HD video ja kalliit piuhat

Ostin hiljattain elämän kalleimman johdon, vaikka sain ihan mukavan 25 % alennuksen. Tarvitsin nimittäin piuhan tietokoneeni ja uuden tv:ni välille. Koska MacBookPro sylkee DVI-liitännästään jopa 1080:tä signaalia (jota oma 15,4" näyttö ei tosin tue), ja koska Braviassa taas on joukko HDMI-liitäntöjä vapaana, oli selvästi mahdollista (eli tarpeellista!) hoitaa siirto digitaalisesti.

Ei kun kauppaan...

Ja löytyihän se sieltä DVI-HDMI piuha, vain 65 €. Aziaa!

No tänään tein ensimmäisen testin proxy-telkkarilla, joka on tosin vain HD ready. Lähteenä on kovasti pakattu avi-tiedosto. Täytyy sanoa, että taas kerran alkujaan uskomattomalta tuntunut rahan käyttö kannatti. Pitkällisen läppärikatselun perusteella täytyy todeta, että signaali oli telkkarilla tuhottomasti parempi. Tottakai kamassa oli ne tyypilliset ongelmat, isot pinnat pahasti fragmentoituneita ja mustat suorastaan hirveitä, mutta tällainen tiivis video ei silti ole ikinä näyttänyt näin hyvältä.

No sitten ne huonommat asiat. Olen jo aiemmin huomannut, että se, miten videoulostulo suhtautuu osx:n Spacesiin, on vähintäänkin ongelmallista. Tämä testi vahvisti asian. Jos Spaces on päällä, ulostulo arpoo näyttötilan jonnekin erillisten mininäyttöjen välille, eli ei minnekään. Kun otin tilan pois päältä alkoi lyyli kirjoittaa ja sain kaksi näyttöä toimimaan niinkuin pitää, eli rinnakkaisina näyttölaitteina. No joo, ei mahda mitään.

Silti olen iloinen, sillä nyt ei tarvitse ostaa superkallista apple cinema näyttöä, vaan voin käyttää telkkaria hoitamaan homman!

Muuten, Applella ei ole myynnissä DVI-HDMI-muunninta. Nice going!

Ritari Ässä: Michael Muhammad Knightin kirja The Taqwacores

9/11:n jälkeisessä maailmassa kiehuu monella tavalla. Nuoret yhdysvaltalaiset muslimit kokevat niin uskontonsa äärisuunnan kuin terrorismin vastaista sotaa käyvän kotimaansa vieraaksi.

Mikä siis avuksi?

No tietenkin Punk, tauti, joka ei tapa!

-

Asiasta tarkemmin New York Timesin artikkelissa:
Young Muslims Build a Subculture on an Underground Book

Kaverin nimi on siis Michael Knight, Michael Muhammad Knight, ja hän on kirjoittanut kirjan, jossa Buffalon ränsistyneessä postindustrialismissa pyörivät nuoret punkkari-muslimit. Kirjaa ei alunperin ole julkaistu, vaan se on levinnyt kopioina ihmiseltä toiselle vanhaan kunnon zinehenkeen. Nuoret ovat lukeneet sitä toisilleen jopa puhelimitse.

Kirjaan pääsee tutustumaan suoraan Google Booksissa, ja alku vaikutti ihan mielenkiintoiselta (en lukenut pitemmälle, kun olen viettänyt aikaa Coetzeen parissa).

Viski osa 4. Yoichi 10

Islayn turpeisten, savuisten viskien kontrolliryhmäksi pääsi vallan kelpo viski Japanista. Tottahan toki kaikki tämän elokuvan nähneet, ovat kuulleet japanilaisten viski-innostuksesta, mutta tarkempaa käsitystä ei minullakaan oikein ollut. No tässä muutamia pointtereita Helen Arthurilta (Arthur, Helen: Rhe Connoisseur's Guide to Whisky, Quintet Publishing Ltd 2008).

Japanilainen viskinvalmistus alkaa 1920-luvulla. Homman takana oli Skotlannissa koulutuksensa saanut Taketsuru Masataka, jolle pelkkä riisiviina ei nähtävästi sitten riittänyt. Hyvä niin. Valtaosa japanilaisesta viskista valmistetaan kotimarkkinoille ja ulosvientikin keskittyy Itä-Aasian markkinoille, joten näitä ei ihan hirveän usein täällä Euroopan Japanissa pääse nauttimaan! Maan suurimmat valmistajat ovat elokuvassakin viitattu Suntory ja tämän päivän testin Nikka.

Teknisesti ottaen tämä viski on Yoichi vuonna 1934 perustetusta, ja Hokkaidon ainoasta tislaamosta, mutta näköjään juoman logoa on hiljan vähän uudistettu, sillä Yoichi kuuluu myös Nikka-ketjuun. Edellä mainitsemani Taketsuru syntyi 1894 Takaharassa Hiroshiman lähellä vanhaan sakesukuun, joka oli tuottanut juomaa ajalta ennen Yhdysvaltain ensimmäistä mannermaakongressia! Palattuaan kotiin skottilaisen vaimonsa Rita Cowanin kanssa Taketsuru työskenteli ensin Shinjiro Toriille (eli Suntory). Pian Taketsuru kuitenkin lähti perustamaan omaa tislaamoaan ja etsi sopivan skottilaista paikkaa löytäen sen lopulta pohjoisesta Hokkaidon saaren itärannalta. Tuolloin hän perusti tislaamon ohella yhtiön Danipponkaju Company, joka vuonna 1952 nimettiin uudelleen Nikkaksi.

Näin pääsemme maistelun pariin...

Yoichi on väriltään täydellinen. Viskiasiantuntijat käyttävät mm. termiä deep gold, mutta askertelun harrastajana toteaisin sen olevan yhtä lähellä vanhaa messinkiä. No, makuasiahan tuo on. Väri nyt kuitenkin on juuri sehienoisesti punertava, puunytimen keltainen, joka saa jokaisen harrastajan suun jo vettymään! Norot valuvat lasin reunoilla tiiviinä kapeina viivoina, mikä nähtävästi kertoo matalammasta turpeisuudesta, kuin Islayn tuotteissa.

Tuoksu onkin varsin terävä, suorastaan pistävä. Päällä on vahva alkoholinen ja hieman fenolinen terä, jonka alta löytyy hento tuntuma kypsää hedelmää ja hienoinen turpeen häivähdys. Ardbegin tavoin viskissä on ohut ja tarkasti määritynyt tuoksu, tällä kertaa kuitenkin vähemmän sorainen ja enemmän teräksinen.

Maku on kuitenkin täyteläinen. Se leviää etuhampaiden takaisestä terävyydestä tasaiseksi, pyöreäksi puiseksi lämmöksi koko suuhun. Ensipuraisun jälkeen kielen kärjestä leviää kypsä maku, joka yllättäen ei ole viinainen tai terävä kuten maku ehkä vähän antoi odottaa. Jälkimaussa on selvää keskikesän maalaista makeutta, heinäpellon sävyjä ja hedelmää sekä vaniljan kärjeä.

Yoichi on yllättävä viski. Ehkäpä tämän kymmenenvuotiaan nenä ei ole ihan vielä täydellisesti kehittynyt, mutta maku on täysin skottiserkkujen arvoinen. Mieleen tulevat Speyside-viskit, mutta onhan tämä ihan oma petonsa. Tuore, eläväinen ja hieno vaihtoehto muuten harrastamilleni, savuisille juomille. Toimii.

Viski osa 3. Laphroaig 10

Oman kokemukseni perusteella Laphroaig on ainakin Suomessa tunnetuin, joskaan ei aivan yhtä hyvin ymmärretty, Islay viski. Monet ovat siitä kuullet, useat sitä ovat jopa maistaneet, harva on pitänyt.

Alla oma tarinani jälkipolville tiedoksi:

Minunkin viskiharrastukseni palautuu tähän hebridien väkevään helmeen. Kävi nimittäin niin, että 1990-luvun alun laman pyyhkäistyä läpi suomalaisen rakennusteollisuuden kuin Atlantilla vellova myrsky ikään vain voi, päätti äitini päivänä muutamana lähteä Skotlantiin korjaamaan turvekattoista kivimajaa. Niin kyllä, juuri näin tapahtui. Tuolloin hän myös kävi Islayn saarella ja ilman sen kummempaa syytä osti pullon Laphroaigia. Meillä ei juotu viskiä, joten pullo jumitti kaapin perukoilla, kunnes muuan vuosituhannen taitteen kesänä olin lähdössä ystäväni Timon mökille Pohjois-Kymenlaaksoon (teknisesti kai käytännössä se on jo Etelä-Karjalaa mutta...). Matkaevääksi sain tuon litran viskilekan, mikä oli mukavaa.

Illan tummuessa saunan väsyttämät nuoret miehet olivat käyneet saunakammarin pyödän ääreen parantamaan maailmaa (joskaan emme omaa tulevaa oloamme), kun läväytin lekan pöytään. Olihan se helvetin pahaa, kun siinä naama irveessä vedimme viskiä kuvitellen kai, että pahaahan sen oli tarkoituskin olla. Minäkin olin tuolloin vodkamiehiä, mieluiten sitruunan ja mehun kanssa, kuten useimmat kanssasuomalaiseni. Mutta jokin tässä savuisassa, tervaisessa ja turpeisessa nesteessä tuntui oikealta, tuon illan jälkeen viskistä oli tullut osa ajatusmaailmaani.

Kuten naapurinsa Laphroaig on "kultainen", eli oranssinruskea, Lagavulinia hieman vaaleampi tosin. Paksu valuma antaa ilmi viskin turpeisen luonteen.

Ensimmäinen tuoksahdus on terävä, suorastaan pistävä ja alkoholinen. Laphroaigissa on selvästi viinaisampi sävy kuin Lagavulinissa tai Ardbegissa. Tämän vahvan tuoksun alta paljastuu kuitenkin marjaisan (puolukka) makea käynyt sävy merisuolan ja savuavan tervahaudan lomasta. Lisäämällä hienoinen loraus vettä tämä häivähdys vain vahvistuu jykevämpien merellisten tuoksujen lomasta. Vaikka onhan se hento!

Ensimmäinen suullinen tuo vahvan suolaisan puraisun suuhun. Maku ei ole niinkään turpeen kuin fenolin ja savun täyttämä. Sora on vähemmän vahva kuin Lagavulinissa, mutta nytkin läsnä kitalaessa. Suullinen on laaja ja täyteläinen, mutta jälkimaku jopa lyhyt ja hieman ontto. Laphroaig on rujo ja nopea Islay, se ei kehity hitaasti vaan antaa heti ja paljon.

Isompi kulaus tuo myös turpeen esiin, ja kun vahva maku saa maistelijan haukkomaan henkeään on kuin Aubreyn haamu harjoittaisi 40 kanuunaisen täyslaidallista, niin savuinen ja pistävä tuo henkäys on. Silti kaiken tämän tulen ja tappuran jälkeen jää suuhun häivähdys makeaa. Tuo mainitsemani metsäkankaan marjaisa makeus on vaivihkaa kehittynyt kukkeaksi hunajaiseksi, muttei silti liian sokeriseksi, pehmeydeksi.

Hyökkäävän alun jälkeen Laphroaig tarjoilee miellyttävän makumatkan syvälle Islayn viskien hienoimpiin perinteisiin. Se vaatii maistajalta paljon, mutta tarjoaa paljon myös itsekin. Helppo se ei ole, mutta vakaa ja luotettava.

Äidilleni kertoivat paikalliset saarella, että Laphroaig on kaikista Islayn viskeistä se, jota vedetään villapaita päällä rantakalliolla suoraan pullosta! Ja tämä on helppo viskiä juodessa uskoa. Parhaimmillaan viski onkin, kun juoja on valmis totiseen yrmistelyyn käsi nyrkissä. Tämä on todellinen äijien juoma.

Viski osa 2. Lagavulin 16

Lagavulin on klassikko. Vaikkei se kaikille maistuisikaan, ei tätä voi kevyin sanoin käydä kiistämään. Se on myös oma suosikkini, varsinainen go-to-whisky, jota koitan aina pitää saatavilla pahan päivän varalle.

Tämän viskin historia nivoutuu tiiviisti toisen Islayn etelärannan perinteisen singel maltin (ja huomisen maistettavan), Laphroaigin vaiheisiin. Tästä voi lukea vaikka Helen Arthurin kätevästä käsikirjasta The Connoisseur's Guide to Whisky, jonka muuten sain kätevästi joululahjaksi. Paras lahja ikinä!

Lagavulin on väriltään rikkaan kuparinen, poltetun kullan ruskea, paksu ja tukevasti lasin reunoilta valuva; toisin sanoen täydellisen värinen viski. Sävyssä yhdistyvät juuri sopiva punertavan syksyinen sävy ja lämpimän keltainen häivähdys valon alla.

Tuoksu on vahva, savuinen turve johtaa ja lähes peittää alleen sitruunan kuoren ja loppukesän puutarhan ruusun ja kirsikan. Savun alla on vahva maan tuoksu.

Maku on tuoksun tavoin alkuun väkevä. Eilisen Ardbegin tavoin suun täyttää vahva turpeinen, ehkä jopa petroolinen maku, jossa ei sen tavoin kuitenkaan ole samaa kapeaa terävyyttä. Lagavulinin maku leviää koko suuhun kiertäen poskien kautta kitalakeen, minkä jälkeen sitrusmaisen suolainen terävä puraisu nousee kieltä pitkin. Alkoholia ei niinkään maista, se alkaa kylmänä tuulen henkäyksenä, joka kasvaa lämpimäksi vanhan puun tynnyrimäiseksi tuntumaksi.

Kuten Islay viskeissä tämän makuhyökkäyksen jälkeen alkaa nousta tuttu sora ja sen mukana turpeinen rantaniitty. Maku on nyt kuitenkin pehmeä, täyteläinen, lämmin kuin heinäkuun ilta. Jälkimaussa ei ole niinkään sokeria kuin hento häivähdys tasaista eteläamerikkalaista kaakaota, ei kirpeää vaan pehmeän kermaista, melko tummaa ja ehkä hitusen chilin sävyistä.

Lagavulinin maku kehittyy koko ajan, siinä ei ole yhtä koko naukkauksen kestävää hallitsevaa piirrettä, vaan maku kiertää suuta ja kehittyy hitaasti, nautinnollisesti jättäen jälkeensä hennon kalliorannan makumaiseman.

Tämä ei ole helppo viski, sillä alun makuräjähdys on useimpien Islay-viskien tapaan varsin väkevä ja vaati punanenäistä harjaantumista. Lagavulin on kuitenkin harjoittelun arvoinen. Sen monipuolisuus korostuu parhaiten muiden viskien rinnalla ja siitä saa aina uutta irti tauonkin jälkeen.

Viski osa 1. Ardbeg 10

He ketkä minut tuntevat, tietävät, että olen suuri Islay (Aila) viskien ystävä. Vaikken pääse lähellekään tätä tasoa harrastuneisuudessani, haluan silti tallentaa ajatuksia kohtaamistani juomista jälkipolvia varten. Ensimmäisinä ovat vuorossa jokakodin perusvalikoima, eli tuon sisä-Hebridien helmen etelärannan kiven kova, turpeen tuoksuinen kolmikko: Ardbeg, Lagavulin ja Laphroaig, sekä ystäväni Antin tuoma Japanin serkku Nikka 10. Kaikki ovat perusversioita ja kolme ensimmäistä suoraan Alkomahooliliikkeen valikoimista. Yllä mainitusta linkistä voitte tarkistaa tosiammattilaisen näkemyksen niistä, mutta tässä omani:

Ardbeg on minulle aina ollut se tiukin Islay. En aiemmin oikeastaan tajunnut miksi, mutta tässä iltaa istuessa ja kalpeaa elämänvettä siemaillessa ymmärsin; tämä viski on todella terävä, suorastaan liian hapokas! Kuitenkin, kuten kaikissa hyvissä singel malteissa, siinä on monia tasoja.

Ardbegin sävy on kalpean kellertävä, suorastaan laimea, mutta samalla pohjoismaisesti sävähdyttävä alkukesäisen heinäpellon ja pellavan väri.

Varovainen haistelu (nenä irti lasista) tuo sähköisen ja kuulaan häivähdyksen, kuin Etelä-Suomen lokakuun alun kirpeä sateen jälkeensä jättämä aamu konsanaan. Hieman tarkempi hajustelu avaa vanhan omenlajikkeen, Punaisen kanelin (tätä ei saa kaupasta, mutta jos haluatte tutustua, tulkaa Seppälään syksyllä!), jopa Antonofkan sävyjä. Vahvoina leijailevat fenoli ja Atlantin valtameri, eli kirpeän suolainen, jopa pistävä tuoksu.

Maistettaessa kielen kärjellä tuntuu terävä, hapokas sävähdys. Maku on suorastaan terävä ja keskittynyt, vallan intensiivinen. Tämä ei ole todellakaan mikään pehmeä viski. Alkupuraisun jälkeen kielellä voi maistaa greippiä, bensiiniä, vaaleanpunaista suolaa (mitä lieneekään) ja maun tasautuessa enenevässä määrin mietoa turvetta ja hiekkaa.

Jälkimakuina esiin nousevat maa-aineksen lomasta häivähdyksittäin poltettu sokeri, applesiinimarmeladilla sivelty paahtoleipä ja conference-päärynän kuori sekä omenapiirakka. Juoma jättää suorastaan kuivan suun, jossa kalskahtaa hapokas omena.

Ardbeg ei ole aloittelijoiden viski. Terävä maku pelottaa helposti tottumattomat tiehensä ja yllä kuvailemani maut ovat suurimmalta osin häivähdyksiä (ja pitkällisen kokeilun tulosta). Silti erityisesti hento väri ja haju lunastavat viskille paikan jokaisen single malt harrastajan hyllyssä, sitä paitsi, kuten saamme myöhemmin havaita, se eroaa huomattavasti naapureistaan...

Täydellinen pelikokemus

Lisäyksenä edelliseen.

GTA IV:ssä on vain HD ready graffat, mutta huh huh sitä eroa. Sekoilin juuri ympäri Libertyä, ja kaduttaa etten hankkinut telkkaa jo aiemmin. Once you buy into HD, you can't help feeling dizzee!

Nyt tiedän mitä teen jouluna.

Täydellinen elokuvakokemus

Muistatko, hyvä lukijani, kun näit ensimmäisen dvd-elokuvasi? Kohina oli kateissa, kuva tarkka, eikä nauhaa tarvinnut edes kelata. No, kun uusia teräväpiirtojärjestelmiä alettiin ajaa sisään, mietin itsekseni, jotta noinkohan noita oikeasti tarvitaan. Uusien pelikonsolien (peleistä puhumattakaan) hirvittivät, joten odottelin rauhassa ja hankin PS3:n vasta viime kesänä. Televisiota en tuolloin vaihtanut.

Oli tapahtunut virhe.

Erinäisten sattumien johdosta sain käyttööni JVC 28" putken, joka oli vallan riittävä. No kuten kodinelektroniikalla nykyään on tapana, se päätti lakata toimimasta noin puolitoista kuukautta sitten, sinisten kipinöiden saattelemana. Sanomattakin selvää, että sähköpaloa tuuleteltiin useampi päivä! Tilalle otin haltuuni samoiten uskotun Finluxin luottopakin. Tämä musta 4:3 kuvasuhteelle rakennettu telkkari on ollut perheessämme aina futiksen Ranskan mm-kisoista ja siitä olen katsonut Mika Häkkisen mestaruudet, Ylen Akira Kurosawa -maratoonit ja monet muut television huippuhetket. Nyt, vain kuukauden käytön jälkeen, minulle kuitenkin selvisi, että vanha ja varma on saavuttanut viimein saavuttanut eläkeiän. Virtanappi alkoi ensin pykiä, enkä minä joulun lähestyessä todellakaan aikonut jäädä tuleen makaamaan.

Eikun nettiin tarjouksia ja arvosteluja metsästämään...

Iskin silmäni tähän telkkariin, se kun oli tarjouksessa ja saanut ihan kivat arvostelutkin (sekä vastaava paperiversio). Full HD:n ja HD readyn välillä 32" kokoluokassa on tällä hetkellä hintaeroa noin 200 €, eli noin 15-25 % vähän mallista riippuen. Kun näyttää vähän siltä, että valmistajat lyövät laippoja kiinni vallitsevan taloudellisen tilanteen takia, tuntui aika nyt sopivalta uuteen panostamiseen. Eikun velipoika kuskiksi ja Jumalniemeen!

Viimeinen vertailu kaupassa ei tuottanut merkittäviä muutoksia, ja kun palvelu oli taas kerran ensiluokkaista pörssissä, Sony myös lähti kotiin.

Ensikokemukset olivat lupaavia. Uutisotsikot näkyvät nyt keittiöön asti ja näkörajoitteisetkin saavat teksteistä selvää. Varsinainen pään räjäyttävä kokemus jäi kuitenkin sunnuntaille. PS3 meni tietenkin HDMI:llä kiinni, joten päätin vuokrata elämän ensimmäisen blu-ray-elokuvan.

Koska kyseessä oli testi (ja koska äitini on paikan päällä lomaa viettämässä) valiutui vuokraamon niukahkosta kokoelmasta katseltavaksi Sweeney Todd. Miksi? No partakarvojen takia tietenkin. Deppin taiteilu Alan Rickmanin haituvien parissa antaa varsin tarkan kuvan tekniikan toimivuudesta.

Omat epäilykseni teräväpiirtotekniikan tarpeellisuudesta haihtuivat jo alkutekstien aikana. Tätä on saatava lisää! Dvd:n kuvanlaatua ei mitenkään voi verrata tähän. Tuntuma on todellakin lähempänä elokuvateatteria, kun pienimmätkin yksityiskohdat ja materiaalien pinnat kankaista kalikoihin todellakin näkyvät. Mikään ei enää tunnu miltään, joten taidanpa tästä päivän päätteeksi painua poistamaan ensimmäisen elokuvani uudessa uljaassa muodossa.

Niin, ja johdon, jotta saan tietokoneeni kiinni sitä varta vasten televisioon rakennettuun porttiin!

Internet 3.0, Mate

Tämmöinen tuli tänään vastaan.

New York Timesista lainaten:

The proposed system consists of two tiers. Under the first, all Australian service providers would be required to block access to about 10,000 Web sites on a list maintained by the Australian Communications and Media Authority, the federal monitor that oversees film classifications.

The second tier would require service providers to offer an optional filter that individuals could apply to block material deemed unsuitable for children.

The government says the list, which is not available to the public, includes only illegal content, mostly child pornography. But technology, left-wing and other advocacy groups, and technology businesses worry that the filter could be used to block sites focused on what some consider controversial topics, like gambling or euthanasia.

Tämä alkaa olla siinä määrin tyypillistä toimintaa monissa maissa, että mieleeni nousee kysymys, mihin suuntaan ollaan internetin toiminnallisuuden ja siihen liittyvien sananvapauskysymysten kanssa liikkumassa. Historiantutkijana tietenkin jo nyt ajattelen sitä, miltä tämä kaikki tulee sadan vuoden päästä näyttämään...

Hurjaa.

Musiikki kierrättämässä

Jotta tietäisitte (kiitokset Teemulle tästä):

I will never go to school.

Kiai!

Peter Jacksonin Sormusten herra

Other arrangements could be devised according to the tastes or views of those who like allegory or topical reference. But I cordially dislike allegory in all its manifestations, and always have done so since I grew old and wary enough to detect its presence. (J. R. R. Tolkien: The Lord of the Rings, 2nd ed. xvii)

Näin Tolkien määrittelee oman fantasiansa suhteen toiseen maailmansotaan erityisesti ja todelliseen maailmaan yleensä. Tämä ei jätä paljoakaan arvailun varaa.

Kun Peter Jackson lähti todella työstämään Sormusten herraa elokuviksi, hänellä oli apunaan joukko Tolkienin henkilöhistoriaan, toimintaan ja ajatusmaailmaan perehtyneitä ihmisiä, kielentutkijoista elämänkertureihin. Elokuvien pidennettyjen versioiden lisälevyille taltioiduista haastatteluista käy harvinaisen selväksi, ettei oikeastaan mikään tunnettu yksityiskohta jäänyt syynäämättä elokuvaprojektin aikana:

Virtually everyone in a significant position in the movie knew the books inside out, had been obsessed about them for years. (Mark Ordetsky, tuottaja: From Book to Script -dokumentti, the Fellowship of the Ring special extended dvd)

Samassa dokumentissa Jackson tosin myöntää, ettei kirja ollut suoraan kuvattavissa, toisin sanoen, ettei siitä saisi juuri sellaista kokemusta, joita valitettavan useat erinäisten kirjojen ystävät elokuvasovituksilta kaipaavat (ja tuskin koskaan niitä saavat).

Elokuvan leikkaajista yksi, John Gilbert toteaa melkein heti perään, ettei sanatarkkaa (eng. literal) väännöstä lähes koskaan kannata tehdä, vaan tätä vastoin on löydettävä "kirjan ydin ja tehtävä elokuva siitä" (tarkemmin kuin käännöksessä, kursiivi minun: find what you think is essential to the book). Ja näinhän Jackson et al. tekivätkin:

In that way things started to happen... ...but they're nonetheless, they're still Tolkien's language, they're his words. (Peter Jackson, sama)

Philippa Boynes, käsikirjoittaja, toteaa taas, että materiaalin järjestämiseen käytettiin Tolkienin henkilöhistoriasta kumpuavia teemoja.

Historiantutkijana toteaisin, että J. R. R. Tolkienin elämä ja teot toimi kurkistusikkunana siihen laajaan lähdeaineistoon, joka on hänen jälkeenjäänyt aineistonsa ja julkaistut teoksensa. Tämän metodologisen valinnan kautta syntyi tulkinta Tolkienista ja Sormusten herrasta. Otetaanpa tästä esimerkki.

Tolkien puhui erinäisissä yhteyksissä rakkaudestaan puihin. Hänen ideaalinsa oli tietenkin 1900-luvun taitteen englantilainen maaseutu, joka muuten on täysin ihmisen muokkaama. Kuten hän myöntää Kontu on tämän utopian ilmentymä. Tolkienin luontosuhteessa ilmentyy pikaisesti arvioituna jonkinlainen determinismi, muuttumattomuus muiden kuin älyllisten (valat, haltiat, ihmiset jne.) voimien toiminnan kautta. Olisi varmaan liiallista väittää häntä luddiitiksi, mutta vastaavaa ja samoista lähteistä kumpuavaa nostalgiaa hänen näkemyksissään tuntuisi olevan. Niin ja Sommessa ei ollut paljoa puita jäljellä 1916.

Tämä ajatus korostuu elokuvissa erityisesti Sarumania ja enttejä koskettavassa osassa, the Two Towers. Maia Curunir on nyt vääntynyt jonkinlaiseksi marxilaiseksi hirviöksi, joka käskee tuhota metsät, ei ilkeyttään vaan tuotannon tehostamiseksi (eng. burn in the fires of industry).

Yllättävää kyllä Tolkienin sotakriittisyys, joka käsittääkseni on kovin tyypillistä ensimmäisen maailmansodan selviytyjillä, ei lyö läpi Gandalfista, joka kuitenkin alkuteoksessa on ehkä se suurin myötätunnon airut Niennan ohella. Elokuvien Mithrandir on kaavustaan ja parrastaan huolimatta täysverinen toimintasankari kultaiselta 1980-luvulta (katsokaa erityisesti Minas Tirithin taistelu).

Nämä metodologiset valinnat ovat ensinäkemältä pieniä, mutta samalla ne tunkeutuvat Jacksonin elokuvien läpi. Vaihtamalla henkilöhahmojen sanoja toisille, on onnistuttu tunkemaan alkuperäistä sisältöä. Samalla on vain tapettu lukuisia näistä hahmoista, karmeimpana esimerkkinä Faramir, jonka ylväys ei elokuvantekijöille kelvannut, vaan hänestä oli tehtävä inhimillisempi. Näin korostettiin sormuksen korruptoivaa vaikutusta.

Epäilemättä Tolkienin ajatuksissa on hänen näitä asioita kirjoittaessaan siintänyt vastaavia tuntemuksia, mutta kun ne näin on toiseen kertaan on siivilöity samanlaisen suodattimen läpi on jäljellä irvokas karikatyyri.

No joo, tämä toimikoon avauksena sille, miksi minä en todellakaan pidä kyseisistä elokuvista. Valitettavaa on kuitenkin se, että kokemastaan innostuneena Jackson päätti vaihtaa isommalle vaihteelle. Kun alla ennen LotRia olivat Forgotten Silver ja Heavenly Creatures, tuli sen jälkeen mikäpä muu, kuin itse King Kong; 20 minuuttisine Kong vastaan T-Rex taisteluineen!