Ilmastomuutoksen estämisestä kestävään ilmastomuutoksen riskien hallintaan

Sir John Beddington antoi tämän haastattelun NYTlle Planet Under Pressure -konferenssin yhteydessä. Käynnissä oelvat muutokset, keskeisimpinä väestönkasvu, ilmakehään jo päässeiden kasvihuonekaasujen vaikutus, kaupungistuminen kehittyvillä alueilla, sekä taloudellinen kasvu samaten, ovat sir Johnin mukaan aika selvästi lukossa seuraavat 15-20 vuotta. Trendit ovat sen verran vahvoja, ettei käytännössä mikään muuta niitä tällä aikavälillä.

Toisin sanoen mitä tahansa muutoksia me teemmekin, tulevat niiden vaikutukset näkyviin hitaasti. Ajatus ilmastonmuutoksen "ratkaisemisesta" tässä ja nyt, on virheellinen. Sen sijaan tulisi pyrkiä sellaiseen kestävän toiminnan malliin, jossa tämä pitkä trendihorisontti otetaan huomioon ja varaudutaan niihin muutoksiin, joita on tulossa.

Nyt viimeinkin puhutaan riskienhallinnasta ja resurssien kohdentamisesta tärkeimpiin kohteisiin ja tarpeisiin. Ilmastonmuutoksen todentamisesta on enää aivan turha käydä keskustelua. Mitäs jos keskityttäisiin sen kanssa elämiseen?

Donkeyboy – Silver Moon

Viimeisten parin vuoden iloisin yllättäjä on ollut norjalainen retro-elektrobändi Donkeyboy. 2009 lopussa julkaistu debyytti Caught in a Life herätti minussa sympatiaa ja innostusta. Nyt Drammenin pojat ovat julkaisseet uuden plätän ja erinomaisen ihastuttava Linnea Dale on taas mukana parilla kappaleella.

Spotifyn kanssa on markkinointimielessä kehitetty yhteispohjoismainen kuuntelukilpailukin. Norjahan tämän tulee viemään, mutta kannattaa silti käydä levy kuuntelemassa. Eli eikun asiaan:


1. Silver Moon

Hitaan pumppaavalla teknojumituksella lähdetään liikkeelle. Myönnettäköön heti alkuun, että näiden jäbien lauluäänet ovat vahvasti tottumuksen myötä nautittavien puolella. Niin nytkin. Vokoderit ja syntetisaattorit hallitsevat äänimaisemaa ja virveli pumppaa äänimaisemaa raivokkaasti. Nimibiisin hidas nytkytys jättää kuitenkin toivomisen varaa, etenkin avausraitana.

2. City Boy

Ensimmäinen sinkkubiisi kertoo teollisuuskaupungin poikien halusta yksinkertaisempaan elämään. Brutaalin kuivat biitit ja synat sopivat maisemaan. Jotenkin mieleen tulee hetkellisesti kasariklassikko Small Town Boy. Kertosäe onkin sitten odotettua Donkeyboyta osuva ja koukuttavan yksinkertainen. 4/4 basari on kyllä aika brutaalin potkiva näin kuivassa ääniavaruudessa. Kuulaat laulut kohottavat väliosan breikin myötä tunnelmana ja kellon tarkkuudella lisäsynat nostavat henkistä tempoa  viimeiseen kertsiin. Silti biisi jää jotenkin ulkokohtaisen analyyttiseksi yritelmäksi. Laulun äänenkorkeuden korjailu on myös kovassa käytössä, kuten tähän aikaan kuuluu, ja sekin vähän tässä kappaleessa rassaa.

3. Drive

Kyllä on biitti käännetty kovalle taas. Brutaali liidisyna on silti voittaja ja kertsi toimii kuin väärä kruunu systembolagetissa. Tähän biisiin rento tempo sopii, koska nyt laululle ja kikoille on tilaa. Silti äänimaiseman syntsavoittoisuus yllättää. Edellisellä levyllä kitarat olivat kauniisti mukana paketissa ja siihen ainakin minä ihastuin. Silti perusvarma suoritus.

4. Get Up

Laulun muokkaus on taas ilmiselvää, mutta konemaisen kuulaan taustan päällä se ei niin pahasti häiritse. Konemusa toimii konelaulun kanssa. Nyt onkin sitten ohjelmoitu äänimaisemaan kaikkea kivaa ja laululoopeista kasattu peruskoukku on juurikin erinomainen. Biittien half-time-tunnelma antaa tilaa muille elementeille, joten synat vievät laulua. Pidän erityisesti 2:40 iskevien basarien modulaatiosta – hieno pikkukikka ennen kertsiä!

5. Out of Control

Sitten päästään biisin ensimmäiseen hittiin! Humoristinen kone-Barry on tietenkin vallattoman naurettava, mutta Cato Sundberg omistaa säkeistön ja kertsissä Linnea Dale päästetään irti ja heti homma nousee aivan uudelle tasolle. Meininki on kuumaa kuin Berliinin diskoissa 1982, eikä säkeistöihin tuhlata liikaa aikaa, vaan taotaan rautaa kun se on hehkuvan valkoinen:

I see those jeans getting out of control
I been so many places you won't see
I'm kind of shure that you won't be shy
(Guitar solo!)

Siis ei mitään järkeä. Kuten ei pidäkään!

6. No More Movies

Levyn ensimmäisen rakkauslaulun aika. Silti tämä ei ole slovari, koska hitaille ei nyt ole aikaa, ei enää leffoja vaan toimintaa! Nyt saadaan jo kitarat mukaan meniinkiin ja muutenkin tämä kappale on lähempänä ensimmäisen plätän tunnelmaa. Ksaritomifillikin on saatu feikkitaukoon, kuten säännöissä sanotaan. Kun biisi ei ole pituudella pilattu, ei turhia säkeistöjä tarvitse jumittaa. Kertsiä kertsin perään ja kunnialla loppuun vaan.

7. Pull of the Eye

Linnea Dale on taas puikoissa ja nyt käsissä on todella tiukka hitti. Biisissä, kuten ei sen nimessäkään, ole mitään järkeä, mutta väliäkö hällä, kun kertsi iskee sydänalaan kuin Bangles ja korvaan kuin Teredo Navalis! Tämän takia Donkeyboyta kuunnellaan.

8. On Fire

Jäbä on ollut tulessa hiljattain, mutta sä snaijaat miten se seivataan! Vaikkei tämä yllä parin edellisen hitin tasolle iskevyydessä, on laulu silti takuuvarmaa laulatuskamaa. Formaatti pysyy kasassa 100 %, eikä hyväksi havaitusta kaavasta poiketa sekuntiakaan. Ehkä tämä näin kasi- (ei kasari)raidan kohdalla alkaa jo vähän puuduttaa...

9. All Up to You

...joten eiköhän kaiveta akkari laukusta ja pistetä balladiksi!

10. Darkest Night

Näin saadaan tilaa seuraavalle diskopumpulle. Pärisevä bassosyna ja täsmäharmoniat muistuttavat viimeaikaisista poppivedoista, ja onkin ilmeistä, miksi tämä laulu on levyn jälkimmäisellä puoliskolla. Silti monelle bändille tämä olisi se sinkku eikä filleriä levyn lopussa.

11. We Can Be Friends

Iso biitti palaa, mutta onneksi tasaiseen jumputukseen on kaivettu taukoja ääniefekteillä. Riffit ovat taas perusvarmoja ja Kent Sundbergin falsetti lyömätön. Tässä vaiheessa kappaleen rakenne on sitten jo suorastaan humoristista, sillä niin kellon tarkkuudella isketään rummut kiinni ja ambientkasvatus ennen vikaa kertsiä. Voi pojat.

12. Stay

Sitten reflektoidaan koettua, näin muuten myös edellisellä levyllä. Diskojumppa toimii kuitenkin mallikkaasti, eikä pänni edes paljoa. Taktisesti paljastetut kitaraiskut tuovat hauskan INXSmäisyyden mukaan toiseen säkeistöön, vaikka ehkä turhaan... sillä arvatkaapa mitä tapahtuu toisen kertsin jälkeen? Mitä, ai että ambientväliosa. No joo, mutta tällä kertaa halftime-rummuilla ja tuplakestolla. Joo, minäkin yllätyin niin pal kauhiast!

Sen pituinen se, laulu kaunis, lyhyesti läpi vedetty. Saa painaa toistoa...

Donkkabonkkareiden tokalla levyllä on 12 raitaa, joista vain yksi on yli neljä minuuttia pitkä. Näin tehdään poppia. Ei turhaa roskaa ja ajatusta vaan tiukkaa tanssiraitaa ja pari balladia väliin. Kannattaa muuten tutustua myös kansitaiteeseen, sekin on teemakamaa:

Bruce Springsteen – Wrecking Ball

Pomo on täällä taas, omalla rauhallisella mutta mestarillisella kellopelin tarkkuudellaan.

Muut arvostelijat ovat kiinnittäneet kohtuullisesti huomiota tämän levyn poliittiseen sanomaan ja korostaneet sen osuutta kokonaisuudessa. Tämä on ymmärrettävää, sillä uransa tässä vaiheessa Bruce Springsteen on tuskin enää kovinkaan innovatiivinen musiikillinen voima. En kuitenkaan voi jakaa näitä näkemyksiä, sillä yhteiskunnallisena lausuntona tämä levy on mielestäni kaukana Pomon paljon kärkkäämmistä poliittisista lohkaisuista (Born in the USA?).


1. "We Take Care of Our Own"

Ensimmäinen lohkaisu levyltä on keskinopea ohjelmajulistus. Pieni piikki kappaleeseen on piilotettu, mutta yllättävän vähäisellä kritiikillä ollaan nyt liikkeellä. Verrattuna eeppisen The Risingin jälkeiseen tuotantoon nyt ollaan selvästi siellä kevyemmässä ja hiotummassa päässä.

2. "Easy Money"

Heti toisessa laulussa päästään suoraan ison äänimaiseman rallatukseen, muuta biisissä ei sitten olekaan. Nomen est omen – tai jotain siihen suuntaan.

3. "Shackled and Drawn"

Seeger-sessiot ovat selvästi jättäneet jälkensä Bruceen. Tämä laulu on nimittäin yhdistelmä irkkuhenkistä duunarimusiikkia, Appalakkien valkoista vähemmistömusiikkia ja folkin isoa roolitettua ryhmälaulua. Laulu voisi olla vieläkin rosoisempi, sillä tällaisessa kontekstissa huippuunsa viritetyt tuotantoarvot vievät huomiota itse sanomalta. Tosin ehkä sitäkin on aika kevyenlaisesti, vaikka ketjut nyt taustalla tasatahtiin helisevätkin.

4. "Jack of All Trades"

Yksinkertainen melodia, jonka rytmi laahaa Mississippistä muistuttaen. Kuuntelin pitkään virvelirumpua, jossa on jotain hypnoottisen rumaa. Tässä ollaan taas sen kuuluisan ylituottamisen äärellä. Rummun kaiku on ihan älytön! Tämä kappale on kuultu Brucelta monesti, ja valitettavasti useimmiten paremmin.

5. "Death to My Hometown"

Big beat, afrikkalaiset kyläjuhlat, elektronisen popin ääntenrakentelu ja irkkupunkin räkättävä laulu. Vau, nyt Bruce näyttää meille jotain uutta ja se toimii. Rumpujen kaiku on ihan kahjo, mutta tekee oikeutta todella ilmavalle ja suorastaan hellävaraiselle äänimaisemalle. Bändi jaksaa junnata laulun toistojen mukana ja sopiviin kohtiin heitetään moduloituja kaikuja, tykinlaukauksia ja muuta karkkia pitämään meininki liikkeellä.

Levyn meininki on tähän asti ollut pääpainoisesti kevyt ja tanssahteleva, mutta jossain määrin valjulla tavalla. Kotikaupungin kuolema kirvoittaa kuitenkin ensimmäiset oikeat hiaah-huudot yleisöstä!

6. "This Depression"

Rumpujen huonemikkikanavien fadereita työnnetään edelleen ylöspäin, hyvä jos kuivaa signaalia enää edes kuulee. Kitaraväliosan kohdalla äänimaisema hajoaa käsiin kaiken avaruusfiilistelyn takia. Kivaa tunnelmointia, mutta mitä, häh? Onko Pomo alkanut polttelemaan, sillä tämä on puhdasta tajunnanvirtaa.

7. "Wrecking Ball"

Palatessaan New Jerseyn kujille Springsteen palaa myös varhaiseen saundiinsa. Näinkin erilaisessa levyssä asiat asettuvat sekunneissa paikalleen, kun Pomo pistää bändin painamaan Born to Run in the USA -kaavalla. Kaikki on hienoa ja kaunista, mutta yhtä asiaa täytyy arvostella – kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan – Clarence Clemonsin näillä näkymin toiseksi viimeiseksi jäänyt Springsteen soolo on suorastaan kummallista kuultavaa. Onko tämä nauhoitettu erikseen, sen verran kummalliselta foni kuulostaa? No silti tässä ollaan perusarvojen parissa ja homma toimii hienosti. Hyvä valinta nimibiisiksi.

8. "You've Got It"

Hitaahko renkutus ei lähde ilmaan, eikä löysä äänimaisema auta sitä yhtään. Kun nimi vielä henkisesti viittaa todelliseen rockin klassikkoon, niin heikoilla vesillä ollaan, mistä paikka levyn kuoleman paikallakin kertoo paljon.

9. "Rocky Ground"

Sämpläystä ja rumpukonemaista tarkkuutta. Kansanmusiikkia Mobyn jälkeisessä Amerikassa. Rumpukomppi on sulaa kultaa ja nyt ilmaa on sopivasti basarin ympärillä muttei muualla. Mieli palaa Streets of Philadelphian minimalismiin ja fanit järkyttäneeseen vastakohtaisuuteen. Pomolle tekee mielestäni välillä hyvää poistua E Street Bandin pompöösistä stadikkasaundista. Michelle Mooren räpäytys tulee yllättäen kuin virkeä Bronxin tuuli ja vie laulun kohti huippuaan. Se ei ehkä ole korkea, mutta tasapainoinen ja kaunis. Pisteet menevät myös Patti Scialfalle taustalauluista.

10. "Land of Hope and Dreams"

Sitten saadaan kunnon rumpukonetta, mutta valitettavasti vain hetkeksi, ennen kuin (laulun nimen huomioon ottaen tuskin yllättäen) bändi pääsee irti. Tämän Springsteen tietenkin osaa, siis kasvattaa akkarilta laulaen kohti eeppistä kertsiä. Rumpukone on kuitenkin kiva lisä, mutta kun kitarat uivat kaikujen meressä ei kappaleessa oikein ole iskua. Näin etukeno jää pakostakin puuttumaan, vaikka toisessa säkeistössä rummut lähtevät koulukirjamaisen hienosti polkemaan biisiä vauhtiin.

11. "We Are Alive"

Akustinen herkkyys ajaa asenteen yli laulun alussa. Tämä nimittäin olisi täydellinen irkkupunkveto. Sen sijaan me saamme toisesta säkeistöstä pumppaavan bluegrassjinglen. Tässä yhdyn muihin arvostelijoihin: Springsteen vetää liian pehmeästi, viha saisi tällaisella plätällä myös tuntua. Niin ja säkeistöjen välillä kuultu Ring of Fire -pastissi on naurettava. Oikeastiko?

12. "Swallowed Up (In the Belly of the Whale)"

Vauhtia vähennetään lopussa, kuten tapoihin kuuluu – tai kuului kun levyjä vielä kuunneltiin kokonaisuutena. Bruce lähestyy Leonard Cohenia tällä hiljaisen rukouksen kaltaisella tunnelmallisella laululla ja se on hyvä. Äijä on nimittäin minun isäni ikäinen ja se on jotain ja sen tulisi myös kuulua, joskin hyvällä tavalla. Roso ja ikä saavat kuulua. Valitettavasti koira ei pääse karvoistaan ja puolessa välissä Pomo nostaa pianoa ja pilaa meditatiivisen hetken. Tällainen laulu ei tarvitse koko skaalaa, sille riittää se hiljaisempi rekisteri. Close but no cigar.

13. "American Land"

Irkkua, irkkua, Jannea ja Puskamyllyä. Hey! Olen kuullut paljon tällaisia lauluja, mutta nyt Springsteen on selvästi lainahöyhenissä. Muutenkin tämä vaikuttaa nostalgiselta tulkinnalta siirtolaisuushistoriasta Yhdysvaltoihin. Kaikki ryhmät käydään läpi väliosassa, mutta jotenkin tämä kiltti tulkinta jää uupumaan:

The McNicholas, the Posalskis, the Smiths, Zerillis too
The Blacks, the Irish, Italians, the Germans and the Jews
They come across the water a thousand miles from home
With nothing in their bellies but the fire down below 

They died building the railroads, they worked to bones and skin
They died in the fields and factories, names scattered in the wind
They died to get here a hundred years ago, they're still dying now
Their hands that built the country we're always trying to keep out 

There's diamonds in the sidewalk, the gutters lined in song
Dear, I hear that beer flows through the faucets all night long
There's treasure for the taking, for any hard working man
Who'll make his home in the American land

Just joo.

Bruce Springsteen on instituutio. Tällaisena hän saa pakostakin enemmän huomiota kuin ehkä välillä ansaitsisi. Wrecking Ball levyllä on hetkensä, mutta pitkällä tarkasteluvälillä se tuskin jää muistiin kohokohtana herra Pomon uralla. Se, että moninaiset vaikutteet eri musiikin aloilta ovat saaneet sijaa, on hienoa, mutta kokonaisuus ontuu näiden tuoreempien vaikutteiden ja kultakauden stadiontuhnun välimaissa vailla päättäväisyyttä.

Silti, mieluummin minä tätä kuuntelen kuin useimpia nykytuotoksia. Ainakaan tätä ei ollut pilattu masterointipöydällä.

Hyvät tietokonepelit ja Adam Adamowicz in memoriam

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa konsoli- ja tietokonepelien tilasta jo jonkin aikaa. Vaikka aikani ei enää opiskelu- ja nuoruusvuosien tavoin taivu pelaamiselle, on se kuitenkin yksi harrastuksistani. Voisi sanoa, että se on merkittävä sellainen, sillä olinhan pienen hetken aikaa pelialalla töissä ja pääsin kokemaan harrastukseni toisen puolen.

Commando oli hurja peli

Peliharrastukseni ei kuitenkaan alkanut tuolloin, vaan kauan sitä ennen. Ensimmäinen peli, jonka muistan on klassikko nimeltä Commando vuodelta 1985, jota pelasin Commodore 64:lla serkkuni luona. Sitten tuli tietenkin Mario ja Nintendon NES kaikkine legendaarisine peleineen. Meillä ei ollut tällaisiin varaa, mutta riittävän monella kaverilla oli, joten lähikujien poikalauma kokoontui aina jonkun kotona. Olin todella hyvä Super Mario Brosissa, mutta suosikkini oli ehdottomasti Mega Man (osat 1-4).

Sitten meille koptiin hankittiin ihkauusi PC 486, nopein naapurustossa! Tietokonepelien ihmeellinen maailma avautui minulle 1990-luvun taitteessa, ja millainen maailma se olikaan. Seikkailuja, löytöretkiä tuntemattomiin maailmoihin ja ulottuvuuksiin, ongelmanratkaisua, diplomatiaa ja taisteluita – kaikkea mitä varhaisteini-ikäinen ujo poika voi toivoa. Pelit olivat tietenkin englanninkielisiä, niin myös DOS, jonka kautta niitä pyöritettiin (Windows 3.1.:llä oli tietenkin miinaharavansa ja pasianssinsa, joista ensimmäisen klaarasin nopeasti, korttipeleissä olen traditionalisti ja pidän, no, korteista). Kun harrastin lisäksi musiikin kuuntelua MTVltä, on tuskin yllättävää, että englanti oli hallussa läpi koulun. Minä ja ystäväni olimme osa sitä muutosta, joka nyt on jo arkipäivää. Englanti on internetin kieli ja se opitaan enenevässä määrin internetissä.

Monia pelejä tuli nuoruudessa pelattua, mutta muutama niistä ansaitsee erityismaininnan päivän teemaankin liittyen. Vanhemmat ystäväni nimittäin toimivat selvinä asennekasvattajina tässäkin suhteessa (se toinen on 1970-luvun rock). Ensinnäkin on Nethack.

Paras peli, ikinä!

Mikään peli ei saa minua yhtä nostalgiseksi kuin Nethack. Peli näytti pikkupojan silmiin jopa tuolloin kummalta, sillä mustalla näytöllä liikkuivat kirjainmerkit, ja tuskin muuta. Peli tarjosi joka yrittämällä jotain uutta, sillä koko maailma luotiin aina uudestaan, joskin sääntöjen puitteissa. Peli on edelleen vaikein, jonka olen ikinä pelannut läpi – Ghosts and Goblinsia en ole läpi päässyt! Sen oppimiseen meni vuosia ja hallitsemiseen toinen mokoma ja silti kuolema saattoi korjata milloin vain. Tallentaminen tarkoitti taukoa, vanhoihin tallennuksiin ei voinut (tai kunnian nimissä saanut) palata. Kun hahmo sitten kuoli, katsottiin kuinka korkealle omalla leader boardilla oli taas päästy. usein ei kauaskaan. Jos alkoi väsyttää, piti lopettaa pelaaminen, sillä virheen mahdollisuus kasvoi nopeasti aivan liian suureksi. Kun ensimmäinen hahmoni pääsi ns. lopputasoille (elemental planes) ja kuoli siellä ruuan puutteeseen levitointisormus kirotun voimahanskan alla jemmassa ilmassa leijaillen, päätin pelata pelin vielä joskus läpi ja näyttää itselleni. Meni vuosi, mutta heti lähdöstä onnekkaasti nimetyn barbaarin (God!, kyllä sillä oli myös huutomerkki) tie vei voitosta voittoon ja lopulta alttarille asti, sekä hurjaan + 3 miljoonan tulokseen. Oi niitä aikoja!

Ultima VI:tä harjasin huolella, tosin nimeni oli Eomer.

Ultima VII oli aikansa helmi ja aikakautensa viimeinen legenda.

Tuon saavutuksen jälkeen Nethack jäi, eikä nälkä oli sittemmin palannut. Samalla oli tietenkin muita pelejä. Tärkein sarja elämässäni on ehdottomasti ollut Ultima. Olin liian nuori alkupään peleille, mutta jostain osasta V lähtien olen ollut mukana. Rchard Garriottin johtama pelinkehitysryhmä teki jokaisella osalla historiaa. Seikkailut olivat uskomattomia, juonet kaikkeen muuhun nähden eläviä ja mikä tärkeintä: pelimaailma oli uskottava itsessään. Ultima-sarjassa (osasta IV lähtien) pelataan hyveellisyyden ruumiillistumaa, Avataria, joka on Britannia-maailman kuninkaan Lord Britishin meidän todellisuudestamme kutsuma sankari. Sankari ei saa tietenkään tehdä mitään väärää, ja tämä oli todella mallikkaasti sovitettu pelin juoneen. Karkuun lähteneitä vihollisia ei ollut soveliasta jahdata ja valehdella ei saanut.

System Shock 2 pelitti ja pelotti pitkään.

Ultiman jälkeen olen saanut vastaavat kiksit vain yhdestä tietokonepelistä (tai siis sen kahdesta osasta), System Shockista. Väitän tähän päivään, että moderni seikkailupelimaailma olisi kovin toisen näköinen ilman näitä heikosti tunnettuja, mutta sitä paljon vaikuttavampia pelejä. En myöskään suosittele niiden pelaamista heikkohermoisille, oikeasti!

Paljon on tullut pelattua sittemminkin ja viimeiseksi klassikkorintamalta on esiin nostettava Fallout-sarja, sillä sen kautta pääsemme päivän varsinaiseen asiaan. Ensimmäiset sarjan pelit ovat ansaitusti pelaajien ylistämiä ja ne popularisoivat post-apocalyptisen survivalfiktion uudemman kerran (edellinen kierros koettiin tietenkin Mad Max -leffojen myötä, joista pelitkin ovat imeneet vaikutteita). Pelin julkaisija on vaihtunut, mutta tyyli on pysynyt hyvinkin uskollisena, hyvässä ja pahassa. Nyt oikeudet immateriaalisiin aineistoihin ja uudien pelien tuottamiseen ovat Bethesdalla, joka on tietenkin vielä paremmin tunnettu Elder Scrolls -sarjastaan.

Skyrim on viimeisin Elder Scrollsin osa.

Fallout 3:n ja Elder Scrolls V: Skyrimin maailmoiden taustalla oli nimittäin Bethesdan konseptitaiteilija Adam Adamowicz nimittäin kuoli 9.2. keuhkosyöpään 43-vuotiaana. Pelisuunnittelu on ryhmätyötä lähes aina, jolloin kukaan yksittäinen ihminen ei voi vastata koko tuotannosta. Taitelijat ovat myös aina pelisuunnittelijoiden varassa ja ilman hyviä suunnitelmia ei myöskään tule hyvää taidetta.

Silti Adamowicz oli todella tärkeä näiden hankkeiden onnistumisen kannalta, ja ottaen firman mainoskamppanjan sekä toimintamallin huomioon, myös niiden menestymisenkin kannalta. Näin F3:n ohjaaja Todd Howard myös myöntää NYT:n artikkelissa. Minulle näissä peleissä parasta oli juuri maailman tuntu, immersio maisemiin. Samoilin tuntikaupalla maastossa ja ihastelin paikkoja, ydinsodan tuhoamaa Washington DCtä ja Skyrimin norjalaismaisemaa. Epäilemättä pelimaailma on menettänyt tärkeän vaikuttajan. Mitä se tarkoittaa mm. Fallout 4:lle jää nähtäväksi.

Bethesdan muistosivut löytyvät täältä. Kannattaa tsekata noita konspetitaide kollaaseja!

Vaikka firman pelit ovat olleet todellakin pelaamisen arvoisia, on niissä myös ollut paljon puutteita. Erinomaista maailmaa ovat kompensoineet idioottimainen tekoäly ja suoranaisesti hölmö juonisuunnittelu. Näihin asioihin ei taiteilija voi paljoakaan vaikuttaa. Ja tästä päästään siihen, miksi heitin tuohon alkuun noita vanhoja pelejä.

Nethackissa on tolkuton määrä tekoälyllisiä muuttujia, jotka saavat pelkät kirjaimet elämään mustalla ruudulla. Ultiman moraali- ja juonikuviot ovat edelleen parhaimmistoa ja System Shock todellakin teki selviytymiskauhusta käsin kosketeltavaa. Epäilemättä nykypelien visuaaliset ja fyysiset (tarkoitan tällä mm. fysiikkamallinnusta) ominaisuudet ovat aivan toisesta ulottuvuudesta. Silti tämän peliteollisuuden päävirran elokuvallisvisuaalisen trendin rinnalle on vakiintunut indiepelien uusminimalismi. Dwarf Fortress on arkkiesimerkki, mutta muita viihdyttävämpiäkin esimerkkejä mainitakseni: Minecraft, Goblin Camp.

Isot konsoli- ja tietokonepelit ovat muuttuneet Hollywood-mittakaavalla kalleiksi produktioiksi. Kun assettien teko yksinään maksaa miljoonia (ellei kymmeniä), on pelin pakko myydä ja silloin mennään kesäspektaakkeliasenteella. Tällöin myös hardcore -pelaajat jäävät auttamatta paitsioon, koska heitä ei sitten loppujen lopuksi ole tarpeeksi näin täyteen ahdetuilla markkinoilla.

Sen verran, kun minulta on kokemusta pelisuunnittelusta, katson, että paremman juonisuunnittelun ja tekoälyn tekeminen ei edellytä nykypäivänä mitään muuta, kuin motivaatiota tehdä jotain. Kun nämä asiat eivät vaan ole mitään prioriteetteja, ei mitään myöskään tapahdu. Jos pelaajat odottaisivat enemmän näiltä pelillisiltä osa-alueilta, olisi myös kaupallisesti perusteltua niihin panostaa, edes vähän. Tämän takia mainitsemieni indiepelien menestys (etenkin Minecraft) on osoittanut, että mielenkiintoa myös toisenlaiseen pelikokemukseen on.

Kun sitten otetaan vielä huomioon mobiili ja minälaitteiden pikkupelien kasvava markkinaosuus, lieneekin syytä arvioida näiden spektaakkelien mittakaavaa. Epäilemättä markkinat tulevat korjaamaan suurimpia virheitä, mutta samalla liene syytä myös miettiä omaa pelaamista ja tukea sellaisia hankkeita, jotka ihan oikeasti vievät alaa siihen suuntaan. Tämän takia olenkin viime aikoina alkanut miettiä vakavasti sitä, mitä pelejä ostan. Viimeisin hankintani muuten on edellä mainittu Minecraft, joskaan en voi suositella sitä yhtään kenellekään, koska se on niin koukuttava ja tuhoaa kaiken vapaa-ajan – oikeasti!

Tämä näin avaukseksi aiheesta, johon tullen palaamaan. Ja näin lopuksi siis vähän kaivostaitokuvia viihteen vuoksi...

Päälinnoitukseni monet vaiheet vasemmalta: varhainen majakka; lasikatollinen avolouhos; 2. vaiheen päärakennus (taustalla), joka nykyisin toimii eläinsuojana ja varastona; 1. vaiheen torni (keskellä), jota olen melkein alusta laajentanut; maakattoinen puufarmi uusinta megaprojektiani varten; ja uusi päälinnoitus siltoineen ja porttitorneineen (oikealla).

Toinen kuva vastakkaisesta suunnasta. Päätin, että neetteriportaali pitää tietenkin laittaa pyramidin keskelle stargåte-hengessä! Huippu on korkeudessa 60 tässä kuvassa ja PALJON on vielä tehtävänä.

 Jotta saisin kiveä riittävästi, tein ison avolouhoksen, joka yltää pian pohjalle asti. Tästä louhoksesta sitten laajennan käytäviä ympäröivään kallioon. Kun saavutin sopivan syvyyden, yllätyksekseni ja ilokseni ilmeni, että limakuutiot ilmestyvät louhokseni pohjalle. Ne eivät näe minua ylhäältä ja isommat eivät mahdu portaisiinkaan, joten järjestely on täydellinen!

Olen alkanut pitää farmia, jotta saisin tarvikkeita. Minulla on iso navetta ja kanala 2. vaiheen linnoituksessa, mutta lampaat ovat uusimpana lisäyksenä vielä tässä pihalla. Aion tehdä päälinnani fasadin egyptiläishenkisesti täyteen maalauksia. Koska pienin koko on 1x1m ja vaihtoehdot ovat rajallisia, aion käyttää villaa!

Mielenkiinnosta tein erilaisia eläinkokeita. Kyllä värillisyys periytyy, vaikka se olisi tuotettu elintarvikevärillä!

Spinal Tap mit geld – Rammstein Hartwall-areenalla

Nyt se on virallista. Rammstein on metallin Rolling Stones. Keikat myyvät vaikka uudet levyt ovat todellakin, mitä ovat, siis turhia. Fanit odottavat klasareita ja hyvää showta, ja rahaa sellaisen tekemiseen todellakin on. Seuraavista kuvista voi vain laskea bändin eeppistä lavasettiä, johon kuului mm. yhteensä 13 liikuteltavaa valolavettia lavan yllä (3 ristiä, neljä pyäreätä spottia, viisi laatikkoa ja eeppinen roottori), hydraulinen apulava sekä sille johtava nostettava silta.

Valoa metallikansalle!

Settilista löytyy Wikipediasta.

Luvassa oli potpurri vanhoilta albumeilta Herzeleidilta alkaen. Selkeä paino oli asetettu Mutter-albumille, jolta kuultiin kokonaiset kuusi laulua. Omalta suosikiltani, Sehnsuchtilta kuultiin neljä takuuvarmaa klassikkoa: nimibiisi, kulunut mutta edelleen toimiva Du Hast, kaikkien onneksi settiin palannut Bück Dich, sekä Engel. Useammalle vanhalle biisille olisi ollut tilaakin, mutta yllättävästi näytti siltä, että yleisössä on tapahtunut sukupolvenvaihdos sitten Nordensköldinkadun päivien. Yleisö oli nimittäin varsin jäässä ja pihalla kuin lumiukot kun sänkyjä poltettiin keikan alkumetreillä. Tätä vastoin seuraavana vedetty Reise, reisen taskunlämmin Keine Lust, sai reihakkaan vastaanoton.

Äitiä aneltiin epävireisesti, ja kitarateknikolle tuli sanomista...

Kun kyseessä oli ns. best of -vetäisy, oli liveshow kasattu sekin samalla idealla. Vuosien varrella tutuksi tulleet jipot ja propit oli kaivettu naftaliinista ja jokainen kappale oli oma pieni esityksensä. Alussa paukkuja tietenkin säästeltiin, mutta Mutterin myötä vauhti alkoi kiihtyä, joskin Landersin (vai oliko se Kruspen) kitara oli jäänyt väärään vireeseen. Tulta ja räjähdyksiä ei säästelty ja vanhan keikkakonkarin silmäkulma saatiin viimeistään Du Hastin räjähdyksillä kostumaan.

Koska esitykseen kuului paljon varsin vaarallisia ja tarkkaa ajoitusta vaativia temppuja (Flake mm. pakeni Mein Teilin lopussa katosta sinkoilevia raketteja), oli esitys selvästi tiukasti käsikirjoitettu ja preussilaisella tarkkuudella toteutettu. Ilmoitettu aloitusaika oli klo 21.00 ja esitys alkoi MIKESin mukaan synkroamani kellon perusteella klo 21.00. Samoin lopetus tapahtui minuutilleen yhdeltätoista.

Tulta munille!

Kuten asiaan kuuluu liekkien kuumotus kantoi pitkälle miksauspöydän tasalle, missä olimme varanneet lämppäribändi Deathstarsin lopetellessa settiään aivan legendaariset paikat. Rammstein nimittäin saapui keikalle styyrpuurin puolelta (lavan ollessa keulassa tietenkin) pääkatsomon yläovelta marssien Ollie Riedelin johtamana. Miehellä oli soihtu ja hänen takanaan toiset kantoivat Suomen ja Rammsteinin lippuja. Yrityksen puutteesta ei siis herroja voi syyttää. Me taas olimme metrin päässä tästä kunniakujasta.

Syy poikkeukselliseen saapumisreittiin, oli hydraulinen minilava miksauspöydän edessä. Bändi eteni aluksi tältä päälavalle, mutta palasi vetämään setin ehkä odotetuimman osan pienelle lavalle. Tätä ennen oli kuitenkin vuorossa perinteinen Flaken yleisöpurjehdus. Kuten vanhemmat fanit varmasti muistavat, suomalaiset tössivät tämän täydellisesti jäähallilla noin vuosikymmen sitten. Tuolloin Flake joutui taistelemaan tiensä veneen kaaduttua takaisin lavalle. Nyt pieni kumivene oli vaihtunut busteriin, ja homma oli yleisöllekin tuttua. Valitettavasti purjehduksen taustanauhana oli mitäänsanomaton Haifisch – ei Seemann nyt mikään hyvä laulu ole, mutta kuitenkin.

Muutenkin bändi oli kehitellyt vanhoihin klassikoihin lisäkikkoja Metallican hengessä. Lisätauot, -nostatukset ja loppujamit toivat henkeä monesti kuultuihin kappaleisiin ja loivat rentoutta, joka miesten puskiessa kohti viittäkymppiä (Lindemann on 49-vuotias) on jo ihan sopivaakin. 

Ysäriteknoa djnä Richard Z. Kruspe (tyylisuuntana Prodigy).

Haikalan jälkeen tarvittiin pieni säätötauko, jotta pikkulavan spektaakkeli saatiin käyntiin. Muiden vielä soittaessa haikalaa, Kruspe syöksähti taasen editsemme, veti hetken henkeä (ja tupakkaa) miksauspöydän takana ja kapusi lavalle Ableton Liven kimppuun (minun tulkintani). Luvassa oli remix-versio seuraavaksi soitettavasta liveklassikosta, Bück Dich. Kyllä, Lindemannin ja Lorenzin "herkkä" rakkaudenosoitus oli taas setissä ja tällä kertaa aniksenmakuinen rakkaudenmehu valui miksauskopin ympäristöön kirurgisella tarkkuudella välttäen kalliit laitteistot.

Keikan alussa ääni oli ollut varsin puuroista. Kitarat olivat varsin epämääräisiä, mikä ei niinkään häirinnyt (edes minua), mutta aivan kirkkaasti ylimiksattu kireän virvelin yläkalvo sitä vastoin kalvoi mieltä huolella. Keskilavalla bändi taas joutui ison areenan suurimman ongelman kanssa tekemisiin. Jotta kaikki kuulisivat kaiken synkassa, on yleisölle välitettyä signaalia vaihtelevasti viivytettävä. Miksauskopin tasalla viive on jo merkittävä (rytmimusiikista kun on kyse). Tämän takia Cristoph Schneider käytti tällä lavalla kirkkaan keltaisia peltor-mallisia kuulokkeita. Olin kuitenkin niin lähellä rumpusettiä, että kuulin hihatin myös akustisesti, mikä ei ehkä ollut niin miellyttävää, joskin sitäkin opettavaisempaa!

Avaruuslaiva nousee.

Miesten välinen rakkaus ei jäänyt yhteen lauluun, vaan heti perään vedettiin Mann Gegen Mann. Tämän jälkeen oli illan virallisen hitaan aika. Avaruuslaivan kohotessa taivaisiin usvan ja valokeilojen keskeltä Ohne Dich herkisti yleisön ja bändin. Tähän loppui ns. varsinainen setti.

Kiitos ja kumarrus.

Rammstein on kuitenkin toisessakin suhteessa hevin Rollarit (tai Spinal Tap miten sen nyt haluaa nähdä), sillä encoreja oli tälläkin keikalla ns. kerta kiellon päälle. Pikkalavan setin perään kumarrettiin ja kiiteltiin, ja siirryttiin pakolliselle tauolle. Ns. Encore-osan (tämä on nykyään puhdas vitsi, mutta minkäs teet) aloitti kuitenkin yllätys:

Apocalyptica säestää Rammsteinia – vain Helsingissä (kai?).

Sydämen paloa herkistämään lavalle patsastelivat Apocalyptican sellistit. Homma pysyi kasassa myös äänimaiseman osalta, mikä ei oikeasti oli helppo homma. Kotiyleisö meni tietenkin banaaniksi, sen verran helppoja me suomalaiset olemme. Tämän jälkeen illan toiseksi älyttömin proppi esiteltiin:

Amerikka tarkoittaa isoa suihkumoottoria.

Syksykierteen äänin suuri suihkumoottori vedettiin katosta esiin. Oli American aika. Till Lindemann on onneksi tajunnut jättää laulusta C-osan kauhean paatoksen laulamatta. Ironia on sen verran selvää, että imlan sitä laulu on jotenkin siedettävä. Ich Willin paikka encoressa on sitten vähemmän selvä, mutta menköön, sillä olihan seuraavaksi luvassa aina sykähdyttävä Engel. Tillin eeppiset säihkyvät enkelinsiivet syöksivät tulta ja ilta oli pulkassa...

...vai oliko:

Tillin "lelu" tägää eturivin.

Ainoa syy lopettaa keikka Pussy-kappaleella lienee yllä kuvattu härpäke. Peniksen muotoinen vaahtotykki kulki pitkin päälavan reunaa kiskoilla Lindemannin ratsastaessa sillä leveässä haara-asennossa. Yleisö ei biisille lämmennyt ja keikan olisi voinut lopettaa niin paljon paremminkin. No herra tekee kuten haluaa...

Mitään uutta ei tällä kertueella kuultu, eikä varmaan yllätyksiä ole lähivuosina muutenkaan Rammsteinin puolelta luvassa. Yhtye on ehtinyt siihen kypsään ikään, missä takana on loistava tulevaisuus (siis musiikillisesti). Bändi ja road crew vetävät kuitenkin niin 101 varmaa heviteatteria, ettei vastaavaa ole nähty sitten Rocky Horror Picture Shown. Tätä varten paikalla oltiin, eikä petytty. Rammstein on edelleen aivan ensiluokkainen liveyhtye!

Kaikki kuvat Aaro Sahari 2012. Loput kuvat täällä.

Super Bowl XLVI

Eli NFL finaali 46. Tässä ACn ennustus, hippasen myöhään mutta kuitenkin.

Super Bowl Sundayn pippaloiden valmistelut venähtivät myöhään, ja kävimme 25-asteen pakkasessa myös heittelemässä palloa ja tekemässä peliharjoitteita velipojan, veljenpojan ja serkkupojan kanssa. Päivä vierähti kuitenkin Boston Cream Pieta ja hampurilaisia valmistellessa.

Super Bowlin voittaa New York Giants tuloksella 35-31. Ensimmäisen puoliajan jälkeen olla 17-14 Patriots-johdossa, mutta Giants saa heittopelinsä kuntoon toisella puoliskolla ja tekee kolme TDtä, kun New England kykenee vain kahteen, kovasta yrityksestä huolimatta. Ratkaiseva touchdown tulee Eli Manning 15 yardin heittona Victor Cruzille kun peliaikaa on jäljellä 4 minuuttia.

Madonnan väliaikashow on iso ja näyttävä, mutta ontto oman historiansa painossa – silti parempi kuin viimevuotinen. Kansallislaulu pelin alussa on typerryttävä. Tom Coughlin ei saa gatoradea niskaansa, mutta Justin Tuck nostaa hänet harteilleen.

Ja sitten todellisuuteen...

Jenkkifutista fantasiamaassa

Ja silti tunnustan väriä.

Oikea palloa maanantain vastaisena yönä... alustukseni siitä vähän myöhemmin!