Kodak konkkaan – kokoelmat kuntoon

130-vuotias Eastman Kodak Co on hakeutunut konkurssisuojelumenettelyyn Yhdysvalloissa (NYT artikkeli). Valokuvauksen todellinen pioneeri on käynyt tätä ennen pitkän alamäen digitaaliteknologian yleistyessä ja filmin muuttuessa yhä harvinaisemmaksi. Syynä alamäkeen on lähinnä ollut kelkasta jäänti teknologisesta muutoksesta kuvan alalla. Tulojen romahtaessa pitkäikäisen yrityksen eläkekulut ovat syöneet kannattavuutta ja rahan loppuessa pakottaneet yrityksen saneeraukseen.

Samaan aikaan Suomessa ei ole kattavaa selkeää käytäntöä digitaalisen tiedon tallentamiseen. Yhteiskunta on jo 1001 0110, mutta sen arkisto- ja museopalvelut jäätävät pahasti. Uusi aineisto tulee enenevässä määrin olemaan digitaalista, minkä takia toimijat ympäri maan painivat samojen ongelmien parissa, koska yleistä, varmaa käytäntöä ei ole.

Kiirettä pitää, etteivät kulttuurihistoriallisesti tärkeät aineistot karkaa lapasesta!

Mitä me sitten tarvitsemme?

1. Hyväksytään se, että digitaalisuus on tullut jäädäkseen.
2. Muutetaan arkistointia ja museoita koskeva lainsäädäntö tätä muutosta heijastellen.
3. Otetaan jo olemassa olevat parhaat mahdolliset tallennus- ja suojausmenetelmät käyttöön harkitusti ja hallitusti.

Helppoa? Ei varmasti, mutta ehdottoman pakollista.

Miksi teen sitä, mitä teen

En yleensä kirjoita töistäni, joskin osa kirjoituksistani liittyy samoihin aiheisiin, lähinnä merihistoriaan. Pyrin järjestelmällisesti pitämään nämä kaksi puolta itsestäni erillään, sillä töissäni katson edustavani työpaikkaani ja sen arvoja. Tämä on mielestäni merkittävä asia ja olen valinnut alani ja työni pitkälti juuri sen perusteella, minkä puolesta voin suorin selin seistä.

Tämä kirjoitukseni on poikkeus edelliseen, ja julkaisen sen tarkan harkinnan jälkeen. Viime päivien aikana työni on taas osoittautunut tämän valinnan arvoiseksi monista haasteistaan huolimatta (tai ehkä jopa niiden ansiosta).

Vuosi sitten palattuani taas Kymenlaakson museoon sijaistamaan merivartiomuseotutkijaa kävi ilmeiseksi, että rajavartiolaitoksen vesistöistämme paraikaa poistuva partiovenesarja PV82 olisi syytä museoida. Pitkä selvitys tämän syistä jääköön virka-arkistoon, mutta lyhyemmin sanoisin, että kyseessä on ehkä tärkein ja taajimmin käytetty alustyyppi merivartioinnissa 1980-luvulta aivan lähivuosiin asti. Siis minun elinaikanani toistaiseksi.

Näitä veneitä ovat merivartijat käyttäneet pitkin maamme rannikkoa Pohjanlahden periltä kaakon karikoille. Niiden avulla on pelastettu suorastaan hurja joukko avun tarpeessa olleita ihmisiä. Museomme aiemmat veneet ja laiva ovat tätä vanhempia ja kertovat suomalaisen veneenrakennuksen murroksesta ja laivanrakennuksen noususta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Nämä veneet on ollut liian helppo myös unohtaa, kuten usein on käynytkin historiankirjojen sivuilla ja julkisessa keskustelussa. Totta on tietenkin se, että vartiolaivat herättävät koollaan ja monimutkaisella tekniikallaan enemmän huomiota. Jokaista vartiolaivaa kohti on kuitenkin monta venettä monella merivartioasemalla. Nekin ansaitsevat osansa historiassa.

Ensimmäinen tehtäväni tultuani vuonna 2007 Kymenlaakson museoon yliopistoharjoittelijaksi oli inventoida rajalta merivartiomuseoon edellisenä vuonna museoitu rannikkovartiovene 125 (siis RV 125). Tällöin törmäsin tähän näyttävyyden ongelmaan ja sen seuraamuksiin. Työtä on kuitenkin aina paljon, eikä merivartioinnin museointi tule valmiiksi, kunhan merta ja merirajaa maassamme riittää. Kun partiovenekysymys siis nousi esille, tiesin työn merkityksen.

Vuosi siinä sitten menikin. Ensin selvitimme taustoja, teimme esityksiä, keskustelimme monien merivartijoiden kanssa ja kuulostelimme tilannetta. Sitten saimme tiedon, että tarjokas olisi tiedossa – menimme sitä katsomaan ja ihastuimme. Vene oli todellinen kaunotar! Pohdimme museoinnin mutkia ja perusteita, kustannuksia, sekä syntyjä syviä. Sitten sanoimme kyllä (siis minä esitin ja museonjohtaja päätti, kuten kuuluukin). Rajavartiolaitoskin sanoi kyllä ja sitten mentiin.

Tiistaina veneen matka lopulta alkoi merirajalta museolaituriin. Asiantuntevien ammattilaisten käsissä tietenkin, mutta pitihän museonkin olla mukana. Keskiviikkona matkasimme kukonlaulun aikaan Porkkalaan, missä astuimme kyytiin. Läntisen tuulen tuivertaessa matkasimme joukolla – partiovene, merivartijat, museon mestarit ja minä – kohti Kotkaa, kunnes Vellamon tuttu hyöky siinsi Gutzeitin kentän takaa iltapäivän udussa. PV oli saapunut uuteen kotiinsa!

Torstaina pidettiin veneen luovuttajaiset, mistä alla kuva todisteeksi. PV-210 on nyt saanut paikkansa museomerivartioaluksena tutun RV-125:n ja VL Telkän rinnalta Vellamon museoaluslaiturista. Sen moottorit saavat kuitenkin jyristä vielä pitkään, sillä tämä vene on tarkoitus pitää käyttökuntoisena.

PV-210 (vasemmalla) ja RV-125 Merivartiomuseossa

Mikä sitten tekee tästä minulle aivan poikkeuksellisen tarinan?

Ensimmäisen julkaistun kirjani (2007) ja Merikeskus Vellamon päänäyttelyiden (2008) rinnalla se on toistaiseksi eittämättä hienoimpia asioita mitä olen saanut olla tekemässä. Se muistuttaa minua niistä päätöksistä, joita aikanaan opiskelijana tein tulevaisuuteni ja työurani suhteen.

Historia ei tapahdu sattumalta, ja menneisyyden muistomerkit eivät useinkaan jää sattumalta talteen. Eivät ainakaan koneet käyden! Jonkun (usein monen sellaisen) on tehtävä päätöksiä ja monien on tehtävä päätöksistä totta. Istuessani tänään illansuussa PV:n kannella ajattelin itsekseni – tämä on nyt todellista, vihdoinkin.

Erkin kitara ja julkkisesineiden tarve

Huomattava osa yhdysvaltalaisista liittää Hitlerin villapaitaan sen omistajan pahuutta, näin ainakin anekdotaalisesti puhtaasti muistin varalta. Muutenkin olemme varsin tietoisia tunnetuille ihmisille kuuluneiden esineiden merkityksellisyydestä. Näitä nykypäivän pyhäinjäännöksiä kerätään, myydään ja ostetaan, esitellään ravintoloissa ja museoissa. Miksi?

Alkuun pieni tunnustus, minullakin on omat julkkismemorabiliani. Ehkä tärkein artifaktini on Ian Andersonin settilista taannoiselta Jethro Tullin keikalta, skannattuna täällä. En siis itsekään ole immuuni tälle tunteelle, vaikka minusta Hitlerin villapaita onkin vain villapaita. Tutkijat ovat kuitenkin tulleet avuksemme.

Eric Claptonin kitaroita ja vahvistimia myytiin nimittäin eilen New Yorkissa Bonhamin huutokaupassa. Huutokauppakohteita oli 138 ja niistä saatiin 2.15 miljoonaa dollaria. Claptonin uran helmi, yksi maailman kuuluisimmista kitaroista, Blackie tosin on myyty jo 2004, lähes miljoonalla dollarilla.

NYT kertoo aiheesta artikkelissaan Urge to Own That Clapton Guitar Is Contagious, Scientists Find.

Mikä siis saa meidät (siis ne meistä, joilla on fyffeä) keräämään? Tutkijoiden mukaan tärkein tekijä tällaisten esineiden arvostuksessa on julkkistartunta (celebrity contagion), joka periytyy heidän mukaansa muinaisista maagishenkisistä artifaktikulteista, toisin sanoen ns. pyhäinjäännöksistä.

Erityistä tässä on se, että positiiviset julkkikset lisäävät arvoa esineille enemmän kuin negatiiviset: Claptonin kitara on näin helpommin lähestyttävä artifakti kuin Hitlerin paita (paitsi siis jos on Wagneria kuunteleva kolmannen valtakunnan fani). Samalla ne esineet, joita ko. henkilö on oikeasti koskenut vaikuttavat psykologisesti merkittävimmiltä ja näin arvokkaammilta, kuin ne, joissa kosketustä ei ole tai on vähän. Tällöin kitara, jota ko. julkkis on hinkannut huolella, tehnyt sillä "ihmeitä", kuten legendaarisia levytyksiä, on selvästi tärkeä ja arvokas. Kuulostaako tutulta?

Claptonin miljoonan dollarin Blackien Fender-replikat maksavat vaihtelevasti tuhansista kymmeniin tuhansiin dollareihin (riippuen replikan tarkkuudesta). Vähäisempi, mutta merkittävä tekijä tässä on ns. yhdenmukaisuuden laki (law of similarity). Jotain autenttisuutta välittyy siis replikoihin. Näin jopa nytkin myynnissä olevissa Clapton-stratoissa on jotain "maagista", joka sallii kallimman hinnan maksamisen.

Keräilijät voivat rationalisoida toimintaansa, puhua kannattavista sijoituksista ja muista, mutta ko. tutkimuksen mukaan nämä ovat toissijaisia, jopa tekosyitä, joilla irrationaaliset mieliteot perustellaan. Tuttua, eikö?

Museossa esineen tarina, sen funktionaalinen autenttisuus on ollut jo pitkään ensiarvoisen tärkeätä. Monet kokoelmat perustuvat kuitenkin yksityisten kerääjien vaivannäölle, etenkin taiteen puolella, mutta myös kulttuurihistoriallisissa museoissa. Tällainen tutkimus keräilyn ja kulttuuriartifaktien suhteesta auttaakin meitä ymmärtämään paremmin kokoelmiemme luonnetta, mutta myös omia subjektiivisia toimintamallejamme. Miksi minä tutkijana pidän tätä tärkeänä kokoelmiemme kannalta, mutta tuo ei ole yhtä tärkeä. Täytyy todeta, että hikinen partiopuku saa minulta implisiittisesti enemmän arvostusta, kuin kerran pidetty, mutta pakosta hankittu kavaiji. Nyt tiedän miksi!

Valtiollisen historian museo, osa 2.

No nyt on kaikkivoipa HS-raati päässyt sanomaan sanottavansa. Onneksi nettiversioon on nostettu vähän laajemminkin mielipiteitä. Aloitetaan fantastisemmilla:

Kulttuuri-intellektuelli A. W. Yrjänä väistää kommentoinnin näin:

Eläähän kansakunta monumenttiensakin kautta

Kuvanveistäjä Kaarina Kaikkonen tarjoaa kurkistusikkunan perisuomalaiseen psyykeeseen:

Miksipäs ei, hyvä idea.

Valtiollinen museo on aivan paikallaan juuri Porvoossa jossa Suomen ensimmäiset valtiopäivät kutsuttiin koolle.

Suomen on syytä olla ylpeä omasta olemassaolostaan. On syytä nostaa lippuamme korkealle niin henkisiin kuin fyysisiinkin salkoihin.

Niin.

Kapellimestari Atso Almila haluaa löytää hankkeesta jotain positiivista:

Kaikki uusi kulttuurirakentaminen on tervetullutta

Kiitos muuten Almilalle myös täydellisestä tiedottomuudesta:

Viimeaikaiset, modernit museohankkeet, pienemmät ja isommat, ovat (Kotkan Merimuseon ja Maretariumin tapaan) rikastuttaneet kulttuurimme kuvaa, antaen matkailullekin uusia näköaloja.

Merikeskus Vellamo Kotkassa, missä Suomen merimuseo ja Kymenlaakson museo, Atso.

Osa on selvästi ottanut asian huumorin kannalta:

Professori Kari Uusikylä ehdottaa ikiomaa Etelä-Suomen Mt. Rushmorea:

...ehdottaa vaihtoehtona museolle, että aikamme valtiollisten vaikuttajien kuvat muotoillaan Turku–Helsinki-moottoritien kallioseiniin.

Professori Laura Kolbe lähtee ajamaan ihan uudenlaista päänavausta, joka toteutuessaan toisi meidät historiantutkijat takaisin tämän maan keskiöön:

Kysymys rakennuksesta ja sen sijainnista on olennainen. Pääkaupunki ilman muuta.

Nykyisen näyttelytekniikan kehittymisen myötä museoiden ei tarvitse enää kiertyä esinehistoriallisten kokoelmien esittelylle. Mediatekniikka vaikuttaa – miksei tehdä Suomen historian museota Heureka-henkisesti ja vuorovaikutteisesti?

Nykymuseon ei tarvitse olla kansakunnan mahtipontinen monumentti, vaan moderni ja toimiva informaatiokeskus. Siis: Hotelli ulos Katajanokan rannalta, ja tälle paraatipaikalle tilaan sopiva Suomen historiakeskus multimedianäyttelyineen, tieto- ja kirjastopisteineen.

Osa raadista näkee taustalla politiikan peikon. Suomentaja Jukka Malinen suomii byrokraatteja:

Suomalaiset kulttuuribyrokraatit ovat innokkaita rakentamaan komeita seiniä – ja nostamaan siten omaa häntäänsä

Kirjailija Antti Tuurille tällaiset museaaliset vastuukysymykset ovat jo selviä:

Tehtävä kuuluu Kansallismuseolle.

Professori Juha Sihvola suomii erityisesti aluepolitiikkaa:

Hölmöyden huippu sen sijaan olisi tehdä museohankkeesta osa muutenkin järjetöntä aluepolitiikkaa eli maakuntien ja syrjäseutujen tekohengitystä

Sihvola tosin myös ennakoi ja kyseenalaistaa hienovaraisesti myös kansallismielisen hohkaamisen asiallisesti ja (keskustelun tässä maassa yleensä) perustellusti:

Olennaista olisi keskustella museon sisällöistä. Koko museo epäonnistuu, jos siitä tulee virallista valtiollista historiaa tukevien myyttien rakentamisen ja ylläpitämisen väline.

Valtiollisen historian museon pitäisi tarjota kansalaisille välineitä kriittisen historiannäkemyksen muodostamiseen ja historiaa koskevan vuoropuhelun vahvistamiseen. Suomen valtiollisessa historiassa on monta teemaa, alkaen Ruotsin vallan ajasta, autonomian ja venäläistämispolitiikan kautta itsenäistymiseen ja sisällissotaan, edelleen toisesta maailmansodasta vaaran vuosien kautta kylmään sotaan ja aina eurointegraatioon ja globalisaatioon saakka, joita koskevaa kriittistä kansalaiskeskustelua tarvittaisiin pölyttyneitä ennakkoluuloja ravistamaan.

En tiedä, onko museolaitoksella valmiutta tarttua näihin haasteisiin, mutta toivottavasti on.

Kokemukseni perusteella, Juha, on. Valitettavasti niin monet ihmiset eivät vain halua kuunnella meitä.

Professori Yrjö Renvall pelkää, hyvästä syystä, hankkeen uskottavuusongelmia ja puolustaa Mansea:

100-vuotisjuhla tässä hakee monumentaalista ohjelmaa, joka on viritetty niin, että siitä ei isänmaallisuuttaan voi kieltäytyä kukaan. Laman pitkittyessä tästä ehtii tulla eturivin hanke myös siihen keskusteluun, jossa elvytetään rakentamalla. Pelottava visio on vihkiäisjuhla tyhjässä tilassa, jossa muoto ja manööveri ovat ohittaneet asiallisen sisällön.

Tullakseen kohdelluksi historia ansaitsee enemmän. Kyky ylläpitää nykyisiä museoita ja kehittää niitä, on varmistettava ensin. Joitakin päiviä sitten esitelty ajatus arkkitehtuurin ja designin suunnitelmista Kaartin kaupunginosassa kannattaisi katsoa myös tässä saumassa.

Aineistoa pitää tietenkin kerätä, vaikka tämän vähäisen valtiollisen matkan muistaa vielä jokseenkin jokaisen mummo tai isomummo. Mutta jos aluepolitiikka on tässä se juttu, tamperelaisena sanon tietenkin, että Tampereelle.

Politiikan tutkija Iivi Anna Masso on diplomaattinen, vastaten kysymykseen, mutta välttäen aitosuomalaiseen (vai oliko se suomettuneeseen) tapaan vastaamasta ongelmaan:

Historian kartoittaminen ja muistaminen ei koskaan ole turhaa, ja ottaen huomioon, että tiettyjen tahojen pyrkimykset historian vääristelyyn eivät ole kadonneet mihinkään, museon merkitys korostuu edelleen.

Mutta tämähän se ongelma juuri on, Iivi. Tuolla nimellä museo on juurikin osa tätä tiettyjen tahojen toimintaa.

Sitten täyslaidallinen vastustusta:

Kirjailija Anja Snellman:

Kakola on juuri oikeapaikka (sic.) Valtiollisen historian museolle.

Museon eteen patsaat Suomen hevoselle ja Suomen naiselle.

Kustannuspuolen voisi ottaa hoitaakseen Renny "Marsalkka" Harlin.

EI

Professori Matti Wiberg iskee tyylilleen uskollisesti suoraan asian ytimeen:

Kunhan muistetaan, että museon pitää palvella ensisijaisesti totuutta eikä valtiota.

Rahat ehdotan juustohöylättäviksi kirkoille ja urheiluun osoitetuista valtion varoista (eli opetusministeriön pääluokista 29:51 ja 29:90).

Tylytyksestään tunnetulta Antti Nyléniltä ei heru myötätuntoa nykyisillekään museoille:

Museo tuskin on oikea keino esitellä filosofisia, abstrakteja asioita, kuten "valtiota". Sitä varten on kirjallisuus.

Mitä museoon muka tuotaisiin? Mannerheimin pyssyt ja Kekkosen mustekynät tietääkseni jo pölyttyvät jossakin muualla.

Ja jos tarkoituksena on rakentaa jonkinlainen muistelukeskus 1900-luvun sodille, kannatan ajatusta vielä vähemmän.

Kerrankin Jaakko Hämeen-Anttila antaa laulaa kuin muhajediin konsanaan:

Hanke haiskahtaa eläkkeelle jääneiden poliitikkojen ja poliittisten virkamiesten halulta luoda itselleen monumentti, mahdollisesti alueellisesti "sopivasti" sijoitettuna.

Kuvataiteilija Silja Rantaselta hanke ei saa sympatiaa:

Hänestä museohanke kuulostaa siltä, että halutaan rakentaa virallinen kertomus propagandan tapaan.

Sitähän se juuri onkin. Tutkija Annamari Vänskä osoittaa siihen liittyvät ilmeiset ongelmat:

Jo nimenä "valtiollisen historian museo" assosioituu ikävästi totalitarismiin

Erityisesti ongelmallista on keskustelu erilaisten näkökulmien ja arvojen välillä, mihin Vänskä puuttuu toteamalla:

Pääsisivätkö museossa esille epämieluisat historialliset muistot, entä virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle jäävien ryhmien, esimerkiksi naisten ja lasten ääni? Olisiko museossa tilaa homo-Mannerheimille?

Kulttuuriyrittäjä Raoul Grünstein näkee tällaisen museohankkeen selvät ongelmat:

Suomen tuhatkunta museota takaavat, että maamme on asukaslukuun nähden museoiduin maa planeetallamme. "Valtiollisen historian museo" kuulostaa juuri sellaiselta kauhistukselta, joka kerää kymmenkunta ihmistä päivässä kuulemaan valtiovallan kansalaisille lähettämää valtiollista tervehdystä, joka kertoo... valtiovallasta.

Se mistä halutaan tiedottaa, ei välttämättä ole sama kuin se, mihin yleisöt nykyään haluavat vapaa-aikansa käyttää.

Juuri näin, vaikka alalla olenkin.

Historioitsija Mirkka Lappalainen "vierastaa ajatusta museosta, joka esittelisi yhden, virallis-nationalistisen totuuden Suomen historiasta." Kuulostaa tutulta:

Kuka määräisi, mitä esimerkiksi sisällissodasta kerrotaan? Tutkijatko?

Poliittisesta ja valtiollisesta historiasta on sitä paitsi vaikea saada kiinnostavaa museota. Sodat ovat toinen asia, mutta meillähän on jo sotamuseo. Eikö sitä kannattaisi kehittää?

Kyllä, kannattaisi, ja lisäksi ottaa pois MPKK:n alaisuudesta.

Lopuksi paras; ohjaaja Erik Söderblom tiivistää koko keskustelun hankkeesta tavalla, johon voin vain yhtyä:

On se humoristinenkin, kuin aprillipila.

Täydet vastaukset laajemmin: HS-raadin vastaukset kysymykseen: Pitääkö Suomeen perustaa valtiollisen historian museo?

Valtiollisen historian museo, osa 1.

Joukko suomalaisia jääriä, etunenässä itse Veijo Meri, on jättänyt eilen valtioneuvostolle ehdotuksen Suomen valtion historiaa esittelevän museon perustamisesta. Museoliitto ei ole vielä asiaa kommentoinut, mutta aiheesta on alalla työskenteleviä tiedotettu seuraavasti:

Joukko arvovaltaisia kansalaisia ehdottaa, että Suomeen perustettaisiin
valtiollisen historian museo. Ehdotuksen allekirjoittajien mielestä
museo tulisi vihkiä Suomen itsenäisyyden saavuttaessa sadan vuoden iän
vuonna 2017. Ehdotus jätettiin Valtioneuvostolle 20.1.2009.

Tavoitteena on, että museo antaisi kokonaiskuvan Suomen valtion
rakentumisesta. Museon tulisi kertoa valtiollinen historia
esihistoriasta nykypäiviin. Ehdotuksessa arvostellaan, että nykyään
Suomen valtion rakentumisesta ei saa selvää julkista kuvaa sen paremmin
kotimainen yleisö kuin ulkomainen kävijäkään.

Museon perustaminen olisi allekirjoittajien mielestä kunnianosoitus
sille suomalaisten sukupolvelle, joka kävi läpi sotien vuodet
1939-1945, jälleenrakensi maan ja loi pohjan nykyiselle hyvinvoinnille.
Historian eri vaiheet olisi museossa tuotava esille tasapainoisesti ja
tasapuolisesti.

Ehdotuksen on allekirjoittanut 28 kansalaista. Mukana ovat esimerkiksi
akateemikko Veijo Meri, ministerit Heikki Haavisto, Jaakko Iloniemi,
Kalevi Kivistö, Ole Norrback, Jaakko Numminen ja Pär Stenbäck sekä
SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen. (Museoposti, Suomen museoliitto)

Suutari voisi taas koittaa pysyä lestissään. Niin, ja meillähän on jo yksi kansallinen museo hoitamassa jotakuinkin juuri tätä tehtävää, mutta tämä ei näköjään kelpaa. Ja miksi kelpaisi, kun siellä ei kerrota valtiollista historiaa esihistoriasta nykypäiviin. Saanen huomauttaa, että nykyisen Suomen valtion alueella ei edellä mainittuna ajanjaksona ole ollut minkäänlaista valtioksi miellettävää ennen niin sanottua keskiaikaa, joten olisi täysin anakronistista projisoida jotain vain sata vuotta olemassa ollut yhteiskunnallista konstruktiota näin kauas historiaan.

Ottaen huomioon edellä lainaamassani postissa mainitut kansalaiset (medborgare) en tietenkään voi olla yllättynyt tällaisesta vedosta. Varmaa on se, että Valtion satavuotisjuhlien eittämättä lähestyessä (enää 3241 päivää), tällaiset mielenilmaisut yleistyvät.