Nyt jätkät ovat pistäneet jatkoa erinomaiselle Crack the Skye -abumilleen. Uuden levyn kannessa on (oikeasti tämä on aivan sairaan hienoa) ksäin tehty puinen eläin, jota minä päätin kutsua nimellä Tüomiön Pöro! Sen on veistänyt A. J. Fosik, jonka käsialaa ovat nähtävästi myös bändin lavasteet. Nice!
Mutta entäs se musiikki?
1. "Black Tongue" 3:27
Tätä biisiä kuultiin ennakkoon. Tuolloin se yllätti suoraviivaisuudellaan (en puhu rummuista). Tunnelma on progressiivisen rokahtava, jostain Kyussin ja Desert Sessionsin mielikuvamaailmasta. Nähtävästi pojat ovat päättäneet tehdä sen, mitä kukaan ei heiltä odottanut: suoraviivaisen levyn. No mikä jottei. Biisissä on energiaa, mutta se ei ehkä ole parasta Mastodonttia. Pääriffi on kyllä päräyttävä, mutta soolon jälkeen laulu on jo vanha, onneksi se on myös tiivis. Tätä pitempään ei tässä aineksia olisikaan ollut.
2. "Curl of the Burl" 3:40
Mastodonin kitarasaundi on ehkä parasta Orangea, jota olen kuullut. Näin nytkin. Tämäkin raita oli ennakkoon kuunneltavissa, ja kyseessä lienee levyn "hitti". Pidän avauksesta, sillä siinä pistetään luu kurkkuun: "I killed a man because he killed my goat". Asiaa.
Ensimmäisellä parilla kuuntelukerralla en innostunut tästä biisistä, mutta se kasvaa useimpien bändin hyvien biisien tavoin ihon alle, ja kontekstissaan se on vallan onnistunut.
Avaukset nämä herrat osaavat. Laulu on lyhyt ja ytimekäs ja kaiken kaikkiaan varsin positiivinen tapaus. Pieni iloinen välipala metallinnälkään. Toimii varmasti livenä, muttei ole sen kummallisempi.
4. "Stargasm" 4:39
Rumpalille on muuten annetta paljon aikaa paukuttaa tomeja suorastaan Phill Collinsin hengessä. Näin nytkin. Tähdet räjähtävät, ken jäljelle jää? Stargasm on monella tapaa lähempänä vanhaa donttia, tällaista kamaa löytyy Blood Mountainiltakin eikä se ole väärin. Laulun kertsi/väliosa on miellyttävän kuulas vastapala säkeistöjen hektisyydelle, tätä saisi tuoda lisää peliin, sillä pojathan osaavat harmonisoida.
5. "Octopus Has No Friends" 3:48
Mustekalalla ei ole kavereita, mutta kitaraa se kelmi osaa soittaa! Levyn päräyttävin intro on tosiasia. Lirpautuskitarat ovat myös yllättävän kuulaita, minkä takia tässä laulussa on sitä paljon kaivattua keveyttä ja ilmavuutta. Tämä tuo tilaa Sandersin bassolle, joka tekee mielenkiintoisia kuvioita, etenkin säkeistöjen alla. Laulu onkin sitten yksi iso hevi-kalja-festari-rallatus. Tätä ne känniset hevarit laulaisivat kuorossa telttakaupungin keskellä, jos osaisivat!
6. "All the Heavy Lifting" 4:31
Mastodonin trash-vaikutteet ovat näkyvillä tämän biisin säkeistöjen riffittelyssä. Tässä vaiheessa ilmenee myös se, miksi minä en pidä Orangen vahvistimista. Nopeat, dempatut staccato-riffit kuulostavat aina appelsiinin läpi vedettynä jotenkin vammaisilta. Jos vahvistimet ovatkin erinomaisia raskaissa avoimissa äänimaisemissa (yksi Mastodonin suurista vahvuuksista), ne jäävät tällaisissa tiukoissa riffittelyissä aina jotenkin puutteellisiksi. Yläpää suhisee ja basso pumppaa, mutta välistä puuttuu muskeli.
Biisi on ihan jees.
7. "The Hunter" 5:17
Ville Valo puhuisi tässä vaiheessa jotain "slaavilaisesta melankoliasta". Minä sanon, että tämä laulu olisi voinut olla edellisellä levyllä, ja se on kehu! Ensimmäisellä kuuntelulla tämä toi mieleeni Pink Floydin (mikä saattaa selittää ystäväni T-Boin innostuksen tätä levyä kohtaan), mutta nyt alan ymmärtää laulun merkityksen tälle levylle. Koska Mastodon osaa riffittelyn ja meiningin, on sen aiemmilla kolmella konseptilevyllä luotu tunnelmaa ja hengitystilaa väliosilla. Nyt kun tämä konseptiajatus on jätetty pois, tarvitaan hengittäviä biisejä ja sitä levyn nimikipale on. Kuten sanoin pojat osaavat harmonisoida. Tämähän on suorastaan metallin Beach Boys! Siis jos Beach Boys olisi masentavan doomahtava ja lakoninen (mutta molemmat kuuluvat metalliin).
8. "Dry Bone Valley" 3:59
Ja tätä metallin Beach Boys tekisi. Kiusaavan seesteinen harmonisointikitara antaa tilaa virvelibreikille ja sitten mennään. Tässä Dailorin rummutus on ehkä parhaimmillaan ja meininki on hengästyttävää. Biisi on pelkistetty, riffittely on suoraan kuin King Diamondin 80-luvun levyiltä, ja sekös sopii!
Dry Bone Valley on mielestäni levyn paras kappale, Flo-ridan värisistä styrkkareista huolimatta!
9. "Thickening" 4:30
Tässä vaiheessa on hyvin tilaa kuvailla ja kummastella Levyn basso- ja basarisaundia. Sandersin basso on miksattu varsin kumisevaksi, tämä ei kuitenkaan pilaa äänimaisemaa, sillä kuten nyt tässä laulussa kitarat on levitetty varsin kauas keskustasta ja rumpusaundi on varsin pinnalla. Koska bassossa ei ole kolinaa tai läiskettä, jää virvelille paljon tilaa, minkä Dailorin kaltainen ghost-iskupeto todellakin tarvitsee. Koska basso ei kuitenkaan tuo lätinää keskitaajuuksille, on tämä tehtävä annettu basarille, joka suorastaan umppaa-lumppaa kuin entisen miehen meriläisen tyhjiöpumppu.
Thickening muuten on niitä vähemmän iskeviä lauluja levyllä, joskin pitkä alkujamittelu on kultaa.
10. "Creature Lives" 4:41
Rumpalin biisi – siis Taylorin säveltämä, sanoittama ja laulama. Joten potkaistaan kappale käyntiin syntetisaattoreilla ja naurulla – WHAT?
Todellakin, ennen kuin päästään asiaan, on kuunneltava reilun minuutin kestävä psykedeliätrippi. Kun sitten päästään asiaan, niin täytyy todeta, että olen aina pitänyt Dailoria bändin parhaana laulajana. Hänestähän voi vielä tulla seuraava Collins? On myös selvää, kenen päästä ne kummat tarinat saavat alkunsa. Jo alkutahdeilta tunnen henkisen yhteyden tuohon outoon suohon poljettuun otukseen, jonka tunnen kummittelevan jossain tajuntani rajamailla.
Näin tehdään slovareita. Parasta A-luokan petoa, joskin intro on mitä on, mutta ehkäpä juuri siksi?
11. "Spectrelight" (feat. Scott Kelly) 3:09
Jottei homma menisi siksi kuuluisaksi puhalteluksi pojat laittavat pökköä taas pesään ja höyrykoneen ylipaineelle. Väliosan tahditukset ja wah-aksentit ovat taattua tavaraa ja avaavat elegantisti tietä harmoniakitaroille. Suuren tarinan puute ei ole selvästi haitannut dontin poikia pätkääkään, vaan taito on edelleen tallella.
12. "Bedazzled Fingernails" 3:08
Matikkametallia ja progea kansalle. Ja jotta sanoma menisi perille, laitetaan laulajalle vähän vocoderia matkaan. Ei ehkä T-Pain, mutta kuitenkin. Sokaistut sormenkynnet on ehdottomasti kokeellisin levyn kappaleista. Ei ehkä soitannaltaan, mutta ehdottomasti äänimaisemaltaan. Valitettavasti se ei oikein ole muuta.
13. "The Sparrow" 5:30
Tunnelmapalan alku tuo minulle mieleen Metallican balladit, ei muusta syystä kuin siitä, että lätisevä kompressoitu basari palauttaa mieleen Ulrichin "saundin", joskin on sitä paljon parempi. Kova se basari kuitenkin siellä jytkyy. Muuten äänimaisema on kuitenkin miellyttävän ilmava ja orgaaninen. Mastodon ei ole mielestäni koskaan sortunut nykymetallin perisyntiin, ylihiomiseen. Musiikki kuulostaa soitetulta. Riskejä otetaan, kuten nyt tämän laulun soolossa (Pink Floyd puskee taas läpi, vai onko se Jimi Santana). Tämä orgaanisuus mahdollistaa jamittelun, ja tätähän me emme nykyisin enää lähes koskaan kuule. Se on sääli, ja siksi Mastodon on edelleen tämänkin plätyn jälkeen:
Paras toiminnassa oleva hevibändi...
...maailmassa!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti