Uutta musiikkia Norjasta – Kvelertak: Kvelertak

Kiitos heti alkuun K:lle vinkistä, osui ja upposi.

Norja on tuonut meille black metallin sen monissa muodoissa. Norja on tuonut meille Turbonegron denim punkin. Mitäs jos nämä kaksi yhdistettäisiin, mitäpä jos tehtäisiin punk-metallia?

No, ihan historian valossa ei tehtäisi mitään uutta, sillä Venom oli punkkia satanistisin läppäsanoituksin, ja punkin DIY-arvot ovat olleet lähellä BM-bändien toimintatapaa, kunnes musiikista tuli oikeasti kaupallista ja sen tekemiseen tarvittiin sinfoniaorkestereita ja oopperalaulajia. No joo...

No nyt kuitenkin Stavangerista tulee kuuden kaverin poppoo, joka paukuttaa hyvällä huumorilla Turbonegromaista tiukkaa rokkia, mitä nyt saundit ovat metallia ja laulu suoraan Deadin laulukirjasta (vai oliko se sittenkin muovipussi?). Bändin levyllä on muuten vieraillut mm. tämä kaveri (aivan sivun alalaidassa). Parilta biisiltä löytyy hurmoshenkistä äijäkuoroakin ja kaikki sanoitukset ovat jollain norjankielen murteella. Asiaa, eli kuunnellaanpa:

Kvelertak – Kvelertak

1. "Ulvetid" (Wolftime) 3:29

Oiva nimi avausraidalle. Nyt ollaan ihan BM-henkisissä aatoksissa, ja kummakos tuo, kun avausnostatuksen jälkeen iskee 100 %:n BM-säkeistä. Tästä mennään kuitenkin välillä suoraviivaisempaan tuuttaan ja väliin heitetään kitaralla rock-lickejä. Äänivalli on kuitenkin täysveristä 1990-luvun lopun BM:ää, missä väliosan tomiriffi sopisi mille tahansa groovemetalbändille. Laulut ovat tässä suden hetkessä puhdasoppisen kätiseviä, kuten kuuluu, mutta kyllä kitarasoolon (rock) väliin voi heittää miehekkään "ugh":n. Mikäs siinä, toimii!

2. "Mjød" (Mead) 2:30

Avauksessa on jo tasainen isojuntta alkaen negromaisesti bassolla ( sitten basari+virveli tasatahtiin) ja korkea piano (rock), ja eikun taas huudetaan. Kertosäe vedetäänkin sitten joukolla kunnon viikinkihenkeen puhtaan Monster Magnet -riffin päälle (Powertrip itse asiassa). Vähän tässä biisissä on näitä uusia metallivaikutteita modulatioineen (edestakaisin pitkin biisiä) ja taukoineen, sekä akustisine breikkeineen, mutta vauhti pysyy koko ajan päällä ja olisihan tätä kiva simaa särpiessä paukuttaa.

3. "Fossegrim" 3:32

Tälle ei sitten Wikipediasta löytynyt edes käännöstä. Oh well, lofikitaran matkaan ja kätisemään. Paljon näyttää laulajalla olevan juttua, ennenkuin päästään kertsiin. Tämä hyppää sitten ysärimäisesti leadkitarabreikillä tuuttaan. Tuttua kamaa. Väliosan (ehkä kitaralla tehty) moogmainen stonermelodia onkin sitten jotain ihan muuta, ja niin on muuten AC/DC:ltä vedetty call and response -kitarasoolokin, joka aivan luonnollisesti lomiutuu Ruotsidetsku-väliosaan. Tässä biisissä ei muuten ole mitään järkeä, mutta tarviaako tuota, kun se toimii. Ai niin lopussa un negrohuudatus pikakelauksena.

4. "Blodtørst" (Blood Thirst) 3:37

Tämä alkaa örkkikuorolla, joka hokee Manowarmaisesti otsikkoa taustalla soivan turbonegro punkriffin päällä. No pitkään ei tämäkään biisi pysy samana. Kertsissä on harmoniakitaralead, joka sijoittuu jonnekin Thin Lizzyn ja Entombedin puoliväliin – siis jos sellaista paikkaa edes tässä todellisuudessa on! Väliosa onkin sitten akustista helinää ja stonerproge wahkitarasoolo. Why not? Taas moduloidaan muuten. Tämä on nykyään näiden metallibändien juttu kaitta rantain. Ehkä tässä on aistittavissa jotain Lardin jälkeisen euroviisumaiseman häikäilemättömyyttä. Euroviisuiskelmät ovat niin selvästi valtakulttuurissa kertakäyttöroskaa, että niiden muotokielen käyttäminen metallissa takaa halveksunnan. Paluu marginaaliin? No siihen nämä pojat ovat aivan liian iskeviä, tätähän kuuntelisi vaikka kännissä.

5. "Offernatt" (Offer Night) 4:29

In Flames olisi ollut kymmenen vuotta sitten ylpeä tästä introsta ja Moonspell pääriffistä. Mutta onneksi väliin voi heittää rokkia ja emotaukoja. Näin ännällennä kuuntelulla tämä kohkaaminen alkaa vähän menettää tehoaan. Mutta tosiasiassa tämä on todellinen hittibiisi, jonka kuka tahansa metallikepittäjä (no ei Chuck mutta muuten) voisi ylpeästi esitellä bändilleen. Soolokin on suoraa rockvinkunaa, kevyellä stonersaundilla tosin. Kolmen kitaran valli on oikein stereona esillä biisin lopussa: (oikea kaiutin) tydididydii, (keskeltä) tutututu (vasen) tidyy. Ei huono ja vielä fadeout vasempaan kannuun, kun oikeasta alkaa soida seuraavan kappaleen hitti-intro. On ne epeleitä.

6. "Sjøhyenar (Havets herrer)" (Seahyenas (Lords of the Ocean)) 4:50

Tämä on nyt sitä viikinkimuistitietoako? Kai, mutta ainakin se on ensimmäisen minuutin verran puhdasta BM:ää. Sitten siitä tulee taas turbonegroa, kun laulaja ja joku jamppa vasemmalla käyvät ajatustenvaihtoa. Tämän päälle wahliidi ja akustisen kautta nostatukseen ja kertsiin. Kyllä näillä viikingeillä taitaa rautapaidan sijaan olla kütte päällä. Ou!

7. "Sultans of Satan" 4:35

No niin. Nyt päästiin asiaan, ja täysillä. Puolitempoinen (slowari siis) paukutus pitää sisällään tuskaa – ainakin kertsiin asti. Sitten alkaa sellainen ryhmälaulu, että oksat pois. Stemmat vinkuvat ja minulle tulee mieleen tämä, mutta niinkuin pop-musiikkina. Väliosan vinkuna on vielä BM:ää, mutta sitten vaihdetaan stoneristi tahtia ja lähetään junnaamaan, päälle vielä mölystä ja kammetuksesta koostuva ei-kitarasoolo ja suboktaavinen uuu-nostatus toiseen väliosaan, ja voi pojat, tämä biisi onkin karannut mekaanisen härkäjumalan tallista. Niin, ja sitten tulee taas acca-daccaa. Laulukin on yhtä selvää kuin Bon Scottilla kahden viskipullon jälkeen.

8. "Nekroskop" (Nekroscope) 5:10

Ei tämä Mayhemia ole, mutta jotain pahuutta tähän ralliin on päätynyt. Taas mennään tasaisella punkrockpoljennolla, mutta väliin isketään sopivan tuhnuisesti miksattua blastia. Kyseessä on ehkä levyn vähiten itsestään ääntä pitävä biisi, mutta siinä on jotain suoraviivaista ja toimivaa. Tällaista metalli oli yhdeksänkymmentäluvulla, silloin kun metallia kuuntelivat epäsuosiossa nurkkia nuohoavat urpot. Loppuun tulee tuolle ajalle sopiva jumitusfeikkiloppu, joka kaikessa huonoudessaan vain ilmentää tätä mielikuvaa.

9. "Liktorn" (Corns) 5:35

Meksikolaista oluttako? En tiedä, näinköhän tietää kukaan. Basarilla sisään BM-paikkeeseen. Laulu on kaukana hautajaiskuun takana (i skogen mörke). Sitten väliin melodinen osa ilman laulua ja minuutin pituinen eksyminen metallicahenkiseen instrumentaalimaahan. Tämä korjataan seuraavassa säkeistössä munkkikuoromelodialla (hirveän BM-kaiun takaa tietenkin). Tämä biisi olisi, kuitenkin huonommilla tuotantoarvoilla, istunut minkä tahansa BM-bändin levylle vuosina 1994-1997. Ok, no viimeisen minuutin rockkukkoilu sikseen.

10. "Ordsmedar av rang" (Wordsmiths of rank) 4:27

Siis mitä? No biisi alkaa kuin myöhempien aikojen Zeppieepos ikään. Itseasiassa tämä vaikuttaa ihan joltain Achilles Last Standin metallilapselta. Kitarasaunditkin ovat astetta kuulaammat kuin tähän asti. Jah! Säkeistöön on otettu Sepulturalta (BS-coverista Symptom of the Universe) nerokas kasvava kaiku. Kitaravalli on biisin mittaan tasaisempaa puuroa kuin muissa uudemmalta kuulostavissa biiseissä ja "kirkasta" lauluakin ja urkuja kuullaan. Tämä biisi on selvästi päätynyt levyn loppuun erilaisuuttaan. B-puolellakin on silti helmiä ja tämä on yksi musta sellainen. ihan kuten Turbonegron eeppisissä balladeissa (esim. Humiliation Street) biisi vain kasvaa kasvamistaan, eikä pääriffiin kyllästy, vaikka se onkin epäpyhä yksinkertaisuus. Hienoa!

11. "Utrydd dei svake" (Eradicate the weak) 6:22

Nimi on varastettu ihan varmasti Vargin vankilapäiväkirjoista. Musiikki taas on dissonanttia progemetalcorea. Kertsin massamöykkäharmonia on jo kuultu pariin otteeseen paremmissa biiseissä alkupäässä. Kun biisistä kasvaa negrokkia, se paranee huomattavasti, siis noin puolessa välissä. Kuka sanoi, että itsetarkoituksellinen wah-kitarasoolo on kuollut, sitten Kirk Hammettin kulta-aikojen?

Kokonaisuudessaan on todettava, että pidin kovasti Kvelertakin meiningistä, minkä saattaa viittaamistani bändeistä jo todeta. Biisit vaan tuppaavat olemaan hippasen puuduttavia sisältöönsä nähden. Samoilla aineksilla Paradise Lost ja Moonspell tekivät kolmeminuuttisia ralleja, eivät viisiminuuttisia. Silti pitemmillekin ideankehittelyille saa antaa aikaa, eikä tälläkään levyllä ole pituutta kuin 48-minuuttia. Silti tällaiselle vauhtihirmumetallille soisin vähän tiiviimpää kellotusta. No livenä haluan bändin tämän perusteella nähdä, sillä stonerpuoli taas sallii jumittavamman menon.

Kvelertak on taidoiltaan ja duurisoinnuiltaan vallan liian iloinen bändi siihen aneemiseen ahdistukseen verrattuna, jota kaikessa kauheudessaan oli norske svart metal. Tämä asettaa yhtyeen omaan, omituiseen kategoriaansa maansa aikakirjoissa. Pitää seurata herrain merihyeenojen uraa siis jatkossakin. Niin ja minua viehätti vallattomasti levyn art noveau -kansi.

Syökää kalaa - mutta tietäkää mitä syötte

Olen aiemminkin puhunut uhanalaisista kalalajeista, etenkin eräistä tonnikalalajeista. Viimeaikoina on alettu ajaa käyttöön ratkaisuja, jotka mahdollistavat ekologisten näkökulmien huomioimisen kalakaupassa. Tarkoitus on siis sertifioida kauppaan asti päätyvä kala siihen kohdistuvan kalastuksen kestävyyden ja ympäristöystävällisyyden mukaan. Eikö olekin viihdyttävää?

Suurin tätä toimintaa harjoittava taho on Marine Stewardship Council. Tämä kansainvälinen yhdistys on perustettu 1997 (World Wide Fund for Nature ja Unilever olivat perustamassa!) ja se on irtautunut perustajaorganisaatioistaan 1999 (Wikipediasta lisää). Saadakseen tämän tarran tuotteeseensa
kalastajan (so. tuottaja ja jakelija) on annettava seuraavista riittävät vakuudet:

1. Kalakannan kyky kestää kalastus
2. Kalastuksen ympäristövaikutukset
3. Kalastusjärjestelmän laatu

FAO käyttää samaa määrittelyä. Arviointi tehdään ulkopuolisesti ja asiantuntijalähtöisesti, mutta joitain kriteeriongelmia on nähtävästi ollut vuosien varrella. Kuinkas muutenkaan.

HS kertoi tänään, että Helsinkiläinen opiskelija oli saanut lähikauppansa hankkimaan sertifioitua kalaa valikoimiinsa, eli siitä vaan arvioimaan oman lähikaupan valikoimaa.

Tässäkin asiassa voisi olla tavattoman kyyninen, ja ehkä syytäkin olisi, koska maapallon meret ovat kuolemassa. Näkisin kuitenkin tällaisen toiminnan tavoitteellisena sen suhteen, että elintarviketeollisuus on suostuteltavissa ekologisempiin toimintamalleihin, kunhan oikeat vaikuttimet ovat käytössä. Kuluttajalle tämän merkin katsominen kaupassa on kuitenkin aika pieni teko.

Uusi vuosi - vanhat kujeet

AC oli vuonna 2010 puolta laihempi kuin vuonna 2009. Miksi?

Vetoan työkiireisiin, harrastekiireisiin, omaistyöhön isoäitini kanssa, sekä yleiseen yhteiskunnallisen suuttumuksen aiheuttamaan lamautumiseen.

Lupaan kuitenkin jatkaa tasan yhtä epämääräistä ja sekavaa postittelua tänäkin vuonna, joten hyvää uutta vuotta 2011 teille, lukijani.

Pikavinkkinä suosittelen kollektiivista tuotettamme - Suomen laki. Se löytyy linkeistä, miettiköön siitä kukin, mitä lystää!

Joulun viskivalinta: Amrut Indian Single Malt

Olen 30-vuotisjuhlieni kunniaksi saanut muutaman muunkin pullon hyvää juomaa, mutta onnekseni kukaan ei mennyt siitä missä Alkon aita on matalin, vaan lahjajuomat antoivat mahdollisuuden avartaa kokemuspiiriäni. Kiitos siitä teille, joille kiitos kuuluu!

Jokin aika sitten minulle selvisi, että Intialainen viskikulttuuri on kovassa kasvussa, tuskin yllättävää ottaen huomion maan muutenkin huomattavan muutoksen ja historian. Vuonna 1948 perustettu Amrut Distilleries Bangaloresta Etelä-Intian länsiosissa on ensimmäinen hyppäykseni tämän valtavan maan tarjontaan single malt -markkinoilla. Yrityksen nimi muuten tulee mytologiasta ja tarkoittaa astiaa, joka piti sisällään elämän eliksiiriä - viskin mytologian mukainen nimi, jos mikä siis.

Kyseessä on täysin intialainen, oman maan ohrasta ja Himalayan vedestä valmistettu viski ilman ikämainintaa. Viskiä ei ole kylmäfiltteröity, mutta juoma on varsin kuulasta. Amrut tuottaa myös peat-mainintaista viskiä, mutta se jääköön tulevaisuuden tavoitteeksi!

Viskin väri on vaalean kultainen, kirkas mutta elegantin kihertävä. Klassisen highland viskin tapainen voisi sanoa. Nenässä tuntuu alkuun häivähdyksen omainen tunkkainen talli, joka kuin haamun tavoin väistyy fenolien tieltä. Tuoksu on terävä, appelsiininen lakritsa. Jossain tallin ja lakritsan välissä on selvää toffeeta, mutta sen löytämiseen minä tarvitsin avuksi ammattilaislausuntoa juomasta, ei siis turhan ilmeistä.

Maku on varsin miellyttävä, täyteläinen ja koko suun täyttävä. Sopivasti puraisua, mutta silti samettista pehmeyttä ja suoranaista makeutta. Tasapainoinen single malt siis. Mieleeni juolahtaa ensialkuun, ehkä ajankohdan huomioon ottaen, pohjoismainen vierteinen perinneolut, tietenkin sillä varauksella, että tämä on täysin kuulas. Jälkimaku käy lakritsan ja hapanleivän kautta kuivenevaan jopa hieman karvaaseen tuntumaan nielussa.

Kokonaisuus on miellyttävä, ja hippasen yllättävä. Tämä on selvästi omalaatuinen viski. Samanlaiseen en ole aiemmin törmännyt, mutta täyteläisyydessään tämä on ehdottomasti hyvä nautiskelu ja seurustelujuoma. Ei turhan vaativa, muttei liian pehmeäkään. Viski on todellakin löytänyt hyvän kodin Intian mittavilta mailta. Kuka kehtaa enää sanoa, että hyvä single malt vaatii kolean kasvuympäristön?

Supo vastaan SK

Suomen kuvalehdestä (tai kuten sitä aika ajoin kuulee tituleerattavan kuivalehdestä) voi olla montaa mieltä. Tälläkin viikolla lehdessä hehkutettiin talvisodan muistomerkin puolesta vähintäänkin mielenkiintoiseen sävyyn. Yhden asian SK kuitenkin tässä maassa hoitaa, kun ketään muutakaan ei näytä kiinnostavan: sananvapauden rakkikoiran roolin valtiokoneiston edessä. Nyt tähtäimessä on taas varsinainen jymypotti: valtion salaisen poliisin puhdistaminen.

Viikko sitten (SK 47 26.11.2010) SK:n kannessa oli otsikko Mätä Supo - Tsaarinaikainen valvontavirasto kyttää ja kiusaa omia poliisejaan. Viikon pääartikkeli käsitteli muutamia Suojelupoliisin (tai kuten sitä aika ajoin kuulee tituleerattavan Ohranan) johdossa tapahtuneita vähintäänkin oudolta kuulostavia tapahtumia. Artikkelin seurauksena Supo on tänään julkaistujen uutisten mukaan kannellut SK:sta julkisen sanan neuvostoon. Lieneekö osuneen arkaan paikkaan, vai mitä?

Nähtävästi SK on osannut odottaa jotain tällaista reaktiota salaiselta poliisilta, sillä vastaus tuli (jo ennalta) heti seuraavassa numerossa (SK 48 3.12.2010), jossa päätoimittaja Tapani Ruokasen artikkeli Supo tarvitsee puhdistusta päättyy näin:

Eduskunnan tulee perustaa selvitysryhmä ja ottaa Suojelupoliisi valvontaansa. Suomessa on aloitettava samanlaiset julkiset kuulemismenettelyt, joita on nähty Yhdysvaltain kongressissa. On toteutettava Seppo Nevalan vanha ajatus: lakkautettava Suojelupoliisi ja siirrettävä sen toiminnat muun poliisilaitoksen piiriin.

Taustalla on se ajatus, että heikot sisäministerit ja valtion ylimmän johdon rampauttamat poliisiylijohtajat eivät kykene omavaltaisesti ja todella itsenäisesti toimivaa organisaatiota valvomaan. Kyseessä on SK:n mukaan siis jatkuva uhka (ja irvikuva jopa) yhteiskunnan avoimmuudelle ja oikeusvaltiolle.

Lehden aiemmin uutisoimiin (ja siis niistä valittamiinsa) asioihin Supo vastasi näin. Kiusaamista ei tapahdu järjestelmällisesti ja kaikki asiat on käsitelty. Ruokanen kuitenkin nosti taas kerran Alpo Rusin tapauksen esiin tänään. Näinköhän joudumme odottamaan 100 vuotta, ennen kuin totuus siitä selviää historiankirjoituksen normaalin toimintajärjestyksen myötä.

Sen sijaan, että kuluttaisimme aikaamme maahanmuuttopolitiikkaan, joka kuitenkin valtiomme taloudellisessa mittakaavassa on kovin pieni asia, vaikkakin raflaava sellainen, ehdotan, että ottaisimme tämän vaaliteemaksi. Onhan tässä kyse sananvapaudesta, viranomaistoiminnan valvonnasta, ja oikeusvaltion toimintaperiaatteista.

Tällä välin suosittelen lukijoilleni (mikäli jo ette sitä ole lukeneet) maamme salaisen poliisin historiaa: Ratakatu 12. Siitä saatte edes vähän perspektiiviä siihen, miksi Etsivää keskuspoliisia ja Valtiollista poliisia ei enää ole, ja miksi minä vihaan Urho Kaleva Kekkosta.

Kalastajat teollisen murroksen väliinputoajina

Seuraa häpeilemätöntä itsemainostusta:

Suomen merimuseo julkaisee Vellamon päivänä, eli ihan pian, uuden Nautica Fennica 2009-2010 vuosikirjan. Teemana on tällä kertaa merihistorian päivistä 2009 periytynyt Merihistorian rajapintoja, joista ympäristöhistoria on yksi keskeinen. Olin ks. päivien seminaarisihteeri ja pidin graduaiheestani esitelmän lauantain historiapainotteisessa sessiossa. Nyt aiheesta sitten tulee vertaisarvioitu artikkeli ulos samalla otsikolla kuin tämä blogiposti.

Graduuni verrattuna päätin artikkeliin ottaa mukaan laajemman näkökulman sekä ajallisesti että jossain määrin myös alueellisesti. Koska ympäristöongelmien ratkaisut muuttuivat vesihallituksen perustamisen myötä Kymenlaaksossa suunnittelun osalta valtiojohtoisiksi 1970-luvulla ja koska Kymijokivarren teollisuuden syntymä liittyy pitkälti jokisuun Kotkan sahateollisuuden nousuun 1870-luvulla, oli satavuotinen rajaus 1871-1971 mielestäni sovelias. Otin tässä myös mukaan tapahtumia muualtakin kuin vain Kotkan alueelta, joskin painatus on edelleen aiempien tutkimusten perusteella saman suuntainen.

Tässä on nyt kerättynä aika iso osa minun yliopisto-opintojani: merihistorian seminaari, Suomen ja pohjoismaiden historian proseminaari ja seminaari, sekä pro gradu näin opinnäytetöinä. Sitten vielä satunnaisia pienempiä näihin liittyneitä töitä. Voinkin nyt hyvällä omatunnolla jättää tämän osan oppihistoriaani taakse, koska se on päässyt kirjoihin ja kansiin osaksi akateemista keskustelua. Tulkintani ovat viimeinkin todenteolla julkisia muiden kritisoitaviksi, ja minä olen työni tehnyt.

Mitäs sitten tutkittaisiin?

Varokaa mitä sanotte – Quis custodiet ipsos custodes?

Eli terveiset vaan sensoreille. Aiheesta lisää mm. NYT:ssä.

En tiedä oletteko seuranneet tätä Twitter-uutista, muuta syytä olisi. Britti Paul J. Chambers oli lähdössä tapaamaan naista Pohjois-Irlantiin lentokoneella tammikuussa. Matkan esti lumimyräkkä, joka sulki paikallisen lentokentän Robin Hoodin. Tästä harmistunut nuori mies (26) kertoi tapahtumasta omalla twitter-kanavallaan, jota edellä mainittu nainenkin seurasi.

Hän kirjoitti, että kentällä oli viikkoa aikaa saada (oletan paskansa sanamuodosta, mutta NYT ei sitä julkaissut) kuntoon, tai hän räjäyttää paikan sen ilmaan. Valitettavasti lentokentän työntekijä näki tämän ja teki asiasta ilmoituksen poliisille.

Nyt kaveri on työtön – hän sai tämän takia monoa – ja tuomittu uhkaavan viestin lähettämisestä. Chambersin tueksi lukuisat muut twiittaajat alkoivat tukea osoittaakseen sitten lähettää vastaavia viestejä, mutta ketään heistä ei ole vangittu tai tuomittu.

Hyberbola ja liioittelu on nyt nähtävästi ainakin Iso-Britanniassa kiellettyä, ehkä pian muuallakin. Teitä on varoitettu!

–

Tämän tekstin kirjoittajalla ei ole, eikä ole koskaan ollut minkäänlaisia väkivaltaisia taipumuksia ketään tai mitään kohtaan.