Koulukiusaamisen kurjat kasvot ja kansalaisvastuu

Timo avasi keskustelua aikakautemme kurjaakin kurjemman ammuskeluilmiön taustoista ja mediakäsittelystä. Sitä on syytä käydä jatkossakin, sillä helppojen, välineellisten ratkaisujen kautta ei päädytä tyydyttävään lopputulokseen.

Koulukiusaamisesta – kai olisi syytä muuttaa tämä muutoon lapsuuden arpeuttavista kiusauskokemuksista – on tultava avoin julkinen aihe. Se ei voi olla tabu, josta vaietaan. Kärsimistä ei tässäkään asiassa saa yksityistää, vaikka sen kanssa olisi muiden epämukavaa elää.

Sanottakoon se siis julkisesti esimerkiksi muille: olen entinen koulukiusattu ja koulukiusaaja. Kiusaus ei ollut yhtä rankkaa kuin tuossa SK:n esimerkkitapauksessa, enkä onneksi ollut koskaan täysin yksin. Se kuitenkin jatkoi ala-asteen alusta yläasteen puoleenväliin. Purin kokemaani muihin ja kiusasin muutamia muita koulutovereitani. Yhden kanssa olen asiaa käsitellyt myöhemmin aikuisena ja pyytänyt häneltä anteeksi. Se auttoi minua, toivottavasti myös häntä.

Ymmärsin tilanteeni kuudennella luokalla, kun heitin yhtä kiusaajaani kivellä päähän välitunnilla. Pipoon jäi punainen jälki ja vatsanpohjaani sairas vääntävä tunne. Valkohehkuisesta raivosta itseinhoon meni se sekunti, jonka kivi lensi ilmassa. Tuolloin tajusin, että näin en voi käyttäytyä. En voi antaa vihalleni valtaa, sillä se tuhoaa minutkin. Myöhemmin yläasteella yhtenä täysin tavallisena iltapäivänä ennen tunnin alkua nousin ylös ja kohtasin yhden kiusaajistani. Tässä vaiheessa se oli enää lähinnä henkistä, koska olin isokokoinen ja yhtä tyyppiä olin kiusaamistilanteessa koulunjälkeisessä jääkiekkopelissä jo vetänyt turpaan. Sanoin luokkatoverilleni, että nyt riittää ja jos sulla ei ole parempaa sanottavaa, niin pidä pääs kiinni. Yllättäen joukko luokkakavereitamme nousi myös ylös ja sanoi samat sanat kiusaajalle. Tähän loppui minun kiusaamiseni.

Monella ei ole ketään, tai ainakin siltä heistä tuntuu. Yksin ei jaksa. Tällöin ajautuu helposti umpikujaan. Tällöin ihminen kykenee muuten aivan mahdottomalta tuntuviin tekoihin, hyviin tai pahoihin. Umpikujien purkaminen on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin asekaappien lukitseminen tai pelien ikärajoittaminen ja internetsivustojen kieltäminen. Se on myös tehokkaampaa, mutta siihen tarvitaan meitä kaikkia – ihan jok'ikistä.

Sensaatiolöytö: toimittaja sekoittaa faaraon pappiin

Viittaan tietenkin tähän uutiseen: Sensaatiolöytö: Myyttisen Kuolleiden kirjan puuttuvat papyrussivut

Ennen kuin korjaavat tämän virheen, niin tästä on kyse:

Muinaisegyptiläisen papin Amenhotepin hautauskäärön, Kuolleiden kirjan, puuttuvat sivut on löydetty. (IS 21.4.2012)

Ok, tämä on ihan ymmärrettävä virhe asiaan perehtymättömältä. Amenhotep on perinteisesti tunnettu meillä saksalaisessa kulttuuripiirissä Amenofis-nimellä. Lähteenä käytetyssä ABCNewsin artikkelissa tehdään selväksi – tosin he ovat haastatelleet parasta mahdollista asiantuntijaa – että faaraon nimisteela ja kääröjen omistaja ovat eri asioita. Nämä kaksi ovat taas suomalaiselta toimittajaparalta menneet pahasti sekaisin, ja kun yleissivistys ei ole paljastanut faaraota, virhe on päässyt läpi.

Näitähän sattuu paremmissakin mediaperheissä, mutta kun tämäkin olisi ollut vältettävissä hakemalla verkosta sanalla Amenhotep tietoa. Jotakuinkin ensimmäisenä olisi saattanut tärpätä vaikka tämä helmi 18-dynastian toisen faaraon vaiheista.

-

Ja tässä onkin asian ydin. Kun kuka tahansa bloggaaja kirjoittaa mitä tahansa, ei sille ole ollut tapana laittaa journalistista leimaa. Blogitekstiltä ei siis kannata lähtökohtaisesti myös odottaa varmuutta asioiden tarkkuudesta, nimien kirjoitusasusta tai, no mistään. Journalistien toimenkuvaan taas on juuri kuulunut se, että yskityiskohdat tarkastetaan ja asiat pyritään esittämään tapahtuneita vastaten.

Monissa tapauksissa, kuten yllä esittelemässäni faaraon demootiossa, virheen huomaa harrastaja, joka sitten repii pelihousunsa (hei, olen aivan valmis myöntämään tämän käytöksen). Suurelle yleisölle virhe kuitenkin menee läpi sellaisenaan. Tuhansia vuosia sitten elänyt faarao olisi vain onnellinen, jos tietäisi päässeensä taas uutisiin. Sitä varten se nimi sinne kirjoitettiinkin! Suurta rikosta ei ole tässä tapahtunut. Ongelma on kuitenkin merkittävämpi.

Jos toimittaja ei tunne edes käsittelemänsä asian perusteita, on hänen varsin vaikeaa välittää edes uutisen tärkeimpiä ydinasioita asiasta tietämättömälle lukijalle. Ja tätähän journalismissa olisi tarkoitus tehdä.

-

Ymmärrän nykyaikamme digitaalisen maailmanpalon tuottaman mullistuksen vieneen mediatalot nuudelilinjalle, mutta kai informaatioteknologian ilosanoma pitäisi näkyä myös pieninä laatuvarmistuksina, onhan se niin helppoa, vai?

Tiedonhakemisesta ja tietomassan laadunarvioinnista tulee päivä päivältä tärkeämpi taito postfaktuaalisessa yhteiskunnassa. Kyky arvioida minkä tahansa esitetyn "tiedon" luotettavuutta suhteessa muuhun saatavilla olevaan aineistoon muuttuu kriittiseksi, kun tosiasiat esitetään vihapuheena ja mediasalaliittoina ja valheet valideina mielipiteinä.

Kriittisyydestä pitääkin sitten puhua pitempään, mutta näin viikonlopun ratoksi: löysivät Kuolleiden kirjan ennen tuntemattomia osia. Legendaarista!

Digitaalisesta musiikista ja sen käyttämisestä

Totesin hiljattain, että näin iTunes Storen ja Spotifyn valtapäivinä olen alkanut uudemman kerran kaivata vanhoja kuuntelutapojani. Toisin sanoen haluan kuunnella albumeita alusta loppuun. Koska kuitenkin istun enemmän tietokoneeni äärellä, kuin stereoiden vierellä – ne on kytketty telkkarin käyttöön – tämä ei ole tapahtunut. Sitä paitsi koneessani on paremmat AD-muuntimet ja äänentoisto tapahtuu studiokajareilla, joten laatukin on vaan parempi.

Toisaalta olen seurannut musiikkituotantofoorumeilla käytävää keskustelua digitaalisesta äänenlaadusta. MP3:n ja muiden pakattujen äänitiedostojen tultua jäädäkseen ja verkkojakelun ollessa selvästi jäämässä, on ollut käynnissä prosessi teknisesti laadukkaan musiikin saattamisesta verkkoon. Mikäli tämä meni ohi alkuvuodesta, niin tässä muistutus:  Neil Young: Steve Jobs and I were working on new iPod. Itse kirjoitin asiasta tuolloin piratismikysymyksen näkökulmasta näin. Young ehdotti radikaalia bluray-tasoista ääntä käytettäväksi kuluttajatasolla. Rankasti yksinkertaistaen totuttu stereoääni olisi kaksi kanavaa pakettikoolla 24 bittiä 96 kilohertzin näytteenottotarkkuudella. Jos tarkemmat speksit kiinnostavat. CD:n vastaavat luvut ovat 16 bittiä ja 44,1 kHz:ä.

Mitä tämä oikein sitten tarkoittaa?

Ihmisen havaitsema äänien voimakkuusala on 140 desibeliä. Tämä vaihtelee hippasen ja tyypillisesti kuulomme heikkenee iän myötä, mutta pidetään tuota lähtökohtana. Harva meistä kuitenkaan kuuntelee musiikkiaan niin kovaa, että puskisimme tuota ylärajaa päin, sitä ennen nimittäin tulee vastaan kipuraja. Tämä on hyvä tietää, sillä täten todetaan, että ihminen kuulee suuremmalla dynaamisella vaihteluvälillä, kuin millä äänentallennus- ja -toistojärjestelmät toimivat. Vinyylilevyn käytännöllinen ala on 80 dB:tä, sen voisi ehkä nostaa 120 dB:n, jos on valmis dramaattisiin kustannuksiin (esim. saksalaisen Clearaudion Master Reference -soitin). Useimmiten laitteiston meli kaventaa dynaamista vaihteluväliä kuitenkin selvästi. CD pääsee teoriassa 96 dB:n ja Youngin ehdottama 24-bittinen hurjaan 144 dB:n. Nämä ovat kuitenkin laskennallisia arvoja, jotka eivät ota huomioon fyysisiä rajoitteita kuten käytettyä laitteistoa. Arkitodellisuudessa CD:n dynaaminen vaihteluväli on 90 dB:n luokkaa.

24-bittinen ääni vie tietenkin voiton käytössä olevista menetelmistä, mutta onko sillä väliä?

Tyypillisen populaarimusiikkikappaleen (ihan sama mikä tyyli on kyseessä) dynaaminen vaihteluväli on nykyisin 6-10 desibeliä. Kyllä, juuri niin vähän. Jo ennen ipodeita ja ämppäreitä ryhdyttiin kisailemaan siitä, kuka tekee kuuminta musaa. Täysin epävirallinen listaus, josta voi käydä ihmettelemässä levyjen kuumuutta löytyy täältä. Tätä vastoin laaja dynaaminen vaihteluväli on yhä käytössä elokuvateattereissa. Valitettavasti tämä ei ole mennyt aina teatteriyrittäjille aina jakeluun, eikä teattereita ole kalibroitu oikein vaan äänet on käännetty kovalle. Olen itsekin kävellyt parista leffasta kotiin korvat soiden. Mikä sitten on tyypillinen elokuvan dynaaminen vaihteluväli? Tätä on vaikeampi selvittää, koska on elokuvia ja sitten on elokuvia, mutta mm. Bob Katz (Mastering Audio, toinen painos, kyllä se on kirja!) ehdottaa noin 20 dB:n jättämistä digitaalisen rajan ja havaitun äänenvoimakkuuden välille kovia ääniä varten.

Lyhyemmin sanoen kaikki viimeisten 81 vuoden aikana kuluttajia varten kehitetyt formaatit ovat riittäviä.

-

Sitten se toinen asia digitaalisessa äänessä: näytteenottotaajuus. Mistä tässä on kyse? Ääni on taas yleistäen aaltoliikettä, meillä päin useimmiten ilmahiukkasten, jota on sittemmin opittu tallentamaan elektronisesti. Analoginen musiikin tallentaminen on ihan yhtälailla sähköä vaativa prosessi kuin digitaalinenkin, ammattistudioissa käytetään yhä paljolti samoja mikrofoneja ja muita laitteita. Ero on siinä, että analoginen ääni meni ennen (vielä ajoittain) magneettinauhalle, mistä se päätyi lopulta vinyylille, joka on mekaaninen tallennusmuoto. Digitaalinen tarkoittaa sämpläämistä, eli otetaan tasaisin väliajoin äänestä näytteitä, joista ääniaalto on rekonstruoitavissa.

Yllättävän usein tämä käsitetään siten, että äänestä katoaa sen aaltomaisuus, ihan kuin näytteiden välit vedettäisiin suoraksi. Näin ei ole, vaan digitaalisen äänen palauttaminen analogiseksi sisältää paljon matematiikkaa, jonka tarkoituksena on palauttaa sen aaltomuoto tarkasti. Jotta tämä voidaan tehdä, on näytteenottotaajuuden oltava kaksinkertainen sämplättävän ääniaallon taajuuteen. Kun CD-formaattia kehitettiin, päädyttiin lopulta 44 100 hertzin sämpläystaajuuteen, jolla saavutetaan teoreettinen 22 050 hertzin ääni. Käytännössä kaikissa käytössä olevissa laitteistoissa on filtteri, joka poistaa tuota raja-arvoa lähestyvät taajuudet. Tälle on syynsä. Ihmisen kuulo nimittäin yltää oletettavasti vain 20 000 hertziin, usein tuskin sinnekään.

Mikäli et ole tarkastuttanut kuuloasi, saatat yllättyä kuinka vähän itseasiassa kuuletkaan. Minä tiedän, että oma ylä-äänitarkkuuteni on heikentynyt vuosien musiikkiharrastuksen parissa, minkä takia suojaan nykyisin kuuloni varsin tarkasti ja käytän tiukkaa harkintaa äänentoistoni kanssa.

96 kHz:n näytteenottotarkkuus antaisi siis meille paljon jotain, jota emme fyysisesti kykene kuulemaan (korvassa ei vain ole tilaa sellaisille sensorisoluille). Missä 24 bitin syvyys on yleisesti hyväksytty ja tarpeelliseksi koettu tapa parantaa nauhoitettavan äänen signaalin suhdetta kohinaan studiossa, eivät monet ammattilaisetkaan koe tarpeelliseksi käyttää korkeampia näytteenottotaajuuksia. Toiset taas vannovat tämän parantavan saundia. Varmaa on se, että käytännön ja teorian välillä on laadullinen hyppäys. LP-levylle kyetään teoriassa tallentamaan jo 40 000 hertzin ääniä, teoriassa, käytännössä tällaiseen lienee harvoin (ellei koskaan) ryhdytyn. Me nimittäin emme kuule kaikkia taajuuksia yhtä tarkasti. Ihmiskorva on erikoistunut kuulemaan nimenomaisesti ihmisen puhetaajuudella. Se lienee ollut evoluution näkökulmasta hyödyllistä.

Aiheesta lisää tässä artikkelissa.

Me ihmiset olemme oman mielemme kahvitettavissa muutenkin koko ajan. Kun tämän aiheen keskusteluja seuraa, on varmaa, että aina mukana on joku äänen fysiikkaa tai ihmisen kuulemista käsittelevää psykoakustiikkaa ymmärtämätön, joka uskoo varmasti juuri hän kykenee ja onkin kuullut eron ja se on merkittävä! No, jos on maksanut kymmeniä tuhansia euroja laitteistaan, haluaakin kuulla eron. Tämän takia on kehitetty kätevä tapa arvioida sitä, kykeneekö henkilö edes erottamaan kaksi erilaista aistinäytettä toisistaan. Tämä ABX-testi on muuten armoton. Sitä tehdessä katoavat nopeasti ylimieliset kuvitelmat oman kuuloaistin erheettömyydestä. Ihan helppoa testin tekeminen ei ole, sillä näytteet tulee valmistaa mahdollisimman samanlaisiksi. Me kykenemme alitajuisesti erottamaan jopa desibelin kymmenyksen voimakkuuseron kahden lähteen välillä (havaittu äänenvoimakkuus ei huippuarvo), ja tietenkään näytteissä ei saa olla mitään selviä eroja.

Windowsissa voi käyttää tähän vaikka foobar2000-ohjelmaa. Macille löytyy kätevä ABXer.

Olen tehnyt jonkin verran kokeita 320:n mp3:n ja Apple Losslessin tunnistamisen suhteen. Aloitin tällä parivaljakolla, koska olen aikasemmin todennut, että osaan tunnistaa huonolaatuisten mp3:n artifaktit kohtuullisen tarkasti. Palaan varmasti tulevaisuudessa pienempiin pakkauskokoihin, sillä nämä testini osoittivat, etten kykene näitä kahta varmuudella toisistaan erottamaan. Tulokseni olivat noin 75% oikein, eli kaukana sekä arvauksesta (50%) tai tilastollisesta varmuudesta (95%). Kykenisinkö kuulemaan CD:tä paremman musiikin eroa, en tiedä, pitää joskus kokeilla.

-

Ja tästä pääsemmekin kauniisti digitaalisen musiikin käyttöön.

Koska tila ei ihan heti ole koneessani loppumassa, päätin hiljan korjata tuon alussa mainitsemani puutteen. Muutan omat CD:ni uudemman kerran tietokone- ja ipodiin sopivaan formaattiin, tällä kertaa Apple Losslessiksi. Homma ei tapahdu hetkessä, mutta samalla kun sitä teen, tulee osin jo kauan sitten hankitut levyt kuunneltua uudestaan. Tätä kirjoitusta rustaillessani olen työstänyt sitä minulle tärkeimmän bändin tuotantoa.

Tuleepahan siivottua hyllyjä ja samalla kuunneltua musiikkia ajatuksella. Se täytyy sanoa, että mitä enemmän kuuntelen tällä laitteistolla, sitä vähemmän haluan kuunnella nykyistä kuumaksi tuotettua musiikkia. Siitä puuttuu dynamiikka.

Ilmastomuutoksen estämisestä kestävään ilmastomuutoksen riskien hallintaan

Sir John Beddington antoi tämän haastattelun NYTlle Planet Under Pressure -konferenssin yhteydessä. Käynnissä oelvat muutokset, keskeisimpinä väestönkasvu, ilmakehään jo päässeiden kasvihuonekaasujen vaikutus, kaupungistuminen kehittyvillä alueilla, sekä taloudellinen kasvu samaten, ovat sir Johnin mukaan aika selvästi lukossa seuraavat 15-20 vuotta. Trendit ovat sen verran vahvoja, ettei käytännössä mikään muuta niitä tällä aikavälillä.

Toisin sanoen mitä tahansa muutoksia me teemmekin, tulevat niiden vaikutukset näkyviin hitaasti. Ajatus ilmastonmuutoksen "ratkaisemisesta" tässä ja nyt, on virheellinen. Sen sijaan tulisi pyrkiä sellaiseen kestävän toiminnan malliin, jossa tämä pitkä trendihorisontti otetaan huomioon ja varaudutaan niihin muutoksiin, joita on tulossa.

Nyt viimeinkin puhutaan riskienhallinnasta ja resurssien kohdentamisesta tärkeimpiin kohteisiin ja tarpeisiin. Ilmastonmuutoksen todentamisesta on enää aivan turha käydä keskustelua. Mitäs jos keskityttäisiin sen kanssa elämiseen?

Donkeyboy – Silver Moon

Viimeisten parin vuoden iloisin yllättäjä on ollut norjalainen retro-elektrobändi Donkeyboy. 2009 lopussa julkaistu debyytti Caught in a Life herätti minussa sympatiaa ja innostusta. Nyt Drammenin pojat ovat julkaisseet uuden plätän ja erinomaisen ihastuttava Linnea Dale on taas mukana parilla kappaleella.

Spotifyn kanssa on markkinointimielessä kehitetty yhteispohjoismainen kuuntelukilpailukin. Norjahan tämän tulee viemään, mutta kannattaa silti käydä levy kuuntelemassa. Eli eikun asiaan:


1. Silver Moon

Hitaan pumppaavalla teknojumituksella lähdetään liikkeelle. Myönnettäköön heti alkuun, että näiden jäbien lauluäänet ovat vahvasti tottumuksen myötä nautittavien puolella. Niin nytkin. Vokoderit ja syntetisaattorit hallitsevat äänimaisemaa ja virveli pumppaa äänimaisemaa raivokkaasti. Nimibiisin hidas nytkytys jättää kuitenkin toivomisen varaa, etenkin avausraitana.

2. City Boy

Ensimmäinen sinkkubiisi kertoo teollisuuskaupungin poikien halusta yksinkertaisempaan elämään. Brutaalin kuivat biitit ja synat sopivat maisemaan. Jotenkin mieleen tulee hetkellisesti kasariklassikko Small Town Boy. Kertosäe onkin sitten odotettua Donkeyboyta osuva ja koukuttavan yksinkertainen. 4/4 basari on kyllä aika brutaalin potkiva näin kuivassa ääniavaruudessa. Kuulaat laulut kohottavat väliosan breikin myötä tunnelmana ja kellon tarkkuudella lisäsynat nostavat henkistä tempoa  viimeiseen kertsiin. Silti biisi jää jotenkin ulkokohtaisen analyyttiseksi yritelmäksi. Laulun äänenkorkeuden korjailu on myös kovassa käytössä, kuten tähän aikaan kuuluu, ja sekin vähän tässä kappaleessa rassaa.

3. Drive

Kyllä on biitti käännetty kovalle taas. Brutaali liidisyna on silti voittaja ja kertsi toimii kuin väärä kruunu systembolagetissa. Tähän biisiin rento tempo sopii, koska nyt laululle ja kikoille on tilaa. Silti äänimaiseman syntsavoittoisuus yllättää. Edellisellä levyllä kitarat olivat kauniisti mukana paketissa ja siihen ainakin minä ihastuin. Silti perusvarma suoritus.

4. Get Up

Laulun muokkaus on taas ilmiselvää, mutta konemaisen kuulaan taustan päällä se ei niin pahasti häiritse. Konemusa toimii konelaulun kanssa. Nyt onkin sitten ohjelmoitu äänimaisemaan kaikkea kivaa ja laululoopeista kasattu peruskoukku on juurikin erinomainen. Biittien half-time-tunnelma antaa tilaa muille elementeille, joten synat vievät laulua. Pidän erityisesti 2:40 iskevien basarien modulaatiosta – hieno pikkukikka ennen kertsiä!

5. Out of Control

Sitten päästään biisin ensimmäiseen hittiin! Humoristinen kone-Barry on tietenkin vallattoman naurettava, mutta Cato Sundberg omistaa säkeistön ja kertsissä Linnea Dale päästetään irti ja heti homma nousee aivan uudelle tasolle. Meininki on kuumaa kuin Berliinin diskoissa 1982, eikä säkeistöihin tuhlata liikaa aikaa, vaan taotaan rautaa kun se on hehkuvan valkoinen:

I see those jeans getting out of control
I been so many places you won't see
I'm kind of shure that you won't be shy
(Guitar solo!)

Siis ei mitään järkeä. Kuten ei pidäkään!

6. No More Movies

Levyn ensimmäisen rakkauslaulun aika. Silti tämä ei ole slovari, koska hitaille ei nyt ole aikaa, ei enää leffoja vaan toimintaa! Nyt saadaan jo kitarat mukaan meniinkiin ja muutenkin tämä kappale on lähempänä ensimmäisen plätän tunnelmaa. Ksaritomifillikin on saatu feikkitaukoon, kuten säännöissä sanotaan. Kun biisi ei ole pituudella pilattu, ei turhia säkeistöjä tarvitse jumittaa. Kertsiä kertsin perään ja kunnialla loppuun vaan.

7. Pull of the Eye

Linnea Dale on taas puikoissa ja nyt käsissä on todella tiukka hitti. Biisissä, kuten ei sen nimessäkään, ole mitään järkeä, mutta väliäkö hällä, kun kertsi iskee sydänalaan kuin Bangles ja korvaan kuin Teredo Navalis! Tämän takia Donkeyboyta kuunnellaan.

8. On Fire

Jäbä on ollut tulessa hiljattain, mutta sä snaijaat miten se seivataan! Vaikkei tämä yllä parin edellisen hitin tasolle iskevyydessä, on laulu silti takuuvarmaa laulatuskamaa. Formaatti pysyy kasassa 100 %, eikä hyväksi havaitusta kaavasta poiketa sekuntiakaan. Ehkä tämä näin kasi- (ei kasari)raidan kohdalla alkaa jo vähän puuduttaa...

9. All Up to You

...joten eiköhän kaiveta akkari laukusta ja pistetä balladiksi!

10. Darkest Night

Näin saadaan tilaa seuraavalle diskopumpulle. Pärisevä bassosyna ja täsmäharmoniat muistuttavat viimeaikaisista poppivedoista, ja onkin ilmeistä, miksi tämä laulu on levyn jälkimmäisellä puoliskolla. Silti monelle bändille tämä olisi se sinkku eikä filleriä levyn lopussa.

11. We Can Be Friends

Iso biitti palaa, mutta onneksi tasaiseen jumputukseen on kaivettu taukoja ääniefekteillä. Riffit ovat taas perusvarmoja ja Kent Sundbergin falsetti lyömätön. Tässä vaiheessa kappaleen rakenne on sitten jo suorastaan humoristista, sillä niin kellon tarkkuudella isketään rummut kiinni ja ambientkasvatus ennen vikaa kertsiä. Voi pojat.

12. Stay

Sitten reflektoidaan koettua, näin muuten myös edellisellä levyllä. Diskojumppa toimii kuitenkin mallikkaasti, eikä pänni edes paljoa. Taktisesti paljastetut kitaraiskut tuovat hauskan INXSmäisyyden mukaan toiseen säkeistöön, vaikka ehkä turhaan... sillä arvatkaapa mitä tapahtuu toisen kertsin jälkeen? Mitä, ai että ambientväliosa. No joo, mutta tällä kertaa halftime-rummuilla ja tuplakestolla. Joo, minäkin yllätyin niin pal kauhiast!

Sen pituinen se, laulu kaunis, lyhyesti läpi vedetty. Saa painaa toistoa...

Donkkabonkkareiden tokalla levyllä on 12 raitaa, joista vain yksi on yli neljä minuuttia pitkä. Näin tehdään poppia. Ei turhaa roskaa ja ajatusta vaan tiukkaa tanssiraitaa ja pari balladia väliin. Kannattaa muuten tutustua myös kansitaiteeseen, sekin on teemakamaa:

Bruce Springsteen – Wrecking Ball

Pomo on täällä taas, omalla rauhallisella mutta mestarillisella kellopelin tarkkuudellaan.

Muut arvostelijat ovat kiinnittäneet kohtuullisesti huomiota tämän levyn poliittiseen sanomaan ja korostaneet sen osuutta kokonaisuudessa. Tämä on ymmärrettävää, sillä uransa tässä vaiheessa Bruce Springsteen on tuskin enää kovinkaan innovatiivinen musiikillinen voima. En kuitenkaan voi jakaa näitä näkemyksiä, sillä yhteiskunnallisena lausuntona tämä levy on mielestäni kaukana Pomon paljon kärkkäämmistä poliittisista lohkaisuista (Born in the USA?).


1. "We Take Care of Our Own"

Ensimmäinen lohkaisu levyltä on keskinopea ohjelmajulistus. Pieni piikki kappaleeseen on piilotettu, mutta yllättävän vähäisellä kritiikillä ollaan nyt liikkeellä. Verrattuna eeppisen The Risingin jälkeiseen tuotantoon nyt ollaan selvästi siellä kevyemmässä ja hiotummassa päässä.

2. "Easy Money"

Heti toisessa laulussa päästään suoraan ison äänimaiseman rallatukseen, muuta biisissä ei sitten olekaan. Nomen est omen – tai jotain siihen suuntaan.

3. "Shackled and Drawn"

Seeger-sessiot ovat selvästi jättäneet jälkensä Bruceen. Tämä laulu on nimittäin yhdistelmä irkkuhenkistä duunarimusiikkia, Appalakkien valkoista vähemmistömusiikkia ja folkin isoa roolitettua ryhmälaulua. Laulu voisi olla vieläkin rosoisempi, sillä tällaisessa kontekstissa huippuunsa viritetyt tuotantoarvot vievät huomiota itse sanomalta. Tosin ehkä sitäkin on aika kevyenlaisesti, vaikka ketjut nyt taustalla tasatahtiin helisevätkin.

4. "Jack of All Trades"

Yksinkertainen melodia, jonka rytmi laahaa Mississippistä muistuttaen. Kuuntelin pitkään virvelirumpua, jossa on jotain hypnoottisen rumaa. Tässä ollaan taas sen kuuluisan ylituottamisen äärellä. Rummun kaiku on ihan älytön! Tämä kappale on kuultu Brucelta monesti, ja valitettavasti useimmiten paremmin.

5. "Death to My Hometown"

Big beat, afrikkalaiset kyläjuhlat, elektronisen popin ääntenrakentelu ja irkkupunkin räkättävä laulu. Vau, nyt Bruce näyttää meille jotain uutta ja se toimii. Rumpujen kaiku on ihan kahjo, mutta tekee oikeutta todella ilmavalle ja suorastaan hellävaraiselle äänimaisemalle. Bändi jaksaa junnata laulun toistojen mukana ja sopiviin kohtiin heitetään moduloituja kaikuja, tykinlaukauksia ja muuta karkkia pitämään meininki liikkeellä.

Levyn meininki on tähän asti ollut pääpainoisesti kevyt ja tanssahteleva, mutta jossain määrin valjulla tavalla. Kotikaupungin kuolema kirvoittaa kuitenkin ensimmäiset oikeat hiaah-huudot yleisöstä!

6. "This Depression"

Rumpujen huonemikkikanavien fadereita työnnetään edelleen ylöspäin, hyvä jos kuivaa signaalia enää edes kuulee. Kitaraväliosan kohdalla äänimaisema hajoaa käsiin kaiken avaruusfiilistelyn takia. Kivaa tunnelmointia, mutta mitä, häh? Onko Pomo alkanut polttelemaan, sillä tämä on puhdasta tajunnanvirtaa.

7. "Wrecking Ball"

Palatessaan New Jerseyn kujille Springsteen palaa myös varhaiseen saundiinsa. Näinkin erilaisessa levyssä asiat asettuvat sekunneissa paikalleen, kun Pomo pistää bändin painamaan Born to Run in the USA -kaavalla. Kaikki on hienoa ja kaunista, mutta yhtä asiaa täytyy arvostella – kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan – Clarence Clemonsin näillä näkymin toiseksi viimeiseksi jäänyt Springsteen soolo on suorastaan kummallista kuultavaa. Onko tämä nauhoitettu erikseen, sen verran kummalliselta foni kuulostaa? No silti tässä ollaan perusarvojen parissa ja homma toimii hienosti. Hyvä valinta nimibiisiksi.

8. "You've Got It"

Hitaahko renkutus ei lähde ilmaan, eikä löysä äänimaisema auta sitä yhtään. Kun nimi vielä henkisesti viittaa todelliseen rockin klassikkoon, niin heikoilla vesillä ollaan, mistä paikka levyn kuoleman paikallakin kertoo paljon.

9. "Rocky Ground"

Sämpläystä ja rumpukonemaista tarkkuutta. Kansanmusiikkia Mobyn jälkeisessä Amerikassa. Rumpukomppi on sulaa kultaa ja nyt ilmaa on sopivasti basarin ympärillä muttei muualla. Mieli palaa Streets of Philadelphian minimalismiin ja fanit järkyttäneeseen vastakohtaisuuteen. Pomolle tekee mielestäni välillä hyvää poistua E Street Bandin pompöösistä stadikkasaundista. Michelle Mooren räpäytys tulee yllättäen kuin virkeä Bronxin tuuli ja vie laulun kohti huippuaan. Se ei ehkä ole korkea, mutta tasapainoinen ja kaunis. Pisteet menevät myös Patti Scialfalle taustalauluista.

10. "Land of Hope and Dreams"

Sitten saadaan kunnon rumpukonetta, mutta valitettavasti vain hetkeksi, ennen kuin (laulun nimen huomioon ottaen tuskin yllättäen) bändi pääsee irti. Tämän Springsteen tietenkin osaa, siis kasvattaa akkarilta laulaen kohti eeppistä kertsiä. Rumpukone on kuitenkin kiva lisä, mutta kun kitarat uivat kaikujen meressä ei kappaleessa oikein ole iskua. Näin etukeno jää pakostakin puuttumaan, vaikka toisessa säkeistössä rummut lähtevät koulukirjamaisen hienosti polkemaan biisiä vauhtiin.

11. "We Are Alive"

Akustinen herkkyys ajaa asenteen yli laulun alussa. Tämä nimittäin olisi täydellinen irkkupunkveto. Sen sijaan me saamme toisesta säkeistöstä pumppaavan bluegrassjinglen. Tässä yhdyn muihin arvostelijoihin: Springsteen vetää liian pehmeästi, viha saisi tällaisella plätällä myös tuntua. Niin ja säkeistöjen välillä kuultu Ring of Fire -pastissi on naurettava. Oikeastiko?

12. "Swallowed Up (In the Belly of the Whale)"

Vauhtia vähennetään lopussa, kuten tapoihin kuuluu – tai kuului kun levyjä vielä kuunneltiin kokonaisuutena. Bruce lähestyy Leonard Cohenia tällä hiljaisen rukouksen kaltaisella tunnelmallisella laululla ja se on hyvä. Äijä on nimittäin minun isäni ikäinen ja se on jotain ja sen tulisi myös kuulua, joskin hyvällä tavalla. Roso ja ikä saavat kuulua. Valitettavasti koira ei pääse karvoistaan ja puolessa välissä Pomo nostaa pianoa ja pilaa meditatiivisen hetken. Tällainen laulu ei tarvitse koko skaalaa, sille riittää se hiljaisempi rekisteri. Close but no cigar.

13. "American Land"

Irkkua, irkkua, Jannea ja Puskamyllyä. Hey! Olen kuullut paljon tällaisia lauluja, mutta nyt Springsteen on selvästi lainahöyhenissä. Muutenkin tämä vaikuttaa nostalgiselta tulkinnalta siirtolaisuushistoriasta Yhdysvaltoihin. Kaikki ryhmät käydään läpi väliosassa, mutta jotenkin tämä kiltti tulkinta jää uupumaan:

The McNicholas, the Posalskis, the Smiths, Zerillis too
The Blacks, the Irish, Italians, the Germans and the Jews
They come across the water a thousand miles from home
With nothing in their bellies but the fire down below 

They died building the railroads, they worked to bones and skin
They died in the fields and factories, names scattered in the wind
They died to get here a hundred years ago, they're still dying now
Their hands that built the country we're always trying to keep out 

There's diamonds in the sidewalk, the gutters lined in song
Dear, I hear that beer flows through the faucets all night long
There's treasure for the taking, for any hard working man
Who'll make his home in the American land

Just joo.

Bruce Springsteen on instituutio. Tällaisena hän saa pakostakin enemmän huomiota kuin ehkä välillä ansaitsisi. Wrecking Ball levyllä on hetkensä, mutta pitkällä tarkasteluvälillä se tuskin jää muistiin kohokohtana herra Pomon uralla. Se, että moninaiset vaikutteet eri musiikin aloilta ovat saaneet sijaa, on hienoa, mutta kokonaisuus ontuu näiden tuoreempien vaikutteiden ja kultakauden stadiontuhnun välimaissa vailla päättäväisyyttä.

Silti, mieluummin minä tätä kuuntelen kuin useimpia nykytuotoksia. Ainakaan tätä ei ollut pilattu masterointipöydällä.

Hyvät tietokonepelit ja Adam Adamowicz in memoriam

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa konsoli- ja tietokonepelien tilasta jo jonkin aikaa. Vaikka aikani ei enää opiskelu- ja nuoruusvuosien tavoin taivu pelaamiselle, on se kuitenkin yksi harrastuksistani. Voisi sanoa, että se on merkittävä sellainen, sillä olinhan pienen hetken aikaa pelialalla töissä ja pääsin kokemaan harrastukseni toisen puolen.

Commando oli hurja peli

Peliharrastukseni ei kuitenkaan alkanut tuolloin, vaan kauan sitä ennen. Ensimmäinen peli, jonka muistan on klassikko nimeltä Commando vuodelta 1985, jota pelasin Commodore 64:lla serkkuni luona. Sitten tuli tietenkin Mario ja Nintendon NES kaikkine legendaarisine peleineen. Meillä ei ollut tällaisiin varaa, mutta riittävän monella kaverilla oli, joten lähikujien poikalauma kokoontui aina jonkun kotona. Olin todella hyvä Super Mario Brosissa, mutta suosikkini oli ehdottomasti Mega Man (osat 1-4).

Sitten meille koptiin hankittiin ihkauusi PC 486, nopein naapurustossa! Tietokonepelien ihmeellinen maailma avautui minulle 1990-luvun taitteessa, ja millainen maailma se olikaan. Seikkailuja, löytöretkiä tuntemattomiin maailmoihin ja ulottuvuuksiin, ongelmanratkaisua, diplomatiaa ja taisteluita – kaikkea mitä varhaisteini-ikäinen ujo poika voi toivoa. Pelit olivat tietenkin englanninkielisiä, niin myös DOS, jonka kautta niitä pyöritettiin (Windows 3.1.:llä oli tietenkin miinaharavansa ja pasianssinsa, joista ensimmäisen klaarasin nopeasti, korttipeleissä olen traditionalisti ja pidän, no, korteista). Kun harrastin lisäksi musiikin kuuntelua MTVltä, on tuskin yllättävää, että englanti oli hallussa läpi koulun. Minä ja ystäväni olimme osa sitä muutosta, joka nyt on jo arkipäivää. Englanti on internetin kieli ja se opitaan enenevässä määrin internetissä.

Monia pelejä tuli nuoruudessa pelattua, mutta muutama niistä ansaitsee erityismaininnan päivän teemaankin liittyen. Vanhemmat ystäväni nimittäin toimivat selvinä asennekasvattajina tässäkin suhteessa (se toinen on 1970-luvun rock). Ensinnäkin on Nethack.

Paras peli, ikinä!

Mikään peli ei saa minua yhtä nostalgiseksi kuin Nethack. Peli näytti pikkupojan silmiin jopa tuolloin kummalta, sillä mustalla näytöllä liikkuivat kirjainmerkit, ja tuskin muuta. Peli tarjosi joka yrittämällä jotain uutta, sillä koko maailma luotiin aina uudestaan, joskin sääntöjen puitteissa. Peli on edelleen vaikein, jonka olen ikinä pelannut läpi – Ghosts and Goblinsia en ole läpi päässyt! Sen oppimiseen meni vuosia ja hallitsemiseen toinen mokoma ja silti kuolema saattoi korjata milloin vain. Tallentaminen tarkoitti taukoa, vanhoihin tallennuksiin ei voinut (tai kunnian nimissä saanut) palata. Kun hahmo sitten kuoli, katsottiin kuinka korkealle omalla leader boardilla oli taas päästy. usein ei kauaskaan. Jos alkoi väsyttää, piti lopettaa pelaaminen, sillä virheen mahdollisuus kasvoi nopeasti aivan liian suureksi. Kun ensimmäinen hahmoni pääsi ns. lopputasoille (elemental planes) ja kuoli siellä ruuan puutteeseen levitointisormus kirotun voimahanskan alla jemmassa ilmassa leijaillen, päätin pelata pelin vielä joskus läpi ja näyttää itselleni. Meni vuosi, mutta heti lähdöstä onnekkaasti nimetyn barbaarin (God!, kyllä sillä oli myös huutomerkki) tie vei voitosta voittoon ja lopulta alttarille asti, sekä hurjaan + 3 miljoonan tulokseen. Oi niitä aikoja!

Ultima VI:tä harjasin huolella, tosin nimeni oli Eomer.

Ultima VII oli aikansa helmi ja aikakautensa viimeinen legenda.

Tuon saavutuksen jälkeen Nethack jäi, eikä nälkä oli sittemmin palannut. Samalla oli tietenkin muita pelejä. Tärkein sarja elämässäni on ehdottomasti ollut Ultima. Olin liian nuori alkupään peleille, mutta jostain osasta V lähtien olen ollut mukana. Rchard Garriottin johtama pelinkehitysryhmä teki jokaisella osalla historiaa. Seikkailut olivat uskomattomia, juonet kaikkeen muuhun nähden eläviä ja mikä tärkeintä: pelimaailma oli uskottava itsessään. Ultima-sarjassa (osasta IV lähtien) pelataan hyveellisyyden ruumiillistumaa, Avataria, joka on Britannia-maailman kuninkaan Lord Britishin meidän todellisuudestamme kutsuma sankari. Sankari ei saa tietenkään tehdä mitään väärää, ja tämä oli todella mallikkaasti sovitettu pelin juoneen. Karkuun lähteneitä vihollisia ei ollut soveliasta jahdata ja valehdella ei saanut.

System Shock 2 pelitti ja pelotti pitkään.

Ultiman jälkeen olen saanut vastaavat kiksit vain yhdestä tietokonepelistä (tai siis sen kahdesta osasta), System Shockista. Väitän tähän päivään, että moderni seikkailupelimaailma olisi kovin toisen näköinen ilman näitä heikosti tunnettuja, mutta sitä paljon vaikuttavampia pelejä. En myöskään suosittele niiden pelaamista heikkohermoisille, oikeasti!

Paljon on tullut pelattua sittemminkin ja viimeiseksi klassikkorintamalta on esiin nostettava Fallout-sarja, sillä sen kautta pääsemme päivän varsinaiseen asiaan. Ensimmäiset sarjan pelit ovat ansaitusti pelaajien ylistämiä ja ne popularisoivat post-apocalyptisen survivalfiktion uudemman kerran (edellinen kierros koettiin tietenkin Mad Max -leffojen myötä, joista pelitkin ovat imeneet vaikutteita). Pelin julkaisija on vaihtunut, mutta tyyli on pysynyt hyvinkin uskollisena, hyvässä ja pahassa. Nyt oikeudet immateriaalisiin aineistoihin ja uudien pelien tuottamiseen ovat Bethesdalla, joka on tietenkin vielä paremmin tunnettu Elder Scrolls -sarjastaan.

Skyrim on viimeisin Elder Scrollsin osa.

Fallout 3:n ja Elder Scrolls V: Skyrimin maailmoiden taustalla oli nimittäin Bethesdan konseptitaiteilija Adam Adamowicz nimittäin kuoli 9.2. keuhkosyöpään 43-vuotiaana. Pelisuunnittelu on ryhmätyötä lähes aina, jolloin kukaan yksittäinen ihminen ei voi vastata koko tuotannosta. Taitelijat ovat myös aina pelisuunnittelijoiden varassa ja ilman hyviä suunnitelmia ei myöskään tule hyvää taidetta.

Silti Adamowicz oli todella tärkeä näiden hankkeiden onnistumisen kannalta, ja ottaen firman mainoskamppanjan sekä toimintamallin huomioon, myös niiden menestymisenkin kannalta. Näin F3:n ohjaaja Todd Howard myös myöntää NYT:n artikkelissa. Minulle näissä peleissä parasta oli juuri maailman tuntu, immersio maisemiin. Samoilin tuntikaupalla maastossa ja ihastelin paikkoja, ydinsodan tuhoamaa Washington DCtä ja Skyrimin norjalaismaisemaa. Epäilemättä pelimaailma on menettänyt tärkeän vaikuttajan. Mitä se tarkoittaa mm. Fallout 4:lle jää nähtäväksi.

Bethesdan muistosivut löytyvät täältä. Kannattaa tsekata noita konspetitaide kollaaseja!

Vaikka firman pelit ovat olleet todellakin pelaamisen arvoisia, on niissä myös ollut paljon puutteita. Erinomaista maailmaa ovat kompensoineet idioottimainen tekoäly ja suoranaisesti hölmö juonisuunnittelu. Näihin asioihin ei taiteilija voi paljoakaan vaikuttaa. Ja tästä päästään siihen, miksi heitin tuohon alkuun noita vanhoja pelejä.

Nethackissa on tolkuton määrä tekoälyllisiä muuttujia, jotka saavat pelkät kirjaimet elämään mustalla ruudulla. Ultiman moraali- ja juonikuviot ovat edelleen parhaimmistoa ja System Shock todellakin teki selviytymiskauhusta käsin kosketeltavaa. Epäilemättä nykypelien visuaaliset ja fyysiset (tarkoitan tällä mm. fysiikkamallinnusta) ominaisuudet ovat aivan toisesta ulottuvuudesta. Silti tämän peliteollisuuden päävirran elokuvallisvisuaalisen trendin rinnalle on vakiintunut indiepelien uusminimalismi. Dwarf Fortress on arkkiesimerkki, mutta muita viihdyttävämpiäkin esimerkkejä mainitakseni: Minecraft, Goblin Camp.

Isot konsoli- ja tietokonepelit ovat muuttuneet Hollywood-mittakaavalla kalleiksi produktioiksi. Kun assettien teko yksinään maksaa miljoonia (ellei kymmeniä), on pelin pakko myydä ja silloin mennään kesäspektaakkeliasenteella. Tällöin myös hardcore -pelaajat jäävät auttamatta paitsioon, koska heitä ei sitten loppujen lopuksi ole tarpeeksi näin täyteen ahdetuilla markkinoilla.

Sen verran, kun minulta on kokemusta pelisuunnittelusta, katson, että paremman juonisuunnittelun ja tekoälyn tekeminen ei edellytä nykypäivänä mitään muuta, kuin motivaatiota tehdä jotain. Kun nämä asiat eivät vaan ole mitään prioriteetteja, ei mitään myöskään tapahdu. Jos pelaajat odottaisivat enemmän näiltä pelillisiltä osa-alueilta, olisi myös kaupallisesti perusteltua niihin panostaa, edes vähän. Tämän takia mainitsemieni indiepelien menestys (etenkin Minecraft) on osoittanut, että mielenkiintoa myös toisenlaiseen pelikokemukseen on.

Kun sitten otetaan vielä huomioon mobiili ja minälaitteiden pikkupelien kasvava markkinaosuus, lieneekin syytä arvioida näiden spektaakkelien mittakaavaa. Epäilemättä markkinat tulevat korjaamaan suurimpia virheitä, mutta samalla liene syytä myös miettiä omaa pelaamista ja tukea sellaisia hankkeita, jotka ihan oikeasti vievät alaa siihen suuntaan. Tämän takia olenkin viime aikoina alkanut miettiä vakavasti sitä, mitä pelejä ostan. Viimeisin hankintani muuten on edellä mainittu Minecraft, joskaan en voi suositella sitä yhtään kenellekään, koska se on niin koukuttava ja tuhoaa kaiken vapaa-ajan – oikeasti!

Tämä näin avaukseksi aiheesta, johon tullen palaamaan. Ja näin lopuksi siis vähän kaivostaitokuvia viihteen vuoksi...

Päälinnoitukseni monet vaiheet vasemmalta: varhainen majakka; lasikatollinen avolouhos; 2. vaiheen päärakennus (taustalla), joka nykyisin toimii eläinsuojana ja varastona; 1. vaiheen torni (keskellä), jota olen melkein alusta laajentanut; maakattoinen puufarmi uusinta megaprojektiani varten; ja uusi päälinnoitus siltoineen ja porttitorneineen (oikealla).

Toinen kuva vastakkaisesta suunnasta. Päätin, että neetteriportaali pitää tietenkin laittaa pyramidin keskelle stargåte-hengessä! Huippu on korkeudessa 60 tässä kuvassa ja PALJON on vielä tehtävänä.

 Jotta saisin kiveä riittävästi, tein ison avolouhoksen, joka yltää pian pohjalle asti. Tästä louhoksesta sitten laajennan käytäviä ympäröivään kallioon. Kun saavutin sopivan syvyyden, yllätyksekseni ja ilokseni ilmeni, että limakuutiot ilmestyvät louhokseni pohjalle. Ne eivät näe minua ylhäältä ja isommat eivät mahdu portaisiinkaan, joten järjestely on täydellinen!

Olen alkanut pitää farmia, jotta saisin tarvikkeita. Minulla on iso navetta ja kanala 2. vaiheen linnoituksessa, mutta lampaat ovat uusimpana lisäyksenä vielä tässä pihalla. Aion tehdä päälinnani fasadin egyptiläishenkisesti täyteen maalauksia. Koska pienin koko on 1x1m ja vaihtoehdot ovat rajallisia, aion käyttää villaa!

Mielenkiinnosta tein erilaisia eläinkokeita. Kyllä värillisyys periytyy, vaikka se olisi tuotettu elintarvikevärillä!