Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 4

On loppuarvioinnin aika.

Lähdin Taavettiin perjantaina huoltoauton haettua ylimääräisen varustuksen klo 15.11. Merikeskus Vellamon pihasta. Lauantai oli lepopäivä, joskin humoristisia vesilajeja harrastettiin. Sunnuntain aamulenkillä (n. 5 km) tuntuma oli siinä määrin hyvä, että päätin palata tuolloin. Paluu alkoi klo 15.00.

Menomatkan kesto taukoineen oli tasan viisi tuntia, eli kokonaiskeskinopeus oli aika tarkalleen 17.5 km/h. Taukoja pidin n. 30 minuuttia, jonka mukaan laskettuna ajokeskinopeus nousee lähelle 19,5 km/h. Alku sujuikin vauhdikkaasti ja ensimmäiset 25 km menin selvästi yli 20 km/h vauhtia. Takanani oli miellyttävä tuuli, enkä voinut senkään takia hidastella.

Kohdasta 23 km alkaen olin maantiellä 26, joka omien tutkimusteni ja muiden ennakkovaroitusten mukaisesti oli kapea ja jossain määrin epämiellyttävä. Tien reunassa ei mäkisissä kohdin ollut reunaviivan toisella puolen kuin 5-10 cm kaistale asfalttia ja polkea sai todellakin kieli keskellä suuta.

Perjantaina oli yhä huomattavasti liikennettä, etenkin rekkoja, joiden taakse kapealla ja mutkaisella tiellä kertyneet henkilöautot tuntuivat kaikkein vaarallisimmilta. Ne eivät havainneet rekan perässä roikkuessaan pyöräilijää ja eivät näin myöskään osanneet hakea etäisyyttä. Sanoisinkin yleistäen, että ammattiautoilijat olivat kaikkein kohteliampia ja katumaasturien kuljettajat kaikkein välinpitämättömimpiä minua kohtaan. Mennen ja tullen vain kaksi rekkaa ajoi läheltä, kun tilaa ei vain ollut, toinen suomalainen, toinen venäläinen. Olin kuitenkin varautunut tähän, ja kapeassa metsätierännissä autot kuuli aina hyvin etukäteen, jolloin saattoi painautua alas tangolla ja keskittyä pysymään omalla linjalla.

Menomatka sujui ilman hidasteita n. 35 km/h tienoille, minkä jälkeen tuli ensimmäinen, lähinnä harjoittelun luonteesta johtuva pienoisjäätäminen. Pääsin kuitenkin tasaista tahtia taukopaikalleni, 48 km kohdalla sijainneelle Pyhältön Salelle. Täällä minua odotti vedenostokäynnin jälkeen paparazziyllätys, kun kauppareissullaan eksynyt huoltoauto yhytti minut tankkaamasta.

Lähdin tauon jälkeen turhankin kovaa hyökkäämään etapin mäkisimmälle, mutkaisimmalle ja muutenkin synkeimmälle metsätaipaleelle. Välillä 48-60 km laskin arviolta menneeni noin 24 km/h vauhtia, mikä jäi varmasti reissun huipuksi vähintään 5 km matkalla ja oli tällaiseen matka-ajoon aivan liikaa. Päästyäni Etelä-Karjalan puolelle (välissä oli tällöin pätkä Kouvolaa), pidin lyhyen tauon maakuntarajalla ja jatkoin auringon laskiessa hiljalleen selkäni taakse. Tieosuudelle 60-70 km sattuivat reitin suurimmat mäet ja huomasin olevani varsin väsynyt.

Tuplasin heti energiansaantini, mikä oli helppoa energiageelien avulla. Näin saavuin 70 km merkille jotakuinkin aikataulussa, joskin nopeus oli selvästi laskenut n. 18 km/h tienoille. Saavuin näin pitkän alamäen myötä merkille ja hyppäsin Luumäen eteläpuolella hetkeksi satulasta. Olin selvästi saanut lisävoimia siitä ajatuksesta, että kohta saapuisin 6-tielle ja pian matkani päähän.

Jäljellä oli paperilla naurettava 18,5 km matka. Seuraava kymppi oli kuitenkin yhtä tervan juontia. Tasaisesti harjulle nouseva 26-tie antoi paikalliselle pikkutielle, joka oli liikenteen suhteen optimaalinen, mutta maastoltaan yhtä mäkeä, suuntaan ja toiseen. Tien 3841 risteyksen ST1:n kohdalla iski epäusko, sillä tiesin edessäni olevan reitin vaarallisin osuus 6-tien reunaa pitkin. Ensimmäistä kertaa menomatkalla mp3-soittimeni pelasti minut. Sonny Crockettin teeman alkaessa pumpata korvissani totesin itsekseni: hän ei anna periksi , enkä anna minäkään.

Tunne vahvistui, kun alitin maantien ja havaitsin Google Streetview:n tiedot pahasti vanhentuneiksi. 6-tien pohjoispuolella oli juuri tänä kesänä tehty kevyenliikenteen väylä täydellisine asfaltteineen. Kun seuraavaksi retkeni teemabiisi Ride the Wild Wind pärähti käyntiin tiesin pääseväni perille. Jalat olivat kuitenkin jo kovasti hapoilla ja istuminen tuntui koko ajan vaikeammalta ja vaikeammalta. Muutama pitkä mäki tällä pätkällä kohti Risulahtea piti vetää irti satulasta ja täysin hapoille asti, mutta menin taas vauhdilla ja pääsin vimeiseen mutkaan ja kohti maaliani.

Saavuttuani hiekkatielle tiesin viimeisen kilometrin koittaneen. Tie oli kuitenkin todella paha kovaksi pumpatuille renkailleni ja viimeisessä mäessä ketju hyppäsi etukiekolta sisään. Katsoin kelloa, ja tajusin olevani lähellä tasan viiden tunnin mittaa. Äkkiä satulasta ja adrenaliinin avulla ketju takaisin ja ylämäkeen. Kun laskin alas viimeistä oikealle kaartuvaa mutkaa tiesin saavuttaneen haamuajan.

--

Palautuminen oli syytä aloittaa heti. Jatkoin tankkausta ja vedin proteiinipitoisia tuotteita heti, vaikka viimeiset kilometrit olivat suorastaan oksettaneet minua. Pulahdin melkein heti järveen saadakseni lihakset viilennettyä, ja tämän jälkeen laitoin kylmägeeliä polviin. Näin sain pahimmat hitit pois heti alkuunsa. Aloitin myös energiavarantojen täyttämisen, sillä paluu koittaisi pikemmin kuin luulinkaan.

Sunnuntain paluu alkoi kellon lyödessä kolme. Läpi illan tuuli puski minua vastaan lounaasta ollen siis sivuvastainen tai suoraan päin. Metsässä tämä ei haitannut mutta Pyhältön eteläpuolella peltoaukeilla tuuli söi tehoja huomattavasti. Alku oli kankea ja päädyin pitämään useampia lyhyitä taukoja, joskin taukojen kokonaispituus pysyi perjantain mitassa suurin piirtein.

Minulta meni tunti ensimmäiseen 18,5 kilometriin, eli perjantain 70 km merkille. Tämän jälkeen synkkä metsätaival oli vastakkaiseen suuntaan huomattavasti helpompi. Siinä missä perjantaina oli tuntunut siltä, että vietän kaiken aikani ylämäissä, nyt fiilis oli paljon tasaisempi ja pitkät alamäet siivittivät minut hyvään vauhtiin. Ajoin seuraavat 10 km 20 km/h vauhtia ja saavuin lähes aikataulun mukaisesti Pyhältöön. Pidin vähän lyhyemmän tauon ja laitoin kylmägeeliä polviin ja sääriin, jotka olivat alkaneet ilmoitella itsestään matkan aikana.

Matka täältä Haminaan ja Helsingintien risteykseen n. 25 km oli varsin huomaamaton. En sipannut yhtä pahasti kuin tullessa, mutta pikku hiljaa vauhti alkoi hiipua. Kova tuuli teki pariin otteeseen pitemmistä ylämäistä yhtä tuskaa ja jouduin hetkittäin nousemaan satulasta tangolle.Olinkin näin 26-tien päätyttyä Haminan palokunnan nurkalla n. 3 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Ikiaikaisten sukumaiden läpi pyyhältäessäni tuntui varsin hyvältä, mutta sitten saavuin Saksalaan. Olin taas ottanut kiihdytetyn energiatankkauksen käyttöön, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että yksikin geelisiemaus tai patukan pala ja mies on tien sivussa kontallaan. Noustessani pitkää mäkeä Ristinkalliolle tehoni tipahtivat. Seinä nousi pystyyn.

Himmailin alas Otsolaan ja saapuessani 10 km merkille Karhulan itäpuolelle olin aivan piipussa. Olin selvästi 10 minuuttia aikataulusta jäljessä ja hyydyttelin Helilän läpi Korkeakosken haaralle. Bruce Springsteen kuiskali korvaani:

You can call me Joe
Buy me a drink and shake my hand
You want courage
I'll show you courage you can understand
Pearl and silver
Restin' on my night table
It's just me Lord, pray I'm able

Darlin' with this kiss
Say you understand
I am the nothing man
I am the nothing man

Olin lopussa. Mutta pomo ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Yhdeksästä sadasta seitsemästäkymmenestä viidestä kappaleesta koneeni päätti arpoa seuraavaksi laulun Lonesome Day:

Better ask questions before you shoot
Deceit and betrayals bitter fruit
It's hard to swallow, come time to pay
That taste on your tongue don't easily slip away

Let kingdom come I'm gonna find my way
Through this lonesome day

Sain uutta virtaa ja pistin suuremman välityksen silmään, oli aika taistella, yksin kohti kotia. Näin pääsin Kyminlinnaan asti. Täällä tuuli yhytti minut uudestaan, eikä edes brutaalista death metallista ollut minua siivittämään. Laskin hitaasti, jalat löysinä ja etureidet tulessa kohti Langinkosken haaraa ja Sutelaa. Ajattelin, että tämäkö oli viimeinen hurraani. Kello kävi vähiin ja tiesin nyt, etten ehtisi itselleni perjantaina asettamaan viiden tunnin aikarajaan.

Kavutessani kohti Pirosenvuorta kello löi kahdeksan, se oli siinä. Tällä hetkellä Dance on the Graves (lil'siztah') hyökkäsi kuulokkeisiini. Ei ei se tässä ole ajattelin. En ehkä päässyt haamuaikaan, mutta ilman loppukiriä en luovuttaisi. Isompaa välitystä vaan alle ja jalat pyörimään.

Viimeiset kaksi kilometriä tulin kovempaa, kuin ikinä ennen. Vedin tasaisella pyöräni toiseksi suurimmalla välityksellä hurjaa haipakkaa. Paha olo, poltto jaloissa, tärinä käsissä ja kyyneleet silmissä - mikään ei minua estänyt, sillä korvissani soi vain:

Shout, shout, let it all out
These are the things I can do without
So come on, I'm talking to you
So come on.

Tuulispään lailla saavuin kotipihaan ja heittäydyin nurmelle makamaan. Sydän takoi rinnassa ja hengitys rahisi, mutta minä olin perillä.

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 3

Lähtö on lähellä. Osa tavaroista on ulkoistettu autokolonnaan, pyörä on rassattu ja rasvattu eilen torstai-iltana ja reppu on pakattu. Matkamusiikin kuunteluun on soitin pakattu minigrippussiin kosteutta torjuen, sillä pussi on pyöräilypaidan takataskussa (repun alapuolella). Kuulokkeet ovat urheilumalliset korvapidikkeillä. Niissä on vähän heikompi äänenlaatu, mutta kerrankos tuo menee. Kuulokejohdon kiinnittimen saa sopivasti kypärän hihnaan kiinni, jotta pysyvät myös mukana menossa.

Tänään on ollut ohjelmassa venyttelyä, tankkausta ja mielikuvaharjoitteita. Reittikartta tosin unohtui aamun hässäkässä kämpille, mutta onneksi tukiosasto sai senkin kärrättyä lähtöviivalle ajoissa. Ei kai tässä muuta voi todeta kuin, että kantti on kova ja tahto luja. Taavetissa tavataan!

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 2

Lähdön hetki on pian ja onkin aika käydä varusteita ja muuta olennaista läpi.

Hankin tätä reissua silmällä pitäen, mutta aivan yhtä lailla syksyn pimeneviin iltoihin uusia valoja. Etuvalo minulla onkin jo hyvän aikaa ollut, mutta hoidin toisen ihan vain varmuuden vuoksi. Lisäksi hankin pienen, LED-takavalon. Se on kätevällä tarranauharipustuksella laitettavissa kätevästi osoittamaan taakse ja täyttää tällaiselta Suomessa edellytetyt vaatimukset. Täältä kannattaa muuten kerrata vähän ohjeita ja sääntöjä pyörällä liikkumiseen (ja pyöräilijöiden liikenteessä huomioimiseen). Tällä retkellä on sen verran huolella maantieosuuksia, että näkyminen on syytä ottaa oikeasti vakavasti.

Hoidin sitten myös pyöräilypaidan, -housut ja uudet tekniset sukat. Vaikka tämä kuulostaa taas ihan turhalta miehistelyltä (eittämättä se sitä lieneekin), niin täytyy tässä todeta, että nuo vermeet päällä on todella miellyttävä ajaa vähän pitempiä lenkkejä. Ei ongelmia hiertymisten ja rasitusvammojen kanssa.

Otan tietenkin mukaan kuminpaikkaussarjan (avaamaton), varasisäkumin, rengasraudat, hyvän pumpun, hommaan sopivia työkaluja, ratasöljyä, sekä pienet muovikäsineet korjaustöitä varten (eivät mene kädet öljyyn!). Viimeisen vinkin opin Selinin kaksikolta Tourilta!

Nestettä pitää tietenkin juoda ja energiaa saada. Tätä silmällä pitäen sovitin juomareppuni sisuksen rinkkani sellaista varteen suunniteltuun taskuun. Kolme litraa vettä letkussa aivan leuan alla, helpottaa perusnesteytystä tiellä. Näiden lisäksi laitan pyörässäni kulkevaan juomapulloon vähän tujumpaa energiajuomaliuosta. Matkassa on sitten myös erinäisiä patukoita ja energiageelipusseja. Peruskamaa siis. Tauolle olen varannut sopivaa matkaruokaa, banaania, rusinoita, pähkinöitä ja muuta sellaista.

Lopuksi matkamusaksi on valittu sopivan menevää, muttei liian tiukkaa musiikkia. Jokainen kappale saa miehen jaksamaan vielä vähän pidemmällä -tahdittomuuttaan tai tajuttomuuttaan.

Alkuviikosta on jatkettu matka-ajotuntuman hakemista ja valmistavia lenkkejä. Tunne on aika hyvä, sillä lyhyemmät lenkit menevät aika huomaamatta. Oikeastaan sitä todella syyhyää päästä tien päälle. Mikäli se on tekniikan salliessa mahdollista, koitan päivittää blogia viikonloppuna kertoakseni tuntoni Taavetista.

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 1

Kolmekymppiä lähestyy vääjäämättä ja laiskistuminen vaikuttaa väistämättömältä. Mikä ratkaisuksi?

No vaikka omien rajojen testaaminen mielekkäästi! Olen menossa kaverin mökille jokakesäiseen tapahtumaan, jossa luvassa on huumoriurheilua ja saunomista. Autolla Kotkasta Taavettiin menee hetkessä, mistä sainkin eilen idean. Heti ajatuksen pulpahdettua päähäni tunnelma sähköistyi. Tiesin tarkoitukseni. Tämä minun olisi tehtävä! Tarkistin matkan Kotkan ja Taavetin välillä, ja siinä se oli 87,5 km.

Onhan se paljon, mutta olen aiemminkin polkenut päivän aikana jotain 70 km pituisia matkoja, eivätkä hiljattain ajamani Kotkan kierrokset (31 km) ole todellakaan tuntuneet niin pahoilta. Sitä paitsi nyt olen hionut paitsi kalustoa myös polkemistekniikkaani entisestään ergonomisemmaksi. Tänään sitten tein aamulla töihin mennessäni 15 km:n mittaisen matka-ajoharjoituksen. 19 km/h ei tuntunut mitenkään pahalta, joten kun tuosta tiputtaa vielä vähän n. 17 km/h vauhtiin, niin matkan pitäisi taittua n. 5 tunnissa ja 10 minuutissa. Siihen vielä kolmisen taukoa (pari lyhyempää vesitankkausta ja yksi ruokatauko) niin puhutaan 6 tunnin ajosta. Perillä onkin sitten järvi ja sauna valmiina.

Suunnittelin sitten reittini ja kävin vielä Google Street Viewstä katsomassa kriittiset siirtymät, pyörätiet ja taukopaikat haltuun, tein inDesignilla kartan, jossa etappipätkät näkyvät. On paljon palkitsevampaa, kun tietää, että nyt tuli muuten 60 km täyteen. Teitenkin voisin hankkia hienoja laitteita tähän hommaan, mutta ei nyt vielä sentään. Reitti on tässä:

1. Lähtö Kotkansaarelta, Merikeskus Vellamosta.

2. Kyminlinna-Karhula väli ja koilliseen kohti Haminaa.

3. Vanhaa Haminan tietä pitkin. Vähän ennen mutkaa tulee 20 km täyteen.

4. Reitti helpottuu tässä, kun siirrytään tielle 26, jota ajetaan aina Luumäelle asti.

5.-10. Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Valtaosa matkasta tehdään maaseudun ja metsän läpi vaihtelevalla, kumpuilevalla reitillä, joka kiipeää hiljalleen rannikolta salpausselälle.

11. Luumäen keskusta. Kivijärvi häämöttää oikeassa ylänurkassa.

12. Viimeinen kymppi kutostietä ja perillä ollaan!

Tällainen olisi tarkoitus siis tehdä noin viikon päästä. Seuraavassa postissa lisää teknisistä yksityiskohdista ja matkavalmisteluista.

Merenkulun turvallisuus ja alueellistaminen

HS käsitteli eilen pääkirjoituksessaan Rovaniemi on Suomen uusin merikaupunki suunnitelmia siirtää liikenteen turvallisuusviraston merellisten toimintojen ohjaus - kyllä, todella - Rovaniemelle. Tarkemmin:

Merenkulun ei pitänyt kuulua alueellistamisen piiriin, mutta kesän aikana kohteiksi on nostettu muun muassa alusrekisteri, merimiesten pätevyyskirjat, merimiesluettelo ja osa luotsausasioista. Näistä useat varustamoita, telakoita, merenkulkijoita ja tavallisia veneilijöitä palvelevat tehtävät edellyttävät laajaa merenkulun asiantuntemusta ja verkostoja sekä kontakteja. Tehtäviä ei voi hoitaa puhelimitse tai sähköpostitse. HS 1.8.2010

Suomessa on meren rantaa, on satamia ja merellisiä perinteitä, mutta ei mitään näistä Rovaniemellä. Merellisesti, joko ammatillisesti tai harrastuksenaan suuntautuneet ihmiset asuvat hekin pitkälti rannikolla. Ammatillinen asiantuntemus on todellakin keskittynyt muutamiin keskuksiin, joista hallinnollisesti merkittävin on Helsinki. Syy tähän on valtiollisen päätöksenteon keskittyminen pääkaupunkiin, ei niinkään Helsingin poikkeuksellinen merellinen kulttuuri. Silti näin vähäväkiselläkin maalla on hyvä olla hallinnollinen keskus, missä tieto ja taito ovat nopeasti saavutettavissa, eivät vain etänä.

Harva mereen sitoutunut asiantuntija on valmis pakkaamaan elämänsä ja siirtymään Lappiin. Kokemuksesta voidaan jo todeta, että näissä siirroissa käy kovin usein niin, että institutionaaliseen muistiin tulee ilkeitä katkoksia. Tietenkin, jos kaikki Trafin työntekijät olisivat yhteen ääneen vaatineet muuttoa, kun Rovaniemellä asioiden hoitaminen merimiesten, satamien ja varustamoiden kanssa kävisi niin paljon helpommin. Nyt näin ei tainnut kuitenkaan olla.

Kun lisäksi otetaan huomioon, että eritoten Suomenlahti on äärimmäiseen vilkkaasti liikennöity meri ja sellaisena kovin ahdas ja vaarallinenkin, on mielestäni kovin kummallista, että edes suunnitellaan toimenpiteitä, jotka mitenkään heikentäisivät olemassa olevaa merenkulun turvallisuuden järjestelmää. Voi tietenkin olla, että joku on laskenut koko homman ja tämä säästää ihan tolkuttomasti rahaa vaarantamatta kohtuuttomasti Itämeren ja Suomen rannikon turvallisuutta. Minä en nyt vain ihan heti tätä liikettä ymmärtänyt, sen enempää kuin HS:nkään toimittaja.

Ehkä kuulemme asiasta lisää. Välikysymystä on turha odottaa, sillä kyseessä on aivan liian pieni byroo eduskunnan ihmeteltäväksi. Ketä kiinnostaa?