkein artifaktini on Ian Andersonin settilista taannoiselta Jethro Tullin keikalta, skannattuna täällä. En siis itsekään ole immuuni tälle tunteelle, vaikka minusta Hitlerin villapaita onkin vain villapaita. Tutkijat ovat kuitenkin tulleet avuksemme.

Eric Claptonin kitaroita ja vahvistimia myytiin nimittäin eilen New Yorkissa Bonhamin huutokaupassa. Huutokauppakohteita oli 138 ja niistä saatiin 2.15 miljoonaa dollaria. Claptonin uran helmi, yksi maailman kuuluisimmista kitaroista, Blackie tosin on myyty jo 2004, lähes miljoonalla dollarilla.

NYT kertoo aiheesta artikkelissaan Urge to Own That Clapton Guitar Is Contagious, Scientists Find.

Mikä siis saa meidät (siis ne meistä, joilla on fyffeä) keräämään? Tutkijoiden mukaan tärkein tekijä tällaisten esineiden arvostuksessa on julkkistartunta (celebrity contagion), joka periytyy heidän mukaansa muinaisista maagishenkisistä artifaktikulteista, toisin sanoen ns. pyhäinjäännöksistä.

Erityistä tässä on se, että positiiviset julkkikset lisäävät arvoa esineille enemmän kuin negatiiviset: Claptonin kitara on näin helpommin lähestyttävä artifakti kuin Hitlerin paita (paitsi siis jos on Wagneria kuunteleva kolmannen valtakunnan fani). Samalla ne esineet, joita ko. henkilö on oikeasti koskenut vaikuttavat psykologisesti merkittävimmiltä ja näin arvokkaammilta, kuin ne, joissa kosketustä ei ole tai on vähän. Tällöin kitara, jota ko. julkkis on hinkannut huolella, tehnyt sillä "ihmeitä", kuten legendaarisia levytyksiä, on selvästi tärkeä ja arvokas. Kuulostaako tutulta?

Claptonin miljoonan dollarin Blackien Fender-replikat maksavat vaihtelevasti tuhansista kymmeniin tuhansiin dollareihin (riippuen replikan tarkkuudesta). Vähäisempi, mutta merkittävä tekijä tässä on ns. yhdenmukaisuuden laki (law of similarity). Jotain autenttisuutta välittyy siis replikoihin. Näin jopa nytkin myynnissä olevissa Clapton-stratoissa on jotain "maagista", joka sallii kallimman hinnan maksamisen.

Keräilijät voivat rationalisoida toimintaansa, puhua kannattavista sijoituksista ja muista, mutta ko. tutkimuksen mukaan nämä ovat toissijaisia, jopa tekosyitä, joilla irrationaaliset mieliteot perustellaan. Tuttua, eikö?

Museossa esineen tarina, sen funktionaalinen autenttisuus on ollut jo pitkään ensiarvoisen tärkeätä. Monet kokoelmat perustuvat kuitenkin yksityisten kerääjien vaivannäölle, etenkin taiteen puolella, mutta myös kulttuurihistoriallisissa museoissa. Tällainen tutkimus keräilyn ja kulttuuriartifaktien suhteesta auttaakin meitä ymmärtämään paremmin kokoelmiemme luonnetta, mutta myös omia subjektiivisia toimintamallejamme. Miksi minä tutkijana pidän tätä tärkeänä kokoelmiemme kannalta, mutta tuo ei ole yhtä tärkeä. Täytyy todeta, että hikinen partiopuku saa minulta implisiittisesti enemmän arvostusta, kuin kerran pidetty, mutta pakosta hankittu kavaiji. Nyt tiedän miksi!

Kuumottakaa kansanedustajaehdokkaita tällä

2011-02-28T17:00:00.000+02:00

Jälkijättöistä jupinaa: Uusi poliisilaki

Suosittelen vakavasti tutustumaan ja pistämään ehdokkaat ahtaalle, sillä kyseessä on meidän oikeusturvamme.

Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Fagerholm

2011-02-26T18:22:00.000+02:00

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa
Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa
Kekkonen juoksee ja Kekkonen matkustaa
Mutta miten käy Kekkoselta rock'n'roll?
- Suomen Talvisota 1939-1940: Kekkonen-rock, 1970.

Ymmärtääksemme Kekkosta kulttuurimme myyttinä, meidän tulee ensin ymmärtää häntä 1. historiallisena henkilönä, 2. poliittisena toimijana, sekä 3. oman myyttinsä luojana. Teksti ei taaskaan ole lyhimmästä päästä, mutta suosittelen sitä silti teille kaikille. Kunnon alustus tuo huumoriinkin makua.

Urho Kaleva Kekkonen syntyi syyskuussa 1900 Pielavedellä. Lapsuuden varhainen koti, paljon mainetta savupirttinä niittänyt Lepikon torppa, on suojattinsa tavoin herättänyt tunteita, kuvia siitä on jopa retusoitu Kekkosen legendan mukaisiksi. Hän nimittäin on nähtävästi kertonut kasvaneensa savupirtissä, mutta Juho-isä oli kuitenkin ehtinyt, pentele, rakennuttaa taloon savupiipunkin. No, tosiasiassa Kekkosen perhetausta oli tavanomainen savolainen pienviljelijä-kaskeajatarina, joten tämä osoittautui vähäiseksi sepitykseksi.

Kekkonen valmistui 1926 lakitieteen kandidaatiksi ja sai pian töitä Etsivästä keskuspoliisista, nyky-Supomme tuolloisesta edeltäjästä. Hänen hallinnollisesta linjastaan ei kuitenkaan laitoksessa pidetty, joten ura poliisin palveluksessa jäi lyhyeksi. Maalaiskuntien liitossakin herra aiheutti aaltoja siinä määrin, että monoa tuli. Seuraavaksi syntyikin väitöskirja. Äärioikeisto sai miehen varuilleen 1930-luvun alussa. Hän liittyi Maalaisliittoon (so. Keskusta) ja julkaisi ohjelmansa pamflettina "Demokratian itsepuolustus".

Kekkonen sai kyseenalaista mainetta yrittäessään saada Isänmaallista Kansanliikettä kiellettyä 1938 ollessaan sisäasianministeri. Sota-aikana hän joutui hippasen sivuraiteille valtapolitiikasta – hän toimi evakkoasioiden parissa, sekä myöhemmin valtionvarainministeriössä – ja oli rauhanoppositionkin kannalla. Tämä kuitenkin antoi Kekkoselle mahdollisuuden esittää maalaisliitossa linjanvetoa vuonna 1944. K-linjaksi myöhemmin vakiintunut politiikka rakentui arvokonservatismin ja suomalaisen kansallismielisyyden varaan. Kekkonen alkoi painottaa ulkopolitiikan asemaa, missä suhteet Neuvostoliittoon olivat ensiarvoisen tärkeitä.

Suomi sopi 1948 Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, jonka myötä maa siirtyi ihan oikeasti ja konkreettisesti tämän etupiiriin Itä-Länsi -vertailussa. Samalla alettiin rakentaa myyttiä Suomen puolueettomuudesta. Tähän prosessiin osallistuivat niin monet toimijat maassamme, että sen sysääminen yhtään kenenkään yksittäisen henkilön niskaan olisi kuitenkin edesvastuutonta, vaikka Kekkonen eritoten osasi vallitsevasta asiaintilasta hyötyäkin.

Vuoden 1950 presidentinvaalien myötä Kekkosen asema vahvistui ja hän toimi useaan otteeseen pääministerinä. Jo tällöin oli nähtävissä Kekkosen kyky käyttää N-liitto-korttia sisäpolitiikassa.

Tämän kirjoituksen otsikko on vallan harhaanjohtava – ihan tarkoituksella, uskokaa – sillä vuoden 1956 vaaleissa Kekkonen sai 151 valitsijamiestä ja SDP:n K. A. Fagerholm, pitkäaikainen eduskunnan puhemies ja entinen pääministeri hänkin, 149. Mitään koko kansan mandaattia Kekkonen ei siis ollut tähän mennessä urallaan milloinkaan saanut. Sitä vastoin hän oli tunnettu, osin syystäkin, juonittelevana ja pyrkyrimäisenä valtapoliitikkona.

Ensimmäinen presidenttikausi oli täynnä draamaa. Kilpakumppani Fagerholmin johtama hallitus kaatui , kun N-liiton kanssa käydyt neuvottelut olivat kariutuneet ja suurlähettiläs oli kutsuttu pois nimeämättä uutta. Kekkonen ja tämän luottomies, Ahti Karjalainen, saivat neuvoteltua tilanteeseen ratkaisun. Tästä alkoi pitkä vaihe, jossa Kekkonen saattoi N-liiton suoran vaikutuksen tai sen illuusion avulla vaikuttaa yhteiskuntamme puoluepolitiikan ytimeen, eduskuntaan ja valtioneuvostoon vastoin vaalien tulosta.

Kekkonen aiheutti näin pahaa verta, ja seurauksena oli eduskunnassa kehittynyt koalitio, joka harkitun presidenttiehdokkaansa, entisen oikeuskansleri Olavi Hongan, mukaan sai nimekseen Honka-liitto. Kas kummaa, kun Neuvostoliitto puuttui peliin ja lähetti Suomelle 1961 lokakuussa nootin, jossa se esitti kiristyneen kansainvälisen tilanteen vuoksi YYA-sopimuksen edellyttämänä sotilaallisia neuvotteluita. Honka luopui leikistä, ja Kekkonen valittiin uudestaan presidentiksi.

Suomesta oli kadonnut oppositio, sillä maamme kansainvälisesti arka tilanne näytti pysyvän Kekkosen avulla järjestyksessä, ja hyväthän nuo herra presidentin välit näyttivät idän johtajiin olevankin. Käykää katsomassa Tamminiemen saunaa, kun voitte, käsittääkseni siinäkin saunassa on mm. Hrustsev dokannut. Kekkonen valittiin ihan kotimaisin voimin heti ensimmäisellä kierroksella kolmannelle kaudelle, jota poikkeuslailla jatkettiin vielä neljällä vuodella. Neljännelle kaudelle häntä kannattivat kaikki isot puolueet.

Kekkonen kirjoitti presidenttinä ollessaan ns. myllykirjeitä ja toimi varsin suvereenisti muistä välittämättä, etenkin ulkopolitiikassa. Jo toisen kauden aikana alettiin Saksassa kutsua tälläistä itäänpäin rähmällään oloa suomettumiseksi. Vasta, kun Mauno Koivisto perustuslakiin vedoten kieltäytyi 1981 pääministerinä eroamasta, alkoi homma olla paketissa. Kekkonen tosin oli jo kovin sairas, minkä mm. kuuluisa Islannin matka oli jo osoittanut, vaikka tiedotusvälineet ja viranomaiset olivat näitä huhuja jo 1970-luvulla tasaisesti vbähätelleet ja suorastaan peitelleet.

Tässä siis historiaa, ja nyt itse asiaan...

Kekkonen loi eläessään itsestään kuvan korvaamattomana valtiomiehenä, jota Suomi tarvitsi pärjätäkseen Neuvostoliiton kanssa. Hän käytti tähän varsin häikäilemättömiä keinoja. Seurauksena presidentin valtaoikeuksia on hänen jälkeensä ajettu tasaisesti alas, jotta uutta Kekkosta ei enää ikinä tulisi. Kekkosvihamielisyys sai tilaa hänen kuoltuaan 1986, ja hänen isänmaallisuudestaan ja siihen liittyvistä asioista onkin väännetty peistä Pekan mitalla siitä lähtien. Lukuisia väitöskirjoja on tehty, eikä kesksutelu ole siltikään hyytynyt.

Kun Neuvostoliitto sitten sortui, ja Suomessa alkoi sen seurauksena vastareaktio suomettumiselle, Kekkosesta alkoi rakentua populaarikeskustelussa uudenlainen hahmo. Mainittakoon myös se, että hän tuli vuoden 2004 Suurin suomalainen äänestyksessä kolmanneksi Mannerheimin ja Rydin jälkeen, mikä selvästi kertoo tästä mielipideilmaston heilahduksesta.

Jos Kekkonen oli elinaikanaan luonut myyttiä itsestään, ja ymmärtänyt hyvin julkisuuden merkityksen valtiomieheydelle, niin nyt hänestä kehittyi osalle maatamme jonkinlainen suomalaisuuden pelastajahahmo. Ja tästä me pääsemmekin päivän asiaan:

Mytologinen Kekkonen

Kun vanhimmat Kekkosen jälkeisen ajan suomalaiset ovat jo 25-vuotiaita ja hänen presidenttikauttansa kokemattomat jo kohta 30, on syntynyt uusi tulkinta Kekkosesta hahmona, jolla ei ole mitään tekemistä edellä käsittelemieni asioiden kanssa. Ainakin mainosihmisille lienee täysin mahdotonta kuvitella, että joku saattaisi olla tietoinen todellisesta historiastamme siinä määrin, että Kekkosen käyttäminen vaikuttaisi heistä lähinnä vastenmieliseltä, suorastaan psykoottiselta. En minä haluaisi kantaa ylläni Stalinia tai Che Guevaraa, mutta:

Sampo-pankin maksukortin kuvavalinta lienee useimmille tuttu:

Sampo Pankki julkisti tiistaina julkistettiin pankin uudet maksukortit. Tulevaisuudessa voi maksaa laskunsa vaikkapa Lasse Virenin tai Urho Kekkosen kuvilla varustetulla luottokortilla.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/Kekkonen%20luottokorttiin/art-1288335900738.html , julkaistu 5.9.2005 10:07

Siinähän tuo möllöttää, vahvana ja hallitsevana. Mitä tämä kertoo käyttäjästään. Minä kannatan vahvaa itsevaltaista hallintatapaa, koska se pitää pankit pystyssä ja hillot pyörimässä? Kun Mubarak ja Gaddafi ovat taas otsikoissa kysyn teiltä, onko voittaja?

No pahempaa on tietenkin luvassa. Kun Sammolla (lol!) kyseessä oli kuitenkin visuaalisesti historiallisen näköinen Kekkonen, niin Tele-Finland meni noin 27 000 astetta ulkoavaruuteen omalla Kekkosellaan:

Siis oikeasti!

Super-Kekkonen pelastaa Suomen Kansan historialta. Niin tästähän seurasi ihan oikeasti myös oikeusjuttu:

Markkinaoikeus antoi perjantaina matkapuhelinliittymien markkinointia koskevan väliaikaisen kiellon Tele Finlandille. Operaattorin mukaan kielto koskee kolmea mainonnassa käytettyä tai niihin rinnastettavaa ilmaisua tai niiden yhdistämistä mainintaan siitä, että Saunalahti on irtisanonut sopimuksensa Sonera Mobile Networksin kanssa.
http://www.digitoday.fi/mobiili/2005/09/05/markkinaoikeus-tuomitsi-tele-finlandin-mainonnan/200514892/66 , julkaistu: 09.09.2008 14:40

Tämä oli jo liian paksua siis. Sittemmin ko. yhtiö on tajunnut itsekin, että jotkut sen asiakkaat saattoivat jopa suuttua tällaisesta mainonnasta, sillä nykyinen mainoshahmohan on ruumiinrakenteeltaan sama jantteri, mutta pikemminkin Matti-meikäläisen näköisenä (ja on sillä se lentävä rottakin) kuin Kekkosena. Mitäköhän ne mainosihmiset ovat ajatelleet, kun tuon idean saivat. Tiedän vain, että, jos olisin ollut TF:n asiakas, olisin mennyt heti mainoksen nähtyäni liikkeeseen ja ilmoittanut irtisanovani sopimuksen siltä seisomalta.

Tähän tämä Kekkosen viljely ei kuitenkaan loppunut. S-marketissa käyminen on tuottanut minulle nimittäin viimeaikoina suoranaista raivoa tämän seuraavan yhä käytössä olevan mainoksen takia:

Kuvan olen itse ottanut 19.2.2011. Taustalla tässä on Avainlippu-organisaatio. Heidän sivuillaan tätä psykoottista vetoa ei kuitenkaan selitellä, joten antakaa minun:

Sankaripresidentti Urho K. on juuri tyrmännyt ulkomaisen vastustajansa ja julistettu iänkaikkiseksi ja ainoaksi valtiomieheksemme. Jopa Elvis on joutunut toteamaan, että suomalainen voittaa aina, mutta anna ny edes vitonen! Tämähän on puhdasta K-linjaa, 60 vuotta myöhemmin ja lähikaupan kassalla, mutta silti.

Kekkosesta on selvästi tulossa epähistoriallinen hahmo, jonka kaikki tunnistavat, mutta jonka historiallinen merkitys on niin pahoin sekoitettu ja hämmennetty, ettei siihen liittyviä selvästi negatiivisia arvolatauksia edes osata ajatella. Tällaiseen universumiin ei mahdu muita, ja siksi otsikkoni on yhtälailla epähistoriallinen, sillä Fagerholmista on tullut historian alaviite ja Kekkosesta supersankari.

Minulle Urho Kaleva Kekkonen edustaa pahinta mitä edustuksellisessa demokratiassa saattaa tapahtua: säilytetään mielikuva demokratiasta, kun samalla luodaan tämän kulissin taakse autoritaarinen, perustuslaista ja kansalaisten oikeuksista piittaamaton, häikäilemätön valtapyramidi. Kun sen tekee vielä kaveri, jonka päänavaus politiikassa kantoi nimeä Demokratian itsepuolustus, niin kyseessä on pahimmanlaatuinen petos demokratiaa kohtaan. Kun siis näen näitä mainoksia, ajattelen jotakuinkin näin: eivätkö nuo urpot (mainoksen tekijät ja sen käytäjät) tajua, millainen mies tässä nyt oli kyseessä, vai eivätkö he edes välitä?

Demokratian ainoa takuu on avoimuus ja Kekkonen osoittautui avoimuuden vastakohdaksi. Ajat olivat toisenlaiset, mutta tämä historiallisen henkilön valkopesu ei anna tuleville sukupolville mitään hyviä malleja, sillä Kekkosen kaljun mukana kulkee muutakin kuin vain läppä, siinä kulkee ajatus suomettumisesta kansallisuskona.

Ei minun Suomessani!

Merten mastodontit ja ympäristöongelmat

2011-02-22T18:00:00.002+02:00

Kuten muutama vuosi sitten julkisuuteen vuotaneessa raportissa todettiin, meriliikenteen CO2-päästöjä on toistaiseksi pahasti aliarvioitu. Guardianin 13.2.2008 päivätty artikkeli täällä. Maersk, yksi maailman suurista laivausyrityksistä, on tätä pohdittuaan päättänyt tilata aiempaa suurempia konttirahtialuksia. Näillä megalaivoilla on siis tarkoitus tiputtaa saastekuormaa suhteessa kuljetettuun rahtiin. Guardianin artikkeli täällä.

Maersk on tosiaankin tilannut DSME:ltä Koreasta kymmenen kolmois-E -luokan rahtilaivaa. (Lehdistötiedote täällä). Pituutta näillä möhköfanteilla tulisi olemaan 400 metriä, leveyttä 59 metriä, ja kokonaiskorkeutta 79 metriä. Konttikapasiteetti olisi hulppea 18000 TEU:ta. Ja tämähän tarkoittaa seuraavaa:

Vuosina 2001-2007 Helsingin konttiliikenne oli n. 400 000 vuositasolla, minkä laskennallisesti tällainen laiva hoitaisi käymällä kerran kuukaudessa käännöllä (oikeasti tietenkin suhde lähtevän ja saapuvan välillä ei tähän väänny).
Kotka muuten on Helsingin tasolla, ja yhdessä ne hoitivat vuonna 2007 yli 60 % koko maan konttiliikenteestä, joka oli 1 600 000 TEU:ta, mikä kulkisi laskennallisesti siis noin 90:llä reissulla näillä laivoilla.
Lisää Suomen satamaliikenteestä: Suomen konttikuljetukset meritse. Merenkulkulaitoksen julkaisuja 4/2008.

Verrattuna suurimpiin tällä hetkellä liikenteessä oleviin laivoihin, saman varustamon E-luokkaan (ensimmäinen näistä kahdeksasta oli kuuluisa Emma Maersk) nämä jättiläiset kykenisivät kuljettamaan 16 % enemmän kontteja (2500 TEU:ta). Ne olisivat kuitenkin vain kolme metriä näitä pitempiä. Laivat tulisivat käyttöön samalle linjalle Kiinan (Ningbo) ja Euroopan (Rotterdam) välillä.

Maailman ennätyksiä laivoissa voi sihtailla täältä.

Maailman pisin laiva, massiivinen ja hyvin nimetty supertankkeri Seawise Giant pistettiin hiljan lihoiksi Intiassa. Tämä 458-metrinen järkäle upposi Irakin-Iranin sodassa 1988 Hormuzin salmessa ilmahyökkäyksessä. Laiva kuitenkin korjattiin ja palasi liikenteeseen Jahre Viking-nimisenä. Ennen loppua alus toimi paikallaan pysyvänä tankkina Knock Nevis-nimisenä.

Maailman suurimpia aluksia ovat bruttorekisteritonneissa mitattuna taas 1970-luvun lopussa Ranskassa rakennetut Batillus-luokan supertankkerit. Näihin 414-metrisiin mörköihin mahtui 225 000 minimitilavuustonnia öljyä. Laivoja oli neljä, mutta kolme niistä pistettiin palasiksi jo 1980-luvulla, kun öljymarkkinat osoittautuivat kannattamattomiksi tällaisille jättiläisille. Viimeinen näistä purettiin 2003 Pakistanissa.

Valtaosa merten jättiläisistä onkin, tuskin yllättäen, kuljettanut raakaöljyä pitkin poikin valtameriä. 350 m+ -luokassa, muita kuin öljytankkereita ovatkin vain seuraavat:

Edellä mainitut E-luokan Maerskit
G-luokan Maerskit
MSC Danit, MSC Beatrice, MSC Sola, sekä MSC Ivana
CMA CGM Andromeda
Royal Caribbeanin Oasis-luokan laivat (suurimmat Suomessa rakennetut laivat koskaan)
AS-luokan Maerskit

Maailman pisin sota-alus on tietenkin "vain" 342-metrinen lentotukialusvanhus USS Enterprise (maailman ensimmäinen fissiokäyttöinen sellainen muuten). Ja pisimmäksi se varmaan jääkin, sillä uudet Gerald Ford -luokan laivat näyttäisivät jäävän 333-metriin, kunhan nyt ensimmäinen niistä valmistuu.

Maersk, kuten huomaatte on megaluokassa ihan omassa luokassaan. Se on myös saanut paljon kritiikkiä niskaansa merten saastuttamisesta, minkä takia nyt olisi tarkoitus vähentää rahtiin verrattuna suhteellisesti päästöjä jopa 50 %:lla. Kansainvälisillä vesillä päästöjä on toistaiseksi ollut lähes mahdotonta rajoittaa, ja arvioiden mukaan vuoteen 2050 mennessä kuljetusmäärät kolminkertaistuisivat nykyisistä.

"Hyvällä tsägällä" minä pääsen näkemään ensimmäisen 500-metrisen rahtilaivan elinaikanani, ainakin jos merirosvous Intian valtamerellä jatkuu.

Levyarvostelu: Lisa Miskovsky - Violent Sky

2011-02-10T21:00:00.086+02:00

In Flamesin levyllä vieraillut ja jo vuosikymmennen levyjä tehtaillut Umeålainen Lisa Miskovsky on pysynyt kohtuullisen hyvin ainakin oman musatutkani alla. Kentin Joakim Berg muuten kuuluu hänen taustavoimiinsa.

Tämän kovatasoisenkin lumilautailijan rennon jämäkkä electronica on kuitenkin varsin asiallista, ja kun laulusaundissa on hippasen Marianne Faithfullia, voin suositella ottamaan hänen juuri julkaistun albuminsa Violent Sky haltuun.

Koska Spotify on Ruotsista, ilmestyi tämä levy nopeasti sinne ja suoraan etusivulle, eli eikun kuuntelemaan...

1. This Fire (3:28)

Avausraita alkaa tiukalla tribaaliteknobiitillä, josta tulee mieleen ehkä hippasen turhan voimakkaasti männävuosien Madonna (silloin Orbitin aikaan). Äänimaisema on pelkistetty, mutta selkeä ja luonteeltaan orgaaninen, eikä missään tapauksessa liian pakattu ja ruvella, kuten viimeaikoina on ollut maailmalla tapana.

2. Got a Friend (3:43)

No nyt päästään asiaan. Tämä biisi on kummallinen sekoitus alt rock -rallatusta ja indie-electroa. Sanoissa on kuitenkin sopivaa terää kertsi on sulaa rautaa. Miskovskyn vanhempaa tuotantoa peilaten äänimaisema on akustisempi kuin avauksessa, mikä luokin hienon balanssin tiukan basson ja ohueksi hiottujen rumpujen kanssa.

3. Lover (3:35)

Tässäpä laulusaundi. Vaikka bassomiksaus on aika epätodellinen liidilaulussa, ei siinä ole hippaakaan vihaamaani treblekätinää, joka kielii agressiivisesta kompuroinnista. Päin vastoin, Miskovskyn laulu on suorastaan hellän pehmeää, kuin kopi luwak ikään. Stemmat ovat upeat ja pelkistetty äänimaisema samalla vahva ja herkkä. Biisissä on paljon samankaltaisuutta Roisín Murphyn uusimpaan tuotantoon. Erinomaista.

4. Silver Shoes (5:44)

Huh, kun puhutaan efekteistä, niin aina ei tarvita hulluja kaikuja, autotunea ja muita itsestään selviä kikkoja. Kompuralla ja EQ:lla tämän laulun, no tarkalleen ottaen, laulu on erotettu pehmeän ambientista tausta omaksi todellisuudekseen etualalle. Efekti on hippasen erikoinen, sillä se aiheuttaa silmät sulkiessani suoranaista vertigoa ääniavaruudessa. Miskovskyn äänen valovoimaisuus kantaa kuitenkin tämän vähän turhankin editoidun saundin yli.

Tässä on muuten kelpo esimerkki nykypäivän psykoakustisesta äänenkäsittelystä. Laulu ei tapahdu pistemäisesti stereokuvassa, vaan koko äänimaisemassa kummallisen leveästi. Mitäköhän plugaria ovat studiossa käyttäneet?

5. Some of Us (4:08)

Miskovsky kykenee löytämään hyviä, pelkistettyjä koukkuja, jotka yhdessä sopivan moniulotteisen äänimaiseman kanssa luovat liikkeen tunnun muuten varsin minimalistisiin biiseihin. Tämäkin biisi tapahtuu jossain A-Ha - William Orbit - Madonna -kolmion keskivaiheilla.

6. Call Me Anything But My Name (4:21)

Yksinkertainen rumpukoukku, pelkistetty jumitustausta ja simppeli, toistoon perustuva laulumelodia. Muuta ei tarvita, sillä tämä biisi on jotakuinkin täydellinen fiilistelypala. Minimalismista syntyy unenomainen, herkkä tunnelma, jota ei riko mikään.

7. Get It On (4:10)

Electronican sekaan puskee loppupuolella levyä the S -rokkia. Sanoisin, että tässä biisissä Ruotsin lähihistorian populaarimusiikin vaikutteet näkyvät selvästi. Kent ja Cardigans tulevat nopeasti mieleen, mutta muitakin vastaavia tämä kappale sivuaa. Siksi se on selvästi levyn loppupuolella. Ei huono, muttei ehkä niitä kehitellyimpiäkään.

8. Wise Guy 2010 (3:12)

Paras teho on jo nähty, mutta ollakseen ns. b-osaston biisi, ei tämäkään ole aivan turha. Meininkiä pidetään tasaisesti yllä ja hauskoja vokaalikoukkuja tarjoillaan pitkin biisiä. Levyn lopulle ovat kuitenkin päätyneet nämä selvästi bassokitaravetoisemmat biisit, ja vaikka itse niistä pidänkin, on meininki ehkä turhan tasaisen junnaavaa.

9. Let Them Come (3:36)

Leirinuotio-electronicaa. Sympaattista ja meditoivaa. Lähinnä täytyy kunnioittaa hulluja kitarasaundeja, muuten biisi on kyllä oikeassa paikassa levyä.

10. A Little High (4:56)

Lopuksi tarjoillaan levyn ainoa oikea slovari. Insuliinin omainen uni on vienyt kuulijan tajunnan rajamaille, missä todellisuus on värejä ja autiutta, vapaata assosiaatiota ja hiljaisuuden virtaa. Tämä laulu on täydellinen lopetus muuten elektroniselle levylle. Akustinen kitara ja ympäri korvia kaikuva laulu jättävät hellät hyvästit.

Super Bowl -ennakko

2011-02-06T15:28:00.000+02:00

Jos haluatte tietää, mitä yöllä tulee tapahtumaan, lukekaa tämä:

Super Bowl XLV Preview Guide

Nauttikaa siitä.

Me nautimme hampurilaisista, Pittsburghin pierogeista ja Amerikkalaisesta oluesta!

Levyarvostelu: Electric Six - Zodiac

2011-02-02T20:00:00.026+02:00

Tämä levy on muuten julkaistu jo syyskuussa 2010, mutta koska aiheesta ei ole keskusteltu paljoakaan, katson tarpeelliseksi esittää kantani tästä Detroitin modernin helmen seitsemännestä studioalbumista.

Bändiltä on tullut viime vuosina tasaisesti materiaalia, jota on luonnehtinut selvä epätasaisuus. Jokaiselle albumille on mahtunut klassikoita, mutta myös kohtuullisen huonoa materiaalia. Mitään Señor Smoken kaltaista ei kuitenkaan ole kuultu, mikä selittänee meikäläisenkin huonon kiinnostuksen.

Se korjataan nyt:

1. "After Hours" 2:22

Levyn avaa rock and roll -henkinen rytistys. Biisi ei ehkä ole elämää suurempi, mutta se asettaa levylle ominaisen tiukan tempon. Tällä kertaa ei hidastella, vaan pingotaan sydän kurkussa, ja hyvä niin.

2. "American Cheese" 4:20

Tätä voisi monella tapaa kutsua varsin detroitilaiseksi kappaleeksi. Se on myös näin musiikillisesti ja sovituksellisesti hyvin tyypillinen myöhempien aikojen E6 kappale. Vastaus on tietenkin cheddar, mutta mikä tekee tästä laulusta lopulta hyvän, on 2:30 tienoilla alkava akustinen väliosa falsettilauluineen:

This conversation is just a time killer, time filler

Taking its toll upon my heart

This corporation is just feed filler, seed spiller

Hell bent on tearing us apart

My king of the nation died from painkillers long after thriller

They sell his music at K-Mart

Going station to station

Looking for Ben Stiller getting Phyllis Dillered

Now too lets go back to the start

Toimii!

3. "Clusterfuck!" 4:36

Hienosti nimetty biisi tuo esiin toisen uusimmille kahdelle levylle ominaisen juonteen: funk-elektronikan. Vocoder kohtaa naistaustakuoron, groovaava biitti ja paksu basso luovat taustan kilkuttavalle pianolle. Kertsi on tietenkin iskevintä mahdollista E6:ta: Singing yeah, it was a clusterfuck - oh yeah it really fucked us up!

Sopivalla tavalla kasaria, nyky-r'n'b:tä, perus-E6:ta rankkoine kertsikitaroineen ja huutoineen. Erinomaista, suorastaan parasta A-ryhmää.

4. "Countdown to the Countdown" 3:08

Tämä muuten kuulostaa alkuun aivan Eelsin laululta Dog-faced boy. Siinä välissä on vaan kumma ambient-syna-breikki. Tässä ollaan siis taas siellä E6:n psykedeliaosastolla. Vauhtia on kuitenkin huolella, eikä pituuttakaan liikaa.

5. "Doom and Gloom and Doom and Gloom" 5:23

U2 Berliinissä vai Rollarit helvetissä? Ei tämä taas sitä Dickin pitkällistä keskustelua elämän tarkoituksesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä. Ehkei tämä yllä esikuviensa tasolle, mutta kasari-fonisoolo pelastaa paljon.

Huomattavaa on sekin, että Jimmy Carteriin ja Broken Machineen verrattuna tässä on jatkuva töpinä päällä. Niin siis siihen asti, kun biisi puolivälissä kokee hitaan kuoleman: halftime-vetistelyä (jazz-melismoineen) ja takka. Alku hyvä, loppu turha.

6. "Jam It in the Hole" 3:51

Sitten taas diskofunk-kytkin päälle ja menoksi. Dick tosiaankin toteaa tässä, että: Stop, we are good times, we're from the 80s and we're here to help... Tosiaankin! Ei ehkä maailman innovatiivisinta musiikkia, mutta tätähän tämä on ja syystä. Biisin lopussa on kuitenkin hehkeää kuorolaulua ja siitä jää todella hyvä olo, ja tämähän on tärkeintä.

7. "I Am A Song!" 3:44

Vaikka kyseessä on varsin tyypillinen E6-balladi, tämäkin on levylle tyypilliseen tapaan vauhdikas. Perusvarmaa, ja mikä tärkeintä, tällä levyllä ei vielä sen puolivälissä ole yhtään täyttä pommia.

8. "It Ain't Punk Rock" 3:58

...till the punk rockers say it's punk rock. Tämä on sitä itseään, eli siis huumorirokkia. Ei ehkä niitä kekseliäimpiä kappaleita, muttei nyt täysin turhakaan. No, ok ilman industrial-space-outroa kyllä kohtuullisen turha.

9. "Love Song for Myself" 4:20

E6 goes Kylie. Ja todellakin tämä on laulu minulta minulle. Huumori kukkii taas vintagehengessä ja biitti puree. Nämä kappaleet ovat ihan syystä levyn loppupuolella, mutta tämä on b-puolista kyllä niitä parempia. Itseasiassa Dick voisi ihan hyvin tehdä puhdasta teknoakin.

10. "The Rubberband Man" 3:50

Kyseessä on tietenkin Spinnersin vanhan klassikon uudelleenlämmittely, ja millainen! Jäätävää rock-hyppyytystä laulun nimen mukaisesti. Tämä lienee parhaita, ellei jopa paras lainaveto, johon E6 on urallaan kyennyt. Ehdottomasti A-luokan feel good -bilebiisi.

11. "Tables and Chairs" 4:36

Dick situu turinatuolille ja kertoo tarinoita mielensä syövereistä. Taustalla perinteinen bändipumppu säestää. Tarina onkin tässä se tärkein asia, sillä muu biisi on vain maisemaa. Se on myös laulun heikkous, sillä tarina ei ole kovin iskevä, tai järkevä (mutta senhän te jo arvasittekin).

12. "Talking Turkey" 4:20

Samasta sabloonasta saadaan myös hauskempia kappaleita, ja tämä on sellainen. Dickin ja taustalaulajien (jotka ovat muutenkin tällä levyllä edukseen) vuorovaikutus on kohdallaan ja herkän pehmeä Detroit-funk luo hellän intiimin tunnelman. Näin sitä kiitospäivää kannattaa juhlia!

Kappale I Can Translate löytyy sitten iTunesin puolelta, eli sinne vaan, jos kiinnostaa. Suosittelen kuuntelemaan, sillä Electric Six on taas perusarvojen parissa ja ihan onnistuneesti.

Musta talvipäivä...

2011-01-30T19:59:00.000+02:00

...ainakin hiirille taloni rakenteissa

Noin vuoden kellarini portaalla on jököttänyt yksinäinen, viritetty hiirenloukku, sellainen moderni musta härpäke, josta ei oikein ota selvää. Aina ohittaessani sen olen ajatellut, että noinkohan tuo kapistus edes toimii – hiiert olen kyllä kuullut illan hiljaisina tunteina seinissäni telmimässä. Mainoksen perusteella tuossa muovisessa loukussa pitäisi olla jotain vastaansanomattoman viehättävää, mutta tokko nuo Mussalon maatiashiiret ovan siitä kiinnostuneet.

Noh, nythän kävi niin, että joko alkoi loukko maistua tai sitten talvi on vienyt loputkin ruuat laihojen nälkiintyneiden jyrsijöiden mahoista, sillä viimeisen vuorokauden aikana loukullani on käynyt flaksi, ei kerran vaan kahdesti!

Onhan tämä hippasen makaaberia, mutta mieluummin näin kuin pesä ruokakomerossani. Ohessa kuva:

Synkkä matka kellariin käy hiirulaisen tie
Nälkä vatsaa kurnii, paukkuu pakkanen
Vaan tuoksu tuo kummallinen avun tuo lie
Hiipii hiirulainen hämärään, sen viikset väräjää
Kumma kansi kohollaan huokuu harmaa hahmo
Vastustaa ei voi, vaikka jänne kylmä särähtää

Mongoli-imperiumin ympäristöteot

2011-01-27T17:00:00.000+02:00

Tšingis-kaani oli hurja mies, kuten laulussakin kerrotaan. Missä Peter Steele saattoi kutsua itseään termonukleaariseksi soturiksi ja Aaron Rodgers on todellinen tiesoturi, on hiljan tehdyn tutkimuksen perusteella asianmukaista kutsua tätä kaaneista kuuluisinta ekosoturiksi.

Carnagie Institution for Science on julkaissut nimittäin tutkimuksen esiteollisen ajan väestökriisien ympäristövaikutuksista. Tuloksissa on todettu, että mm. musta surma ei ole verrattavissa kunnon sotaan ihmisen metsänhakkuu- ja hiilen palauttamishankkeisiin verrattuna. Mongolien 1200-luvun kampanja läpi Euraasian oli näin merkittävä tekijä ihmisen hiilijalanjäljen vähentämisessä.

Max Planckin ja Carnagien tutkijat selvittivät, että tällaiset pitkäaikaiset prosessit ovat merkittävimpiä makrotasolla ilmastoon vaikuttaneita ihmisperäisiä tapahtumia. Mongolien rinnalla tätä "hyvää ympäristötyötä" tekivät eurooppalaiset vallatessaan Pohjois-Amerikkaa!

Moraali ja ympäristönsuojelu liittyvät vakavasti toisiinsa, mutta se, mitä päädytään kulloinkin tekemään ja mistä syystä, ei ole tulosta sen enempää rationaalisesta ympäristötieteestä kuin puhtaasta moraalifilosofiastakaan. Nämä tulokset tuskin löytävät tiensä vihreän liikkeen manifesteihin.

Packers kohtaa Steelersin

2011-01-24T20:13:00.000+02:00

Arvaukset menivät taas arvattavasti ja Chicago Bears tippui jatkosta kerrassaan nerokkaan Green Bay Packersin jäätävän suorituksen jälkeen. Vaikka kolmas pelinrakentaja saikin joukkueeseen vielä intoa, Aaron Rodgers ja pohjoisen pojat jatkavat kautta Dallasissa maailman kalleimmalla kentällä 6. helmikuuta.

Vastaansa he saavat odotetusti Pittsburgh Steelersin. Luvassa on siis todellakin vanhan liiton juoksuvoittoista, raivokkaasti blitzaavaa jalkapalloa. Tällä kertaa en kuitenkaan uskalla julistaa voittajaa etukäteen, en nimittäin tiedä. Paras joukkue voittakoon!

Bears on a Jet boat

2011-01-17T17:00:00.017+02:00

Eli siis,

Chicago siis hoiti hommansa ja tiputti Seattlen jatkosta. Ottelu oli puoliajalla 21-0, minkä jälkeen tosin tapahtui, muttei mitään, mikä olisi karhujen ylivoimaa uhannut. Ennustukseni olivat tässä vaiheessa siis 2-1, ja tuo Steelersin voitto oli vain härkäpäisen fanituksen tulosta.

Sitten päästäänkin siihen ainoaan ISOON yllätykseen tällä divisioonakierroksella. NY Jets pudotti aamuyöllä New England Patriotsin jatkosta! Huh, huh.

Katsoin pelin alkua, mutten jaksanut (töidenkin takia) puoliväliä pitemmälle. Tuohon mennessä Jets oli vakuuttanut minut vain siitä, että jäbien hermot ovat niin riekaleina, ettei homma voi toimia. Kun Brady lahjoitti jetseille upean paikan heti ottelun alussa, he tössivät sen ja jopa potkumaalinkin. Häröily jatkui, mutta jotenkin Jets pääsi 14-11 johtoon ennen neljättä neljännestä. Sitten alkoi tapahtua, QB Mark Sanchez oli liekeissä ja kansa buuasi. Lopputulos 28-21 ja Jets AFC:n konferenssifinaaliin, pitkälti puolustuksensa ansiosta.

Tämä tarkoittaa sitä, että arvaukseni menivät 50/60 oikein. Ensiviikonlopun parit ovat:

NFC: Chicago (koti) - Green Bay
AFC: Pittsburgh (koti) - Jets

Green Baylla on täysi työ toistaa hiljattainen urotekonsa ja hoidella karhut. Arvaukseni onkin, ettei näin tapahdu, vaan Chicago Bears todellakin jatkaa super bowliin.

Jetsillä on täysi hönkä päällä. Ainoastaan tämä hurmos ja nyt tehtyjen virheiden korjaaminen voi estää romahduksen Steelersiä vastaan. Polamalu ja kumppanit rankaisevat armotta ja tiukasti tyhmistä hyökkäyksen virheistä, ja siksi uskonkin, että Pittsburgh Steelers jatkaa tietään super bowliin.

Packersiin voi luottaa

2011-01-16T09:46:00.000+02:00

Tällä kertaa natsasi paremmin, ja meikäläisen heitto osui oikeaan (vaikka vastassa oli valtaosa NFL-veikkauksista).

Kun Eric Weems veti satasen omalta maalialueelta pallo sylissään vieden Atlanta Falconsin 13-7 johtoon, näytti tilanne vielä Green Baylle huonolta. Mutta sitten alkoi Aaron Rodgers show. 36:sta syötöstä 31 löysi maalin. Rodgers pelasi kaikkiaan kahdeksalle eri vastaanottajalle, syötti kolme ja juoksi itse yhden touchdownin. Tätä olin Packersiltä odottanut, ja selvästi kauden loppupään liike on edelleen heidän puolellaan. Edellinen kohtaaminen Gerorgia Domella on nyt myös historiaa ja Green Bay Packers jää odottamaan tämän illan matsista vastustajaa. Jos se on Chicago, niin edessä on revanssiottelu vain parin viikon takaa!

Steelers rankaisee

2011-01-16T03:06:00.000+02:00

Ensimmäinen ottelu neljästä on takana. Trillerihän siitä tuli, mutta minkälainen! Ensimmäisellä puoliajalla Steelers tössi ja huolella, minkä seurauksena Ravens pääsi jo 21-7 johtoon. Puoliajan jälkeen tuuli Heinzin tunnetun vaikealla areenalla kääntyi. Kolmas jakso oli yhtä Ravensin möhlintää, seurauksena Steelersin 24-21 johto. Tästä tultiin vielä tasoihin, mutta lopulta teräs painoi pallon perille ja Steelers siis jatkoon tuloksella 31-24. Mittava maalisuma yllätti kaikki (siis myös CBS:n kaverit), mutta sen siitä saa, kun puolustus ei pelaa.

Seuraavaksi Atlanta ja Green Bay...

NFL:n pudotuspelit - Aaron ennustukset

2011-01-14T18:00:00.128+02:00

Tällä kertaa en pääse valittamaan NFL:n pelien valumisesta hukkaan televisiokanavien ohjelmapolitiikan vuoksi. Olen koko syksyn töllöttänyt 4 Prota (ent. 4 Sport Pro) joka sunnuntai-ilta ja vähän muulloinkin. Nyt on päästy jo pitkälle, sillä viikko sitten pidettiin ns. Wild Card -kierros ja jäljellä on enää seitsemän ottelua, viimeisenä helmikuun kuudentena Super Bowl XLV (45).

Speksejä muuten löytyy täältä helposti. Hommahan toimii siten, että NFL jakautuu kahteen konferenssiin, Americaniin (AFC) ja Nationaliin (NFC), joiden parhaiden välillä tuo finaali nyt 45:tä kertaa pelataan. Molemmissa on neljä divisioonaa jotakuinkin pääilmansuuntien mukaan. Jokaisen divisioonan paras joukkue 16 ottelukierroksen tulosten perusteella (voitot - tappiot) pääsee mukaan. Lisäksi näiden ohella kaksi koko konferenssin parasta lucky looseria pääsee mukaan ns. villillä kortilla. Parhaan voittajan sijaluku on 1. ja jälkimmäisen villin kortin luku taas 6.

Viime viikonloppuna pelatut villit kortit pelattiin siis molempien konferenssien sijojen 3 ja 6, sekä 4 ja 5 välillä. Osin tiukoissa otteluissa kolme villiä korttia (AFC:ssä Baltimore Ravens ja New York Jets, sekä NFC:ssä Green Bay Packers) selviytyi voittajana kohtaamaan konferenssien 1 ja 2 sijoitetut joukkueet. Ainoastaan hallitseva Super Bowl -voittaja New Orleans Saints sai köniin Seattle Seahawksilta ja lähti lomalle.

Otteluparit ovatkin siis nyt seuraavat:

AFC
New England Patriots (1) - Jets (6)
Pittsburgh Steelers (2) - Ravens (5)

NFC
Atlanta Falcons (1) - Packers (6)
Chicago Bears (2) - Seahawks (4)

Patriotsin kausi on ollut taas kerran kova, ja heidän pelinrakentajansa Tom Brady on liekeissä. Joukkueen kauden tulos 14-2 oli koko liigan paras, eikä syyttä. Joukkue on viime vuosikymmenellä ollut neljä kertaa super bowlissa ja voittanut näistä kolme (-01, -03 ja -04). Vain vuonna 2007 pelattuaan täydellisen kauden tuli New York Giantsilta lopulta turpaan. Joukkue kykenee siis voittamaan ja on aina vaarallinen. Tällä kaudella se on ottanut vain kahdesti pataan, mutta ensimmäinen näistä oli 2. kierroksella juuri Jetsiä vastaan. Onko nyt siis revanssin paikka, vai onko uudelle stadionille siirtynyt NY Jets tekemässä tuhkimotarinaa?

Jetsin edellinen SB voitto onkin sitten vähän kauempaa, nimittäin vuodelta 1968 (SB III). Joukkueen 11-5 kausi on vaikeuksien jälkeen ihan kovaa kauraa, ja pelaavathan jetsit patrioottien kanssa samassa divarissa, eli tästä tulee jännää. Minun arvaukseni on kuitenkin tämä:

Patriots voittaa sunnuntain myöhäisillassa.

Sitten onkin minulle vaikeampi pala, nimittäin Steelers - Ravens ottelu lauantai-iltana (niin älkää soittako huomenna illalla minulle, en varmaan vastaa). Jos minun pitäisi valita kaksi joukkuetta, joista pidän todella paljon, niin ne olisivat nämä. Steelersin puolustuksen lukko on tietenkin kokenut ihmemies, safety Troy Polamalu. Joukkueella on lähivuosilta kaksi SB voittoa (-05 ja -08) kahdelta yritykseltä. Tahtoa ja taitoa riittää. Ravens on voittanut liigan vuonna 2000, mutta taistelu näiden naapureiden välillä oli tänä vuonna kovaa, mistä niiden kauden tuloksetkin kertovat: Steelers 12-4, Ravens 12-4! Tästä tulee todennäköisesti puolustusvoittoinen, kova ja äärimmäisen tiukka ottelu. Puolen valitseminen on vaikeaa, mutta menkööt:

Kannatan altavastaajaa ja sanon, että Ravens hoitaa.

Näin AFC:n finaali on Patriots - Ravens. Ellei jälkimmäinen saa hirveää draivia, luulen valitettavasti, että tie nousee nyt pystyyn. Sanoisin inhorealistina, että Patriots hoitaa homman. Mikäli olen kuitenkin väärässä ja Steelers on tässä ottelussa, niin sanon, että he menevät super bowliin!

AFC-mestari 2010 on ennustukseni mukaan vähän tylsästi New England Patriots.

NFC:ssä taas Atlanta Falcons on ollut varsin hyvässä vauhdissa; 13-3. Edellinen NFC-mestaruus on vuodelta 1998, eikä SB-sormuksia ole Coca-Cola -kaupunkiin päätynyt vielä yhtään. Nälkä on siis kova. Vastassa on kuitenkin pääpalkinnon ns. nimikkojoukkue Gren Bay Packers. Joukkueen 10-6 -tulos oli kovan työn takana, ja silti pääsy katkaisupeleihin oli hilkulla, sillä tulos ratkesi vasta vertailussa New York Giantsia (10-6) vastaan. Pelinrakentaja, kaimani Aaron Rodgers on ollut kovassa nosteessa, joten tästäkin voi tulla hyvin tiukkaa. Sanonkin hyvin hatarin perustein, että:

Packers voittaa hilkun hienosti.

Viimeisenä onkin Bears (11-5) - Seahawks (7-9!!!). Edellinen on saanut levätä väliviikon ja jälkimmäinen tulee liigan huonoimmasta divisioonasta. Karhujen edellinen SB-voitto on kaukaa 25 vuoden takaa, kultaiselta vuodelta 1985. Joukkue on kuitenkin roikkunut tasaisesti pudotuspeliriman tuntumassa viime vuodet. Seahawks on tehnyt jo historiaa pääsemällä ensimmäisenä joukkueena tappiollisella kaudella jatkoon. Vaikka Saints kaatui villin kortin viikolla, uskon tien nyt käyvän turhan raskaaksi.

Luoteen katuhaukat ottavat siipeensä kuin lohi Columbia-joella karhuilta konsanaan! Bears jatkaa.

Näin siis edessä on Bears- Packers -paikallisottelu. Nämä kaksi kohtasivat vasta hiljan viimeisellä kierroksella, jolloin Bears jäi kovan väännön jälkeen toiseksi (vaikka oli jo voittanut divarin ja päässyt jatkoon hyvällä tuloksella). Nyt näin en usko käyvän, vaan karhut palaavat voittokantaan.

NFC-mestari on kaudella 2010 Chicago Bears.

Tämä tarkoittaa Patriots - Bears finaalia helmikuussa.

Koska minun ennustukseni ovat yhtä tyhjän kanssa ja silkan huvin vuoksi laaditut sanon, että päälle kolmen kilon sterling-hopeinen Vince Lombardi matkaa tällä kertaa ison C:n mukana tuulten tuivertamaan keskilännen helmeen, tuohon pannupitsan ja villin sipulin luvattuun onnelaan, Chicagoon.

Chicago!

Lisää kalansyönnistä

2011-01-12T18:00:00.100+02:00

WWF asettuu uudessa kalaoppaassaan tukemaan MSC-sertifikaattia. Suomessa on järjestön mukaan tällä hetkellä saatavilla 13:ta kalalajia sertifioinnilla. Yleissäännöt ovat nämä:

Osta ensisijaisesti:
1. kotimaista kalaa
2. pienikokoisia lajeja
3. MSC-merkittyä kalaa

Oppaassa kalat on jaoteltu vihreään, keltaiseen ja punaiseen niiden uhanalaisuuden ja pyynnin ympäristöystävällisyyen perusteella. MSC-sertifiointi nostaa kalan automaattisesti vihreään ryhmään, eli luottoa tälle järjestelmälle annetaan (ks. aiempi postini aiheesta linkkeineen).

Listalle on päätynyt tällä kertaa 56 lajia, jotka edustavat tyypillistä suomalaisen kaupassa kohtaamaa tarjontaa varsin kattavasti (poikkeuksiakin on). Syytä on myös ottaa huomioon alueelliset vaihtelut kalakannoissa, eli aivan näin yksinkertaista tämä ei ole, mutta perusasiat ovat tässä hyvin hallussa. WWF:n sivuilta saa ladattua kevyen taskuversion pdf:nä, eli se vaan kännykkään mukaan, niin voi kaupassa alkaa tehdä parempia ratkaisuja.

Hyviä valintoja ovat:

1. Ahven (Suomen kansalliskala ja maukas sellainen)
2. Kilohaili (muttei sardelli)
3. Hauki
4. Kampela
5. Karppi
6. Kuha
7. Kuningasrapu
8. Kuore
9. Lahna
10. Made
11. Muikku
12. Inarin nieriä (huom. saimaannieriä on äärimmäisen uhanalainen)
13. Euroopassa kasvatetut tai käsinpoimitut osterit
14. Joki- ja täplärapu
15. Kiertovesijärjestelmässä KASVATETTU sampi (luonnonvarainen sampi on uhanalainen ja osittain jo kadonnut laji eli tarkista kaviaarisi)
16. Seiti (mielellään Barentsimereltä ei Pohjanmereltä)
17. Peledsiika (muttei paikallinen)
18. Silakka
19. Kavatettu sinisimpukka (luonnonvaraisen keruu vahingoittaa vesistön pohjan eliöstöä
20. Suutari
21. Särki
22. Säynävä
23. Vain MSC-merkitty tonnikala (pyyntiä rajoitettu ja valvottu)
24. Turska (vain Barentsimeren ja Itäisen Itämeren populaatiot)
25. Muuten kuin pohjatroolilla pyydetyt mustekalat

Vastaavasti näitä tulisi välttää syömästä:

A. Ankerias (erittäin uhanalainen)
B. Hait ja rauskut (voimakas ylikalastus)
C. Villi piikkikampela ja pohjatroolattu punakampela (voimakas kalastus ja pyynnin haittavaikutukset)
D. Trooppisten merten katkaravut (valvonnan puute, pyynnin ja kasvatuksen haittavaikutukset)
E. Chileläinen ja turkkilainen kirjolohi (kasvatuksen ekologiset haittavaikutukset)
F. Kissakala (voimakas kalastus ja elinpiirin tuhoutuminen pohjatroolauksessa)
G. Kultaotsa-ahven (ylikalastus)
H. Chileläinen lohi (kasvatuksen ekologiset haittavaikutukset)
I. Meriantura (pohjatroolipyynnin haitat biofäärille)
J. Kasvatettu meribassi (kasvatuksen ekologiset haittavaikutukset)
K. Merikrotti (herkkä liikakalastukselle kuten muutkin syvänmeren lajit)
L. Miekkakala ja marliini (liikakalastus, mm. urheilukalastus)
M. Pohjatroolatut mustekalat (kuten aiemminkin pohjatrooli on todella huono ratkaisu mihinkään paitsi merten tyhjentämiseen)
N. Saimaannieriä (erittäin uhanalainen)
O. Niilinahven (voimakas kalastus ja riittämättömät hoitotoimenpiteet)
P. Puna-ahven (kasvava kalastuspaine, syvänmeren laji)
Q. Villi ruijanpallas (voimakkaasti ylikalastettu)
R. Villi sampi (kaikki lajit vähintäänkin uhanalaisia)
S. Villi sinisimpukka (pyynnin ympäristövaikutukset)
T. Villi taimen (äärimmäisen uhanalainen)
U. Tilapia (kasvatuksen ekologiset haittavaikutukset)
V. Tonnikala (ellei MSC)
W. Pohjanmeren turska (pyynnin ympäristövaikutukset ja kalakannan sietokyky)

Aika rankkaa luettavaa siis.

Uutta musiikkia Norjasta – Kvelertak: Kvelertak

2011-01-05T07:00:00.003+02:00

Kiitos heti alkuun K:lle vinkistä, osui ja upposi.

Norja on tuonut meille black metallin sen monissa muodoissa. Norja on tuonut meille Turbonegron denim punkin. Mitäs jos nämä kaksi yhdistettäisiin, mitäpä jos tehtäisiin punk-metallia?

No, ihan historian valossa ei tehtäisi mitään uutta, sillä Venom oli punkkia satanistisin läppäsanoituksin, ja punkin DIY-arvot ovat olleet lähellä BM-bändien toimintatapaa, kunnes musiikista tuli oikeasti kaupallista ja sen tekemiseen tarvittiin sinfoniaorkestereita ja oopperalaulajia. No joo...

No nyt kuitenkin Stavangerista tulee kuuden kaverin poppoo, joka paukuttaa hyvällä huumorilla Turbonegromaista tiukkaa rokkia, mitä nyt saundit ovat metallia ja laulu suoraan Deadin laulukirjasta (vai oliko se sittenkin muovipussi?). Bändin levyllä on muuten vieraillut mm. tämä kaveri (aivan sivun alalaidassa). Parilta biisiltä löytyy hurmoshenkistä äijäkuoroakin ja kaikki sanoitukset ovat jollain norjankielen murteella. Asiaa, eli kuunnellaanpa:

Kvelertak – Kvelertak

1. "Ulvetid" (Wolftime) 3:29

Oiva nimi avausraidalle. Nyt ollaan ihan BM-henkisissä aatoksissa, ja kummakos tuo, kun avausnostatuksen jälkeen iskee 100 %:n BM-säkeistä. Tästä mennään kuitenkin välillä suoraviivaisempaan tuuttaan ja väliin heitetään kitaralla rock-lickejä. Äänivalli on kuitenkin täysveristä 1990-luvun lopun BM:ää, missä väliosan tomiriffi sopisi mille tahansa groovemetalbändille. Laulut ovat tässä suden hetkessä puhdasoppisen kätiseviä, kuten kuuluu, mutta kyllä kitarasoolon (rock) väliin voi heittää miehekkään "ugh":n. Mikäs siinä, toimii!

2. "Mjød" (Mead) 2:30

Avauksessa on jo tasainen isojuntta alkaen negromaisesti bassolla ( sitten basari+virveli tasatahtiin) ja korkea piano (rock), ja eikun taas huudetaan. Kertosäe vedetäänkin sitten joukolla kunnon viikinkihenkeen puhtaan Monster Magnet -riffin päälle (Powertrip itse asiassa). Vähän tässä biisissä on näitä uusia metallivaikutteita modulatioineen (edestakaisin pitkin biisiä) ja taukoineen, sekä akustisine breikkeineen, mutta vauhti pysyy koko ajan päällä ja olisihan tätä kiva simaa särpiessä paukuttaa.

3. "Fossegrim" 3:32

Tälle ei sitten Wikipediasta löytynyt edes käännöstä. Oh well, lofikitaran matkaan ja kätisemään. Paljon näyttää laulajalla olevan juttua, ennenkuin päästään kertsiin. Tämä hyppää sitten ysärimäisesti leadkitarabreikillä tuuttaan. Tuttua kamaa. Väliosan (ehkä kitaralla tehty) moogmainen stonermelodia onkin sitten jotain ihan muuta, ja niin on muuten AC/DC:ltä vedetty call and response -kitarasoolokin, joka aivan luonnollisesti lomiutuu Ruotsidetsku-väliosaan. Tässä biisissä ei muuten ole mitään järkeä, mutta tarviaako tuota, kun se toimii. Ai niin lopussa un negrohuudatus pikakelauksena.

4. "Blodtørst" (Blood Thirst) 3:37

Tämä alkaa örkkikuorolla, joka hokee Manowarmaisesti otsikkoa taustalla soivan turbonegro punkriffin päällä. No pitkään ei tämäkään biisi pysy samana. Kertsissä on harmoniakitaralead, joka sijoittuu jonnekin Thin Lizzyn ja Entombedin puoliväliin – siis jos sellaista paikkaa edes tässä todellisuudessa on! Väliosa onkin sitten akustista helinää ja stonerproge wahkitarasoolo. Why not? Taas moduloidaan muuten. Tämä on nykyään näiden metallibändien juttu kaitta rantain. Ehkä tässä on aistittavissa jotain Lardin jälkeisen euroviisumaiseman häikäilemättömyyttä. Euroviisuiskelmät ovat niin selvästi valtakulttuurissa kertakäyttöroskaa, että niiden muotokielen käyttäminen metallissa takaa halveksunnan. Paluu marginaaliin? No siihen nämä pojat ovat aivan liian iskeviä, tätähän kuuntelisi vaikka kännissä.

5. "Offernatt" (Offer Night) 4:29

In Flames olisi ollut kymmenen vuotta sitten ylpeä tästä introsta ja Moonspell pääriffistä. Mutta onneksi väliin voi heittää rokkia ja emotaukoja. Näin ännällennä kuuntelulla tämä kohkaaminen alkaa vähän menettää tehoaan. Mutta tosiasiassa tämä on todellinen hittibiisi, jonka kuka tahansa metallikepittäjä (no ei Chuck mutta muuten) voisi ylpeästi esitellä bändilleen. Soolokin on suoraa rockvinkunaa, kevyellä stonersaundilla tosin. Kolmen kitaran valli on oikein stereona esillä biisin lopussa: (oikea kaiutin) tydididydii, (keskeltä) tutututu (vasen) tidyy. Ei huono ja vielä fadeout vasempaan kannuun, kun oikeasta alkaa soida seuraavan kappaleen hitti-intro. On ne epeleitä.

6. "Sjøhyenar (Havets herrer)" (Seahyenas (Lords of the Ocean)) 4:50

Tämä on nyt sitä viikinkimuistitietoako? Kai, mutta ainakin se on ensimmäisen minuutin verran puhdasta BM:ää. Sitten siitä tulee taas turbonegroa, kun laulaja ja joku jamppa vasemmalla käyvät ajatustenvaihtoa. Tämän päälle wahliidi ja akustisen kautta nostatukseen ja kertsiin. Kyllä näillä viikingeillä taitaa rautapaidan sijaan olla kütte päällä. Ou!

7. "Sultans of Satan" 4:35

No niin. Nyt päästiin asiaan, ja täysillä. Puolitempoinen (slowari siis) paukutus pitää sisällään tuskaa – ainakin kertsiin asti. Sitten alkaa sellainen ryhmälaulu, että oksat pois. Stemmat vinkuvat ja minulle tulee mieleen tämä, mutta niinkuin pop-musiikkina. Väliosan vinkuna on vielä BM:ää, mutta sitten vaihdetaan stoneristi tahtia ja lähetään junnaamaan, päälle vielä mölystä ja kammetuksesta koostuva ei-kitarasoolo ja suboktaavinen uuu-nostatus toiseen väliosaan, ja voi pojat, tämä biisi onkin karannut mekaanisen härkäjumalan tallista. Niin, ja sitten tulee taas acca-daccaa. Laulukin on yhtä selvää kuin Bon Scottilla kahden viskipullon jälkeen.

8. "Nekroskop" (Nekroscope) 5:10

Ei tämä Mayhemia ole, mutta jotain pahuutta tähän ralliin on päätynyt. Taas mennään tasaisella punkrockpoljennolla, mutta väliin isketään sopivan tuhnuisesti miksattua blastia. Kyseessä on ehkä levyn vähiten itsestään ääntä pitävä biisi, mutta siinä on jotain suoraviivaista ja toimivaa. Tällaista metalli oli yhdeksänkymmentäluvulla, silloin kun metallia kuuntelivat epäsuosiossa nurkkia nuohoavat urpot. Loppuun tulee tuolle ajalle sopiva jumitusfeikkiloppu, joka kaikessa huonoudessaan vain ilmentää tätä mielikuvaa.

9. "Liktorn" (Corns) 5:35

Meksikolaista oluttako? En tiedä, näinköhän tietää kukaan. Basarilla sisään BM-paikkeeseen. Laulu on kaukana hautajaiskuun takana (i skogen mörke). Sitten väliin melodinen osa ilman laulua ja minuutin pituinen eksyminen metallicahenkiseen instrumentaalimaahan. Tämä korjataan seuraavassa säkeistössä munkkikuoromelodialla (hirveän BM-kaiun takaa tietenkin). Tämä biisi olisi, kuitenkin huonommilla tuotantoarvoilla, istunut minkä tahansa BM-bändin levylle vuosina 1994-1997. Ok, no viimeisen minuutin rockkukkoilu sikseen.

10. "Ordsmedar av rang" (Wordsmiths of rank) 4:27

Siis mitä? No biisi alkaa kuin myöhempien aikojen Zeppieepos ikään. Itseasiassa tämä vaikuttaa ihan joltain Achilles Last Standin metallilapselta. Kitarasaunditkin ovat astetta kuulaammat kuin tähän asti. Jah! Säkeistöön on otettu Sepulturalta (BS-coverista Symptom of the Universe) nerokas kasvava kaiku. Kitaravalli on biisin mittaan tasaisempaa puuroa kuin muissa uudemmalta kuulostavissa biiseissä ja "kirkasta" lauluakin ja urkuja kuullaan. Tämä biisi on selvästi päätynyt levyn loppuun erilaisuuttaan. B-puolellakin on silti helmiä ja tämä on yksi musta sellainen. ihan kuten Turbonegron eeppisissä balladeissa (esim. Humiliation Street) biisi vain kasvaa kasvamistaan, eikä pääriffiin kyllästy, vaikka se onkin epäpyhä yksinkertaisuus. Hienoa!

11. "Utrydd dei svake" (Eradicate the weak) 6:22

Nimi on varastettu ihan varmasti Vargin vankilapäiväkirjoista. Musiikki taas on dissonanttia progemetalcorea. Kertsin massamöykkäharmonia on jo kuultu pariin otteeseen paremmissa biiseissä alkupäässä. Kun biisistä kasvaa negrokkia, se paranee huomattavasti, siis noin puolessa välissä. Kuka sanoi, että itsetarkoituksellinen wah-kitarasoolo on kuollut, sitten Kirk Hammettin kulta-aikojen?

Kokonaisuudessaan on todettava, että pidin kovasti Kvelertakin meiningistä, minkä saattaa viittaamistani bändeistä jo todeta. Biisit vaan tuppaavat olemaan hippasen puuduttavia sisältöönsä nähden. Samoilla aineksilla Paradise Lost ja Moonspell tekivät kolmeminuuttisia ralleja, eivät viisiminuuttisia. Silti pitemmillekin ideankehittelyille saa antaa aikaa, eikä tälläkään levyllä ole pituutta kuin 48-minuuttia. Silti tällaiselle vauhtihirmumetallille soisin vähän tiiviimpää kellotusta. No livenä haluan bändin tämän perusteella nähdä, sillä stonerpuoli taas sallii jumittavamman menon.

Kvelertak on taidoiltaan ja duurisoinnuiltaan vallan liian iloinen bändi siihen aneemiseen ahdistukseen verrattuna, jota kaikessa kauheudessaan oli norske svart metal. Tämä asettaa yhtyeen omaan, omituiseen kategoriaansa maansa aikakirjoissa. Pitää seurata herrain merihyeenojen uraa siis jatkossakin. Niin ja minua viehätti vallattomasti levyn art noveau -kansi.

Syökää kalaa - mutta tietäkää mitä syötte

2011-01-03T18:00:00.000+02:00

Olen aiemminkin puhunut uhanalaisista kalalajeista, etenkin eräistä tonnikalalajeista. Viimeaikoina on alettu ajaa käyttöön ratkaisuja, jotka mahdollistavat ekologisten näkökulmien huomioimisen kalakaupassa. Tarkoitus on siis sertifioida kauppaan asti päätyvä kala siihen kohdistuvan kalastuksen kestävyyden ja ympäristöystävällisyyden mukaan. Eikö olekin viihdyttävää?

Suurin tätä toimintaa harjoittava taho on Marine Stewardship Council. Tämä kansainvälinen yhdistys on perustettu 1997 (World Wide Fund for Nature ja Unilever olivat perustamassa!) ja se on irtautunut perustajaorganisaatioistaan 1999 (Wikipediasta lisää). Saadakseen tämän tarran tuotteeseensa
kalastajan (so. tuottaja ja jakelija) on annettava seuraavista riittävät vakuudet:

1. Kalakannan kyky kestää kalastus
2. Kalastuksen ympäristövaikutukset
3. Kalastusjärjestelmän laatu

FAO käyttää samaa määrittelyä. Arviointi tehdään ulkopuolisesti ja asiantuntijalähtöisesti, mutta joitain kriteeriongelmia on nähtävästi ollut vuosien varrella. Kuinkas muutenkaan.

HS kertoi tänään, että Helsinkiläinen opiskelija oli saanut lähikauppansa hankkimaan sertifioitua kalaa valikoimiinsa, eli siitä vaan arvioimaan oman lähikaupan valikoimaa.

Tässäkin asiassa voisi olla tavattoman kyyninen, ja ehkä syytäkin olisi, koska maapallon meret ovat kuolemassa. Näkisin kuitenkin tällaisen toiminnan tavoitteellisena sen suhteen, että elintarviketeollisuus on suostuteltavissa ekologisempiin toimintamalleihin, kunhan oikeat vaikuttimet ovat käytössä. Kuluttajalle tämän merkin katsominen kaupassa on kuitenkin aika pieni teko.

Uusi vuosi - vanhat kujeet

2011-01-03T17:00:00.001+02:00

AC oli vuonna 2010 puolta laihempi kuin vuonna 2009. Miksi?

Vetoan työkiireisiin, harrastekiireisiin, omaistyöhön isoäitini kanssa, sekä yleiseen yhteiskunnallisen suuttumuksen aiheuttamaan lamautumiseen.

Lupaan kuitenkin jatkaa tasan yhtä epämääräistä ja sekavaa postittelua tänäkin vuonna, joten hyvää uutta vuotta 2011 teille, lukijani.

Pikavinkkinä suosittelen kollektiivista tuotettamme - Suomen laki. Se löytyy linkeistä, miettiköön siitä kukin, mitä lystää!

Joulun viskivalinta: Amrut Indian Single Malt

2010-12-24T20:15:00.005+02:00

Olen 30-vuotisjuhlieni kunniaksi saanut muutaman muunkin pullon hyvää juomaa, mutta onnekseni kukaan ei mennyt siitä missä Alkon aita on matalin, vaan lahjajuomat antoivat mahdollisuuden avartaa kokemuspiiriäni. Kiitos siitä teille, joille kiitos kuuluu!

Jokin aika sitten minulle selvisi, että Intialainen viskikulttuuri on kovassa kasvussa, tuskin yllättävää ottaen huomion maan muutenkin huomattavan muutoksen ja historian. Vuonna 1948 perustettu Amrut Distilleries Bangaloresta Etelä-Intian länsiosissa on ensimmäinen hyppäykseni tämän valtavan maan tarjontaan single malt -markkinoilla. Yrityksen nimi muuten tulee mytologiasta ja tarkoittaa astiaa, joka piti sisällään elämän eliksiiriä - viskin mytologian mukainen nimi, jos mikä siis.

Kyseessä on täysin intialainen, oman maan ohrasta ja Himalayan vedestä valmistettu viski ilman ikämainintaa. Viskiä ei ole kylmäfiltteröity, mutta juoma on varsin kuulasta. Amrut tuottaa myös peat-mainintaista viskiä, mutta se jääköön tulevaisuuden tavoitteeksi!

Viskin väri on vaalean kultainen, kirkas mutta elegantin kihertävä. Klassisen highland viskin tapainen voisi sanoa. Nenässä tuntuu alkuun häivähdyksen omainen tunkkainen talli, joka kuin haamun tavoin väistyy fenolien tieltä. Tuoksu on terävä, appelsiininen lakritsa. Jossain tallin ja lakritsan välissä on selvää toffeeta, mutta sen löytämiseen minä tarvitsin avuksi ammattilaislausuntoa juomasta, ei siis turhan ilmeistä.

Maku on varsin miellyttävä, täyteläinen ja koko suun täyttävä. Sopivasti puraisua, mutta silti samettista pehmeyttä ja suoranaista makeutta. Tasapainoinen single malt siis. Mieleeni juolahtaa ensialkuun, ehkä ajankohdan huomioon ottaen, pohjoismainen vierteinen perinneolut, tietenkin sillä varauksella, että tämä on täysin kuulas. Jälkimaku käy lakritsan ja hapanleivän kautta kuivenevaan jopa hieman karvaaseen tuntumaan nielussa.

Kokonaisuus on miellyttävä, ja hippasen yllättävä. Tämä on selvästi omalaatuinen viski. Samanlaiseen en ole aiemmin törmännyt, mutta täyteläisyydessään tämä on ehdottomasti hyvä nautiskelu ja seurustelujuoma. Ei turhan vaativa, muttei liian pehmeäkään. Viski on todellakin löytänyt hyvän kodin Intian mittavilta mailta. Kuka kehtaa enää sanoa, että hyvä single malt vaatii kolean kasvuympäristön?

Supo vastaan SK

2010-12-03T19:48:00.003+02:00

Suomen kuvalehdestä (tai kuten sitä aika ajoin kuulee tituleerattavan kuivalehdestä) voi olla montaa mieltä. Tälläkin viikolla lehdessä hehkutettiin talvisodan muistomerkin puolesta vähintäänkin mielenkiintoiseen sävyyn. Yhden asian SK kuitenkin tässä maassa hoitaa, kun ketään muutakaan ei näytä kiinnostavan: sananvapauden rakkikoiran roolin valtiokoneiston edessä. Nyt tähtäimessä on taas varsinainen jymypotti: valtion salaisen poliisin puhdistaminen.

Viikko sitten (SK 47 26.11.2010) SK:n kannessa oli otsikko Mätä Supo - Tsaarinaikainen valvontavirasto kyttää ja kiusaa omia poliisejaan. Viikon pääartikkeli käsitteli muutamia Suojelupoliisin (tai kuten sitä aika ajoin kuulee tituleerattavan Ohranan) johdossa tapahtuneita vähintäänkin oudolta kuulostavia tapahtumia. Artikkelin seurauksena Supo on tänään julkaistujen uutisten mukaan kannellut SK:sta julkisen sanan neuvostoon. Lieneekö osuneen arkaan paikkaan, vai mitä?

Nähtävästi SK on osannut odottaa jotain tällaista reaktiota salaiselta poliisilta, sillä vastaus tuli (jo ennalta) heti seuraavassa numerossa (SK 48 3.12.2010), jossa päätoimittaja Tapani Ruokasen artikkeli Supo tarvitsee puhdistusta päättyy näin:

Eduskunnan tulee perustaa selvitysryhmä ja ottaa Suojelupoliisi valvontaansa. Suomessa on aloitettava samanlaiset julkiset kuulemismenettelyt, joita on nähty Yhdysvaltain kongressissa. On toteutettava Seppo Nevalan vanha ajatus: lakkautettava Suojelupoliisi ja siirrettävä sen toiminnat muun poliisilaitoksen piiriin.

Taustalla on se ajatus, että heikot sisäministerit ja valtion ylimmän johdon rampauttamat poliisiylijohtajat eivät kykene omavaltaisesti ja todella itsenäisesti toimivaa organisaatiota valvomaan. Kyseessä on SK:n mukaan siis jatkuva uhka (ja irvikuva jopa) yhteiskunnan avoimmuudelle ja oikeusvaltiolle.

Lehden aiemmin uutisoimiin (ja siis niistä valittamiinsa) asioihin Supo vastasi näin. Kiusaamista ei tapahdu järjestelmällisesti ja kaikki asiat on käsitelty. Ruokanen kuitenkin nosti taas kerran Alpo Rusin tapauksen esiin tänään. Näinköhän joudumme odottamaan 100 vuotta, ennen kuin totuus siitä selviää historiankirjoituksen normaalin toimintajärjestyksen myötä.

Sen sijaan, että kuluttaisimme aikaamme maahanmuuttopolitiikkaan, joka kuitenkin valtiomme taloudellisessa mittakaavassa on kovin pieni asia, vaikkakin raflaava sellainen, ehdotan, että ottaisimme tämän vaaliteemaksi. Onhan tässä kyse sananvapaudesta, viranomaistoiminnan valvonnasta, ja oikeusvaltion toimintaperiaatteista.

Tällä välin suosittelen lukijoilleni (mikäli jo ette sitä ole lukeneet) maamme salaisen poliisin historiaa: Ratakatu 12. Siitä saatte edes vähän perspektiiviä siihen, miksi Etsivää keskuspoliisia ja Valtiollista poliisia ei enää ole, ja miksi minä vihaan Urho Kaleva Kekkosta.

Kalastajat teollisen murroksen väliinputoajina

2010-11-19T18:00:00.002+02:00

Seuraa häpeilemätöntä itsemainostusta:

Suomen merimuseo julkaisee Vellamon päivänä, eli ihan pian, uuden Nautica Fennica 2009-2010 vuosikirjan. Teemana on tällä kertaa merihistorian päivistä 2009 periytynyt Merihistorian rajapintoja, joista ympäristöhistoria on yksi keskeinen. Olin ks. päivien seminaarisihteeri ja pidin graduaiheestani esitelmän lauantain historiapainotteisessa sessiossa. Nyt aiheesta sitten tulee vertaisarvioitu artikkeli ulos samalla otsikolla kuin tämä blogiposti.

Graduuni verrattuna päätin artikkeliin ottaa mukaan laajemman näkökulman sekä ajallisesti että jossain määrin myös alueellisesti. Koska ympäristöongelmien ratkaisut muuttuivat vesihallituksen perustamisen myötä Kymenlaaksossa suunnittelun osalta valtiojohtoisiksi 1970-luvulla ja koska Kymijokivarren teollisuuden syntymä liittyy pitkälti jokisuun Kotkan sahateollisuuden nousuun 1870-luvulla, oli satavuotinen rajaus 1871-1971 mielestäni sovelias. Otin tässä myös mukaan tapahtumia muualtakin kuin vain Kotkan alueelta, joskin painatus on edelleen aiempien tutkimusten perusteella saman suuntainen.

Tässä on nyt kerättynä aika iso osa minun yliopisto-opintojani: merihistorian seminaari, Suomen ja pohjoismaiden historian proseminaari ja seminaari, sekä pro gradu näin opinnäytetöinä. Sitten vielä satunnaisia pienempiä näihin liittyneitä töitä. Voinkin nyt hyvällä omatunnolla jättää tämän osan oppihistoriaani taakse, koska se on päässyt kirjoihin ja kansiin osaksi akateemista keskustelua. Tulkintani ovat viimeinkin todenteolla julkisia muiden kritisoitaviksi, ja minä olen työni tehnyt.

Mitäs sitten tutkittaisiin?

Varokaa mitä sanotte – Quis custodiet ipsos custodes?

2010-11-13T07:33:00.004+02:00

Eli terveiset vaan sensoreille. Aiheesta lisää mm. NYT:ssä.

En tiedä oletteko seuranneet tätä Twitter-uutista, muuta syytä olisi. Britti Paul J. Chambers oli lähdössä tapaamaan naista Pohjois-Irlantiin lentokoneella tammikuussa. Matkan esti lumimyräkkä, joka sulki paikallisen lentokentän Robin Hoodin. Tästä harmistunut nuori mies (26) kertoi tapahtumasta omalla twitter-kanavallaan, jota edellä mainittu nainenkin seurasi.

Hän kirjoitti, että kentällä oli viikkoa aikaa saada (oletan paskansa sanamuodosta, mutta NYT ei sitä julkaissut) kuntoon, tai hän räjäyttää paikan sen ilmaan. Valitettavasti lentokentän työntekijä näki tämän ja teki asiasta ilmoituksen poliisille.

Nyt kaveri on työtön – hän sai tämän takia monoa – ja tuomittu uhkaavan viestin lähettämisestä. Chambersin tueksi lukuisat muut twiittaajat alkoivat tukea osoittaakseen sitten lähettää vastaavia viestejä, mutta ketään heistä ei ole vangittu tai tuomittu.

Hyberbola ja liioittelu on nyt nähtävästi ainakin Iso-Britanniassa kiellettyä, ehkä pian muuallakin. Teitä on varoitettu!

–

Tämän tekstin kirjoittajalla ei ole, eikä ole koskaan ollut minkäänlaisia väkivaltaisia taipumuksia ketään tai mitään kohtaan.

Karmea kooma

2010-10-24T09:57:00.002+03:00

Täällä on ollut hiljaista viime aikoina, minä tiedän. Työkiireet ja muut harrastukset ovat vieneet kaiken ajan, eikä sanottavaa sitäkään ole liiemmälti ollut. Olettanen tämän olevan väliaikainen tila, joten palaamisiin.

kirjoitin muuten tämän kännykällä ja siitä tämä postin lyhyys.

Linkin Park: A Thousand Suns

2010-09-16T09:54:00.003+03:00

Kaverini totesi Linkin Parkin luopuneen rockista ja siirtyneen kokonaan elektronisen musiikin puolelle. Bändi itse on todennut kyseessä olevan Public Enemy -vaikutteisen (ja eittämättä) progressiivisen kokonaisuuden. Molemmat ovat vallan hyviä perusteita tutustua LP:n uuteen lättyyn, sillä viimeistään nyt voidaan luopua LP.n linkittämisestä ns. uuteen metalliin. Bändin ensimmäinen levy ammensi aikanaan metallista, mutta oli silti enemmän rockmusiikin ja electronican yhdistelmä. Nyt yhtye on selvästi siirtynyt tekemään sitä, mitä se haluaa tehdä.

Minulle LP on aina, ja aloin kuunnella sitä vaiheessa, jossa yhtyettä ei paljonkaan Suomessa tunnettu, mutta pohjoisamerikkalaisissa musiikkilehdissä siitä kohkattiin. Koska teen itse tietokoneella musiikkia, yhtye edusti minulle aina sitä, mitä musiikkituotantonörttinä halusin saavuttaa, hyvää, mutta ennakkoluulotonta tuotantoa. En ole hirveä balladien ystävä, joten iso siivu LP:n musiikkia edellisiltä kahdelta levyltä on ollut minulle kohtuullisen yhdentekevää. Pidän kuitenkin tavasta, jolla Mike Shinoda ja Mr. Hahn ovat onnistuneet yhdistämään NIN:n ja muiden 1980- ja 1990-lukujen taitteen populaarikonemuusikoiden auditiivista estetiikkaa perinteisempään kitaravetoiseen populaarimusiikkiin. Lopulta on myös todettava, että Chester Benningtonin lauluääni on makean häiriintynyt. Ongelmana ovat vain olleet jotakuinkin mitäänsanomattomat sanoitukset.

Tätä taustaa vasten siis lähdin testaamaan käsityksiäni yhtyeen uudesta tuotoksesta, joka on iTunesissa saatavana muuten raidoittamattomana 45 minuuttia kestävänä kokonaisuutena. Propsit tästä, sillä sitten Crownearin kukaan ei ole tätä uskaltanut tehdä!

1. The Requiem

Tämä kahden minuutin kappale on tyypillinen tunnelmahevilevyn introraita. Ei paljoa sanottavaa, joskin levyn tunnelmaa luodaan aika seesteisissä sävyissä.

2. The Radiance

Tämä on edellisen raidan itsenäinen loppu, jossa edellisestä kehitetyn taustan päällä kuullaan Oppenheimerin kuuluisat sanat ydinpommista. Heikkoa tässä on lähinnä se, että nämä on pitänyt jakaa kahdeksi erilliseksi "biisiksi" nimen tasolla. Kyseessä on yksi intro.

3. Burning in the Skies

Modernin Kentin henkinen pehmeä konebiitti tukee kevyesti särjettyä kitaraa ja pianoa. Bennington on tässä kevyeimmillään. Sanoissakin mennään perinteisellä "meikäpoika ei ansaitse ku oon niin hajalla" -akselilla, joka on kyllä kuultu aika monta kertaa tältä bändiltä. Biisin saundi on todella pelkistetty ja Edge-henkisen kitaraväliosan jälkeen alun instrumentit jäävät pois ja ne korvaa fuzz-kitara. Tunnelma on selkeämpi kuin aiemmilla levyillä, eli sanoisin heittona, että ainakin tässä Rubinin vaikutus näkyy jo.

4. Empty Spaces

Nämä lyhyet välikkeet eivät oikeastaan ole biisejä. Aikanaan ne liitettiin edeltävään tai seuraavaan kappaleeseen, mikä pakotti kuuntelemaan niitä aina ja poikkeuksetta, jos isäntälaulu oli hyvä. Tällä tavalla ne voi ainakin ohittaa, ja tämä onkin ainoa hyvä asia, mitä tästä raidasta voi sanoa. Nomen est omen, kuten latteasti sanotaan.

5. When They Come for Me

Viimevuosien populaarimusiikissa ovat olleet pinnalla rikkinäisesti surisevat synat ja junglahtavan konemaiset biitit. Tässä on molempia. Shinodan lyriikat ovat taas sitä samaa, joskin "äidin nussija" on päässyt taa mukaan menoon, mikä sinänsä on tämän bändin kohdalla jokseenkin uutta. Ehkä lyriikoissa on aiempaan verrattuna hiukan lisää terää, mutta sanastoaan herran olisi kyllä pitänyt kehittää, jotta tämä oikeasti herättäisi. Meno on kuitenkin ihan tiukkaa ja biisin loppu, Benningtonin päästessä oikeasti ääneen ja maiseman avautuessa synaarpegioiden myötä on toistaiseksi paras hetki tällä levyllä. Edeltävä tyhjä paikka kuuluu selvästi tähän biisiin, koska sotilasmölinä palaa lopussa, tällä kertaa soveliaasti biisiä avaavana elementtinä.

6. Robot Boy

Pianointro olisi huomattavasti iskevämpi, jos sen saundi olisi jokin muu kuin vähän muutettu piano. Silloin sen sekvensoitu tiukkuus ei haittaisi, eikä sen yksinkertaisuus pistäisi korvaan. Rytmiryhmä on kuitenkin tiukka kuin Apilas konsanaan eikä laulumelodiakaan ole huono. Kyseessä ei kuitenkaan ole biisi vaan biisin kaltainen välike, sillä lisä-äänien ohella biisi ei kehity melodisesti mihinkään. Sama groove ja melodia jatkavat neljän ja puolen minuutin ajan. Tyypillinen electronicabiisi siis, tehdään idea ja lisätään siihen kamaa, tällä kertaa mm. NIN-henkistä huutokakofoniaa ja RAtM-henkistä rikkonaista whammy ulinaa. Ihan jees, muttei mitään olennaista.

7. Jornada del Muerto

Edellisestä livahtaa liikkeelle lyhyt lirautus, jossa on toistaiseksi paras synaliidi, sekä maukuvan saundinsa, että melodiansa puolesta. Sfääri on puhdasta Pink Floydia.

8. Waiting for the End

Ensimmäistä kertaa tällä levyllä biisissä on ensimmäisestä sekunnista lähtien menoa ihan huolella. Shinodakuoro junnaa meininkiä ja rummut pumppaavat. Bennington kertoo tuntemuksistaan ja hommasta tulee saundillisesti mieleen Madonnan Ray of Light - ei siis huono homma ollenkaan. Toinen säkeistä tuo suorastaan Muse-maisen tunteen (sitä vanhempaa). Mielikuvat ovat kuitenkin lyyrisesti latteita ja tyypillisiä. Kitarat ja synat toimivat kuitenkin, joten nyt ollaan turvallisesti LP:n ydinosaamisalueella.

9. Blackout

Ensikuulemalla tämä oli mielestäni levyn paras laulu. Marssirumpu, fuzzbasso ja tyylikkäät synat (konesäkkipilli ja pseudosähköpiano) avaavat tien pelkistetylle teknobiitille, jonka päälle Bennington huutaa. Tämä on aina ollut sitä parasti LP:tä. Äänimaisema on todella pelkistetty, eikä bändin vanhoista nyky-nyky-tempuista ole tähänkään mennessä tietoakaan. Homma on siis selvästi uudistunut tällä osalla. NIN-väliosa™ on hauska joskaan ei tietenkään tarpeellinen. Mutta ainahan pauke on hyvä viedä niin sanotusti loppuun. Kolmen minuutin jälkeen lähdetään uuteen nousuun pianon ja Benningtonin johdattamana. Lopun äänifragmentaatio on siisti.

10. Wretches and Kings

Laulun alussa on Fear Factoryn kulta-ajan mieleen tuoma luddiittimetafora. Tämä ennakoi jotakuinkin biisin tiukinta ja vihaisinta laulua. Jos jätkät ovat puhuneet suhteestaan Public Enemyyn, niin tässä ne vaikutteet sitten näkyvät. Synahihat, kitaravinkuna, tiukan konemainen luuppaus ja breikit ovat puhdasta 1990-luvun taitteen länsirannikkoa. Toinen saundipuolen selvä vaikute on sitten saman aikakauden industrialtekno. Levyn energisempiä raitoja ja nyt viimeinkin päästetään Mr. Hahnkin vauhtiin, ihan biisin lopussa.

11. Wisdom, Justice, and Love

- Onks tää LBJ - etsi viite ja tee analyysi. Kasvaa raketin pauhun ja synajousten myötä avaruuskoneeksi. Sanoma on laina ja niin kaikesta näppäryydestä huolimatta on tunnelatauskin.

12. Iridescent

Pianoballadista tulee isona euroteknohumppa. Do you feel cold and lost in desperation? No, en. Tämä on sitten sitä turhinta LP:tä. Edes kolmen minuutin kohdalla johdon ottava Edgekitara ja harmoninen futiskuoro, eivät tätä latteutta pelasta.

13. Fallout

Mä pelasin tätä tietokonepeliä ja sen jatko-osia. Ne olivat hyvää kamaa. Tämä synaan nojaileva vocoderväliraita ei.

14. The Catalyst

Intron väkä-väkä-intro ja sen päälle lähtevä huuto tuovat vanhat ajat mieleen. Toistaalta tästä tulee edellisen biisin hittibiisi mieleen. Siis jos se biisi olisi vedetty kasarikoneen läpi, Whoah. Biisistä ei kuitenkaan tule vanhan kaltaista, sillä tässä suhteessa tämä on ihan uutta LP:ltä. Biisi kasvaa Eurotekno synan kautta jumittavaksi teknosahaukseksi. Ongelmana tällaisessa kamassa on vain se, että biisi ei kehity mihinkään - ja tämä on levyn pisin kappale. Lopun pianovetoinen variaatio herkkine vokaaleineen ja siitä lähtevä nousu ovat niin ennalta-arvattavat, että tullessaan ne tuottavat lähinnä mielipahaa. Henkilökohtaisena kommenttina todettakoon, että rumpujen virvelisaundi on tuotettu tahdittoman pinkeäksi. Samalta kama kuulosti eurometallissa vuonna 1997.

15. The Messenger

Levyn lopettaa akustinen balladi. Kitara ei kuulosta Cashilta, mutta ei kuulosta laulukaan. Piano ei tällä kertaa pelasta balladia, mutta auttaa kovan äänimaiseman kanssa kummasti. Silti tämä on sanomaltaan rehellisin ja todentuntuisin kappale koko levyllä. Ei si tosin siitä hyvää tee.

Olen valmis antamaan jokaiselle Rick Rubinin tuottamalle levylle mahdollisuuden, sen verran hyvä hänen kataloginsa on. Tosiasia on kuitenkin se, että herralla on jokaiselta vuodelta 1980-luvun puolivälistä lähtien myös näitä virkamiessuorituksia. Ongelma ei ole se, etteikö Rubin osaisi tuoda tuottamistaan artisteista esiin heidän luovimpia puolia, vaan se, ettei kaikista artisteista tällöinkään löydy poikkeuksellisia puolia.

LP:n siirtyminen elektronisempaan suuntaan on ihan tervetullut muutos, ja tälläkin levyllä oli omat hyvät hetkensä. Bändi nyt vaan on parhaimmillaan energisenä, joskin tiedän tässä olevani vähemmistössä. Suuri yleisö haluaa ns. sydäntä vääntäviä balladeita, mutta ostihan suuri yleisö - mikä se living la vida bändi oli -:kin.

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 4

2010-08-23T10:53:00.002+03:00

On loppuarvioinnin aika.

Lähdin Taavettiin perjantaina huoltoauton haettua ylimääräisen varustuksen klo 15.11. Merikeskus Vellamon pihasta. Lauantai oli lepopäivä, joskin humoristisia vesilajeja harrastettiin. Sunnuntain aamulenkillä (n. 5 km) tuntuma oli siinä määrin hyvä, että päätin palata tuolloin. Paluu alkoi klo 15.00.

Menomatkan kesto taukoineen oli tasan viisi tuntia, eli kokonaiskeskinopeus oli aika tarkalleen 17.5 km/h. Taukoja pidin n. 30 minuuttia, jonka mukaan laskettuna ajokeskinopeus nousee lähelle 19,5 km/h. Alku sujuikin vauhdikkaasti ja ensimmäiset 25 km menin selvästi yli 20 km/h vauhtia. Takanani oli miellyttävä tuuli, enkä voinut senkään takia hidastella.

Kohdasta 23 km alkaen olin maantiellä 26, joka omien tutkimusteni ja muiden ennakkovaroitusten mukaisesti oli kapea ja jossain määrin epämiellyttävä. Tien reunassa ei mäkisissä kohdin ollut reunaviivan toisella puolen kuin 5-10 cm kaistale asfalttia ja polkea sai todellakin kieli keskellä suuta.

Perjantaina oli yhä huomattavasti liikennettä, etenkin rekkoja, joiden taakse kapealla ja mutkaisella tiellä kertyneet henkilöautot tuntuivat kaikkein vaarallisimmilta. Ne eivät havainneet rekan perässä roikkuessaan pyöräilijää ja eivät näin myöskään osanneet hakea etäisyyttä. Sanoisinkin yleistäen, että ammattiautoilijat olivat kaikkein kohteliampia ja katumaasturien kuljettajat kaikkein välinpitämättömimpiä minua kohtaan. Mennen ja tullen vain kaksi rekkaa ajoi läheltä, kun tilaa ei vain ollut, toinen suomalainen, toinen venäläinen. Olin kuitenkin varautunut tähän, ja kapeassa metsätierännissä autot kuuli aina hyvin etukäteen, jolloin saattoi painautua alas tangolla ja keskittyä pysymään omalla linjalla.

Menomatka sujui ilman hidasteita n. 35 km/h tienoille, minkä jälkeen tuli ensimmäinen, lähinnä harjoittelun luonteesta johtuva pienoisjäätäminen. Pääsin kuitenkin tasaista tahtia taukopaikalleni, 48 km kohdalla sijainneelle Pyhältön Salelle. Täällä minua odotti vedenostokäynnin jälkeen paparazziyllätys, kun kauppareissullaan eksynyt huoltoauto yhytti minut tankkaamasta.

Lähdin tauon jälkeen turhankin kovaa hyökkäämään etapin mäkisimmälle, mutkaisimmalle ja muutenkin synkeimmälle metsätaipaleelle. Välillä 48-60 km laskin arviolta menneeni noin 24 km/h vauhtia, mikä jäi varmasti reissun huipuksi vähintään 5 km matkalla ja oli tällaiseen matka-ajoon aivan liikaa. Päästyäni Etelä-Karjalan puolelle (välissä oli tällöin pätkä Kouvolaa), pidin lyhyen tauon maakuntarajalla ja jatkoin auringon laskiessa hiljalleen selkäni taakse. Tieosuudelle 60-70 km sattuivat reitin suurimmat mäet ja huomasin olevani varsin väsynyt.

Tuplasin heti energiansaantini, mikä oli helppoa energiageelien avulla. Näin saavuin 70 km merkille jotakuinkin aikataulussa, joskin nopeus oli selvästi laskenut n. 18 km/h tienoille. Saavuin näin pitkän alamäen myötä merkille ja hyppäsin Luumäen eteläpuolella hetkeksi satulasta. Olin selvästi saanut lisävoimia siitä ajatuksesta, että kohta saapuisin 6-tielle ja pian matkani päähän.

Jäljellä oli paperilla naurettava 18,5 km matka. Seuraava kymppi oli kuitenkin yhtä tervan juontia. Tasaisesti harjulle nouseva 26-tie antoi paikalliselle pikkutielle, joka oli liikenteen suhteen optimaalinen, mutta maastoltaan yhtä mäkeä, suuntaan ja toiseen. Tien 3841 risteyksen ST1:n kohdalla iski epäusko, sillä tiesin edessäni olevan reitin vaarallisin osuus 6-tien reunaa pitkin. Ensimmäistä kertaa menomatkalla mp3-soittimeni pelasti minut. Sonny Crockettin teeman alkaessa pumpata korvissani totesin itsekseni: hän ei anna periksi , enkä anna minäkään.

Tunne vahvistui, kun alitin maantien ja havaitsin Google Streetview:n tiedot pahasti vanhentuneiksi. 6-tien pohjoispuolella oli juuri tänä kesänä tehty kevyenliikenteen väylä täydellisine asfaltteineen. Kun seuraavaksi retkeni teemabiisi Ride the Wild Wind pärähti käyntiin tiesin pääseväni perille. Jalat olivat kuitenkin jo kovasti hapoilla ja istuminen tuntui koko ajan vaikeammalta ja vaikeammalta. Muutama pitkä mäki tällä pätkällä kohti Risulahtea piti vetää irti satulasta ja täysin hapoille asti, mutta menin taas vauhdilla ja pääsin vimeiseen mutkaan ja kohti maaliani.

Saavuttuani hiekkatielle tiesin viimeisen kilometrin koittaneen. Tie oli kuitenkin todella paha kovaksi pumpatuille renkailleni ja viimeisessä mäessä ketju hyppäsi etukiekolta sisään. Katsoin kelloa, ja tajusin olevani lähellä tasan viiden tunnin mittaa. Äkkiä satulasta ja adrenaliinin avulla ketju takaisin ja ylämäkeen. Kun laskin alas viimeistä oikealle kaartuvaa mutkaa tiesin saavuttaneen haamuajan.

--

Palautuminen oli syytä aloittaa heti. Jatkoin tankkausta ja vedin proteiinipitoisia tuotteita heti, vaikka viimeiset kilometrit olivat suorastaan oksettaneet minua. Pulahdin melkein heti järveen saadakseni lihakset viilennettyä, ja tämän jälkeen laitoin kylmägeeliä polviin. Näin sain pahimmat hitit pois heti alkuunsa. Aloitin myös energiavarantojen täyttämisen, sillä paluu koittaisi pikemmin kuin luulinkaan.

Sunnuntain paluu alkoi kellon lyödessä kolme. Läpi illan tuuli puski minua vastaan lounaasta ollen siis sivuvastainen tai suoraan päin. Metsässä tämä ei haitannut mutta Pyhältön eteläpuolella peltoaukeilla tuuli söi tehoja huomattavasti. Alku oli kankea ja päädyin pitämään useampia lyhyitä taukoja, joskin taukojen kokonaispituus pysyi perjantain mitassa suurin piirtein.

Minulta meni tunti ensimmäiseen 18,5 kilometriin, eli perjantain 70 km merkille. Tämän jälkeen synkkä metsätaival oli vastakkaiseen suuntaan huomattavasti helpompi. Siinä missä perjantaina oli tuntunut siltä, että vietän kaiken aikani ylämäissä, nyt fiilis oli paljon tasaisempi ja pitkät alamäet siivittivät minut hyvään vauhtiin. Ajoin seuraavat 10 km 20 km/h vauhtia ja saavuin lähes aikataulun mukaisesti Pyhältöön. Pidin vähän lyhyemmän tauon ja laitoin kylmägeeliä polviin ja sääriin, jotka olivat alkaneet ilmoitella itsestään matkan aikana.

Matka täältä Haminaan ja Helsingintien risteykseen n. 25 km oli varsin huomaamaton. En sipannut yhtä pahasti kuin tullessa, mutta pikku hiljaa vauhti alkoi hiipua. Kova tuuli teki pariin otteeseen pitemmistä ylämäistä yhtä tuskaa ja jouduin hetkittäin nousemaan satulasta tangolle.Olinkin näin 26-tien päätyttyä Haminan palokunnan nurkalla n. 3 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Ikiaikaisten sukumaiden läpi pyyhältäessäni tuntui varsin hyvältä, mutta sitten saavuin Saksalaan. Olin taas ottanut kiihdytetyn energiatankkauksen käyttöön, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että yksikin geelisiemaus tai patukan pala ja mies on tien sivussa kontallaan. Noustessani pitkää mäkeä Ristinkalliolle tehoni tipahtivat. Seinä nousi pystyyn.

Himmailin alas Otsolaan ja saapuessani 10 km merkille Karhulan itäpuolelle olin aivan piipussa. Olin selvästi 10 minuuttia aikataulusta jäljessä ja hyydyttelin Helilän läpi Korkeakosken haaralle. Bruce Springsteen kuiskali korvaani:

You can call me Joe
Buy me a drink and shake my hand
You want courage
I'll show you courage you can understand
Pearl and silver
Restin' on my night table
It's just me Lord, pray I'm able

Darlin' with this kiss
Say you understand
I am the nothing man
I am the nothing man

Olin lopussa. Mutta pomo ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Yhdeksästä sadasta seitsemästäkymmenestä viidestä kappaleesta koneeni päätti arpoa seuraavaksi laulun Lonesome Day:

Better ask questions before you shoot
Deceit and betrayals bitter fruit
It's hard to swallow, come time to pay
That taste on your tongue don't easily slip away

Let kingdom come I'm gonna find my way
Through this lonesome day

Sain uutta virtaa ja pistin suuremman välityksen silmään, oli aika taistella, yksin kohti kotia. Näin pääsin Kyminlinnaan asti. Täällä tuuli yhytti minut uudestaan, eikä edes brutaalista death metallista ollut minua siivittämään. Laskin hitaasti, jalat löysinä ja etureidet tulessa kohti Langinkosken haaraa ja Sutelaa. Ajattelin, että tämäkö oli viimeinen hurraani. Kello kävi vähiin ja tiesin nyt, etten ehtisi itselleni perjantaina asettamaan viiden tunnin aikarajaan.

Kavutessani kohti Pirosenvuorta kello löi kahdeksan, se oli siinä. Tällä hetkellä Dance on the Graves (lil'siztah') hyökkäsi kuulokkeisiini. Ei ei se tässä ole ajattelin. En ehkä päässyt haamuaikaan, mutta ilman loppukiriä en luovuttaisi. Isompaa välitystä vaan alle ja jalat pyörimään.

Viimeiset kaksi kilometriä tulin kovempaa, kuin ikinä ennen. Vedin tasaisella pyöräni toiseksi suurimmalla välityksellä hurjaa haipakkaa. Paha olo, poltto jaloissa, tärinä käsissä ja kyyneleet silmissä - mikään ei minua estänyt, sillä korvissani soi vain:

Shout, shout, let it all out
These are the things I can do without
So come on, I'm talking to you
So come on.

Tuulispään lailla saavuin kotipihaan ja heittäydyin nurmelle makamaan. Sydän takoi rinnassa ja hengitys rahisi, mutta minä olin perillä.

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 3

2010-08-20T15:00:00.000+03:00

Lähtö on lähellä. Osa tavaroista on ulkoistettu autokolonnaan, pyörä on rassattu ja rasvattu eilen torstai-iltana ja reppu on pakattu. Matkamusiikin kuunteluun on soitin pakattu minigrippussiin kosteutta torjuen, sillä pussi on pyöräilypaidan takataskussa (repun alapuolella). Kuulokkeet ovat urheilumalliset korvapidikkeillä. Niissä on vähän heikompi äänenlaatu, mutta kerrankos tuo menee. Kuulokejohdon kiinnittimen saa sopivasti kypärän hihnaan kiinni, jotta pysyvät myös mukana menossa.

Tänään on ollut ohjelmassa venyttelyä, tankkausta ja mielikuvaharjoitteita. Reittikartta tosin unohtui aamun hässäkässä kämpille, mutta onneksi tukiosasto sai senkin kärrättyä lähtöviivalle ajoissa. Ei kai tässä muuta voi todeta kuin, että kantti on kova ja tahto luja. Taavetissa tavataan!

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 2

2010-08-18T19:24:00.002+03:00

Lähdön hetki on pian ja onkin aika käydä varusteita ja muuta olennaista läpi.

Hankin tätä reissua silmällä pitäen, mutta aivan yhtä lailla syksyn pimeneviin iltoihin uusia valoja. Etuvalo minulla onkin jo hyvän aikaa ollut, mutta hoidin toisen ihan vain varmuuden vuoksi. Lisäksi hankin pienen, LED-takavalon. Se on kätevällä tarranauharipustuksella laitettavissa kätevästi osoittamaan taakse ja täyttää tällaiselta Suomessa edellytetyt vaatimukset. Täältä kannattaa muuten kerrata vähän ohjeita ja sääntöjä pyörällä liikkumiseen (ja pyöräilijöiden liikenteessä huomioimiseen). Tällä retkellä on sen verran huolella maantieosuuksia, että näkyminen on syytä ottaa oikeasti vakavasti.

Hoidin sitten myös pyöräilypaidan, -housut ja uudet tekniset sukat. Vaikka tämä kuulostaa taas ihan turhalta miehistelyltä (eittämättä se sitä lieneekin), niin täytyy tässä todeta, että nuo vermeet päällä on todella miellyttävä ajaa vähän pitempiä lenkkejä. Ei ongelmia hiertymisten ja rasitusvammojen kanssa.

Otan tietenkin mukaan kuminpaikkaussarjan (avaamaton), varasisäkumin, rengasraudat, hyvän pumpun, hommaan sopivia työkaluja, ratasöljyä, sekä pienet muovikäsineet korjaustöitä varten (eivät mene kädet öljyyn!). Viimeisen vinkin opin Selinin kaksikolta Tourilta!

Nestettä pitää tietenkin juoda ja energiaa saada. Tätä silmällä pitäen sovitin juomareppuni sisuksen rinkkani sellaista varteen suunniteltuun taskuun. Kolme litraa vettä letkussa aivan leuan alla, helpottaa perusnesteytystä tiellä. Näiden lisäksi laitan pyörässäni kulkevaan juomapulloon vähän tujumpaa energiajuomaliuosta. Matkassa on sitten myös erinäisiä patukoita ja energiageelipusseja. Peruskamaa siis. Tauolle olen varannut sopivaa matkaruokaa, banaania, rusinoita, pähkinöitä ja muuta sellaista.

Lopuksi matkamusaksi on valittu sopivan menevää, muttei liian tiukkaa musiikkia. Jokainen kappale saa miehen jaksamaan vielä vähän pidemmällä -tahdittomuuttaan tai tajuttomuuttaan.

Alkuviikosta on jatkettu matka-ajotuntuman hakemista ja valmistavia lenkkejä. Tunne on aika hyvä, sillä lyhyemmät lenkit menevät aika huomaamatta. Oikeastaan sitä todella syyhyää päästä tien päälle. Mikäli se on tekniikan salliessa mahdollista, koitan päivittää blogia viikonloppuna kertoakseni tuntoni Taavetista.

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 1

2010-08-12T20:10:00.007+03:00

Kolmekymppiä lähestyy vääjäämättä ja laiskistuminen vaikuttaa väistämättömältä. Mikä ratkaisuksi?

No vaikka omien rajojen testaaminen mielekkäästi! Olen menossa kaverin mökille jokakesäiseen tapahtumaan, jossa luvassa on huumoriurheilua ja saunomista. Autolla Kotkasta Taavettiin menee hetkessä, mistä sainkin eilen idean. Heti ajatuksen pulpahdettua päähäni tunnelma sähköistyi. Tiesin tarkoitukseni. Tämä minun olisi tehtävä! Tarkistin matkan Kotkan ja Taavetin välillä, ja siinä se oli 87,5 km.

Onhan se paljon, mutta olen aiemminkin polkenut päivän aikana jotain 70 km pituisia matkoja, eivätkä hiljattain ajamani Kotkan kierrokset (31 km) ole todellakaan tuntuneet niin pahoilta. Sitä paitsi nyt olen hionut paitsi kalustoa myös polkemistekniikkaani entisestään ergonomisemmaksi. Tänään sitten tein aamulla töihin mennessäni 15 km:n mittaisen matka-ajoharjoituksen. 19 km/h ei tuntunut mitenkään pahalta, joten kun tuosta tiputtaa vielä vähän n. 17 km/h vauhtiin, niin matkan pitäisi taittua n. 5 tunnissa ja 10 minuutissa. Siihen vielä kolmisen taukoa (pari lyhyempää vesitankkausta ja yksi ruokatauko) niin puhutaan 6 tunnin ajosta. Perillä onkin sitten järvi ja sauna valmiina.

Suunnittelin sitten reittini ja kävin vielä Google Street Viewstä katsomassa kriittiset siirtymät, pyörätiet ja taukopaikat haltuun, tein inDesignilla kartan, jossa etappipätkät näkyvät. On paljon palkitsevampaa, kun tietää, että nyt tuli muuten 60 km täyteen. Teitenkin voisin hankkia hienoja laitteita tähän hommaan, mutta ei nyt vielä sentään. Reitti on tässä:

1. Lähtö Kotkansaarelta, Merikeskus Vellamosta.

2. Kyminlinna-Karhula väli ja koilliseen kohti Haminaa.

3. Vanhaa Haminan tietä pitkin. Vähän ennen mutkaa tulee 20 km täyteen.

4. Reitti helpottuu tässä, kun siirrytään tielle 26, jota ajetaan aina Luumäelle asti.

5.-10. Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Valtaosa matkasta tehdään maaseudun ja metsän läpi vaihtelevalla, kumpuilevalla reitillä, joka kiipeää hiljalleen rannikolta salpausselälle.

11. Luumäen keskusta. Kivijärvi häämöttää oikeassa ylänurkassa.

12. Viimeinen kymppi kutostietä ja perillä ollaan!

Tällainen olisi tarkoitus siis tehdä noin viikon päästä. Seuraavassa postissa lisää teknisistä yksityiskohdista ja matkavalmisteluista.

Merenkulun turvallisuus ja alueellistaminen

2010-08-02T20:08:00.002+03:00

HS käsitteli eilen pääkirjoituksessaan Rovaniemi on Suomen uusin merikaupunki suunnitelmia siirtää liikenteen turvallisuusviraston merellisten toimintojen ohjaus - kyllä, todella - Rovaniemelle. Tarkemmin:

Merenkulun ei pitänyt kuulua alueellistamisen piiriin, mutta kesän aikana kohteiksi on nostettu muun muassa alusrekisteri, merimiesten pätevyyskirjat, merimiesluettelo ja osa luotsausasioista. Näistä useat varustamoita, telakoita, merenkulkijoita ja tavallisia veneilijöitä palvelevat tehtävät edellyttävät laajaa merenkulun asiantuntemusta ja verkostoja sekä kontakteja. Tehtäviä ei voi hoitaa puhelimitse tai sähköpostitse. HS 1.8.2010

Suomessa on meren rantaa, on satamia ja merellisiä perinteitä, mutta ei mitään näistä Rovaniemellä. Merellisesti, joko ammatillisesti tai harrastuksenaan suuntautuneet ihmiset asuvat hekin pitkälti rannikolla. Ammatillinen asiantuntemus on todellakin keskittynyt muutamiin keskuksiin, joista hallinnollisesti merkittävin on Helsinki. Syy tähän on valtiollisen päätöksenteon keskittyminen pääkaupunkiin, ei niinkään Helsingin poikkeuksellinen merellinen kulttuuri. Silti näin vähäväkiselläkin maalla on hyvä olla hallinnollinen keskus, missä tieto ja taito ovat nopeasti saavutettavissa, eivät vain etänä.

Harva mereen sitoutunut asiantuntija on valmis pakkaamaan elämänsä ja siirtymään Lappiin. Kokemuksesta voidaan jo todeta, että näissä siirroissa käy kovin usein niin, että institutionaaliseen muistiin tulee ilkeitä katkoksia. Tietenkin, jos kaikki Trafin työntekijät olisivat yhteen ääneen vaatineet muuttoa, kun Rovaniemellä asioiden hoitaminen merimiesten, satamien ja varustamoiden kanssa kävisi niin paljon helpommin. Nyt näin ei tainnut kuitenkaan olla.

Kun lisäksi otetaan huomioon, että eritoten Suomenlahti on äärimmäiseen vilkkaasti liikennöity meri ja sellaisena kovin ahdas ja vaarallinenkin, on mielestäni kovin kummallista, että edes suunnitellaan toimenpiteitä, jotka mitenkään heikentäisivät olemassa olevaa merenkulun turvallisuuden järjestelmää. Voi tietenkin olla, että joku on laskenut koko homman ja tämä säästää ihan tolkuttomasti rahaa vaarantamatta kohtuuttomasti Itämeren ja Suomen rannikon turvallisuutta. Minä en nyt vain ihan heti tätä liikettä ymmärtänyt, sen enempää kuin HS:nkään toimittaja.

Ehkä kuulemme asiasta lisää. Välikysymystä on turha odottaa, sillä kyseessä on aivan liian pieni byroo eduskunnan ihmeteltäväksi. Ketä kiinnostaa?

Tour de Aaro

2010-07-20T22:07:00.004+03:00

Viime viikolla sain polkupyöräni huollosta. Vanha ratsu laitettiin taas iskuun: uudet rattaat ja ketju, jarrut, renkaat, vaijerit ja säädöt, sekä mikä tärkeintä lukkopolkimet. Remontti tuli parhaaseen mahdolliseen aikaan Tour de Francen päälle. Arvatkaapa siis, mitä olen tehnyt viimeisen viikon?

Selvittelin vähän ensin tieolosuhteita ja löysin hienon 31 kilometria pitkän Kotkaa kiertävän reitin, jossa on pitkiä suoria, haastavia mäkiä, pujottelua puistossa, maisemia, vauhtia ja tunnelmaa. Todellinen Kotkan Kierros siis. Tätä on nyt tahkottu ja tullaan tahkoamaan vastedeskin. lauantain jälkeen on paukutettu 106 kilometria, parhaimmillaan hippasen yli 22 km/h keskivauhdilla. Tämä toimii ja olo on hieno. Lenkit tosin pitää ajoittaa töiden (5 tai 10 km työmatka pyörällä reitistä riippuen) ja Tourin vahtaamisen väliin.

Niin ja se Tour. Mikäli ette ole seurannut, niin oinen todeta lyhyesti, että tämä on ollut ehkä jännittävin Ranskan kierros vuosiin. Keltaisesta paidasta kilpailevat puolustava mestari Alberto Contador ja haastaja ja viime vuodenkin kakkonen Andy Schleck ovat vain kahdeksan sekunnin päässä toisistaan. Pistekilpailusta on samalla kehkeytynyt tiukka kamppailu Norjan Thor Hushovdin ja Alessandro Petacchin kesken, eroa on vaivaiset neljä pistettä. Hushovd vei paidan taas tänään polkemalla kaksi pahimman kategorian (kirjaimellisesti ylikategorian) ja kaksi vaativan kategorian vuorta kärjen kanssa saadakseen maalissa muutaman jämäpisteen ja siirtyäkseen taas johtoon. Niin ja mitä tulee vuoriin, niin taistelu pilkkupaidasta ratkeaa sekin, kuten asiaan kuuluu, viimeiseen murhaavaan Col du Tourmaletin nousuun.

Sotahuuto: sunnuntai

2010-07-05T19:41:00.000+03:00

(tämä tuli ulos päivän myöhässä, kun en eilen illalla jaksanut)

Kuten arvata saattoi, en kirjoittanut lauantaina mitään. En jaksanut. Paahtava kuumuus, kävellyt reilut 10 km (voi olla lähempänä 15:kin), taistelut ja illan palauttava ruoka ja sauna -yhdistelmä vetivät mehut miehestä huolella. Niin energiaa kului, sillä heiluin villanutussa haarniska päällä koko päivän.

Osa taisteluista käytiin tietenkin heinäpellolla, minä kompensoin ja söin lauantain aikana 8 nappia xyzalia. Nestettäkin kului kuumuudessa koko tapahtuman ajan likemmälti 14 litraa.

Mitä tulee suorituksiin, niin voin ilokseni todeta, että viime vuoden pettymys on pyyhitty pois. Ryhmämme toimi hyvin, tiiviisti ja pääsääntöisesti järkevästi. Pariin otteeseen jopa nerokkaasti. Oli äärettömän kivaa olla mukana toimivissa älytyksissä, joissa oman puolen strategia toimi juuri niin kuin oli suunniteltu ja vastustajat ns. tehtiin.

Oma suoritukseni oli sitten kuitenkin vähemmän innoittava. Kunto ei nykyisellään riitä jatkuviin intervaleihin metsässä. Vaikka pää pysyi mukana, oli etenkin sunnuntaina havaittavissa väsymyksestä johtuvaa sakkaamista ja hitautta. Tähän olisi syytä hakea muutosta. Lenkille siis käy miehen tie, ainakin kun rakot kantapäistä ovat parantuneet. Niin, minähän aina kehun patikointisukkieni erinomaisuutta sanoilla "ei koskaan rakkoja", mutta nöyrryttäköön tässä ja myönnettäköön, että uusien marssikenkien sisäänajo jäi aivan liian vähälle, ja tulos näkyy sekä tuntuu.

Koska kovin skirmaajaryhmä (ainakin tehojensa puolesta) oli koko tapahtuman meidän armeijassamme ja epäilemättä koska oma toimintamme oli loppuun asti mietittyä, ei tällä kertaa tullut oikeastaan ollenkaan selkään tehtyjä juoksutappoja. Sain siis keskittyä omaan tekemiseen ja pysyin usein pitkään hengissä.

Tietenkin keihästaistelijan tukeminen suojaamalla kilvellä on jonkin verran yksitoikkoista puuhaa, mutta ihmeen hyvin sitä sai iloa, kun onnistui estämään varmaa rushia tai lentävää nuolta saavuttamasta meikäläisen maalin.

Muutenkin tällä kertaa oli kivaa. Pidin kypärän koko tapahtuman ajan päässä, eikä kertaakaan tullut sellaista osumaa, joka olisi jättänyt tähtiä bongaamaan. Kaiken kaikkiaan tapahtuma olikin omalta osaltani turvallinen ja miellyttävä. Kertaalleen varustusta kuitenkin todella testattiin, kun arvioin väsymystäni sunnuntaina kallion reunan väärin ja heitin ukemin näreeseen. Kanervaa ja kypsyviä puolukoita haistellessani ja taivasta näiden lävitse katsellessani saatoin kuitenkin todeta, ettei lähes (muttei aivan) nyrjähtänyttä nilkkaa lukuunottamatta vauriota ollut sattunut. Onneksi olen treenannut nuorempana kaatumistakin.

Sotahuut 2011 -suunnitelmani alkaakin siis hahmottua, mutta siitä myöhemmin lisää, kunhan ehdin palautua ja asettua taas arkeen.

Sotahuuto: perjantai

2010-07-03T00:20:00.002+03:00

Torstaina assassiinimobiili kuoli ja suunnitelmamme räjähtivät auki. Kolmen tunnin puhelinmaratooni lukuisten ihmisten kanssa toi meille paikat Maskuun. Oma kyytini lähti kuitenkin myöhään, joten ehdin mm. tuijotella pilviä kesätaivaalla. Koska te olette katselleet pilvien tanssia?

No, pääsimme matkaan iltaseitsemän jälkeen, mikä tarkoitti saapumista linnavuoren varjoon myöhään illalla. Stressi alkoi nousta, miekka ei mennyt tarkistuksesta läpi. Vuoden 1994 miekkailun SM-kisat muistuivat mieleen. Tähänkö tämä taas kaatuu. No, ei! Keräsin itseni ja lähdin hotelliin valmistautumaan tulevaan, taistelun täyteiseen päivään.

Huomenna on kuuma, haarniskassa tai ilman.

Ei tämä ole kasaria

2010-06-30T18:00:00.001+03:00

Kuuntelen Spotify-radiosta pelkästään kahdeksankymmentäluvun musiikkia juuri nyt. Yhtäkkiä kuulokkeista rävähtää nykymetallia. Mainos - ajattelen ja jatkan hetken, mutta mainosta ei tule, tykitys vain jatkuu. Käännän Spotifyn puolelle ja yllätys on varsin suuri. Bullet For My Valentine paukuttaa huolella, eikä siinä mitään, mutta kun tämä ei todellakaan ole kasaria, ei sitten mitenkään.

No, wikipediaan tarkistamaan, ja sieltähän se löytyy. Nimibiisi Scream Aim Fire, vuodelta 2008. Jostain kumman syystä tuossa on nyt tapahtunut 28 vuoden aikasiirtymä. Spotify käyttää Gracenotea, missä tämä on kyllä ihan oikein ajoitettu. No, näköjään edes 1980-luku ei ole turvassa metal corelta.

Bullet For My Valentine oli edellä aikaansa?

Sama kuvan kanssa:

Ei, ei ole.

Bon Jovi kuulostaa Kinkulta

2010-06-12T09:00:00.000+03:00

STS hoitaa homman.

Ruorijuopumuksen sävyerot

2010-06-11T18:00:00.000+03:00

Tiistaina ministerit Brax (vihr), Holmlund (kok) ja Vehviläinen (kesk) perustivat työryhmän miettimään ruorijuopumuksen promillerajan alentamista maantieliikenteen tasolle, 0,5 promilleen. Ruorissahan on todellakin saanut olla jo ihan mukavassa maistissa toistaiseksi.

Nyt Magnus Öster (rkp) ehdotti, että juopumusrajaa porrastettaisiin: suuret ja vaativat alukset lähelle nollatoleranssia ja pienemmät löysemmin. Asiaa käsitteli HS artikkelissaan Rkp haluaa porrastaa ruorijuoppouden rajat. Öster toteaa haastattelussa mm.:

Pääpointtimme on saada ruorijuopumuskeskusteluun lisää nyansseja eli saada ihmiset ymmärtämään, että joidenkin venetyyppien kohdalla rajojen on oltava tiukemmat kuin toisilla.

sekä

Olisi järkevämpiäkin tapoja käsitellä asiaa kuin säätää pelkästään yksi ruorijuopumusta mittaava taso.

Merkittävä enemmistö ruorijuopumuksista tapahtuu pienillä veneillä siviililiikenteessä. Ammattimerenkulun puolella erinäiset suojamekanismit ja tapakulttuuri ovat olleet ammatillisen kehityksen myötä jo hyvän aikaa liikkumassa kohti turvallista merenkulkukulttuuria. Viinalla läträäminen on mitä suurimmassa määrin amatöörien puuhastelua ja juuri tähän juopumusrajan selvä alentaminen tähtää. Maanteiltä tuttu ajatus "jos otat, et aja" tulisi näin myös meriliikenteen kattavaksi määritteeksi.

Palautan tässä mieleenne, että suurin osa humalahukkumisista tapahtuu soutuveneellä, jolloin mitään promillerajoja ei ole. Olkoonkin niin, että mielestäni ihmisellä pitää olla oikeus juoda itsensä känniin ja hukuttautua, jos niin katsoo haluavansa tehdä. Toista ihmistä ei kuitenkaan saa asettaa vaaraan ja aluksen päälliköllä on aina täysi vastuu matkustajistaan, oli kyseessä sitten soutuvene tai laiva.

Silti minun on kovin vaikea ymmärtää tätä Österin avausta asiassa. Yritetäänkö tässä nyt puolustaa pikku pöhnässä purjehtimista, vai mistä oikein on kyse?

Studion kätköistä: Kun et vaan osaa

2010-06-07T19:17:00.005+03:00

Viikonloppuna electronicayhtyeemme Clockwork Overkill kokoontui tekemään musiikkia. Paikan päällä syntynyt kappale rakentui tyylikkään groovaavien akustisten melodioiden varaan. On totta, että basistin säveltämä riffi (jonka kitaristi joutui soittamaan!), oli tuoreeltaan haastava, mutta onneksi nykytuotantovälineet mahdollistavat mutkattoman leikkaa-ja-liimaa -tuotannon meille vähemmän lahjakkaille. Tosiasiahan on se, että musiikkia tehdään kovalla huijausasteella. Siitä tämä seuraava kuva todisteeksi:

Yhden kertosäkeen lukuisat otot matriisissa (kuva: Aaro Sahari)

Saadaksemme aikaiseksi yhden toimivan oton biisin tähän osaan, soitin kitaraa 11 ottoa, joista tuo sitten kursittiin kokoon. Tästä oppineina nauhoitimme sitten sunnuntaina 12-kielisen soinnut capon avulla kitaraa aina välillä virittäen. Kun sitten yksi sointu oli vielä tämän palapelin jälkeen "löysä", se korjattiin flex time -editorilla tiukemmaksi. Tämä myös kannatti, koska biisistä on tulossa todella rautainen.

Mopolla pääsee ja Logic korjaa!

Lisäys edelliseen

2010-06-03T17:00:00.001+03:00

HS 3.6.2010:

LYHYESTI
Kaksi hukkui veneen kaaduttua Kallavedellä

Kuopio. Kaksi keski-ikäistä kuopiolaismiestä hukkui veneilyonnettomuudessa keskiviikkona Kallavedellä Kuopiossa.

Pieni perämoottorivene kaatui Kumpusaaren itäpuolella sijaitsevan Lokkisaaren lähellä noin kello 15.

Vain yksi veneessä olleista kolmesta miehestä selviytyi rantaan. Pohjois-Savon poliisin mukaan miehet olivat vahvasti humaltuneita.

Juuri tästä on kyse.

Älä jätä aivoja narikkaan

2010-06-02T21:19:00.003+03:00

Oikeasti.

Tiedän hölmöilleeni nuorempana vesillä. Tiedän aiheuttaneeni vaaraa muille, mutta eritoten itselleni. Tätä nykyä Suomessa hukkuu todennäköisimmin, jos on:

humalassa

mies

keski-ikäinen

soutuveneellä liikkeellä.

Minä jään jussina rantaan. Jääkää tekin!