Joulun viskivalinta: Amrut Indian Single Malt

Olen 30-vuotisjuhlieni kunniaksi saanut muutaman muunkin pullon hyvää juomaa, mutta onnekseni kukaan ei mennyt siitä missä Alkon aita on matalin, vaan lahjajuomat antoivat mahdollisuuden avartaa kokemuspiiriäni. Kiitos siitä teille, joille kiitos kuuluu!

Jokin aika sitten minulle selvisi, että Intialainen viskikulttuuri on kovassa kasvussa, tuskin yllättävää ottaen huomion maan muutenkin huomattavan muutoksen ja historian. Vuonna 1948 perustettu Amrut Distilleries Bangaloresta Etelä-Intian länsiosissa on ensimmäinen hyppäykseni tämän valtavan maan tarjontaan single malt -markkinoilla. Yrityksen nimi muuten tulee mytologiasta ja tarkoittaa astiaa, joka piti sisällään elämän eliksiiriä - viskin mytologian mukainen nimi, jos mikä siis.

Kyseessä on täysin intialainen, oman maan ohrasta ja Himalayan vedestä valmistettu viski ilman ikämainintaa. Viskiä ei ole kylmäfiltteröity, mutta juoma on varsin kuulasta. Amrut tuottaa myös peat-mainintaista viskiä, mutta se jääköön tulevaisuuden tavoitteeksi!

Viskin väri on vaalean kultainen, kirkas mutta elegantin kihertävä. Klassisen highland viskin tapainen voisi sanoa. Nenässä tuntuu alkuun häivähdyksen omainen tunkkainen talli, joka kuin haamun tavoin väistyy fenolien tieltä. Tuoksu on terävä, appelsiininen lakritsa. Jossain tallin ja lakritsan välissä on selvää toffeeta, mutta sen löytämiseen minä tarvitsin avuksi ammattilaislausuntoa juomasta, ei siis turhan ilmeistä.

Maku on varsin miellyttävä, täyteläinen ja koko suun täyttävä. Sopivasti puraisua, mutta silti samettista pehmeyttä ja suoranaista makeutta. Tasapainoinen single malt siis. Mieleeni juolahtaa ensialkuun, ehkä ajankohdan huomioon ottaen, pohjoismainen vierteinen perinneolut, tietenkin sillä varauksella, että tämä on täysin kuulas. Jälkimaku käy lakritsan ja hapanleivän kautta kuivenevaan jopa hieman karvaaseen tuntumaan nielussa.

Kokonaisuus on miellyttävä, ja hippasen yllättävä. Tämä on selvästi omalaatuinen viski. Samanlaiseen en ole aiemmin törmännyt, mutta täyteläisyydessään tämä on ehdottomasti hyvä nautiskelu ja seurustelujuoma. Ei turhan vaativa, muttei liian pehmeäkään. Viski on todellakin löytänyt hyvän kodin Intian mittavilta mailta. Kuka kehtaa enää sanoa, että hyvä single malt vaatii kolean kasvuympäristön?

Maailman paras Viski-cola

Ihan huumorivaihteella mennään näin vaihteen vuoksi.

Koska en jaksa, tai kykene, hankkimaan keksimälleni juomalle (tämä tapahtui muuten n. vuonna 2003) ns. patenttisuojaa, julkaisen sen pitkän harkinnan jälkeen täällä, kaikille vapaaseen käyttöön ilman ansaintatarkoituksia. Samalla pidätän itselläni oikeuden tulla kutsutuksi juoman keksijäksi, joskaan en missään tapauksessa katso pahaksi, että tätä huomioimatta ihmiset levittävät tämän juoman reseptiä.

Kyseessä on tietenkin Maailman paras viski-cola.

Se tehdään näin:

n. 33 cl lasiin kaadetaan

10 cl Coca-colaa (ei mitään zeroa tai lightia muuten)
10 cl Pepsiä (ei mitään maxia)

ja valinnan mukaan 5 cl Bunnahabhainia, Lagavulinia tai Bowmorea (Islay single malt whisky).

MPVC Original (kuten minä sitä kutsun) sekoitetaan Bunnahabhainiin. Tällöin saadaan monipuolinen, pehmeä ja täyteläinen viski-cola, joka antaa pehmeän sokerin ja merisuolan yhdistelmän.

MPVC Balanced taas sekoitetaan Bowmore 15yrs Sherry Cask:in, jolloin maku on syvempi, hitusen savuisa ja maukkaan moniulotteinen.

MPVC Extreme on sitten tosi nautiskelijoille. Yksi maailman parhaista, ellei paras viski, Lagavulin tuo omalla moniulotteisuudellaan erinomaisen yhdistelmän coken ja pepsin hapokkuuden ja makeuden yhdistelmään. Tämä on se todellinen viski-cola.

No, nyt tietenkin single malt puristit huutavat leipää. Eihän näin saa tehdä. Kaikki nämä viskit ansaitsevat maistinlasin ja puritanistisen, uskonnollisen kokemuksen. Ja oikeassa olette, niin on hyvä, ja näin minäkin yleensä menettelen. Mutta...

Todellisia elämyksiä saa vain, jos uskaltaa elää. Minä olen juomani ostanut, ja minä päätän, miten ne juon. Puritismi on aina lopulta ryppyotsaista muutosvatarintaa, joten kokeilkaa ennen kuin tuomitsette.

Maailman paras viski-cola, sen tarjoaa teille Arcticon Companion!

Viski osa 5. Glenfarclas 21

Tämän mainion juoman tarjosi ystäväni Antti S. uudevuoden yönä (ja olin kohtuullsien selvänä sitä nauttiessani 1800-lukulaisesta käsin leikatusta lasista, joka vastaa omaani varsin hyvin mittasuhteiltaan).

Väriltään Glenfarclas on suorastaan klassinen. Oranssista sävyn keltaiseen ja okraan päin, eli ruskeankultainen. Kohtalainen valumaero on Nikkaa selvästi irtonaisempi, muttei aivan turpeisten Islay-viskien tyylinen.

Tässä viskissä tuntuu vahva viinainen terä nenässä. Tämän selvän tuntuman läpi haistettaessa avautuu kuitenkin lämmin viininen, rypäleinen tuntuma. Turve ja savu ovat iristyneet kapeaan kiilaan muiden makujen keskelle.

Makean aavistuksen jälkeen suun valtaa todella vahva ja pureva alkoholin maku. Tämä tuo mukanaan lämmön. joka leviää huulilta poskia pitkin kielelle nielun kautta. Puraisun jälkeen on kuitenkin vuorossa pienoinen yllätys. Viskissä tuntuu vahvana tynnyri ja sen mukana pyöreä viini. Tynnyrin jälkeen viskin maku alkaa hitaasti haihtua makean rusinaisen, täyteläisen maun vallatessa suun. Silti viskin vahva polte hallitsee nielussa läpi maistelun.

Tässä on vahva ja suoraviivainen viski, joka sopii terävän mutta samalla täyteläisen juoman ystäville. Savua siinä ei ole, eikä oikeastaan turvettakaan, mutta kypsä ja täyteläinen ylämaan maku.

Viski osa 4. Yoichi 10

Islayn turpeisten, savuisten viskien kontrolliryhmäksi pääsi vallan kelpo viski Japanista. Tottahan toki kaikki tämän elokuvan nähneet, ovat kuulleet japanilaisten viski-innostuksesta, mutta tarkempaa käsitystä ei minullakaan oikein ollut. No tässä muutamia pointtereita Helen Arthurilta (Arthur, Helen: Rhe Connoisseur's Guide to Whisky, Quintet Publishing Ltd 2008).

Japanilainen viskinvalmistus alkaa 1920-luvulla. Homman takana oli Skotlannissa koulutuksensa saanut Taketsuru Masataka, jolle pelkkä riisiviina ei nähtävästi sitten riittänyt. Hyvä niin. Valtaosa japanilaisesta viskista valmistetaan kotimarkkinoille ja ulosvientikin keskittyy Itä-Aasian markkinoille, joten näitä ei ihan hirveän usein täällä Euroopan Japanissa pääse nauttimaan! Maan suurimmat valmistajat ovat elokuvassakin viitattu Suntory ja tämän päivän testin Nikka.

Teknisesti ottaen tämä viski on Yoichi vuonna 1934 perustetusta, ja Hokkaidon ainoasta tislaamosta, mutta näköjään juoman logoa on hiljan vähän uudistettu, sillä Yoichi kuuluu myös Nikka-ketjuun. Edellä mainitsemani Taketsuru syntyi 1894 Takaharassa Hiroshiman lähellä vanhaan sakesukuun, joka oli tuottanut juomaa ajalta ennen Yhdysvaltain ensimmäistä mannermaakongressia! Palattuaan kotiin skottilaisen vaimonsa Rita Cowanin kanssa Taketsuru työskenteli ensin Shinjiro Toriille (eli Suntory). Pian Taketsuru kuitenkin lähti perustamaan omaa tislaamoaan ja etsi sopivan skottilaista paikkaa löytäen sen lopulta pohjoisesta Hokkaidon saaren itärannalta. Tuolloin hän perusti tislaamon ohella yhtiön Danipponkaju Company, joka vuonna 1952 nimettiin uudelleen Nikkaksi.

Näin pääsemme maistelun pariin...

Yoichi on väriltään täydellinen. Viskiasiantuntijat käyttävät mm. termiä deep gold, mutta askertelun harrastajana toteaisin sen olevan yhtä lähellä vanhaa messinkiä. No, makuasiahan tuo on. Väri nyt kuitenkin on juuri sehienoisesti punertava, puunytimen keltainen, joka saa jokaisen harrastajan suun jo vettymään! Norot valuvat lasin reunoilla tiiviinä kapeina viivoina, mikä nähtävästi kertoo matalammasta turpeisuudesta, kuin Islayn tuotteissa.

Tuoksu onkin varsin terävä, suorastaan pistävä. Päällä on vahva alkoholinen ja hieman fenolinen terä, jonka alta löytyy hento tuntuma kypsää hedelmää ja hienoinen turpeen häivähdys. Ardbegin tavoin viskissä on ohut ja tarkasti määritynyt tuoksu, tällä kertaa kuitenkin vähemmän sorainen ja enemmän teräksinen.

Maku on kuitenkin täyteläinen. Se leviää etuhampaiden takaisestä terävyydestä tasaiseksi, pyöreäksi puiseksi lämmöksi koko suuhun. Ensipuraisun jälkeen kielen kärjestä leviää kypsä maku, joka yllättäen ei ole viinainen tai terävä kuten maku ehkä vähän antoi odottaa. Jälkimaussa on selvää keskikesän maalaista makeutta, heinäpellon sävyjä ja hedelmää sekä vaniljan kärjeä.

Yoichi on yllättävä viski. Ehkäpä tämän kymmenenvuotiaan nenä ei ole ihan vielä täydellisesti kehittynyt, mutta maku on täysin skottiserkkujen arvoinen. Mieleen tulevat Speyside-viskit, mutta onhan tämä ihan oma petonsa. Tuore, eläväinen ja hieno vaihtoehto muuten harrastamilleni, savuisille juomille. Toimii.

Viski osa 3. Laphroaig 10

Oman kokemukseni perusteella Laphroaig on ainakin Suomessa tunnetuin, joskaan ei aivan yhtä hyvin ymmärretty, Islay viski. Monet ovat siitä kuullet, useat sitä ovat jopa maistaneet, harva on pitänyt.

Alla oma tarinani jälkipolville tiedoksi:

Minunkin viskiharrastukseni palautuu tähän hebridien väkevään helmeen. Kävi nimittäin niin, että 1990-luvun alun laman pyyhkäistyä läpi suomalaisen rakennusteollisuuden kuin Atlantilla vellova myrsky ikään vain voi, päätti äitini päivänä muutamana lähteä Skotlantiin korjaamaan turvekattoista kivimajaa. Niin kyllä, juuri näin tapahtui. Tuolloin hän myös kävi Islayn saarella ja ilman sen kummempaa syytä osti pullon Laphroaigia. Meillä ei juotu viskiä, joten pullo jumitti kaapin perukoilla, kunnes muuan vuosituhannen taitteen kesänä olin lähdössä ystäväni Timon mökille Pohjois-Kymenlaaksoon (teknisesti kai käytännössä se on jo Etelä-Karjalaa mutta...). Matkaevääksi sain tuon litran viskilekan, mikä oli mukavaa.

Illan tummuessa saunan väsyttämät nuoret miehet olivat käyneet saunakammarin pyödän ääreen parantamaan maailmaa (joskaan emme omaa tulevaa oloamme), kun läväytin lekan pöytään. Olihan se helvetin pahaa, kun siinä naama irveessä vedimme viskiä kuvitellen kai, että pahaahan sen oli tarkoituskin olla. Minäkin olin tuolloin vodkamiehiä, mieluiten sitruunan ja mehun kanssa, kuten useimmat kanssasuomalaiseni. Mutta jokin tässä savuisassa, tervaisessa ja turpeisessa nesteessä tuntui oikealta, tuon illan jälkeen viskistä oli tullut osa ajatusmaailmaani.

Kuten naapurinsa Laphroaig on "kultainen", eli oranssinruskea, Lagavulinia hieman vaaleampi tosin. Paksu valuma antaa ilmi viskin turpeisen luonteen.

Ensimmäinen tuoksahdus on terävä, suorastaan pistävä ja alkoholinen. Laphroaigissa on selvästi viinaisampi sävy kuin Lagavulinissa tai Ardbegissa. Tämän vahvan tuoksun alta paljastuu kuitenkin marjaisan (puolukka) makea käynyt sävy merisuolan ja savuavan tervahaudan lomasta. Lisäämällä hienoinen loraus vettä tämä häivähdys vain vahvistuu jykevämpien merellisten tuoksujen lomasta. Vaikka onhan se hento!

Ensimmäinen suullinen tuo vahvan suolaisan puraisun suuhun. Maku ei ole niinkään turpeen kuin fenolin ja savun täyttämä. Sora on vähemmän vahva kuin Lagavulinissa, mutta nytkin läsnä kitalaessa. Suullinen on laaja ja täyteläinen, mutta jälkimaku jopa lyhyt ja hieman ontto. Laphroaig on rujo ja nopea Islay, se ei kehity hitaasti vaan antaa heti ja paljon.

Isompi kulaus tuo myös turpeen esiin, ja kun vahva maku saa maistelijan haukkomaan henkeään on kuin Aubreyn haamu harjoittaisi 40 kanuunaisen täyslaidallista, niin savuinen ja pistävä tuo henkäys on. Silti kaiken tämän tulen ja tappuran jälkeen jää suuhun häivähdys makeaa. Tuo mainitsemani metsäkankaan marjaisa makeus on vaivihkaa kehittynyt kukkeaksi hunajaiseksi, muttei silti liian sokeriseksi, pehmeydeksi.

Hyökkäävän alun jälkeen Laphroaig tarjoilee miellyttävän makumatkan syvälle Islayn viskien hienoimpiin perinteisiin. Se vaatii maistajalta paljon, mutta tarjoaa paljon myös itsekin. Helppo se ei ole, mutta vakaa ja luotettava.

Äidilleni kertoivat paikalliset saarella, että Laphroaig on kaikista Islayn viskeistä se, jota vedetään villapaita päällä rantakalliolla suoraan pullosta! Ja tämä on helppo viskiä juodessa uskoa. Parhaimmillaan viski onkin, kun juoja on valmis totiseen yrmistelyyn käsi nyrkissä. Tämä on todellinen äijien juoma.

Viski osa 2. Lagavulin 16

Lagavulin on klassikko. Vaikkei se kaikille maistuisikaan, ei tätä voi kevyin sanoin käydä kiistämään. Se on myös oma suosikkini, varsinainen go-to-whisky, jota koitan aina pitää saatavilla pahan päivän varalle.

Tämän viskin historia nivoutuu tiiviisti toisen Islayn etelärannan perinteisen singel maltin (ja huomisen maistettavan), Laphroaigin vaiheisiin. Tästä voi lukea vaikka Helen Arthurin kätevästä käsikirjasta The Connoisseur's Guide to Whisky, jonka muuten sain kätevästi joululahjaksi. Paras lahja ikinä!

Lagavulin on väriltään rikkaan kuparinen, poltetun kullan ruskea, paksu ja tukevasti lasin reunoilta valuva; toisin sanoen täydellisen värinen viski. Sävyssä yhdistyvät juuri sopiva punertavan syksyinen sävy ja lämpimän keltainen häivähdys valon alla.

Tuoksu on vahva, savuinen turve johtaa ja lähes peittää alleen sitruunan kuoren ja loppukesän puutarhan ruusun ja kirsikan. Savun alla on vahva maan tuoksu.

Maku on tuoksun tavoin alkuun väkevä. Eilisen Ardbegin tavoin suun täyttää vahva turpeinen, ehkä jopa petroolinen maku, jossa ei sen tavoin kuitenkaan ole samaa kapeaa terävyyttä. Lagavulinin maku leviää koko suuhun kiertäen poskien kautta kitalakeen, minkä jälkeen sitrusmaisen suolainen terävä puraisu nousee kieltä pitkin. Alkoholia ei niinkään maista, se alkaa kylmänä tuulen henkäyksenä, joka kasvaa lämpimäksi vanhan puun tynnyrimäiseksi tuntumaksi.

Kuten Islay viskeissä tämän makuhyökkäyksen jälkeen alkaa nousta tuttu sora ja sen mukana turpeinen rantaniitty. Maku on nyt kuitenkin pehmeä, täyteläinen, lämmin kuin heinäkuun ilta. Jälkimaussa ei ole niinkään sokeria kuin hento häivähdys tasaista eteläamerikkalaista kaakaota, ei kirpeää vaan pehmeän kermaista, melko tummaa ja ehkä hitusen chilin sävyistä.

Lagavulinin maku kehittyy koko ajan, siinä ei ole yhtä koko naukkauksen kestävää hallitsevaa piirrettä, vaan maku kiertää suuta ja kehittyy hitaasti, nautinnollisesti jättäen jälkeensä hennon kalliorannan makumaiseman.

Tämä ei ole helppo viski, sillä alun makuräjähdys on useimpien Islay-viskien tapaan varsin väkevä ja vaati punanenäistä harjaantumista. Lagavulin on kuitenkin harjoittelun arvoinen. Sen monipuolisuus korostuu parhaiten muiden viskien rinnalla ja siitä saa aina uutta irti tauonkin jälkeen.

Viski osa 1. Ardbeg 10

He ketkä minut tuntevat, tietävät, että olen suuri Islay (Aila) viskien ystävä. Vaikken pääse lähellekään tätä tasoa harrastuneisuudessani, haluan silti tallentaa ajatuksia kohtaamistani juomista jälkipolvia varten. Ensimmäisinä ovat vuorossa jokakodin perusvalikoima, eli tuon sisä-Hebridien helmen etelärannan kiven kova, turpeen tuoksuinen kolmikko: Ardbeg, Lagavulin ja Laphroaig, sekä ystäväni Antin tuoma Japanin serkku Nikka 10. Kaikki ovat perusversioita ja kolme ensimmäistä suoraan Alkomahooliliikkeen valikoimista. Yllä mainitusta linkistä voitte tarkistaa tosiammattilaisen näkemyksen niistä, mutta tässä omani:

Ardbeg on minulle aina ollut se tiukin Islay. En aiemmin oikeastaan tajunnut miksi, mutta tässä iltaa istuessa ja kalpeaa elämänvettä siemaillessa ymmärsin; tämä viski on todella terävä, suorastaan liian hapokas! Kuitenkin, kuten kaikissa hyvissä singel malteissa, siinä on monia tasoja.

Ardbegin sävy on kalpean kellertävä, suorastaan laimea, mutta samalla pohjoismaisesti sävähdyttävä alkukesäisen heinäpellon ja pellavan väri.

Varovainen haistelu (nenä irti lasista) tuo sähköisen ja kuulaan häivähdyksen, kuin Etelä-Suomen lokakuun alun kirpeä sateen jälkeensä jättämä aamu konsanaan. Hieman tarkempi hajustelu avaa vanhan omenlajikkeen, Punaisen kanelin (tätä ei saa kaupasta, mutta jos haluatte tutustua, tulkaa Seppälään syksyllä!), jopa Antonofkan sävyjä. Vahvoina leijailevat fenoli ja Atlantin valtameri, eli kirpeän suolainen, jopa pistävä tuoksu.

Maistettaessa kielen kärjellä tuntuu terävä, hapokas sävähdys. Maku on suorastaan terävä ja keskittynyt, vallan intensiivinen. Tämä ei ole todellakaan mikään pehmeä viski. Alkupuraisun jälkeen kielellä voi maistaa greippiä, bensiiniä, vaaleanpunaista suolaa (mitä lieneekään) ja maun tasautuessa enenevässä määrin mietoa turvetta ja hiekkaa.

Jälkimakuina esiin nousevat maa-aineksen lomasta häivähdyksittäin poltettu sokeri, applesiinimarmeladilla sivelty paahtoleipä ja conference-päärynän kuori sekä omenapiirakka. Juoma jättää suorastaan kuivan suun, jossa kalskahtaa hapokas omena.

Ardbeg ei ole aloittelijoiden viski. Terävä maku pelottaa helposti tottumattomat tiehensä ja yllä kuvailemani maut ovat suurimmalta osin häivähdyksiä (ja pitkällisen kokeilun tulosta). Silti erityisesti hento väri ja haju lunastavat viskille paikan jokaisen single malt harrastajan hyllyssä, sitä paitsi, kuten saamme myöhemmin havaita, se eroaa huomattavasti naapureistaan...