Erkin kitara ja julkkisesineiden tarve

Huomattava osa yhdysvaltalaisista liittää Hitlerin villapaitaan sen omistajan pahuutta, näin ainakin anekdotaalisesti puhtaasti muistin varalta. Muutenkin olemme varsin tietoisia tunnetuille ihmisille kuuluneiden esineiden merkityksellisyydestä. Näitä nykypäivän pyhäinjäännöksiä kerätään, myydään ja ostetaan, esitellään ravintoloissa ja museoissa. Miksi?

Alkuun pieni tunnustus, minullakin on omat julkkismemorabiliani. Ehkä tärkein artifaktini on Ian Andersonin settilista taannoiselta Jethro Tullin keikalta, skannattuna täällä. En siis itsekään ole immuuni tälle tunteelle, vaikka minusta Hitlerin villapaita onkin vain villapaita. Tutkijat ovat kuitenkin tulleet avuksemme.

Eric Claptonin kitaroita ja vahvistimia myytiin nimittäin eilen New Yorkissa Bonhamin huutokaupassa. Huutokauppakohteita oli 138 ja niistä saatiin 2.15 miljoonaa dollaria. Claptonin uran helmi, yksi maailman kuuluisimmista kitaroista, Blackie tosin on myyty jo 2004, lähes miljoonalla dollarilla.

NYT kertoo aiheesta artikkelissaan Urge to Own That Clapton Guitar Is Contagious, Scientists Find.

Mikä siis saa meidät (siis ne meistä, joilla on fyffeä) keräämään? Tutkijoiden mukaan tärkein tekijä tällaisten esineiden arvostuksessa on julkkistartunta (celebrity contagion), joka periytyy heidän mukaansa muinaisista maagishenkisistä artifaktikulteista, toisin sanoen ns. pyhäinjäännöksistä.

Erityistä tässä on se, että positiiviset julkkikset lisäävät arvoa esineille enemmän kuin negatiiviset: Claptonin kitara on näin helpommin lähestyttävä artifakti kuin Hitlerin paita (paitsi siis jos on Wagneria kuunteleva kolmannen valtakunnan fani). Samalla ne esineet, joita ko. henkilö on oikeasti koskenut vaikuttavat psykologisesti merkittävimmiltä ja näin arvokkaammilta, kuin ne, joissa kosketustä ei ole tai on vähän. Tällöin kitara, jota ko. julkkis on hinkannut huolella, tehnyt sillä "ihmeitä", kuten legendaarisia levytyksiä, on selvästi tärkeä ja arvokas. Kuulostaako tutulta?

Claptonin miljoonan dollarin Blackien Fender-replikat maksavat vaihtelevasti tuhansista kymmeniin tuhansiin dollareihin (riippuen replikan tarkkuudesta). Vähäisempi, mutta merkittävä tekijä tässä on ns. yhdenmukaisuuden laki (law of similarity). Jotain autenttisuutta välittyy siis replikoihin. Näin jopa nytkin myynnissä olevissa Clapton-stratoissa on jotain "maagista", joka sallii kallimman hinnan maksamisen.

Keräilijät voivat rationalisoida toimintaansa, puhua kannattavista sijoituksista ja muista, mutta ko. tutkimuksen mukaan nämä ovat toissijaisia, jopa tekosyitä, joilla irrationaaliset mieliteot perustellaan. Tuttua, eikö?

Museossa esineen tarina, sen funktionaalinen autenttisuus on ollut jo pitkään ensiarvoisen tärkeätä. Monet kokoelmat perustuvat kuitenkin yksityisten kerääjien vaivannäölle, etenkin taiteen puolella, mutta myös kulttuurihistoriallisissa museoissa. Tällainen tutkimus keräilyn ja kulttuuriartifaktien suhteesta auttaakin meitä ymmärtämään paremmin kokoelmiemme luonnetta, mutta myös omia subjektiivisia toimintamallejamme. Miksi minä tutkijana pidän tätä tärkeänä kokoelmiemme kannalta, mutta tuo ei ole yhtä tärkeä. Täytyy todeta, että hikinen partiopuku saa minulta implisiittisesti enemmän arvostusta, kuin kerran pidetty, mutta pakosta hankittu kavaiji. Nyt tiedän miksi!

Kantrille se lentoyhtiökin taipuu

Tämä Live Musicians Centeristä.

Keväällä 2008 United Airlinesin kenttätyöntekijät osoittivat, miten niitä kitaroita pitää kohdella: heittämällä. Kyseessä oli muusikko Dave Carrollin Taylor (täällä Suomessa muuten helposti 3000 euron keppi), joten ymmärrettävästi herra ei ollut kovin mielissään havaittuaan määränpäässä kitaransa tulleen ruhjottua täysin soittokelvottomaan kuntoon.

Olihan hän tietenkin jo lentokoneen ikkunasta kauhistuneena seuranneena pyytänyt henkilökuntaa toimenpiteisiin, tuloksetta.

Kun Carroll sitten reklamoi asiasta, hän kohtasi suuryhtiön byrokraattisen asenteen. Miestä pomputeltiin virkailijalta toiselle, mutta lopullinen vastaus oli suora EI. Koska kyseessä oli Taylor, Carroll ei tähän tyytynyt, vaan ilmoitti lentoyhtiölle tekevänsä aiheesta kolme laulua, musiikkivideoineen kaikkineen, ja laittavansa nämä sitten Youtubeen koko maailman nähtäväksi. (lisää tietenkin Wikipediasta...)

Video ilmestyi jakeluun tässä heinäkuun alussa. Kolme miljoonaa katsojaa kymmenessä päivässä ja tuloksena todellinen pr-katastrofi United Airlinesille. Go Dave!

Parasta tapauksessa on tietenkin se, että UA:n henkilökunta ei noudattanut yhtiön olemassa olevia asiakaspalveluperiaatteita. Nyt kaverin bändin levyjä myydän monikymmenkertaisesti, Taylor on lahjoittanut hänelle, ei yhden, vaan kaksi uutta kitaraa (heillekin todella hyvää mainosta), ja muut lentoyhtiöt ovat päässeet nekin naureskelemaan UA:lle.

Piilomarkkinointia? Kyllä. Kansalaisvaikuttamista? Todellakin. Viihdettä? Ehdottomasti.

Don't mess with our guitars!

Uusin perheenjäseneni

Joo, kuten osa teistä tietääkin, kitarani ovat lapsiani. Vanhin, isältäni adoptoitu "vanha kunnon sormentappaja" ei oikeastaan enää ole soittokunnossa, vaan viettää talon nurkassa eläkepäiviä. Onhan tuo Landolan 6-kielinen akustinen kuitenkin jo likemmälti 40-vuotias (sarjanumeroni on 244164 ja malli V-71, mutta eihän tämän tarkka ajoittaminen nyt kuitenkaan ole niin helppoa) ja siis teräskieliseksi kitaraksi todellinen ikäloppu. Tuolla halolla minä olen kuitenkin parhaat lauluni säveltänyt ja oppinut sotannan perusteet. Ah niitä muistoja.

Sitten oli tietenkin ensimmäinen sähkikseni. Isoveljeni, ja yhden idolini, Simon opastuksella joskus 1994 tienoilla ostettu hyvän vanhemman burgundin värinen japsi-stratoni, jonka avulla minustakin tuli oikein hevari. Olin tosin vielä tuolloin niin kiinni Jimi Hendrixissä ja Ritchie Blackmoressa (enkä silloinkaan pitänyt Les Pauleista), että soittamani musiikin tarpeista riippumatta oli pakko saada Stratocaster-kitara. Noh niitä se Wallin Hassekin yhä käyttää.

Myin stratoni ystävälleni, kun en sitä enää katsonut tarvitsevani. Ei ehkä ollut paras päiväni, mutta joskus on ihan hyvä putsata pöytää.

Joskus vuosituhannen taitteessa oli sitten aika päivittää settiä. Tuolloin kävin jo töissä, ja saatoin laittaa ihan oikeasti rahaa kitaraan. Näinpä päädyin radikaaleimpaan musiikilliseen ratkaisuuni, joka eittämättä on määrittänyt kaikkea sen jälkeen tekemääni: ostin seitsemänkielisen kitaran. En varsinaisesti popitellut Kornia kovinkaan paljon, mutta jostain kumman syystä baritoni b-kielen murinassa oli jotain tuttua ja turvallista. Sellainen piti vaan olla, vaikka aiheutinkin basistillemme (joka ei edelleenkään suostu soittamaan viisikielistä bassoa!) näin jatkuvaa päänvaivaa viritysten suhteen.

Toinen sähkökitarani oli näin Ibanezin musta RG7620, se perusjamppaversio firman todellisesta johtotähdestä, Universesta. Omassani taisi vielä olla DiMarzion mikit (malli siis tyyliin 2000), mutta mitkä olivatkaan, en niistä oppinut koskaan pitämään. Kitara oli nimittäin tähdätty Kornelius Kukko -wannabeille, eikä siitä saanut hyvää saundia kirveelläkään. Lo pro edge -tremolo nyt oli kuitenkin vallan mainio, ja Wizard -kaula samoiten.

Joskus vuoden 2002 tienoilla teinkin siis ainoan oikean ratkaisun, ja teetätin Suomen parhaassa soitinliikkeessä, Kitarapajalla, elektroniikkaremontin ibaani. Kaulaan laitettiin Seymour Duncanin 59 humppari ja tallaan Invader, vola ja tone säädettiin myös siten, että sain 59:n puolitettua ja tarvittaessa kokonnaan hiljennettyä Tom Morello -maisen geittailun tarpeisiin.

Viimeiset vuodet iba onkin ollut pääkitarani studiossa ja keikoilla. Kovan kulutuksen myötä se tosin pääsi varsin huonoon kuntoon (sivupolkuna todettakoon, että ainakin kertaalleen olen keikalla Voodoo Chilen aikana heiluttanut kitaraa yhdellä kädellä kammesta ilman tukea, sillä se on ROCK! Keikka oli muuten tämä:).

(Kuva Heikki Toivanen)

Pienenä mainoksena muuten: jos tarvitsette ihan sairaan hyvää kuvaajaa, ottakaa Heikkiin yhteyttä, hän hoitaa homman kuin homman. Heikki on ainoa kuvaaja, joka on saanut minut näyttämään tyylikkäältä kuvassa!

No niin, eli iba oli päässyt huonoon happeen, joten vein sen takaisin lekurille kitarapajaan, missä keppi sai monenmoista hoitoa tässä kevättalvella ja voi taas vallan hyvin.

Dead Moonin fanitukseni hyppäsi myös pari vuotta sitten uudelle tasolle, kun päätin poistaa kaupasta DeArmondin mustan Sevenstar-kitaran. Bändin kitaristi-laulaja Fred Cole on tietenkin tunnettu käyttämästään GUildin Jet Star -kitarasta suoraan 1960-luvulta. Tämän kitaran kanssa ollaan siis todellisessa "lore obscuressa". Sevenstarini oli halpa, ja päätin tehdä siitä työhalkoni, jolla voisi ilman jännitystä harjoitella elektroniikkasekoilua. Olen aimmen blogissani kirjoittanut tästä projektista, joten ei siitä sen enempää.

Kuluvan vuoden alussa mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä se kaamiva tunne, että ehkä nykyiset kitarani eivät kuitenkaan riittäisi. Halusin jotain vähän vihaisempaa; mielellään aktiivimikeillä ryyditettynä. Olin jo aiemmin miettinyt aktiivien hankkimista, mutta syystä jos toisesta tämä oli aina jäänyt tekemättä. Samalla olin todennut tarvitsevani toisen hyvän ja luotettavan kammellisen kepin keikkoja varten (en oikeasti mutta kuitenkin ;)).

Näinpä lähdin taas metsästämään.

Ensin mietin erinäisiä vaihtoehtoja moneltakin valmistajalta. Ibanezin vähääkään kelpuutettavat kepit jouduin hylkäämään yksistään siitä syystä, että jokaisessa muuten kelpuuttamassani kepissä (olivat myös vallan hyviä) oli DiMarziot alla, ja tiedän nyt jo ihan hyvin, ettei kyseinen lafka ole tehnyt yhtään minulle sopivaa kuparikelaa. Kun tämä tarkoittaa 7-kielisessä kitarassa vähintään 300 euron remonttia noin suoraan, ei kannata lähteä +1200 euron keppiä hankkimaan, hinta-laatu -suhde ei vain ole näissä kohdallaan.

Mietin tylyn näköistä Dimebag Darrell Razorback 7:aa, ja olisin kitaran varmaan ostanutkin, mutta täydellinen idiotismi esti hankinnan. Omista ja paikallisen, laadukkaan, musiikkiliikkeen parhaista yrityksistä huolimatta tätä kitaraa ei Suomeen saato. Nähtävästi se olisi pitänyt tilata suoraan tehtaalta ja tähän maahantuoja ei sitten näköjään kyennyt. Jotain uskomattoman arkaaista tässä kitarabisneksessä on vieläkin. En sitten myöskään halunnut tilata kitaraa Thomannilta, sillä soittimen takuun kanssa en lähde leikkimään.

No kun sitten juttelin edellä mainitun liikkeen herrojen kanssa, nousi esiin uusi haastaja, Schecterin C-7 Hellraiser FR. Niille, jotka eivät asiaa tunne, todettakoon Schecterin olevan osa samaa konsernia kuin ESP. Toisin sanoen kyseessä ovat jotakuinkin saman lafkan vähän eri linjan laitteet, ja omlemmat ovat tunnettuja nykyisin vallan hyvästä hinta-laatu -suhteesta.

C-7 Hellraiser on tummanpunaisen puun läpikuultava (kauppanimi värille on black cherry) perustyylikäs hevikeppi. Kepittäjille todettakoon, että siinä on seuraavat: Original Floyd Rose 7, Grover tuners, EMG 707-TW mikit (humppari ja single coil samassa), täysin muotoiltu kaula ylimmille nauhoille asti (joita on tietenkin 24). Ehkä se oli vanhan stratoni väri (olen oikeasti unelmoinut jo kohtuullisen pitkään tämän värisestä kepistä), ehkä se oli tilanteeseeni täydellisesti soveltuva tekniikka (aktiivimikit), tai ehkä älyttömän hyvä hinta (pro kitarakassin kanssa alle 1300 €), mutta tilasin kitaran jotakuinkin samalta seisomalta. Mikä parasta, tämän kepin maahantuoja saattoi myydä asenteella "tulee ja pian", sillä yksi C-7 oli jo matkalla Suomeen, ja nyt se sitten ohjattiin Eagleen.

Nyt olen taas onnellinen:

(kuva Aaro Sahari)

Lisää kuvia verkkoalbumissani!

Tunnustuksia hääbändindiläiseltä osa 1.

Vietin perjantai illan taas harjoituksissa, alkoivat kuuden maissa ja päättyivät varusteiden pakkaamiseen puoliyhdentoista maissa. Eilen aamupäivällä roudasimme kamat hienoon Empire-taloon Helsingin vanhaan ytimeen, pystytimme kaiken ja vedimme intensiivisen soundcheckin. Pieni tauko ja aloimme valmistautua itse keikkaan. Keikka alkoi illalla ja loppui vähän ennen puolta yötä, sitten purku, pakkaus ja poisvienti bändikämpän varastoon (muuan professorin työhuone!). Sänkyyn pääsin vähän ennen kahta tänään.

Toisin sanoen olen viettänyt taas kaiken aikani perjantaista töiden loputtua tähän asti joko musisoimalla tai nukkumalla (tätä tosin vähemmän). Miksi?

Sitä ajattelee heikkoina hetkinä, että pitää olla vähän hullu tehdäkseen vapaa-ajallaan tällaista. Jokainen näistä seteistä on hirveän säädön päässä varsinkin, kun satun asumaan vielä toisaalla ja treenimatkat kestävät aina koko viikonlopun nekin. Soitamme jossain määrin "kuluneita" hittejä vuosien varrelta, emmekä edes omia biisejä.

Vastaus on silti kovin yksinkertainen. Mikään, ei yhtään mikään, voita sitä tunnetta, kun näet omin silmin miten juhlivat ihmiset saavat itsensä iloiseen vauhtiin ja hyvän menon päälle. Se saa vaan todella hyvälle mielelle.

Täytyy tässä välin myöntää, että koska teemme näitä keikkoja tutuille ja puolitutuille, emme ole vielä törmänneet sellaiseen täysin asiattomaan käytökseen settiemme suhteen, joka on valitettavan yleistä maamme hää- ja keikkatilaisuuksissa. Toivon ettemme koskaan törmääkään, sillä silloin hommasta katoaisi nopeasti maku. Hyvät ennakkovalmistelut ja selvä sopimus siitä, mitä tehdään, milloin ja miksi auttavat tilaisuuden läpi. Kun kaikki tietävät etukäteen mikä on mitä, ei idiotismi pääse vallalle jännityksen myötä.

No meillä oli taas hyvä keikka. Tällä kertaa setti oli hiottu jo varsin hurjaan kuntoon. Oikeastaan vain kaksi kappaletta eivät saaneet riemastunutta vastaanottoa, muuten monipuolinen kaikille läsnäolleille ikä- ja nostalgiademografioille suunnattu kokoelma hittejä takasi hyvän menon. Kiitos siitä kuuluu tietenkin myös yleisölle!

Niin ja oma keikan kohokohtani? Katkaisin kielen kesken biisin, mutta nappasin salamana varakepin haltuun, ja uuden plektran hienosta mikkitelinepidikkeestäni ja ehdin seuraavaan riffiin mukaan!

Born ready, baby.

Kitarasankarien uskottavuusongelmasta

Soitan kitaraa ja olen siinä subjektiivisesti ihan hyvä. Oikeasti olen todella huono kitaristi, jos mittakeppiä haetaan maailman huipulta tai edes ammattikitaristien joukosta. Minua ei huvita treenata yli kymmentä tuntia päivässä skaaloja, arpegioita ja sointuvaihdoksia. Tämä on harrastus, sen tarkoituksena on tuottaa iloa, ei rahaa tai muuta vastaavaa.

Olen nähnyt joitain näistä kitaramaailman sankareista livenäkin (Vai, Sardinas, Morse, Laiho mm.), voidakseni vain todeta, että jotain mätää tässä koko kultissa on. Kitaristit elävät omassa maailmassaan, joka tavallaan lähestyy klassista musiikkia vakavuudessaan. Kun ystäväni kuitenkin opasti minut Tiago Della Vegan ihmeelliseen maailmaan, saatoin vain todeta, että taas kerran oli saavutettu sellainen taso minulle niin rakkaan soittimen kaikkeudessa, ettei siihen oikein enää voinut suhtautua muulla kuin kauhun sekaisella epäuskolla.

Miten tähän on tultu?
Taitavia muusikoita on ihailtu pitkään. Paganini ihastutti Eurooppaa uskomattomilla taidoillaan. Selvästi tämä virtuoositeetin kultti liittyy laajempiin kulttuurimme sankarimyytteihin, jollaisia musiikissa on ollut Mozartin päivistä lähtien, ellei kauemminkin. En tunne ns. eurooppalais-klassista musiikkia tarpeeksi hyvin voidakseni tässä syventyä näihin uuden ajan tapahtumiin ja eurooppalaisen virtuoosimentaliteetin kehitykseen. Voin sitä vastoin hahmotella sitä, miten tämä eetos tuli ja valloitti kitaran.

Modernissa mielessä ensimmäisiä kitaravirtuooseja oli epäilemättä belgialainen roma, Django Reinhart. Modernin hänestä tekee se, että Reinhartin musiikkia voi yhä kuunnella nauhoituksista toisin kuin aiempia virtuooseja, joista meillä on jäljellä vain kirjallisia lähteitä, partituureja, kommentaareja ja muita vastaavia. Djangon taitoa voimme arvioida soittotekniikan, tarkkuuden ja artikulaation perusteella. Erityisen vaikuttavan hänen tarinastaan tekee tämä:

he received first- and second-degree burns over half his body. His right leg was paralyzed and the third and fourth fingers of his left hand were badly burnt. Doctors believed that he would never play guitar again and intended to amputate one of his legs. Reinhardt refused to have the surgery and left the hospital after a short time; he was able to walk within a year with the aid of a cane.

His brother Joseph Reinhardt, an accomplished guitarist himself, bought Django a new guitar. With painful rehabilitation and practice Django relearned his craft in a completely new way, even as his third and fourth fingers remained partially paralyzed. Hence, he played all of his guitar solos with only two fingers, and managed to use the two injured digits only for chord work. (Wikipedia)

Django Reinhart eli kuitenkin jazzin ja mustalaismusiikin maailmassa, joka alkoi 1900-luvun puolivälissä erota valtavasti kevyemmästä populaarimusiikista. Nykyisen popin, rockin ja muiden johdannaisten alku kitaran näkökulmasta löytyy Yhdysvaltain etelästä, Mississippi-joen varsilta ja suistosta sekä Appalakkien laaksoista. Tämän musiikin ensimmäiset innovaattorit ovat suurten muuttoaaltojen myötä teollistuneeseen pohjoiseen, Chicagoon ja New Yorkiin, päätyneitä mustia muusikkoja. Heille nopeus ja teknisyys olivat pitkälti toissijaisia tekijöitä, sillä bluesissa tunne on aina ollut keskeistä.

Nämä vaikutteet yhtyivät country- ja bluegrass-traditioihin ja niiden myötä nousivat valtavirtaan Elvis ja muut 1950-luvun suuruudet. Vaikka Scotty Moore ja muut kitara-aikalaiset olivat kovia soittajia, ei heitä ihailtu tämän takia. He olivat niin sanotusti vain bändin poikia. Muutos alkoi näkyä 1960-luvun alussa. Beatlesin ja Rollarien ympärillä pyörivässä mylläkässä vain viitteellisesti, mutta samaan aikaa uraa luoneiden Eric Claptonin, Pete Townsendin ja Jimi Hendrixin kohdalla vallan suoraan.

Kun Clapton erosi Yardbirdsista petyttyään For Your Loven populistiseen suuntaan, ja liittyi englantilaisen bluessuunnannäyttäjän John Mayalin Bluesbreakersiin, alkoi hänen kohdallaan tapahtua. Viimeistään Cream räjäytti pankin ja (kuten useasti todetaan) Lontoon katukuvaan ilmestyivät Clapton is God -graffitit. Hendrix vastavuoroisesti ajoi Claptonin kirjaimellisesti lavalta taituruudellaan. Jimmy Pagen, Tony Iommin ja monien muiden ohella nämä 1960-luvun nousukkaat uudistivat kitaristin asemaa ja näkyvyyttä populaarimusiikissa. Sähkökitara oli vuosikymmenen kuumin soitin, ja sen virtuooseista oli tullut suuria staroja.

Useimmille heistä (Clapton, Hendrix, Page ja Iommi mm.) kitaran soitto oli suoraa jatkumoa bluesista. Vaikuttaakin siltä, että nämä Britannian pojat vahvistivat ainakin osittain mustan musiikin vanhojen suosikkien mainetta jälkipolville. Tästä esimerkkinä mainittakoon varsin suora kunnianoisoitus: Eric Claptonin albumi Me and Mr. Johnson. Deep Purple oli kuitenkin toista maata. Ennen kuin yhtye vakiintui 1970-luvun alussa maailman valloittaneeseen mark II kuosiinsa, bändi kokeili kosketinsoittaja John Lordin johdolla yhtä jos toista. Mielestäni kummallisin kokeilu oli eittämättä vuonna 1969 Royal Philharmonic Orchestran kanssa äänitetty, ja Lordin säveltämä Concerto for Group and Orchestra. Tätä suorempaa viittausta klassiseen musiikkiin rockin aikakirjoista saa todellakin etsiä.

Mukana oli tietenkin myös Ritchie Blackmore, jonka harteille koko tämä kitaravirtuositeetin kauhistus oikeastaan voidaan laskea (ellei sitten Per Gesslen!). Blackmore toi aikalaisiaan huomattavasti suoremmin rockkitaran soittoon klassisia teknisiä vaikutteita, kuten käy ilmi mm. Speed King -laulun soolosta, sekä oikeastaan herran rytmityöskentelystä yleensä. Blackmoren puolustukseksi on sanottava, ettei hän ollut yksin vastuussa kitarasankarien tyylitajun täydellisestä puutteesta, vaan oli erityisesti Pagea huomattavasti hienovaraisempi pukeutuja!

Purppuran jälkeen Blackmore pisti pystyyn Rainbow -yhtyeen, jonka myötä haltiahippeilyyn aiemmin syyllistynyt Ronnie James Dio myös sai kohtuuttomasti huomiota. Nämä proggikset loivat huomattavissa määrin pohjaa uusille suuntauksille, mutta suurin vaurio syntyi, kun Blackmorea (ja Uli Jon Rothia, Brian Mayta sekä Paganinia) ihaillut Lars Johan Yngve Lannerbäck päätti 1970-luvulla teininä lähteä musiikkia tekemään. Tämän päätöksen seurauksista me kärsimme yhä tänäkin päivänä.

Tottakai moni muukin oli tällöin liikkeellä. Iso-Britanniassa Judas Priest johti joukkoja uuden hevin ihmeelliseen maailmaan, ja joukot vastasivat. Yhdysvalloissa Eddie Van Halen keksi kurittaa kitaran otelautaa plektralla luoden uuden kauhean massatuhoaseen kepittäjille, ja tuomiten kaikki soitinliikkeissä asioivat ja työskentelevät ihmiset vastedes lirutuksen kurimukseen. Silti Ynkka oli kaikista hirvityksistä kauhein, hänen johdollaan uusi sukupolvi spandexiin ja ihonmyötäiseen nahkaan pukeutuneita variksenpelättimiä päätti tehdä nopeudesta kitaristin taidon mittarin. Miten tämä suoraan sanoen tapahtui, on yhä selvittämättä ja vaatisi mentaalihistoriallista tutkimusta muuten.

Kaikenlaiset Steve Vait ja Michael Angelo Batiot ilmestyivät peräkammareistaan aseistettuna loputtomin harjoitustunnein ja ylikellotetuin vahvistimin. Kävi kuten aina näyttää käyvän: homma meni överiksi ja 1990-luvulle saavuttaessa porukka oli kypsynyt huolella tähän kitaristien itsetarkoitukselliseen irvailuun. Siinä missä Paganini oli ollut jossain määrin poikkeuksellinen tapahtuma, oli näitä kepittäjiä nyt joka niemessä ja notkossa. Niin sanotut Grunge ja Nü Metal onkin mielestäni nähtävä juuri tässä valossa. Pelkistetty, suoranaisen antivirtuoosinen tyylitaju oli vastalause hybrikselle ja hedonismille.

Mutta eihän se kestänyt. Pandoran lipasta ei voinut enää sulkea, ja maailma oli pullollaan kotikitaristeja. Minäkin seurasin nuorena poikana, kun Aleksi Laiho osoitti suurta taituruuttaan Tapiolan koulussa bändinsä Inearthedin kanssa. Hienoahan se oli! Läpi 1990-luvun kepityshaluiset kitaristit kärvistelivät odottaen aikaa parempaa, kunnes hitaasti lupaukset viimein täytettiin.

John Petrucci ja yhteensä Dream Theater johtivat pitkällisten valmistelujen myötä uutta hyökkäystä kuulijakuntaa vastaan. Shadows Fallin ja lukuisten muiden avulla uusi 1980-luvusta mitään muistamaton sukupolvi omaksui uudelleen kikkelihevin ihanuuden permiksineen, sifonkeineen kaikkineen! Näin Dragonforcen kaltainen mielikuvitukseton kuritus ilman päätä häntää saattaa mennä läpi. Muistimme on rajallinen eikä yllä aikaan ennen meitä, valitettavasti.

Lopuksi
Olen yllä käynyt läpi poleemisesti niitä teemoja, joita kitarasankariuden historiassa tulisi ottaa huomioon. En tietenkään pyrkinyt akateemisen kylmäkiskoiseen tulkintaan, vaan annoin palaa ihan tunteella. Vaikka arvostan kaikkia edellä esittelemiäni soittajia juuri heidän teknisen taituruutensa ja järjestelmällisen ja pitkäjänteisen päättäväisyytensä takia, en oikein voi arvostaa heitä sen enempää taiteellisesti kuin älyllisestikään. Kitaransoitossa on laajalti otettu aimoharppaus taaksepäin älyllisellä tasolla (tai ehkä kehitystä ei koskaan ollutkaan). Useimmat kitaristit suhtautuvat moniin heitä koskeviin asioihin taikauskoisen irrationaalisesti, kehittäen samalla mieletöntä mekaanista osaamista. Tähän asiaan palaan myöhemmin, mutta vain affektien tasolla todettakoon, että jotain todella vastenmielistä tässä koko hommassa on.

Kitaraklinikka: Sevenstarin sähköt uusiksi

Hitto, siinä se nyt on ihan palasina pöydällä.

Jo kitaraa ostaessani tiesin, ettei sen mikeistä ole mihinkään, minkä takia ne pitää laittaa jossain vaiheessa uusiksi. Aikaa ehti kulua ihan kunnolla, mutta viimeinkin tänä syksynä sain ostettua ja haalittua kaikki tarvittavat uudet osat työtä varten.

Alunperin olin ajatellut laitattaa keppiin aktiivimikit, mutta valmistajalle osoittautui näiden markkinoille saattaman vähän liian isoksi palaksi, joten varasuunnitelman mukaisesti pitäydyin vanhassa, hyvässä ja luotetussa, sekä katu-uskottavassa. Laitoin toisin sanoen kakkoskeppiini saman kaulamikin kuin Ibassani. Tallaan päätin kuitenkin kokeilla vähän erilaista fiilistä kuin Invaderin hirviössä. Sanottakoon että distortionia käyttää mm. Wayne Static, kun taas invaasioon luottavat Willie Adler ja Mark Morton Lamb of Godista.

Ihan pelkällä mikkienvaihdolla en sitten tietenkään selvinnyt, älypää kun olen. Tällä kertaa halusin erillisen killswitchin kitaraan, jottei mikinvaihdin ota kaikkea hittiä yksinään. Toisaalta olin jo hajottanut tämänkin kitaran kyseisen vaihtimen, joten se piti myös vaihtaa. katkaisimelle oli paikka tiedossa, mutta tämä taas tarkoitti paluuta puutöiden ihmeelliseen maailmaan, koska kyseinen kohta plektrasuojuksen alla oli ihan kiinteää mahonkia. Niin sitten piti vielä hioa yli-innokkaiden korealaiskitaraseppien hölväämät lakkakerrokset kaulasta, jotta soittimeen saataisiin vähän lisänopeutta...

Näin päästiin tämän päiväiseen tilanteeseen, jossa kitara oli tuvan pöydällä ihan palasina.

Kaula oli helppo, sillä jokaiselta itseään kunnioittavalta väsääjältähän löytyy hienointa hiomapaperia. Lakkaa myös oli ihan asenteella, kuten sevenstar-kollegani Simo oli jo ehtinyt varoittaakin. Työkalupaja Sahari oli myös toimittanut nopeasti ja tehokkaasti työkaluja (talttoja jyrsinteriä porakoneeseen ja niin päin pois), joten pääsin pikaisesti reitittämään uudelle valitsimelle paikkaa. Hetken hirvitti, kun porakonepreparointi ja soittopelithän yhdistyvät yleensä vain John Cagen tuotannossa, mutta kohtuullisen pienin vaurioin hommasta selvittiin.

Muutamien pikkusäätöjen ja ison A-kirjaimen sovittelun jälkeen oli sitten aika ottaa kolvi käteen. Tässä vaiheessa on hyvä todeta, etten koskaan pitänyt elektroniikan säätämisestä teknisissä töissä. Kai kyseessä on jonkinlainen aversio vanhempieni valitsemaa uraa kohtaan (tai jotain). Näin ollen saatoin todeta, etten ehkä kuitenkaan ollut se pätevin kaveri tähän työvaiheeseen. Onneksi on Internet. Tässä ne kaksi sivustoa, joiden avulla humanistikin onnistuu: Seymour Duncanin elektroniikkaopas, josta voi hakea lukuisia erillisia mikki- ja elektroniikkaasetuksia, sekä Software systemsin itseselitteinen Guitar Wiring Site.

Silti illan tummuessa aina välillä alkoi usko omaan osaamiseen pettää, varsinkin kun kaikista osista ei ollut ihan helppoa sanoa, miten päin ne nyt pitäisi oikein virittää.

Päätin tehdä Sevenstar Mark II:ni seuraavanlaisen kehitelmän:

Kaulassa Seymour Duncan 59-7 -> 500k DPDT Volume switch, jolla mikin kelat saa joko sarjaan (klassinen Les Paul saundi) tai rinnan (yhä huminaa estävä mutta kuulaampi) -> Tone -->
Tallassa Seymour Duncan Distortion-7 (sarjassa) -> 500k Volume -->
Kolmisuuntainen mikinvaihtaja kaula/kaula ja talla/talla -->
Kaksisuuntainen killswitch ääni pois/päälle

Kuten saatatte huomata, jätin tarkoituksella tallan tonepotikan kokonaan pois. Kitarassa onkin nyt tyhjä aukko, jonka kohdalle keksinen pikaisesti jotain hauskaa, mutta tavallisella tonella ei mielestäni tee tallamikin kanssa yhtään mitään, ellei satu olemaan aktiivimikit alla.

Olisin halunnut laitta kitaraan yhden tai kaksi kolmisuuntaista DPDT on/on/on kytkintä, joilla mikit olisi saanut kytkettyä tyyppiin: rinnan/kelan puolitus/sarjaan, mutta arvatkaapa vaan löytyikö Helsingistä liikettä, josta näitä kytkimiä saa ostaa? Juu, ei.

Tuntien puuhastelun jälkeen oli sitten totuuden hetki. Kamat kiinni, kielet paikalleen ja kitara kiinni Podsteriin. Omat taitoni (eli niiden puutteen) tietäen olin jo henkisesti varautunut siihen, ettei tästä kuitenkaan mitään tule, ja keppi pitää pistää uusiksi. Näinpä oli kohtuullisen iloinen yllätys, kun viritettyäni (joo signaali tuli heti) saatoin todeta, että jokainen kytkentä toimii ja äänet kuulostavat juuri oikeilta!

Vähäisen säätämisen perusteella voi todeta, että oli se vaivan arvoinen, sillä niin paljon halvan kakkoskepin äänimaailma muuttui. Nyt tuolla kehtaa jo soittaakin.

Lopuksi todettakoon, että tuo on todellakin Mark II, ja toisin kuin Deep Purple, myöhemmät versiot tulevat olemaan parempia. Seuraavana pitäisi metsästää ainakin DPDT -kytkin, jolloin kaulamikin voisi kytkeä kolmisuuntaiseksi, tällöin sen volan voisi siirtää tallamikille, jolloin siihenkin saisi rinnankytkennän... Säätäminen ei lopu koskaan!

Eli, eikun kepittämään.