NFL:n jatkopelit häämöttävät – mitä kaudella 2012 oikein kävikään?

Henkilökohtaisesti tämä NFL-kausi on ollut vähän liiankin jännittävä. Baltimore Ravens on onnistunut ihastuttamaan ja kauhistuttamaan kotikatsomoa vuorotellen. Loukkaantumisista kärsinyt joukkue on myös tuottanut onnenhetkiä, kuten tämä kauden kohokohdaksi luultavasti jäävä yksilösuoritus Ray Ricelta:



Arvatkaa vain, säväyttikö tämä minua Rice-paidassani.

Laajemmin katsottuna, ennen viimeistä sarjakierrosta NFL ei tuottanut tällä kaudella aivan järkyttäviä yllätyksiä. AFC:ssa vain yksi joukkue vaihtui playoff-jatkosta, sillä viime vuoden pohjanoteeraus Indianapolis Colts onnistui draft-valinnassaan ja Andrew Luck oli valintansa arvoinen. Indy palasi pleijerikantaan ja näin AFC Northin tiukasta kolmikosta vanheneva Pittsburgh Steelers ei enää mukaan mahtunut.

NFC:ssä heittelyä oli sitten enemmän, mutta lähinnä siksi, että taso on todella tiukka ja pienet virheet korostuvat. Atlanta Falconsilla on taas mahdollisuus osoittaa olevansa yksi parhaista. Nyt pitäisi sitten voittaa jatkopeleissä, joskin onneksi joukkue saa levätä divisioonakierrokselle asti. Green Bay Packersin meno jatkoon ei yllättäne ketään, ja Aaron Rodgersin menestys innostaa minua aina. NFC Westissä sitä vastoin On tiukkaa ja 2011 toiseksi jyvitetty SF 49ers taistelee divarin voitosta Seattlen kanssa. Siinäpä vasta on joukkue, jonka kauden suunnasta ei koskaan voi etukäteen mitään sanoa!

Luckin jälkeen toisena keväällä draftattiin muuan Robert Griffin III eli RGIII, joka on yhtä tehokkaasti johtanut joukkueensa DC:n Redskinsin NFC Eastin johtoon ohi Super Bowl-voittoa puolustavan NY Giantsin. Kun Redskins johtaa ottelulla sekä Giantsia etta Dallas Cowboysia, on tilanne tämän divarin osalta vielä täysin auki. Minnesotalla ja Chicagolla on kuitenkin näitä enemmän voittoja, joten vain yhdelle riittää idästä paikka jatkoon. Todennäköisesti siis puolustava mestari jää jatkopelien ulkopuolelle vikisemään.

Jatko-ottelutilanne näyttää siis ennen vuodenvaihteen viimeisiä pelejä tältä:

Houston Texans taistelee AFC:n voitosta mielettömän paluun tehneen Peyton Manningin Denver Broncosin (Coltsista Broncosiin, eli jos Manning vielä vaihtaa uransa aikana joukkuetta on kohde siis luonnollisesti umpihuono San Diego Chargers!) ja Patriotsin kanssa. Patriots voi tosin vielä hävitä ja jos Ravens voittaa Cincinnatin, jäädä neljänneksi. Todennäköisemmin Texans ja Broncos huilaavat Wild Card -kierroksen ja kolmas NE Patriots kohtaa Andy Daltonin liekehtivän Cincinnati Bengalsin. Tällöin Baltimore Ravens pelaa ainoan jatkokotiottelunsa onnekasta Coltsia vastaan.

Jos näin, niin Baltimore on kotiedustaan huolimatta altavastaaja, mutta uskon, että Ravens onnistuu hoitamaan Wild Cardin ja etenee joko Broncosia tai Texansia vastaan. Bengals on todenäköisesti liian kovan paikan edessä Uudessa Englannissa, eli Patriots jatkaa huippusuorituksia ja kohtaa toisen noista edellä mainituista. Ravens on hävinnyt Texansille ja Broncosille ja todennäköisesti häviää taas (valitettavasti), mutta Patriotsilla on mahdollisuuksia aina AFC:n loppuotteluun. katsotaan miten tässä vielä käy!

NFC:n tilanne on tosiaankin auki, mutta näin ennakolta minä laittaisin rahani San Francisco 49ersin puolelle. Katsotaan vielä ensikierroksen jälkeen, miltä tilanne näyttää!

Hesarin käsitys "maailman ympäröinnistä"

Avasin tänään Pravdan. Se oli virhe. Mainosten jälkeen ensimmäisellä aukeamalla minua tervehti Husseinin alla tämä:

Helsingin Sanomat 8.11.2012 s. A3, kuvakaappaus näköislehdestä kritiikkitarkoituksessa.

Siis sanomat kysyi oikeasti ympäri maailman: Moskovasta, Lontoosta, Berliinistä, Helsingborgista, Pekingistä, Ateenasta ja Vantaalta.

Vantaan ymmärrän, kun kyseessä on suomalainen lehti, mutta muuten, siis mitä? Eurooppa, Eurooppa, Eurooppa, Eurooppa, Aasia, Eurooppa, Eurooppa. Tätä ei voisi selvemmin sanoa. Joten laitetaan se Maailman Kartalle (tm H[oly]S[hit, Batman!]):

Maailman Kartta! (alkuperäinen täällä)

Sitä voisi tietenkin naiivisti kuvitella, että maailman ympäri kysyttäessä tielle osuisivat Afrikka, Etelä-Amerikka (Meksiko olisi USA:n naapurina aika vinkeä) tai edes Euraasiassa Lähi-Itä ja Intia. Mutta että kuusi mielipidettä Euroopasta.

Annetaan eurooppalaisen vastata:

Levyarvostelu: The Killers – Battle Born (2012)

The Killers jakaa kriitikkojen mielipiteet. Toiset eivät voi sietää eurovaikutteisen eurotanssirokin ja kasaristadion pullistelun yhdistelmää, kun taas toisille tämä on kaikessa falskiudessaan parasta sitten Born in the USAn maailmankiertueen. Onkin siis syytä aloittaa varoituksella! Jos vihaat kaikkea kasaria ja etenkin Bruce Springsteeniä, Hall & Oatesia, U2:ta, Duran Durania sekä Tom Petty & The Heartbreakersia, kannattaa jättää tämän bändin uusin ehkä suosiolla kuuntelematta.

Minut tuntevat tietävät, että edellä mainitut eivät ole ongelma. Mieluummin kuuntelen kasaria, kuin ysäriä tai nykypäivän nollailua – ainakin popmusiikin saralla.

Kun noita kerättyjä arvosteluja katselee, tulee mieleen, että useimmille musiikkikriitikoille on Killersin elektropopimpi kama (Hot Fuss ja Day & Age) pudonnut paremmin, ainakin Yhdysvalloissa. Tiedän, että toisille tuo puoli bändiä on rakkaampi, mutta minulle Sam's Town on se selvä uran huippukohta. Bändi on ollut mielestäni mielenkiintoisempi Americanan parissa kuin Eurodancelle flirttaillessaan. Nähtävästi yhtye on hakenut suuntaansa näiden välissä sinkoillen, sillä nyt neljännellä levyllään se on palannut taas ensin mainitun pariin.

1. Flesh and Bone

Levy käynnistyy digitaalisella kellon tikityksellä. Syntetisaattorimatto hallitsee tätä maalailevaa laulua kunnes toisessa säkeistössä tuttu, hallittu kitarasaundi hiipii sisään. Kuten Sam's Townilla myös nyt vihjaillaan levyn teemalla heti alkuun. Väliosa onkin sitten puhdasta kasarinostatusta, joka tuo lähinnä mieleeni U2:n – vain hyvällä tavalla tosin. Liha ja luu on ehkä hippasen hidasta, mutta lopun elokuvamainen äänimatto pelastaa avauksen ja avaa oven elokuvaan nimeltä Battle Born...

2. Runaways

Jos kasari ei jo tullut selväksi, niin nyt sillä lyödään ja isosti. Kate Bush ja Starship eivät ole kaukana tästä estetiikasta. Toinen puoli tätä laulua tuleekin sitten suoraan the Wholta. Ei siis huono keitos, vaikka ainekset ovatkin tuttuja. Vanuccin marssirumpu nostattaa sopivasti ja hittipotentiaali on kohdallaan kertsissä. Tämä tosin haisee Lillywhitelle ja O'Brienille, mutta haiskoot!

3. The Way It Was

Suuren avausnostatuksen jälkeen on aika maalailla. Otetaan siis sopivan vetävä tausta, mainitaan Elvari ja kiva kitarakoukku ja tappajien oma Boys of Summer -keitos on kasassa. Brandon Flowers tosin myy laulua jok'ikisellä sanalla tavalla, jota en ole kuullut sen enempää bändin kuin miehen omallakaan soolotuotannolla sitten When We Were Young -hitin. Avausriffi on kuitenkin tämän laulun suola ja pelastaa sen kertsin tukkoiselta pompöösiydeltä.

4. Here with Me

Kellon tarkkuudella tähän väliin isoa rock-levyä sopii sitten balladi. Hyvässä kasariballadissa on paljon kikkoja, koska lyriikan väliin jää tyhjää. Niin tässäkin, ja niistä paras on ensimmäinen kitaralikki. Juuri kun laulu alkaa väsyttää, Flowers pelastaa sen pistämällä vähän charmia peliin. Esikertsin arpegiosyna taas muistuttaa kuulijaa siitä, mistä tämä yhtye on kotoisin, tai niin joku minulle kertoi! Tämä biisi on tuotettu niin hyvin, ettei se vain voi olla huono, vaikka onkin aika turha. Siis klassista poppia.

5. A Matter of Time

We built this city... eiku, siis it was a matter of time! Tappajan katse palautetaan tiukalla woo-oo-kuorolla parhaaseen Killers-tapaan. Puolinopeuksinen väli ja kone käyntiin. Tässä laulussa kuuluvat yhtälailla Mr. Brightsiden kuin Uncle Johnnyn vaikutteet. Voisikin sanoa, että tässä on tyylipuhdas suoritus, jonka tunnistaa kyllä tämän yhtyeen tuotokseksi missä tahansa, milloin tahansa, eikä se ole huono asia.

6. Deadlines and Commitments

Niin siitä Kate Bushista. Nyt se mäki nimittäin siintää aika hallitsevana horisontissa. Täytyy kyllä kehua tämänkin laulun laulujen miksausta ja syntetisaattorisaundivalintoja. Kohdallaan kuin Lucky Luken luodit. Tämä on sitten se juttu, miksi kasari sopii minulle. Jokainen tavu ei kuulosta siltä kuin se syljettäisiin korvaani. Lyriikkakin on ihan älytöntä tuubaa, mutta yllättääkö se nyt ketään? Biisin nimen lausuminen kyllä yllättää. Piti kuunnella tämä useamman kerran, ennenkuin tajusin, että niinhän siinä sanotaan. Ei ihan Queenia tämä.

7. Miss Atomic Bomb

Tässä on varmaan jokin tarina? Nyt tosin ollaan taas Don Henleyn ja Bryan Adamsin mailla ja koukut ovat vedessä – ihan jokainen niistä. Nähtävästi tämä laulu auttoi tuon kakkosrallin kanssa saamaan bändin kasaan pitkän tauon jälkeen. No se on ihan kiva, mutta koko biisin kestävästä noususta (pakollisine hengitystaukoineen tietenkin) jää jotenkin laiska fiilis. Tämä tarina ei koskaan lähde liikkeelle kaikesta yrityksestä huolimatta.

8. The Rising Tide

Kasarisynapop sekoilu biisin alkuun on puhdasta Miami Viceä. Kun sitten heti pistetäänkin päälle tiukka rockjurnutus, on yllätys melkoinen, mutta vain hetkeksi. Viimeistään neonvalojen tullessa mukaan kuvaan, ovat synat pelissä. Lauluja ja kitaraa lukuunottamatta tämä on kyllä puhdasta b-puolen kamaa (niin no sinne se kitarasoolokin kuuluu; C. C. deVille soitti ja...).

9. Heart of a Girl

Ei ole Lou Reediä tämä biisi, vaikka haluaisi ehkä olla. Njoo, ihan ok kappale kaikesta haudanryöstöstään huolimatta.

10. From Here On Out

Tästä kappaleesta tuli yksi suosikeistani nopeasti. Ei sen takia, että se olisi hirveän hyvä tai erityinen, vaan sen takia, että se tuo toisenlaista meininkiä tähän levyyn. Sen meiningin nimi on Damn the Torpedoes! Jossain luokattomien kuulokkeidensa takana Jimmy Iovine hymyilee leveästi: put a shaker on top!

Ymmärrän kyllä, miksi tämä on piilotettu tähän kohtaan levyä.

11. Be Still

Ennen finaalia on aika illan viimeiselle hitaalle. Tämä biisi elää ja toimii vain ja ainoastaan Flowersin laulun avulla. Suzanne Vegan rummut eivät nimittäin auta, kun myydään näin puhdasta new wave -itkuballadia. Niin ja ne superleveät akustiset. Huh huh!

12. Battle Born

Minkä yhden asian nämä Vegasin tappajat ovat aina osanneet? Go out with a bang! Se on Nevadan valomeren tärkein opetus, ja Battle Born levyltä taas harvinaisen selvää. Tällainen kappale saa kuuntelemaan uudestaan:

Up against the wall
Something dying on the street
When they knock you down
You're gonna get back on your feet

The Killers on tehnyt tasapainoisimman levynsä. Kaikki aiemmin kuullut elementit ovat mukana, usein samassa kappaleessa, mutta kokonaisuus toimii lähes täydellisesti. Tässä ei enää ole nuoruuden nälkää tai arroganssia. Yhtye näyttää kuitenkin löytäneen taas tekemisen ilon ja näinä konepopin kunnian päivinä olen tyytyväinen, kun sitä näin estottomasti toitotetaan.

Tämä ei ehkä ole Sam's Townin veroinen läjäytys, mutta ainakin minulle hyvä tasavarma suoritus yhdeltä aikamme paremmista yhtyeistä.

Levyarvostelu: Mumford & Sons – Sigh No More (2009)

Nyt kun Marcus Mumford ja pojat on julkaisemassa uutta albumia tänä syksynä on minun aika korjata oma virheeni tämän niin sanottuun Länsi-Lontoon folkskeneen kuuluvaksi katsotun yhtyeen ohittamisessa.

Kolme vuotta sitten julkaistu Sigh No More on yksi vuosikymmenensä parhaista kuulemistani levyistä!

Antakaa minun tarkentaa. Populaarimusiikki on kokonaisuudessaan fragmentoitunut vuosikymmenien saatossa. Samalla musiikin äänimaisema on kuitenkin vetäytynyt tuotantoteknologian mahdollistamana kohti eräänlaista kliinisyyden klimaksia. Väitän, että Skrillexin ja muutamien muiden vastaavien artistien menestys liittyy juuri tähän plastisuuden voittokulkuun ja kuluttajien keskuudessa esiintyvään tarpeeseen kuluttaa vähemmän täydellistä musiikkia.

En väitä, että Mumford & Sons olisi täydellistä au naturelia, en tosiaankaan. Silti yhtyeen akustinen äänimaisema on pehmeä ja selvästi soitettu. Tuotanto on ensiluokkaista ja folkmusiikiksi tietenkin hiottua ja viimeisteltyä (verratkaa vaikka Woody Guthrien nauhoituksiin tai edes Dylaniin), mutta silti tuskin sellaista, jota kuulee normiradiossa.

Tätä tärkeämpää on kuitenkin yhtyeen meininki. Monelle banjo voi olla liikaa, mutta jotenkin nämä heput onnistuvat luomaan uskomattoman dynamiikan akustisen kitaran ja banjon pitäessä tahtia.


1. Sigh No More   3:27

Videon katsomalla ei hipsteriviitteitä voi välttää. Kun kuitenkin vain kuuntelee musiikkia, ei se enää niin haittaa. Laulu alkaa peltorukouksen tavoin hiljaa kaikuen tilassa yhteislauluna. Sanat hiipivät ihon alle basson luodessa hitaasti rullaavan tahdin. Marcus Mumfordin lauluääni ei ole niitä maailman kauniimpia, mutta kuten Ian Andersonilla, se sopii kontekstiin täydellisesti. Kolmen ja puolen minuutin kohdalla, kun biisi syttyy ilmiliekkiin tämä nariseva, kova ääni nousee rukouksena kumun ylle ja luo odotuksen tunteen:

And there is a design, an alignment to cry

Of my heart to see,

The beauty of love as it was made to be

2. The Cave   3:37

Levyn hittibiisi on herättänyt paljon keskustelua tarkoituksestaan. Platon on nostettu luolastaan ja klassikot tomutettu. Tämä on mielestäni turhaa, sillä kuten sanoitukset yleensä, tämäkin kappale toimii yhteydessä musiikkiinsa. Tavallisinkin sana toimii kun  se lauletaan oikealla tavalla oikeaan väliin. Sanojen yhteismerkitys on musiikissa parhaimmillaankin toissijainen, eikä musiikille tehdä oikeutta, jos sen sanat tulkitaan musiikista erillään.

Tällä varoituksella voin todeta, että The Cave -laulun sanat ovat kunniakasta hölynpölyä. Laulu itsessään on erinomainen esimerkki jatkuvan kasvun mallista populaarimusiikissa. Se kuuluisa draaman kaari on rakennettu tähän pienoisromaaniin suurella rakkaudella. Niin ja matkalaukkubasari!

3. Winter Winds   3:39

Folk-humppaa! Mutta vakavasti hyvä laulu pitää aloittaa – aivan kuten tarina yleensäkin – yllättävällä ja koukuttavalla lausahduksella. Tässä sellainen taas on:

As the winter winds litter London with lonely hearts

Oh the warmth in your eyes swept me into your arms

Isosta humppapommista hiljennytään hetkeksi ja sitten päästetään hitaasti rullaten homma liikkeelle. Kitara ja mandoliini luovat terävyydessään upean pehmeän stereoparin, jonka keskellä banjo ja rytmiryhmä saavat tilaa stompilleen. Hitaasti venyvät torvet on piilotettu kauas näiden taakse. mutta juuri sopivasti ne nousevat väliosaan sooloon.

4. Roll Away Your Stone  4:23

M&S:n vahvuus ei ole pelkästään soitannassa tai kauniissa harmonioissa, vaikka nämä ovatkin nannaa. Pojat osaavat myös tehdä osuvia melodioita ja pukea ne latotanssien absurdiuteen. Tässäkään kappaleessa melodiat eivät näin muutu paatoksellisiksi vaan pysyvät sopivan rentoina. Noin kahden minuutin kohdalla Mumford näyttää parhaan Anderson-imitaationsa. Ja sitten taas mennään jalalla koreasti!

5. White Blank Page  4:14

Levyn ensimmäinen surullisempi kappale avautuu kitaran ja laulun soolona. Laulu on tarkoituksella jätetty rujoksi – ja hyvä niin. Ylituotanto olisi vain ryövännyt siltä sen viehätyksen. Kun bändi tulee mukaan paatoksen tuoma paine on suorastaan liikaa. Läpi levyn on dynamiikka säästetty, hiljaiset kohdat ovat hiljaisia ja kovat kovia, ja näin sen tulisikin olla! Loppuun on jätetty pieni jekku, kun basari lähtee tuplavauhtiin ennen acapellalopetusta. Hienoa!

6. I Gave You All 4:20

Tämä hylätyn rakastajan itkuvirsi säilyy vakavana ja lohduttomana aina puoleen väliin saakka, mutta kuoron liittyessä mukaan kumu alkaa nousta. Surun korvaa viha ja suuttumus ja musiikki kuvastaa tätä täydellisesti. Lopulta on jäljellä vain turtumus ja tyhjyys.

7. Little Lion Man  4:06

Tällä laululla yhtye avasi Yhdysvallat. Parin vakavamman kappaleen jälkeen laitetaan taas vauhtia. Särökitaran etiäiset pyörivät korvissa luoden klaustrofobisia kierteitä, joiden läpi Mumford kahlaa kohti kertosäettä. Väliosassa banjo ja basari pelastavat grooven. Kertsi viekin sitten mennessään:

But it was not your fault but mine

And it was your heart on the line

I really fucked it up this time

Didn't I, my dear?

Onko siinä muuta enää tehtävissä kuin huokailla kohti viimeistä kertosäettä. Ei taida olla.

8. Timshel  2:53

Alun rukoukseen palataan taas tämän laulun alussa. M&S:n lauluharmoniat ovat eittämättä keskeisiä, sillä ilman niitä tämä olisi vain pieni laulu, monien pienien laulujen joukossa. Sanoma menee kuitenkin epävireisen matalan kuoron ajamana paremmin läpi. Lauluille on myös annettu hurjasti tilaa ja muut soittimet ovat niiden rinnalla ohuita. Se vaan ei haittaa tällä kertaa.

9. Thistle & Weeds  4:49

Levyn toiseksi eeppisin laulu on piilotettu likimainkin kuoleman paikalle lähelle loppua. Tom-tomit kumisevat kauniista taustalla kuin Pultavan tykit ja pianon kielet jäävät tuuleen ulisemaan. Kitarakin tuntuu aiempiin kappaleisiin verrattuna lähinnä tungettelijalta tällä hylätyllä, poltetulla maalla. Kuoro on syösty manalaan, eikä jaksa kantaa kumun yli. Näin Mumford jää yksin kentällä kailottamaan jylyn väistyttyä.

10. Awake My Soul  4:15

Draaman keskellä on aina paikka pienelle, hyväsydämiselle laululle. Jokaisen laulun ei tarvitse olla suuri, sydäntä raastava tai kuoroon kirvoittava. Välillä pieni dobroslideliidi riittää. Basarikin saa kuulostaa lätisevältä bluesmiehen matkalaukulta, kunhan lätisee!

11. Dust Bowl Dance 4:43

Steinbeckin Vihan hedelmät kuuluu folkmusiikin syntytaruihin. Guthrie teki aiheesta monien exodustereiden tavoin merkittävää musiikkia Dust Bowl Ballads -albumillaan ja siitä päivästä tämä kokoon kuivuneen keskilännen kuvaus oli kaiverrettu kulttuurimme auringossa valkaistuihin luihin. Tähän teemaan myös M&S palaa. Ainoana kappaleena tällä levyllä sähkökitarat ovat saaneet tilaa. Kuin suurten maatalouskonglomeraattien puimurit ne ajavat Tom Joadin tilaltaan lautasten läiskyessä. Laulu on kaikkea muuta kuin hienovarainen, mutta puolustaa kummallisuudessaan paikkaansa levyn toiseksi viimeisenä:

Well yes sir, yes sir, yes it was me

I know what I've done, cause I know what I've seen

I went out back and I got my gun

I said, "You haven't met me, I am the only son"

12. After the Storm 4:07

On codan aika. Ei enää latotansseja, ei suurta paatosta. Kuten on soveliastakin, tämä levy katoaa rauhallisesti hiljaisuuteen jättäen kuulijan pohtimaan kokemaansa. Menee hetki, menee toinen, ennenkuin tämän kaiken jälkeen on valmis uuteen urakkaan. Kuten hyvä kirja tai koskettava elokuva Sigh No More jättää huulilleni hymyn ja mieleeni häivähdyksen toisenlaisesta populaarimusiikin maailmasta, missä pahuus on rehellistä totuudellisuutta ja hyvyys kykyä olla sitä tekemättä.

Taidanpa kuunnella tämän levyn uudestaan!

-

Jään innolla odottamaan Mumford & Sonsin uutta Babel-levyä. Tästähän voi kehkeytyä myöhempien aikojen Jethro Tull!

Pyörällä pääsee kauas: Kotka-Kouvola ja Helsinki-Kotka

Kuten perjantaina totesin oli nyt koittanut kauden päämatkan aika. Sunnuntaina toteutin vuosia kestäneen unelmani ja poljin Helsingistä Kotkaan yhdessä päivässä. Matkalla mukanani oli serkkuni Simo, jonka haasteen ansiosta keväällä päätin tien päälle lähteä.

Ensin kuitenkin oli vedettävä lämmittelyetappi Kouvolaan, missä palauttelin suunnittelemalla rämäläistoverini kanssa Visbyläismallisia haarniskoja!

Kotkasta Kouvolaan johtaa parikin reittiä, mutta sukuni historiaa tuntien päätin matkata Susikosken yli ja Anjalan kautta maisemia katsellen:

Mussalosta Hurukselaan ja sieltä Kouvolaan jokivartta pitkin (kartta reitteineen Endomondosta).

Keskinopeutta kertyi minulle tyypilliset 20,7 km/h tällä aika tarkkaan 60 kilometrin matkalla. Sää oli harmaa mutta sadetta ei onneksi kuitenkaan. Olin tosin varautunut ostamalla keliin sopivat pyöräilyhousut ja urheilusadetakin. Näistä ensimmäiset olivat vallan erinomaiset mutta jälkimmäistä tarvittiin vasta Stadissa!

Kouvolan pysähdyksen jälkeen pääsin tutustumaan valtion rautateiden pyöränkuljetusjärjestelmään. Pisteet lipunmyyjälle oikeasti parhaan A-luokan palvelusta! Sain paikan aivan pyörätelineen viereisen osaston päästä. Itse telineessä insinöörillä oli sitten tapahtunut hassi. Nähtävästi telineet on suunniteltu kapeatankoisille pyörille, sillä leveäselkäisen miehen maatopyörän ohjaustanko osoittautui lähes mahdottomaksi sovittaa telineeseen. No Helsinkiin kuitenkin pääsin.

Edessäni oli nyt ensimmäinen pyrähdys baanalla! Kaatosateessa!

Baana oli hyvä ja pyöräilin Lauttasaareen alta aikayksikön (n. 5 kilometria alle 18 minuuttiin kaatosateessa keskustan poikki). Nyt oli siis sadetakkikin tarpeen. Ei käy kateeksi Helsinki Midnight Runiin osallistuneita.

Onneksi sauna oli lämpimänä perillä ja pasta-ateria valmiina. Niitä tarvittiin, jotta mies ja varusteet saatiin valmiiksi. Sunnuntain lähtö oli tiedossa tiukasti aamutuimaan...

Aamutuiman tienoilla:

Valmiina lähtöön Lauttasaaressa klo 8:25 pilvisenä sunnuntaiaamuna. (Pertti Sahari)

Kuvassa muuten näkyy varustukseni. Sadetakki on taas repun sivutaskussa, mihin se saikin jäädä, sillä niin kaunis keli meitä idäntiellä odotti. Pyörä on Nyhvelöstä tuttu Spessu, joskin sateen vuoksi olen laittanut karmeat kurarallit taas kiinni.

Olimme sopineet serkkuni kanssa kohtauspaikaksi Munkkivuoren. Siirtymään siis tutuille Länsi-Helsingin reiteille. Ehdin jo vähän venytelläin ennenkuin Simo pyyhälti paikalle Focuksellaan:

Hetken ihmettely ennen urakkaa. (Aaro Sahari)

Suuntasimme nyt itää kohti ohi Pasilan ja kehän vartta kohti Itäkeskusta. Sieltä liityimme vanhalle Porvoon tielle. Kaupungin hässäkkä jäi taakse lukuisine kilpapyöräilijöineen, jotka matkasivat kohti Tour de Helsingin savottaa. Meidän tiemme oli selvä:

Helsinki-Porvoo. (Endomondo)

Enää kaksikymppiä lounaaseen, kohti itä-koillista siis. (Aaro Sahari)

Kävi tuossa sellainen stiflu, että Östersundomissa laitoin vahingossa mittarini tauolle ja n. 11 kilometrin pätkä jäi mittaamatta. Onneksi serkkupoika piti kirjaa toisella softalla! Matkaa Munkkivuoresta Porvoon torille kertyi noin 56 kilometria ja aikaa niiden polkemiseen meni aika kivasti kolme tuntia. Aika oli suunnitelman mukainen, mutta olimme aikataulusta jo lähtiessä sen 20 minuuttia jäljessä.

Aaro Porvoon torilla erinomaisen telineen edustalla. (Aaro Sahari)

Porvoossa oli lounastauko, sillä pisin etappi oli sotkettu. Kuten kuvasta näkee, oli ajaessa tullut lämmin. Kun safkat oli saatu kurkusta alas ja vesipullot täytetty jatkoimme matkaa.

Porvoosta Loviisaan (Endomondo).

Matkalla Loviisaan sattui kumma juttu. Olimme tosiaankin sen 20 minuuttia myöhässä. Karvan alle 40 kilometrin etapin aikana saimme kuitenkin vauhdista kiinni ja vetoyhteistyömme alkoi toimia mutkattomasti. Tuloksena oli alkuperäisen myöhästymisen kurominen kiinni. Taukoineen  kaikkineen matkavauhtimme oli melkein 20 km/h, mutta ajovauhti nousi selvästi tämän yli. Silti ehdimme pari kuvaakin ottaa:

7-tien moottoritien päässä sillalla. (Aaro Sahari)

Aurinko alkoi kurkistella matkallamme Loviisaan. Yllä näkyvällä sillalla oli pakko otta täysin läpimärkä takki pois päältä. Lämpöä alkoi iltapäivällä kivasti olla, joten matka taittui mukavasti varsin hiljaisella vanhalla tiellä. Mäkiä tietenkin tielle sattui, mutta rekkoja tuskin yhtäkään (no ok, se yksi).

Loviisan tyhjällä torilla. (Simo Ukkonen)

Loviisassa pysähdyimme vain hetkeksi. Molemmat tuntivat olonsa hyvävointiseksi ja tie kutsui. Banaanit ja suklaat siis naamariin ja takaisin tielle. Pahin oli edessä!

Viimeinen valtatie. (Endomondo)

Loviisan itäpuolella pyöräreitit olivat katkonaisia ja moottoritie kesken. Tämä tarkoitti jatkuvaa rekkarumbaa ja iltapäivästä kiihtyvää liikennettä muutenkin.

Moottoritie tulee Kymenlaaksoon! Ahvenkosken sillan korvassa, Pyhtään korpi edessä. (Aaro Sahari)

Tämän vuoksi – hyvävointisia kun yhä olimme – päätimme vaihtaa reittiä Pyhtäällä. Maantien sijaan käännyimme kirkonkylälle ja jatkoimme sieltä vanhaa metsätietä Huutjärvelle. Tämä tarkoitti metsän siimekseen jäänyttä hiekkatietä, mutta myös muutamaa hauskaa mäkeä ja peltoidylliä:

Akku alkaa kännykästä loppua, mutta Sahari Musicin taukotupa on jo lähellä. (Simo Ukkonen)

Reitiltä ei kuitenkaan löytynyt autoja, joten ajoimme rauhassa kohti määränpäätämme. Pyhtään korvessa kännykkäni akku alkoi vedellä viimeisiään, joten ehdotin pikaista lataustaukoa veljeni Simon kotona, se kun sattui kivasti suoraan reittimme varrelle.

Paria wattia myöhemmin jatkoimme matkaa läpi Huutjärven. Maali oli jo lähellä, mutta matkan taittajat olivat yhä kumman hyvävointisia. Tämä olikin lopulta retkemme mielenkiintoisin anti. Sopivalla vauhdinjaolla ja riittävällä evästyksellä se kuuluisa seinä ei koskaan tullut vastaan, vaan matka taittui hyvässä hengessä ja hyvällä vauhdilla. Tietenkin jaloista alkoi ruuti olla lopussa, mutta aina viimeiseen mutkaan asti pidimme samaa tasaista tempoa yllä. Sen enempää minun "lisävarustukseni" kuin serkkuni vähäinen pitkän matkan kokemus eivät ottaneet meistä niskalenkkiä.

Toinen serkkuni (meidän molempien itse asiassa) kuvaili itsensä haastamista aika osuvasti juuri reissun korvilla näin. Tämä oli minullakin mielessä tätä reissua suunnitellessa. Jotta tietää, mihin pystyy, pitää haastaa itsensä asioissa, joihin ei kuvittelisi pystyvänsä. Nyt tuli sekin todistettua, että 150 kilometria on päivän aikana poljettavissa oleva matka. Who knew?

Perillä, 153 kilometria myöhemmin Kotkansaarella Redutin juuressa. Viikonlopun aikana kilometreja kertyi yhteensä 255 ja tätä kirjoittaessa lihakset ovat vieläkin hellinä! (Simo Ukkonen)

Kauden huipentuma: Kotka-Kouvola, Helsinki-Kotka etappiajo

Huomenna tärähtää ja sunnuntaina pärähtää...

Minut nimittäin haastettiin polkemaan Helsingin ja Kotkan väli yhden päivän aikana. Haastaja polkee onneksi kanssani! Serkkuni Simo on kovassa kunnossa, vaikka mestaruusottelusta onkin jo tovi. Silti 146 kilometria pysäyttää hetkeksi. Edellinen päivämatkaennätykseni kun on vain 100 kilometria.

Kesäkauden tärkein harjoitus oli juhannuksen Kotka-Taavetti-Kotka -ajo, josta siis on jo aikaa. Tämän vuoden aikana kilometreja ei ole kertynyt aivan suunnitelman mukaan, vain rapiat 1400 toistaiseksi. Olin toivonut olevani tässä vaiheessa jo päälle 2000:n mutta aikaa ei pitempiin lenkkeihin ole ollut ja lomalla tein jotain aivan muuta.

Kesäkuussa tuli kuitenkin huomattua, että 90 kilometrin lenkki ei enää vienyt minua seinää vasten. Heinäkuussa oli myös sotahuudossa elämäni kunnossa, eikä ongelmia ole muutenkaan ollut jaksamisen kanssa. Näin lähdenkin hyvin mielin matkaan tietäen, että tiukkaa tulee tekemään, mutta uskoen sitkeyden ja päättäväisyyden voimaan.

Huomenna, lauantaina on siis luvassa lyhyempi lämmittelylenkki Kotkasta Kouvolaan, noin 60 kilometria. Tämän etapin tarkoituksena on totuttaa taas satulaan ja availla paikkoja. Tarkoitukseni onkin siis ottaa rauhallisesti ja käyttää reilut kolme tuntia matkaan.

Kouvolasta otan junan Helsinkiin, missä noin 18:50 tienoilla tulen testaamaan baanan siirtyessäni Rautatieasemalta Lauttasaareen. Illalla lepoa ja hiilareita ja sunnuntaiaamuna lähti n. 8.30 kohti kohtaamispaikkaa Munkkivuoren ostarilla. Sieltä sitten kohti Fågelia ja kauan sitten asettamani tavoitteen täyttymystä.

Kun nimittäin muutin Kotkaan 2008 keväällä päätin, että vielä joskus ajan Kotkan ja Helsingin välin pyörällä. Nyt se aika on koittanut!

Rockurkujen historiaa – Jon Lord in memoriam

Hammond-urku on yhä tänäkin päivänä yhtä kuin klassinen rock (siis se 1960-1970-lukujen jytä). Erityisesti alunperin kirkkokäyttöön markkinoitu C-3 kuuluu monella tutulla kappaleella. Monet ovat näitä laitteita käyttäneet, mutta ehkä suurimmassa vastuussa rockin urkusaundin kehittymisestä on Deep Purple yhtyeessä pitkän päivätyön tehnyt ja juuri edesmennyt Jon Lord.

Lord toi syvän purppuran musiikkiin klassisia vaikutteita, syvyyttä ja tukevuutta. Hänen ja kitaristi Ritchie Blackmoren yhteissoittoa voisi kuvailla kokonaisvaltaiseksi synteesiksi molempien tukiessa toisiaan osana kokonaisuutta.

Lord väistyi Purplesta 2000-luvulla terveyssyiden vuoksi. Itse ehdin nähdä hänet tositoimissa vuonna 1996/7 Helsingissä. Hän ehti olla mukana aivan järkyttävän monella levyllä, useissa eri yhtyeissä. Niille joilla on aukkoja tällä musiikin saralla suosittelen Deep Purplen kertailemista antologialta. Niin minäkin nyt Lordia muistaen teen.

Le Tour 2012 -ennakko

Taas on pyöräilyn aika!

Tour de France alkaa tänä vuonna aikaisin, sillä monen huipun tähtäimessä ovat tietenkin Lontoon olympiareitit. Lähtöpaikkana tänään (aivan kohta) on Liège. Koko reitti kätevästä täällä. Kuten tapana on ensimmäinen viikko on varsin tasaista alkaen Belgiasta aika-ajolla ja jatkuen myötäpäivään kohti Sveitsin rajaa. Toisella viikolla kamppaillaan Alpeilla, mm. ensimmäistä kertaa Col du Grand Colombierilla, ja lopuksi kisa ratkotaan Pyreneillä. Mukana taas suosikit Col d'Aubisque ja Col du Tourmalet. Ensisilmäyksellä sanoisin, että erot voivat pysyä tänä vuonna pieninä, ja ellei ihmeitä tapahdu kisa ratkaistaan myöhään.

Vanhoista mestareista mukana on vain viime vuonna kruunun pitkän yrittämisen jälkeen ottanut Cadel Evans. Contador on "pilaantuneen lihan" vuoksi pari vuotta hyllyllä ja Andy Schleck aiemmin kaudella saamansa vamman vuoksi poissa.

Saataisiinko tänä vuonna uusi voittaja?

Mark Cavendish ilmoitti jo, että hänen päätavoitteensa tänä vuonna on olympiavoitto, joten lienee mahdollista, että brittiläinen Sky ajaa tourissa Bradley Wigginsille, jolle entisenä aika-ajajana 100 kilometria juuri tätä tämän vuoden kisassa varmaan maistuukin.

Kovia veteraaneja on tietenkin mukana monia. Voittoja keränneet Denis Menchov, Alexander Vinokourov, Alejandro Valverde, Vincenzo Nibali, Ivan Basso ja Michele Scarponi ovat kaikki mahdollisia voittajia tänäkin vuonna. Unohtaa ei pidä myöskään vanhempaa Schleckin veljeksistä Frankia. Kannattaa myös seurata Giron keväällä voittanutta Ryder Hesjedalia. Vieläkö kanadalaisen jaloista löytyy ruista mahdolliseen supertuplaan?

Itse kannatan ainakin seuraavia pyöräilijöitä:

Samuel Sanchez, Euskatel Euskadi
Jelle Vanendert, Lotto-Belisol
Thomas Voeckler, Europcar
Johnny Hoogerland,Vacansoleil-DCM

Joskin heillä on lähinnä mahdollisuudet etappivoittoihin. Valitettavasti taas ongelmista keväällä (ja nähtävästi edelleen) kärsinyt Thor Hushovd ei kisaan osallistu.

Tänään siis prologiaika-ajo ja sitten tien päälle!

1000 ennen Touria

Haastoin itseni tälle vuodelle seuraavasti:

1. 3000 kilometria pyörällä vuoden aikana.
2. Vähintään yksi pitempi reissu (+100 km).
3. 1000 kilometria ennen Tour de Francen alkua.

Kohta 2. toteutui Juhannuksena, mutta toinen vastaava on tiedossa elokuussa. Kohtaan 1. on vielä aikaa, mutta viime vuoden perusteella se ei tule olemaan ongelma. Kohta 3. taas meni tiukoille, sillä Ranskan ympäriajo alkaa tänään ja vielä eilen oli lasissa 980 km!

No vitsi vitsinä, sillä kaksi kymppiä vetää vaikka unissaan ja niin olinkin tänään lenkille lähtiessäni. Heräsin kuitenkin vastatuuleen ja hyvä niin, sillä 29" MTB:n kanssa saattoi tehdä kaikkea tyhmää cyclo cross -henkistä. Vanha öljysatama on varsinkin erinomainen paikka pieneen revittelyyn.

Näin siis olen kiinni tavoitteissani loman korvalla. Treeniä silti tarvitaan, sillä sotahuuto häämöttää horisontissa ja sitä ennen vietän viikon kuuntelemalla viisaita merihistoriasta.

Hyvää kesää kaikille!

Juhannuksen etappiajo

Ajan taas kerran Luumäelle Kivijärven rannalle. Nyt en aja yksin! Timo ja Hannes ovat tehneet kaksi päivää matkaa Helsingistä ja yöpyvät nyt Seppälässä. Huomenna starttaamme Vellamon katolta kohti koillista.

Matkaa voi kokonaisuudessaan seurata täältä.

Pyöräilystä ja solidaarisuudesta

Pyöräily on kuntoilua. Pyöärily on työmatkaliikuntaa. Pyöräily on urheilua. Pyöräily on kätevää.

Joskus pyöräily on myös elämäntapa. Silloin sitä auttaa tosita pyöräilijää, jolla on ongelmia välineiden kautta tai vetää samalle tielle sattuneen matkalaisen kanssa muutaman kilometrin yhtä matkaa, jutellen. Ainakin sitä moikkaa vastaantulevia pyöräilijöitä. Pieni nyökkäys vastaantulijalta parantaa kummasti lenkkiä...

Näin kävi minullekin tällä kertaa ja hyvän fiiliksen siivittämänä tein uudet pohjat paloaseman lenkille:

Lähtö lounaisnurkasta ja kääntö koillisessa.

Moikataan kun tavataan, ja jos mennään samaan suuntaan niin vedetään ja peesataan.

Hyvää kesää ja hauskoja mutta turvallisia pyöräilyretkiä kaikille!

Kesäkauden avaus: Laajakosken lenkki

Kiireet ovat paitsi saaneet minut vähentämään tänne kirjoittamista myös käytännössä estäneet minua tekemästä pitempiä pyörälenkkejä. Näin, vaikka olen polkenut läpi talven tuiskuejn, ei kilometrejä ole tänä vuonna ole paljoa kertynyt. Kylmä sää on hidastanut ajointoa entisestään, mutta onneksi nyt saatiin kunnon kelit.

Tavoitteeni ovatkin tänä vuonna korkealla, sillä serkkuni haastoi minut omissa häissään kaikkien retkiajojen retkiajon kimppuun. Elokuun lopussa me ajamme Kotkasta Helsinkiin yhdessä päivässä!

On siis aika hioa ajokunto kohdalleen – taas. Viikon mittaan olenkin saanut taas ajokilometrit kohdalleen. Aina töistä kotiin pitemmän kautta ja pyöritystekniikka kohdalleen. Mäkiin pitää hyökätä ja alamäkeä ajaa tosissaan. Nyt sain sitten viimeinkin avattua myös lenkkikauden, kun tänään vedin 43 kilometrin rundin Mussalo-Laajakoski-Korkeakoski-Helilä-Kyminlinna-Kotkansaari-Mussalo kahteen tuntiin. Tämä on tietenkin lenkkivauhtini, eikä elokuussa ole tarkoitus ihan samaan päästä, mutta onhan matkakin tuolloin jotakuinkin kolminkertainen (ennakkosuhmurointi on paljastanut Kotka-Helsinki-pyöräajon pituudeksi n. 135 kilometria).

Viikkoa ennen tuota olisi tietenkin mahdollisuus vetää taas pyörällä Luutsille (n. 100 kilsaa Kotkasta), mutta katotaan onko siinä järkeä. Ehkäpä...

Tässä kuitenkin tämän päiväisen lenkin kuvia. Ne olen ottanut GoPro HD Hero 2-kameralla polkupyörän ohjaustangosta ns. timelapse-moodissa. En tarkoituksella ole tehnyt mitään kuvanmuokkausta (siis mitään), koska tarkoitus on käyttää tätä materiaalia myöhemmin Kotkan päättäjien vakuuttamiseksi siitä, että meillä on tarvetta pyöräilyreittien parantamiseksi ja kuvia tulee kertymään tänä kesänä paljon.

Ensin reitti:

Pieni satelliittifiba alussa aiheutti reiän reitissä.

Käytin reitin mittaamiseen kätevää Endomondo-ohjelmaa. Laajakosken lenkki on sitten linkki itse reissuun.

Sitten kuvia:

Lähtö: kamera oli huonosti ja alkoi heilua. Ensikerralla ruuvimeisseli käyttöön.

Mussalon kaupan risteys on kohtuullisen vaarallinen, onneksi tässä sentään näkee.

Ihana lankkusilta heittää kohta kameran etukenoon. Tuntuu myös hyvältä raajoissa.

Ruonalantien risteys on toinen voittaja hyvän näkyvyytensä takia. Alikulun kevyenliikenteen risteys on täysin sokea kolmesta suunnasta...

...ja mäki suojatielle risteykseen jyrkkä ja asfaltti huonossa hapessa.

Sutelan motarin tietyömaata 5 km kohdalla.

Käännös kohti Laajakoskea ja Pernoota. Pitkä metsätaival alkaa ja on varsin nautittava rauhallisen, yksinäinen taival.

Maalaismaisemaa Alakylän tienoilla.

Lisää maalaismaisemaa.

Metsää...

ja mutkia.

Mikkolansaaren kautta riippusillalle ja Laajakosken puolelle.

Mikkolansaari Pernoossa.

Bridge over murky water.

Laajakoskella Nikelin maisemissa.

Joskus joku jopa ohitti minut metsätaipaleella.

Korkeakosken voimalaitospato häämöttää oikealla, kun saavun taas "sivistyksen" pariin.

Korkeakosken teollisuuskompleksi, vauhtia riittävästi.

Helilän murhaava mäki ei mene heittämällä.

Karhulan keskustassa kevyen liikenteen väylä menee kaupan ja torin tuntumassa ja vaaratekijöitä on vasemmalla ja oikealla – kaikille.

Ainoa oikea pysähdys tapahtui Ahlströmintien risteyksessä Jumalniemessä. Onhan lauantai.

1970-lukulaista antiikkia ja aina pelottava Kyminsuun- ja Kyminlinnantien risteys.

Huumantiellä junaradan risteyksessä on tehty turvallisuutta parantavia korjauksia, mutta ei se vielä ihan voittajakaan ole.

Keskussairaalan risteys on täysin pyöräilyyn kelpaamaton, täysin!

tassut reunassa kertovat kovasta vauhdista sokeritehtaan mäessä.

Tunnelissa tuulee aina, nyt takaa.

Puuvenekeskuksen kohdalla on aina paljon liikennettä, joskus väylä käy kapoiseksi.

Vellamo, vene ja vaarallinen risteys.

Ruukinkadun kiveys on perinteinen ja perinteisen rasittava, etenkin ylöspäin mentäessä.

Meriniemen kiertäminen on aina hauskaa, tänään ei edes ollut porukkaa minua säikkymässä.

Mäntykatu tärisi.

Tätä en haluaisi vetää slikseillä!

Pilvet alkavat kertyä, mutta pahin mäki Öljysatamasta Puistolan mäelle on vielä edessä.

Kaunis puu – vaarallinen kevyen liikenteen väylä.

Redutti ja oikotie Kotkansaaren vaarallisimman alikulun ohi.

Vettä tulee jo, koti on lähellä. Kellolle tulee Mussalon- ja Merituulentien alikulussa usein tarve.

Loppusuora!

Matkaa kertyi kivasta ja tällä kertaa ei edes sattunut yhtään läheltä piti -tilannetta. Silti täytyy jatkaa tätä reittien dokumentointia, sillä sen verran parannettavaa täälläkin olisi. GoPro osoittautui erinomaiseksi työkaluksi tässäkin hommassa.