Levyarvostelu: Kvelertak – Meir (2013)

Kvelertak lupaa uudella levyllään lisää. Tämähän sopii, sillä edellinen levy oli todella päräyttävä ja bändi oli keikallakin kovassa iskussa. Kvelertak on siitä poikkeuksellinen yhtye, että se on onnistuneesti kyennyt yhdistämään skandinaavisen rallatuksen, black metallin ja roketti rollin toimivaksi ja luonteikkaaksi kokonaisuudeksi. Oliko tämä kertalaaki, vai vasta ensimmäinen varoituslaukaus? Se selviää nyt:

1.    Åpenbaring

Levy alkaa feedbackillä ja huudolla,, kuten hyviin räimetapoihin kuuluu. Kurt Ballou on miksannut saundit aika räkäisiksi heti alkuun. Vasta minuutin kohdalla biisin kehittyessä ja tahdin paljastuessa massa pääsee leviämään stereoksi ja läpi taajuuksien. Tämä tuo mieleen King Diamondin ja Europen, molemmat samaan aikaan.

Ennen biisin loppua, joka on selvä intro, päästään vielä hetkeksi huutokuoroon ja blästiin. Loppu onkin sitten puhdasoppinen. Turbonegrot on kuunneltu tarkkaan.

2.    Spring Fra Livet

Ja tämä biisi paljastaa sen. Ugh vaan ja menoksi. Blästi pauhaa ja avoimet kitaraharmoniat helisevät kun kevät koittaa vuonossa. Edellisellä levyllä negervaikutteet eivät olleet ihan näin ilmeisiä, mutta mikäpä siinä. Tätä on odotettu, nyt sitä tarjotaan molemmin käsin. Tässä on todellinen euroviisu!

Balloun tuotannosta täytyy sanoa, että saundit on vedetty todella teräviksi ja pintaan. Lautasiin tämä toimii, mutta kitaroista puuttuu toistaiseksi hieman sitä massaa.

3.    Trepan

Jos eivät black metal -juuret ole kaikille vielä selvät, niin nyt ne tehdään selviksi. Lähtö on puhdasta Darkthronea. Jotenkin nämä pojat saavat bläkkisräimeenkin kuulostamaan herttaiselta ja iloluonteiselta – vai olenko se vain minä? No onhan tässä sentään ruotsalaismelohevi-meets-jenkkitahdistus-Bryan Adams -väliosa. Sekopäistä mutta hyvää!

4.    Bruane Brenn

Sitten on vuorossa levyn ensimmäinen sinkku. Jossain turbojugend-henkisessä lännensaluunassa syntyy tappelu. Tämä on sen matsin soundtrack! Norjalainen heijaheija (en tarkoita sosiaalista liikuntamediaa) kohtaa hc-punkin tuoppien lentäessä baaritiskin alla. Huilaavat hetken ja jatkavat mättämistä...

5.    Evig Vandrar

Lännen tukka tulee! Tätä saadaan kun Kent katsoo kännipäissään aamuyöllä peiliin syötyään liikaa snägäriperunoita ja huuhdottuaan sen alas akvavitilla. Silti monien tahdituskikkojen ja harmonisointien välillä ei hymynkare katoa poskipielestäni. Musiikista kuulee, että tyypeillä on ollut studiossa hauskaa. Se on hyvä.

6.    Snilepisk

Sitten vähän punkkia. Tässä vaiheessa on syytä pohtia bändin ja tuottajan suhdetta lauluun. Kvelertakhan kuuluu hc:n ja bläkin puolimaastoon, mutta näin myös miksaukseltaankin, sillä sen verran piilossa laulu on. Tätä pohtiessani minut yllättää tämän biisin koukku, itämaishenkinen kehittely, joka antaa tilaa kertsin tuplatempokikkailluille ja lopun nytkytykselle. Ei ehkä ihan niin kokonainen veto tämä.

7.    Månelyst

Ollaan päästy levyn toiselle puoliskolle ja nyt vedetään ehkä hippasen pienemmälle huumoria. Tasaisen räimeen päälle wahiteltu liidi ei vakuuta. Tässä on selvä välibiisi kyseessä.

8.    Nekrokosmos

Nimi lupaa paljon. Näin myös alun rykäisy. Balloun äänimaisema alkaa pikkuhiljaa puuduttaa. Tämäkin biisi pääsisi paremmin oikeuksiinsa, elleivät kitarat olisi niin ohuita ja tasaisia. Kyseessä on kuitenkin lähes seitsemänminuuttinen maailmankaikkeus. Tässä on kyllä jotain kummallista, sillä sen verran villisti kitarat hyppivät kaiuttimissa, että mieleen tulee oikeasti punk ja black metal; sillä huonon tuotannon tavalla nimittäin. Biisihän sitten on puhdasta progea. Vähän ennen neljän minuutin pituutta mukaan ängetään flangeria. Se on merkki siitä, että olisi aika vaihtaa raitaa...

Näin ei kuitenkaan käy, vaan feedbackia ja mölyä saadaan minuutti loppuun ja sitten vielä jotain aivan muuta. Bändin täytyy nyt vain leikkiä fanien odotuksilla, ei tätä mikään muu selitä.

9.    Undertro

Pelolla käyn kuuntelemaan toista yli kuusiminuuttista rallia. Ainakin tässä on bassoa. Nähtävästi halu editoida ja sovittaa biisejä on käynyt ylivoimaiseksi yhtyeelle tämän levyn äänitysten kehittyessä. Tässäkin laulussa on aineksia moneen, mutta ideoiden kakofonia ajaa sen maahan. Pääriffi on hyvä ja puolivälissä sen moduloiminen duuriin hieno kikka, mutta tämänhän Kvelertak osaa. Jos välistä olisi otettu pari vähemmän innovatiivista minuuttia pois tämäkin biisi olisi voinut olla voittaja. Nyt se on vain liian pitkä.

Kuinkakohan monta minuuttia touta riffi sinne feidin taakse kätkeytyy?

10.    Tordenbrak

Sitten eeposta, yhdeksän minuutin verran. Siis lähes kolmen lyhyemmän Kvelerat-biisin pituisesti. Kyllä tämä sitä itseään on. Selvästi tällä kertaa ei olla haluttu jäädä oman hittiformaatin vangeiksi. Siihen vain nyt on syynsä, miksi rokkaavat hc-biisit ovat niin lyhyitä. Huutoon ja kitaravalleihin kyllästyy nopeasti. Tämän laulun pelastus on tomivetoinen kitaraväliosa, joka on tuttua Kvelertak-laatua. Silti tämän levyn äänimaisema ihemetyttää minua, sillä se on todella sihisevä ja terävä. Varsinainen hymykäyrä. Missä ovat keskitaaajuudet? Missä kolmen kitaran muskeli? Tällaiseen pitkään rokkieepokseen ne sopisivat hienosti. Niin sopisi myös editointi, mutta se on jo aivan toinen juttu.

Tämä bändi hyötyisi puheväliosista, tilaa ainakin olisi, sillä musiikillisesti suurin osa tätäkin Tordenbrak-laulua on puhdasta Turbonegroa. Matalat taajuudet ovat kyllä ns. all over the place, valitettavasti.

11.    Kvelertak

Sitten loppuun nimikkobiisi. Kuten bändin paras tuotanto, sekin on alle neljän minuutin mittainen. Kolmen kuumottavan kappaleen jälkeen nimibiisi hyökkää kuin keväinen ukkosmyrsky. Yllättäen ja innostaen. Kaikki kikat käytetään, eikä ketään säästetä. Tämä on livebändin mittainen manifesti. Ei ehkä bändin paras, mutta sopiva huutamiseen ja kaljatuoppien kumoamiseen. Wacken, here we come...


-

Tämä ei ole yhtä innostava levy kuin Kvelertakin samanniminen avaus. Se tosin oli niin hyvä, että enempää olisi ollut kohtuutonta odottaakin. Silti tälläkin levyllä oli hetkensä. Tärkeimpänä etuna näen yhtyeen innon, joka kuuluu taas läpi totisella voimalla. Suurimpana miinuksena minun täytyy mainita miksaus, joka onnistuu moneen otteeseen imemään energian pois muuten toimivista ralleista. Lisää metallia äänimaisemaan? En tiedä, mutta tämä pakottaa kysymään; kannattiko lähteä merta edemmäs nauhoittamaan?

Levyarvostelu: Biffy Clyro – Opposites (2013)

Jos et ole jo kuullut tästä Skotlannin musiikkilahjasta maailmalle, ota hommasi haltuun!

Biffy Clyro on ollut olemassa pitkään ja levyjäkin bändiltä putkahdellut sitten vuoden 2002 kuusi kappaletta, viimeisin tammikuussa. Yhtye oli toissapäivänä Helsingissä keikalla, mutta on käynyt aiemminkin maassa. Edellisen, vuona 2009 ilmestyneen Only Revolutionsin myötä on myös suosiota alkanut tulla. Uusi tuplahässäkkä Opposites on mahdollisesti tämän bändin todellinen läpimurto, sillä siitä saattaa tulla yksi tämän vuoden yllättäjistä.

Eli, ei kun kuuntelemaan...

I The Sand at the Core of Our Bones   

1.    "Different People"          5:11

Hidas sisään feidaus on vaarallinen aloitustapa, mutta tämä muistuttaa minua Led Zeppelinin In the Lightilta, ja se on hyvä referenssi. Bändille ominainen energinen, lisää löylyä lappaava eepos, jossa The Who -henkiset riffit pitävät vauhtia yllä. Pidän erityisesti virvelin napsakkuudesta, joka sopii isoon äänimaisemaan hienosti. Pituudestaan huolimatta hyvä avausralli.


2.    "Black Chandelier"          4:04

Levyn ilmeinen hitti. Tästä biisistä on vaikea päästää irti ja se on hyvä asia. Tiputteleva avauskoukku on kyllä vähän hölmö, mutta kun päästään säkeistöön, kuulaat kitarat ja ilmava basso alkavat jauhaa. Rummut ovat todella hyvän kuuloiset. Tässä Travista ja Kentiä kahmalokaupalla. Kertsiä säästellään ja osio osiolta äänimaisemaan lisätään massaa hienovaraisesti, kunnes väliosa läväyttää biffymäiseen tapaan runtan päälle. Korn olisi tästä breikistä ylpeä! Radiokamaa.

3.    "Sounds Like Balloons"         3:46



Nyt ollaan taas bändin kulmikkaammassa materiaalissa. Säkeistö nykii ja potkii, väliin vedetään harpun myötä henkeä ja sitten täysi hönkä päälle. Rush on yksi yhtyeen vaikutteista ja tämän kyllä huomaa – hienosti. Pidän tolkuttomasti tämän biisin matalista taajuuksista, mukana on baritonia tai ties mitä.

Kolme biisiä ja kolme todella toimivaa rallia.


4.    "Opposite"              3:55



Joten lieneekin aika huilata hetki. Paksu skottiaksentti johdattaa karusti vanhan Radioheadin ja Travisin henkisiin maailmoihin. Herkät falsetit nostattavat kertosäkeen zipon flambeeraamiin sfääreihin. Loppua kohti laulun letkeys saavuttaa kaikki modernin kantrimusiikin stereotypiat. Tästä joko pitää tai sitä vihaa.


5.    "The Joke's On Us"          3:34

Tauko on ohi. Nyt rokataan! Livenä tämä on epäilemättä puhdasta päänpyöritystä. Koukut ovat juuri oikeissa paikoissa ja aikaa ei tuhlata turhaan fiilistelyyn. Jos Therapy? koostuisi Rushin jäsenten lapsista, se tekisi tällaista musiikkia. Väliosa on samalla kikkailua ja mättöä; rumpujen rytmikikat puhdasta kultaa.

6.    "Biblical"              3:58


Tätä laulua kantavat rummut, ja sitä ei voi olla huomaamatta. Kaikua ei myöskään ole säästelty. Kertsin synapadi on suorastaan hukutettu kaikujen kanjoniin. Homma kuitenkin potkii eteenpäin ja elämää suurempi kertosäe saa jalan vatkaamaan vaikka vasten tahtoa. Bryan Adams -henkiset huudahdukset kyllä ovat liikaa lopussa, mutta mitäpä tässä, koukkua vielä kerta kiellon päälle.



7.    "A Girl and His Cat"          3:29


Biffyn mittakaavassa tämä on suoraviivainen ralli. Progerockjuuret ovat taas ilmeiset tästä huolimatta. Meininki on myös päällä, mutkia ja kommervenkkejä ei jäädä vatvomaan, vaan pökköä pukataan pesään. Hyvä välipala siis.



8.    "The Fog"              4:41


Tuplalevyllä on tarkoituksenmukaista levittää sanomaa. On tosin syytä muistaa, että tämä on 80-minuuttinen tupla – siis tupla vain sen perinteisessä, vinyylisessä merkityksessä. Monet nykyajan levyt ovat tämänpituisia ilman tuota mainintaakin.


The Fog on hyvällä tavalla tätä levittämistä. Laulu alkaa herkästi ja kehittyy rauhallisesti. Äänekkäät kitarat ja lätisevät rummut on jätetty pois. Vauhdikkaampien rallien jälkeen tämä on myös todella tervetullutta. Laulu antaa myös tilaa äänimaiseman ja atonaalisten koukkujen kehittelylle. Kun särö sitten hiipii mukaan, on se Nine Inch Nailsia, ei rockia. Ei ehkä perinteinen biisi, mutta mielenkiintoinen sellainen!



9.    "Little Hospitals"          3.32


Sitten takaisin tavallisen ohjelmoinnin pariin. Sille on tietenkin syynsä, että laulu päätyy tuplaplätän ensimmäisen puoliskon jälkipäähän. Se on vauhdikas, muttei oikea hitti. Tämä aivan Therapy? -henkinen veto on kuunneltava, muttei erityisen mieleenpainuva. Selvää vilttiketjua siis.



10.    "The Thaw"              3:42


Rauhallisemmalla, kantrihenkisellä vaihteella tämä hiekkaisa ensimmäinen osio saa loppunsa. Biffy on tässäkin laulussa laittanut suureellisimman vaihteensa päälle. Rento alku sallii kuuntelijalle kuitenkin pienen, epäilemättä tarpeellisen, hengähdystauon. Kuin tulipalon kajo kaupungin yössä jää sulaa ja jäljellä on vain toive uudesta alusta.

II The Land at the End of Our Toes

1.    "Stingin' Belle"          4:25

Ensimmäisenä julkaistu ralli on epäilemättä puhdasta vintage-Biffyä: Isosti iskevä, kulmikas, ilmeisestä iloisuudestaan huolimatta uhkaava. Pienet lisäkikat pitävät tämän muuten tasapaksua lähentelevän rallin kuosissa, kunnes perinteisiin (säkkipillit) nojaava väliosa pelastaa biisin tylsyydeltä. Rumpali tekee myös ylitöitä ilman kellokorttia.

2.    "Modern Magic Formula"        3:54


Alku aina hankala, kertsissä kiitos seisoo! Aivan kahteenkymmeneen eivät Biffy Clyronkaan ideat riitä, joten huonompiakin riffejä on pakko mukaan sovittaa. Jossain Dankon henkisessä maastossa tasapainoillen pojat tätä ralliaan kuljettavat. Tuotanto pelastaa osan muttei kaikkea. Mitenköhän tässä vielä käy, kahdeksan laulua jäljellä?


3.    "Spanish Radio"          3:51


Torvet avaavat tien Morriconen Meksikoon, siis mitä? Jos yanquait voivat puhua australialaisella aksentilla, voivat skotit laulaa Don Quixoten tarinoita. Yllättävää kyllä, tämä myös toimii. Hyvä melodia ja yhteislaulu kuljettavat tätä sekasikiötä kuin elokuvan rosvot junaa. Mistä tässä on kyse? Kukaan ei tiedä, mutta nautitaan nyt vaan.


4.    "Victory Over the Sun"      3:59


Synkemmin soinnuin ja tummemmin sävyin lähtevät ylämaan Ikarokset kohti päivän tähteä. Menee hetki, menee toinen, sitten alkaa stereosähkis sikertää. Mieleeni juolahtaa aivan toinen yhtye ja aivan toinen genre. Tämä on rockin My Dying Bridea kaikessa ylhäisessä, yksinäisyydessään. Ja se on hyvä asia. Levyn toistaiseksi moniulotteisin laulu kestää useampia kuunteluita, eikä puuduta kuuntelijaansa suoraviivaisella menolla vaan jaksaa yllättää!


5.    "Pocket"              3:06


Bryan Adams elää ja voi hyvin. Palaan lapsuuteni lauluihin, leveään stereoon, rockpianoon, akustiseen säksätykseen ja tiukkoihin laulustemmoihin. Minua palkitaan koukulla puolenvälin jälkeen, joka on kuin Kanadan Springsteenin käsikirjasta konsanaan.


6.    "Trumpet or Tap"          3:56


Koska tilaa on, bändi levittää otostaan sivuaskeleella. Klubijatzin keinoin alkava laulu muuttuu tavanomaiseksi kertsin myötä. Pisteet kitarastyrkkarin jousikaiusta. Väliosan myötä laulu karkaa elokuvallisiin äänimaisemiin loppuen jamittelun myötä räväkästi.


7.    "Skylight"              3:44


Lauluun on tällä levyllä laitettu paljon vaivaa. Skylightin tarkkaan editoidut ja matalilla stemmoilla sekä efekteillä vahvistetut suoritukset ovat tästä erinomainen esimerkki. Muutenkin tämä seesteisempi laulu menee kokonaisuudessaan uuteen erilaiseen suuntaan. Rockin ja räimeen sijaan nyt tarjoillaan Brian Eno -vaikutteista ambient-big-beatia. Madonnan Ray of Light käy esimerkistä. Mitään erityistä ei tapahdu, mutta kokonaisuus on harkittu, ei vain ehkä tämän levyn kontekstissa.


8.    "Accident Without Emergency"    4:52


Levy lähenee loppuaan. Samalla saamme opetuksen siitä, mitä masteroinnissa kuuluu tapahtua. Ei ole vahinko, että tämä laulu löytyy tuplan lopusta. Haikea voimaballadi rakentaa sentimentaalisen kaipauksen varaan käyttäen vannottuja ja vakiintuneita keinoja. Tomit paukkuvat leveässä äänimaisemassa. Ensimmäinen säkeistä matalalta, sitten toinen jo kovaa ja korkealta. Groovi lähtee päälle tokassa kertsissä. No, kyynisen analyysin rinnalla täytyy todeta, että tämä on oikeasti hyvä biisi. Minä vain alan olla vanha.


9.    "Woo Woo"              2:18


Jottei menisi aivan tuutulauluksi, pistetään väliin nopea pop-punkmakupala. Sellaiseksi tämä on ihan ok.


10.    "Picture a Knife Fight"        3:53


Huh mikä kaiku! Olen plate reverbin fani, joten minulle tämä käy, mutta selvästi kasari on tulossa takaisin isosti. En valita. Jossain muussa kontekstissa tämä olisi epäilemättä todella hyvä suoritus, mutta näin pitkän vedon viimeisenä alkaa Biffyn isohko rocksaundi jo vähän väsyttää. Ehkä aiheetta, mutta onhan tässä jo tahkottu.

Onko tämä hyvä albumi? On.

Onko tällä albumilla rahkeita olla tupla? Ei.

Opposites asettuu Mellon Collien ja lukuisten muiden plättyjen kanssa jatkumoon liian pitkiä vetäisyjä. Kuten lähes kaikissa rocktuplissa on tässäkin höttöä välissä – ei aivan luokatonta, mutta kuitenkin vähemmän tarpeellista. Taustalla kuunneltaessa levy vie eteenpäin hienosti, mutta ajatuksella kuunneltuna, heikommat laulut pakottavat kysymään, että olisiko kannattanut yrittää rajata? 10-12 laulua tästä olisi helposti lohkaistu ja tuloksena olisi todella hyvä levy. Nyt kokonaisuus on tosiaankin aika moninainen (ilkeämmin sanottuna sekava) ja liian pitkä. Silti ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen suoritus yhdeltä aikamme innostavammalta rockyhtyeeltä.

(Kannattanee pitää tauko "levyjen" välillä.)

Vielä kerran kiellon päälle – Go Ravens!

Serkkupoika ehti ensin!

Minun on silti pakko kirjoittaa ajatukseni julki, sillä sen verran hurjaa tämä on ollut. Tämän jälkeen en sitten taas puhu pitkään aikaan jalkapallosta, sillä Ravens on maailmanmestari, kausi on ohi, ja minun on syytä keskittyä väitöskirjaani...

Miten on mahdollista, että Baltimore Ravens voitti Super Bowlin? Joukkue oli varsin keskinkertainen numeroiltaan läpi kauden (hyökkäystilastot, puolustustilastot). Kun NFL:n asiantuntijat ennustivat finaalin tulosta, vastakkain olivat ne, jotka halusivat uskoa kohtaloon (Ravens), ja ne, jotka uskoivat numeroihin (49ers). Itse muuten kuuluin läpi tammikuun jälkimmäiseen ryhmään ja ennakoin aikanaan, että 49ers tämän kauden korjaa. Onnekseni olin väärässä.

Tässä on yksi selvästi finaalissakin näkynyt tilasto: NFL Team opponent red zone scoring percentage (TD only). Kaikilla Ravensia vastaan asettuneilla joukkueilla oli vaikeaa tehdä maaleja, vaikka 20 jaardin päähän pääseminen olikin helppoa. Ravensin puolustuksen heikkous oli sen keskusta läpi kauden. Tämä teki etenemisestä helppoa heittäville joukkueille, mutta tilan loppuessa kentän päässä tilanne muuttui. 49ers taas oli selvästi heikompi tässä suhteessa. Kun Ravens antoi paljon jaardeja, sen laskennallinen tulos oli selvästi heikompi (vasta kahdeksas jatkosarjassakin!), mutta puolustus jäädytti vastustajat tarvittaessa. Tätä pelkät yleiset numerot eivät näytä.

Toinen asia on hyökkäys. Joukkue oli kriisissä kaudella ja Cam Cameron sai talvella kenkää hyökkäyksen koordinaattorin tehtävistä. Tuolloin puhuttiin joukkueen kyvyistä pärjätä, kun Jim Caldwell astui puikkoihin – ja vapautti Joe Flaccon tekemään, mitä lystää. Tulokset muuttivat joukkueen hyökkäyksen. Tai antoivat sille mahdollisuuden toimia, kuten oli tarkoitus ollut alunperinkin. Kannattaa muistaa, mitä alkukaudella tapahtui!

Amerikkalainen jalkapallo on edelleen se laji, jossa minä tahansa sunnuntaina saattaa tapahtua mitä tahansa. Näin nytkin. Baltimore Ravens liittyy siis NY Giantsin ja Green Bay Packersin joukkoon ryhmänä, joka sai hommansa toimimaan juuri oikealla hetkellä. Tilastoissa trendi on siis syytä muistaa keskiarvon rinnalla.

Nyt, kun suosikkijoukkueeni on voittoisa, ja lake trout on syöty (oli hyvää, mutta haisi pahalle), on aika keskittyä muihin asioihin. Vuosi 2012 tulee jäämään henkilöhistoriaani aika hurjana tapauksena (Sotahuudon voitto, jatko-opintojen aloittaminen, Ravens), joten ehkä nyt jotain vähän arkisempaa?

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Go Ravens! Minun Super Bowl XLVII -ennustukseni

Maanantaina kello 01.00 se tapahtuu. Baltimore Ravens on viimeinkin taas mukana NFL:n finaalissa. Samoin tietenkin San Francisco 49ers. Tosiasiat ensin. Jos tilastoihin ja joukkueiden pelaajaluetteloihin on uskominen on 49ers selvä ennakkosuosikki. Miksi? Katsokaa Brian Burken tyhjentävä analyysi täältä. Viralliset tilastot löytyvät täältä.

Nuori ja nälkäinen joukkue on selvästi ollut tämän kauden tasaisin kaikilla pelin osa-alueilla. Ravens taas oli alkukaudesta "special". Tämän jälkeen tuli ongelmia ja vasta yhdennellätoista hetkellä, hyökkäyksen koordinaattorin saatua kenkää, Joe Flacco näytti, miksi hän on niin yllättävällä tavalla erinomainen. Hän alkoi paineen alla pelata kuin unelma.

Minun arvaukseni menevät muuten näin:

Voittaja: Baltimore Ravens

Alicia Keysin kansallislaulun kesto: yli 1:35

Kolikonheitto alussa: klaava

Ensimmäinen pisteitä saava pelaaja: Justin Tucker

Ensimmäinen aloituspotkun jälkeinen mainos: auto

Ensimmäinen valmentajan haaste: 49ers

Saavuttaako toinen (tai molemmat) joukkueista 16 pistettä 1. puoliajalla: molemmat

Kuinka monta kertaa Jack Harbaugh nähdään tv:ssä ennen puoliaikaa: 7

Beyoncén biisit puoliajalla: Independent Woman part I, Single Ladies, Bootylicious, Crazy in Love, Survivor

Kuka vierailee puoliaikashowssa: Jay-Z

Alkaako 2. puoliaika touchbackilla: kyllä

Julkkiksia 3. neljänneksen mainoksissa: Kate Upton, Kaley Cuoco, Usher

Kuinka monta missattua potkumaalia: 1

Voittajavalkun gatoradekylvyn väri: violetti

Parhaan rushaajan jaardimäärä: 136

Super Bowl MVP: Joe Flacco

Kysymykset täällä.

No, koska on aivan mahdollista, että tästä tulee 49ersin perinteiden mukainen turpasauna, olemme painostaneet taas kerran ruokaan!

Illan pääateria koostuu Friscon ja B-moren perinteistä: burritoja ja lake troutia. Kyytipojaksi yhdysvaltalaista olutta, ginger alea ja kolaa, vapauden perunoita, pretzeleitä, salsaa ja niin päin pois. Tällä saralla ei siis tule ongelmia.

Ainoa ongelma on hereillä pysyminen ennen ottelun alkua, mutta lienee syytä keksiä jotain hauskaa toimintaa (kuten lautapelejä), koska 4Pro ei näytä konferenssifinaaleja aivan SB:n alla, vaan aiemmin (virhe). No, ainakin näyttävät itse matsin sekä suomeksi että englanniksi. Arvatkaapa vaan kumpaa minä kuuntelen.

Jännittävää tästä tulee, mutta kuten aiemman lukeneena tiedätte, olen jo tyytyväinen B-moren tämänvuotiseen tulokseen. Kaikki on jo plussaa.

Baltimore Ravensin yllättävä kausi

Mitä sanoinkaan viimeksi!

Ravens voittaa ihmeen kaupalla! Njoo, näin ei tule tapahtumaan mutta tämä on sitä violetit lasit päässä fanitusta. Siis valitettavasti on vain todennäköistä, että Peyton Manning marssii jatkoon Broncosin johdossa.

Ei marssinut, tapahtui ihme. Tarkemmin sanoen Joe Flacco sai tehdä sitä, mitä hän on jo pitkään uskonut kykenevänsä tekemään, olemaan todella hyvä pelinrakentaja. Tämä Joe Flacco on näköjään päättänyt jatkaa, sillä sen verran vaikuttavaa touhu oli Patriotsia vastaan.

Olen ollut Ravensin fani noin vuodesta 2009. En voi valittaa, sillä näinä John Harbaughin ja Joe Flaccon vuosina joukkue on päässyt joka vuosi jatkopeleihin ja voittanut niissä otteluitakin, ollut konferenssifinaalissakin kolmena näistä viidestä. Tämä muuten on Flaccon osalta pelinrakentajaennätys koko liigassa. Ei siis huonoa!

Silti joukkue, jota aloin kannattaa puolustuspelaamisen takia, on vaikuttanut tänäkin vuonna välillä todella epävarmalta. Kun pian loppuva kausi alkoi ilman Terrell Suggsia (jalkavamma), Ray Lewis ja Lardarius Webb joutuivat sairaslomalle (jälkimmäinen loppukaudeksi), ei tilanne näyttänyt oikein hyvältä. En väliviikkoa korpit ottivat Houstonilta käkeen oikein kunnolla ja vetivät kauden lopun oikein huolella metsään.

Tämän kaiken perusteella arvioin, että homma loppuu Peyton Manningiin, unohtaen hänen historiansa ensiluokkaisena jatkopelihäviäjänä. No peli oli tiukka ja umpilegendaarinen. AFC-finaali NE Patriotsia vastaan ei niinkään. Ensimmäinen puoliaika väännettiin, mutta pikku hiljaa patrioottien rivit heikkenivät ja korpit pääsivät läpi nokkimaan. Tuntui, kuin olisin katsonut kymmenen vuoden takaista matsia, sillä Lewisin lopetusilmoituksen sähköistämän Ravensin puolustus oli liekeissä. Brady pysäytettiin kuusi kertaa 25:n yardin päähän maalista. Baltimore hoiti toisella puoliajalla kolme syötönkatkoa. Näin ei yleensä Bradylle käy, mutta nyt Patriots oli täysi vastaantulija.

Näin Baltimore Ravens palaa Super Bowliin 12 vuoden katkon jälkeen, ja minä saan vihdoinkin tehdä lake troutia!

Miten tähän on tultu?

Sanoisin, että minun fanittaessani Baltimore Ravens on muuttunut. Harbaugh päätti napata Flaccon ja teki näin 2008 draftissa ensimmäisellä kierroksella. Toisella kierroksella otettiin Ray Rice (Hey didle, diddle). Tämän jälkeen joukkue on varannut Dennis Pittan, Bernard Piercen sekä Torrey Smithin ja ostanut Jacoby Jonesin ja Vonta Leachin (Houstonilta) sekä Anquan Boldinin (Arizonal Cardinalsilta). Toisin sanoen joukkue on painottanut monipuolista hyökkäystä, joka juoksee, leikkaa ja koppaa maalla, merellä ja ilmassa!

Nyt Flaccolla on hyvän pelinrakentajan tarvitsemat hyökkäysaseet käytössään ja hän kykenee read option -hyökkäyksellä pitämään puolustajat kovilla. Kun New Jerseyn poika on tunnetusti liigan paras pitkän pallon paukuttaja, niin siinäpä se. Samalla tosin joukkueen puolustus on alkanut rakoilla. Se on kuitenkin kummallinen frankesteinin hirviö. Joukkue päästää mielettömiä jaardimääriä, mutta iskee kovaa ja kovettuu kohti maalilinjaa. Tyypillinen B-moren peli on vähämaalinen ja tiukka (paitsi jos Flacco pääsee vauhtiin). Tällöin joukkueen uusi potkaisija, Texasin lahja muulipotkuille, Justin Tucker pääsee oikeuksiinsa. Ja potkaista hän osaa!

Tietenkin Ravens saa puolustustyylistään rangaistuksia. Mikä muuten taas nähtiin AFC-finaalissa. Mutta homma näyttää vastoin tavanomaista logiikkaa toimivan.

Näin.

Lopuksi lieneekin aika kertoa, mitä uskon käyvän New Orleansissa. Baltimore Ravens voittaa. Tiukasti.

Tämän kauden finaalista tulee aivan järkyttävän tiukka ja repivä. B-more ja 49ers ovat molemmat kovia fyysisiä joukkueita ja molempien pelinrakentajat ovat liekeissä. Ottelu on siis todellakin katsomisen arvoinen.

Divisioonakierros kutsuu – korpit vastaavat!

Jännäksi menee. Olin tietenkin aiemmin jo arvioinut Baltimore Ravensin kykenevän voittamaan Indianapolis Coltsin. No olivat ne ja muutenkin villin kortin pelit menivät pitkälti odotusten mukaan. RGIII:n polvivamma oli ikävä tapaus, mutta tämä vahvisti sitä käsitystä, mikä minulla oli näistä paljon liikkuvista pelinrakentajista. He ovat vamma-alttiita ja tämän takia Colts meni Andrew Luckilla, joka eilisestä tappiosta huolimatta näytti tulevan superstaran elkeitä. Indy tulee takaisin lähivuosina ja kovaa!

Nyt meillä on sitten seuraavat ottelut edessä:

Lauantai 12.1. Ravens - Broncos ja Packers - 49ers
Sunnuntai 13.1. Seahawks - Falcons ja Texans - Patriots

Minäpä arvaan seuraavaa:

Ravens voittaa ihmeen kaupalla! Njoo, näin ei tule tapahtumaan mutta tämä on sitä violetit lasit päässä fanitusta. Siis valitettavasti on vain todennäköistä, että Peyton Manning marssii jatkoon Broncosin johdossa.

Texans - Patriots -ottelusta tulee tiukempi kuin joukkueiden edellisestä kohtaamisesta, mutta Patriots hoitaa sen silti. Tämä asettaa QB-supertähdet Manningin ja Bradyn vastakkain AFC:n finaalissa. Broncos voittaa.

Packersin ja 49ersin kohtaamisesta tulee eeppinen. Se, joka sen voittaa, voittaa minun arvaukseni perusteella tänä vuonna superbowlin. Packers hoitaa tämän, jos Aaron Rodgers on Aaron Rodgers (eli liigan paras QB ja hallitseva MVP). 49ers hoitaa tämän jos Smith & Smith hoitaa homman puolustuksessa. En oikeasti tiedä kumpi, ja kannatan molempia!

Falcons hoitaa matsin Seahawksia vastaan. Russell Wilson on kuitenkin pisimmälle päässyt juniori-QB ja Seattlelta odotetaan tulevaisuudessa menestystä.

Falcons ei kuitenkaan arvaukseni perusteella pysty vastustamaan sen enempää Green Bayn kuin San Franciscon jyräystä, joten...

Superbowlissa helmikuussa kohtaavat:

Denver Broncos ja Green Bay Packers / San Francisco 49ers

Niin se menee, tai sitten ei...

–

Muuttujia tähän yhtälöön:

1. Ray Lewis saa Ravensin uskonnolliseen raivoon ja jotenkin ihmeen kaupalla jäbät pudottavat Broncosin. Tällöin mikä tahansa on mahdollista AFC:ssä.

2. Texans onnistuu sulkemaan Tom Bradyn laserheitot kun J. J. Watt valitaan ottelun arvokkaimmaksi pelaajaksi. Niin ja Arian Foster on liekeissä ja hänet valitaan ottelun parhaaksi pelaajaksi (jompi kumpi). Tämä helpottaisi mielestäni Broncosin (tai Ravensin) hommia matkalla finaaliin.

3. Seahawks voittaa Falconsin. En toivo, että näin kävisi, mutta mahdotonta se ei ole. Se onnistuu vain, jos Wilson onnistuu taskussa ja Lynch saa Bucky Brooksin sanoin pedon itsestään irti. Tällä ei kuitenkaan ole mielestäni isoa merkitystä NFC-finaalissa.

Viikonloppua odotellessa.

NFL:n jatkopelit kaudella 2012

Oli tarkoitukseni kirjoittaa täydennys edelliseen oikein ajan kanssa. Blogger kuitenkin pyki ja kadotti suurimman osan kirjoituksestani. Tässä siis tiivistelmä.

Otteluparit täällä tarkemmin.

Houston Texansilla tulee olemaan tiukkaa Cincinnati Bengalsia vastaan, koska ovat olleet nukuksissa loppukaudesta kun taas Daltonin tiikerit ovat olleet kovassa nousussa. Silti uskon, että Houston tämän hoitaa.

Lauantain toisessa matsissa Minnesota Vikings kohtaa vanhan kilpakumppaninsa Green Bay Packersin. Joukkeet kohtasivat viimeisellä kierroksella ja Vikings onnistui Packersin tällöin voittamaan. Jos Packers kuitenkin saa pidettyä Christian Ponderin kurissa ja rajoitettua ilmiömäistä Adrian Petersonia, niin ottelun voittaja lienee selvä.

Ravens kohtaa kotonaan Baltimoressa Indianapolis Coltsin. Edellinen on kärsinyt loukkaantumisista ja ollut varsin keskinkertainen, jälkimmäinen on tehnyt uskomattoman paluun 2-14 joukkueesta 11-5 joukkueeksi onnenkantamoisen nimeltä Andrew Luck (Chuck Pagano). Vanhoista peleistä ei voi sanoa mitään, joten tiukoille menee. Periaatteesta kannatan B-morea.

Viimeisessä villin kortin ottelussa kohtaavat Seattle Seahawks ja Washington Redskins. Mitä tahansa saattaa tapahtua, oikeasti ihan mitä tahansa. Jos RGIII onnistuu vedättämään Seattlen kovaa puolustusta Washington voi tehdä komean paluun pitkän yön jälkeen. Sunnuntaina nähdään.

Tosiasia on se, että mikä tahansa näistä joukkueista jatkoon pääseekin, saa se vastaansa niin kovia pelaajia, että oksat pois. AFC:n ykkösjyvä meni uskomattoman paluun tehneelle Peyton Manningille (siis Denver Broncosille) ja kakkossija lähihistorian menestyneimmälle joukkueelle New England Patriotsille. Siitä on paha repiä.

NFC:ssä kärjessä ovat kauden läpi loistanut Atlanta Falcons ja San Francisco 49ers. Näistä neljästä jollekin minä leipoisin kauden kruunua ja jokainen on tekijä matkalla konferenssifinaaleihin. Kannattamani Ravens saisi voittaessaan Coltsin toisen heppajoukkueen Broncosin vastaansa, ja se lienee liian kova pala. Vaikkei olisi tulisi suurella todennäköisyydellä AFC:n finaalissa vastaan Patriots, ja sehän muistetaan, mitä siitä seuraa. Njoo.

Veikkaukseni on, että Broncos voittaa Patriotsin ja 49ers jonkun (toivottavasti Atlanta pääsee konferenssifinaaliin) ja New Orleansissa 3.2. San Francisco vie Lombardin länsirannikolle. Näin tuskin käy, mutta siinä se on!

Ja nyt, katsomaan...

NFL:n jatkopelit häämöttävät – mitä kaudella 2012 oikein kävikään?

Henkilökohtaisesti tämä NFL-kausi on ollut vähän liiankin jännittävä. Baltimore Ravens on onnistunut ihastuttamaan ja kauhistuttamaan kotikatsomoa vuorotellen. Loukkaantumisista kärsinyt joukkue on myös tuottanut onnenhetkiä, kuten tämä kauden kohokohdaksi luultavasti jäävä yksilösuoritus Ray Ricelta:



Arvatkaa vain, säväyttikö tämä minua Rice-paidassani.

Laajemmin katsottuna, ennen viimeistä sarjakierrosta NFL ei tuottanut tällä kaudella aivan järkyttäviä yllätyksiä. AFC:ssa vain yksi joukkue vaihtui playoff-jatkosta, sillä viime vuoden pohjanoteeraus Indianapolis Colts onnistui draft-valinnassaan ja Andrew Luck oli valintansa arvoinen. Indy palasi pleijerikantaan ja näin AFC Northin tiukasta kolmikosta vanheneva Pittsburgh Steelers ei enää mukaan mahtunut.

NFC:ssä heittelyä oli sitten enemmän, mutta lähinnä siksi, että taso on todella tiukka ja pienet virheet korostuvat. Atlanta Falconsilla on taas mahdollisuus osoittaa olevansa yksi parhaista. Nyt pitäisi sitten voittaa jatkopeleissä, joskin onneksi joukkue saa levätä divisioonakierrokselle asti. Green Bay Packersin meno jatkoon ei yllättäne ketään, ja Aaron Rodgersin menestys innostaa minua aina. NFC Westissä sitä vastoin On tiukkaa ja 2011 toiseksi jyvitetty SF 49ers taistelee divarin voitosta Seattlen kanssa. Siinäpä vasta on joukkue, jonka kauden suunnasta ei koskaan voi etukäteen mitään sanoa!

Luckin jälkeen toisena keväällä draftattiin muuan Robert Griffin III eli RGIII, joka on yhtä tehokkaasti johtanut joukkueensa DC:n Redskinsin NFC Eastin johtoon ohi Super Bowl-voittoa puolustavan NY Giantsin. Kun Redskins johtaa ottelulla sekä Giantsia etta Dallas Cowboysia, on tilanne tämän divarin osalta vielä täysin auki. Minnesotalla ja Chicagolla on kuitenkin näitä enemmän voittoja, joten vain yhdelle riittää idästä paikka jatkoon. Todennäköisesti siis puolustava mestari jää jatkopelien ulkopuolelle vikisemään.

Jatko-ottelutilanne näyttää siis ennen vuodenvaihteen viimeisiä pelejä tältä:

Houston Texans taistelee AFC:n voitosta mielettömän paluun tehneen Peyton Manningin Denver Broncosin (Coltsista Broncosiin, eli jos Manning vielä vaihtaa uransa aikana joukkuetta on kohde siis luonnollisesti umpihuono San Diego Chargers!) ja Patriotsin kanssa. Patriots voi tosin vielä hävitä ja jos Ravens voittaa Cincinnatin, jäädä neljänneksi. Todennäköisemmin Texans ja Broncos huilaavat Wild Card -kierroksen ja kolmas NE Patriots kohtaa Andy Daltonin liekehtivän Cincinnati Bengalsin. Tällöin Baltimore Ravens pelaa ainoan jatkokotiottelunsa onnekasta Coltsia vastaan.

Jos näin, niin Baltimore on kotiedustaan huolimatta altavastaaja, mutta uskon, että Ravens onnistuu hoitamaan Wild Cardin ja etenee joko Broncosia tai Texansia vastaan. Bengals on todenäköisesti liian kovan paikan edessä Uudessa Englannissa, eli Patriots jatkaa huippusuorituksia ja kohtaa toisen noista edellä mainituista. Ravens on hävinnyt Texansille ja Broncosille ja todennäköisesti häviää taas (valitettavasti), mutta Patriotsilla on mahdollisuuksia aina AFC:n loppuotteluun. katsotaan miten tässä vielä käy!

NFC:n tilanne on tosiaankin auki, mutta näin ennakolta minä laittaisin rahani San Francisco 49ersin puolelle. Katsotaan vielä ensikierroksen jälkeen, miltä tilanne näyttää!

Hesarin käsitys "maailman ympäröinnistä"

Avasin tänään Pravdan. Se oli virhe. Mainosten jälkeen ensimmäisellä aukeamalla minua tervehti Husseinin alla tämä:

Helsingin Sanomat 8.11.2012 s. A3, kuvakaappaus näköislehdestä kritiikkitarkoituksessa.

Siis sanomat kysyi oikeasti ympäri maailman: Moskovasta, Lontoosta, Berliinistä, Helsingborgista, Pekingistä, Ateenasta ja Vantaalta.

Vantaan ymmärrän, kun kyseessä on suomalainen lehti, mutta muuten, siis mitä? Eurooppa, Eurooppa, Eurooppa, Eurooppa, Aasia, Eurooppa, Eurooppa. Tätä ei voisi selvemmin sanoa. Joten laitetaan se Maailman Kartalle (tm H[oly]S[hit, Batman!]):

Maailman Kartta! (alkuperäinen täällä)

Sitä voisi tietenkin naiivisti kuvitella, että maailman ympäri kysyttäessä tielle osuisivat Afrikka, Etelä-Amerikka (Meksiko olisi USA:n naapurina aika vinkeä) tai edes Euraasiassa Lähi-Itä ja Intia. Mutta että kuusi mielipidettä Euroopasta.

Annetaan eurooppalaisen vastata:

Levyarvostelu: The Killers – Battle Born (2012)

The Killers jakaa kriitikkojen mielipiteet. Toiset eivät voi sietää eurovaikutteisen eurotanssirokin ja kasaristadion pullistelun yhdistelmää, kun taas toisille tämä on kaikessa falskiudessaan parasta sitten Born in the USAn maailmankiertueen. Onkin siis syytä aloittaa varoituksella! Jos vihaat kaikkea kasaria ja etenkin Bruce Springsteeniä, Hall & Oatesia, U2:ta, Duran Durania sekä Tom Petty & The Heartbreakersia, kannattaa jättää tämän bändin uusin ehkä suosiolla kuuntelematta.

Minut tuntevat tietävät, että edellä mainitut eivät ole ongelma. Mieluummin kuuntelen kasaria, kuin ysäriä tai nykypäivän nollailua – ainakin popmusiikin saralla.

Kun noita kerättyjä arvosteluja katselee, tulee mieleen, että useimmille musiikkikriitikoille on Killersin elektropopimpi kama (Hot Fuss ja Day & Age) pudonnut paremmin, ainakin Yhdysvalloissa. Tiedän, että toisille tuo puoli bändiä on rakkaampi, mutta minulle Sam's Town on se selvä uran huippukohta. Bändi on ollut mielestäni mielenkiintoisempi Americanan parissa kuin Eurodancelle flirttaillessaan. Nähtävästi yhtye on hakenut suuntaansa näiden välissä sinkoillen, sillä nyt neljännellä levyllään se on palannut taas ensin mainitun pariin.

1. Flesh and Bone

Levy käynnistyy digitaalisella kellon tikityksellä. Syntetisaattorimatto hallitsee tätä maalailevaa laulua kunnes toisessa säkeistössä tuttu, hallittu kitarasaundi hiipii sisään. Kuten Sam's Townilla myös nyt vihjaillaan levyn teemalla heti alkuun. Väliosa onkin sitten puhdasta kasarinostatusta, joka tuo lähinnä mieleeni U2:n – vain hyvällä tavalla tosin. Liha ja luu on ehkä hippasen hidasta, mutta lopun elokuvamainen äänimatto pelastaa avauksen ja avaa oven elokuvaan nimeltä Battle Born...

2. Runaways

Jos kasari ei jo tullut selväksi, niin nyt sillä lyödään ja isosti. Kate Bush ja Starship eivät ole kaukana tästä estetiikasta. Toinen puoli tätä laulua tuleekin sitten suoraan the Wholta. Ei siis huono keitos, vaikka ainekset ovatkin tuttuja. Vanuccin marssirumpu nostattaa sopivasti ja hittipotentiaali on kohdallaan kertsissä. Tämä tosin haisee Lillywhitelle ja O'Brienille, mutta haiskoot!

3. The Way It Was

Suuren avausnostatuksen jälkeen on aika maalailla. Otetaan siis sopivan vetävä tausta, mainitaan Elvari ja kiva kitarakoukku ja tappajien oma Boys of Summer -keitos on kasassa. Brandon Flowers tosin myy laulua jok'ikisellä sanalla tavalla, jota en ole kuullut sen enempää bändin kuin miehen omallakaan soolotuotannolla sitten When We Were Young -hitin. Avausriffi on kuitenkin tämän laulun suola ja pelastaa sen kertsin tukkoiselta pompöösiydeltä.

4. Here with Me

Kellon tarkkuudella tähän väliin isoa rock-levyä sopii sitten balladi. Hyvässä kasariballadissa on paljon kikkoja, koska lyriikan väliin jää tyhjää. Niin tässäkin, ja niistä paras on ensimmäinen kitaralikki. Juuri kun laulu alkaa väsyttää, Flowers pelastaa sen pistämällä vähän charmia peliin. Esikertsin arpegiosyna taas muistuttaa kuulijaa siitä, mistä tämä yhtye on kotoisin, tai niin joku minulle kertoi! Tämä biisi on tuotettu niin hyvin, ettei se vain voi olla huono, vaikka onkin aika turha. Siis klassista poppia.

5. A Matter of Time

We built this city... eiku, siis it was a matter of time! Tappajan katse palautetaan tiukalla woo-oo-kuorolla parhaaseen Killers-tapaan. Puolinopeuksinen väli ja kone käyntiin. Tässä laulussa kuuluvat yhtälailla Mr. Brightsiden kuin Uncle Johnnyn vaikutteet. Voisikin sanoa, että tässä on tyylipuhdas suoritus, jonka tunnistaa kyllä tämän yhtyeen tuotokseksi missä tahansa, milloin tahansa, eikä se ole huono asia.

6. Deadlines and Commitments

Niin siitä Kate Bushista. Nyt se mäki nimittäin siintää aika hallitsevana horisontissa. Täytyy kyllä kehua tämänkin laulun laulujen miksausta ja syntetisaattorisaundivalintoja. Kohdallaan kuin Lucky Luken luodit. Tämä on sitten se juttu, miksi kasari sopii minulle. Jokainen tavu ei kuulosta siltä kuin se syljettäisiin korvaani. Lyriikkakin on ihan älytöntä tuubaa, mutta yllättääkö se nyt ketään? Biisin nimen lausuminen kyllä yllättää. Piti kuunnella tämä useamman kerran, ennenkuin tajusin, että niinhän siinä sanotaan. Ei ihan Queenia tämä.

7. Miss Atomic Bomb

Tässä on varmaan jokin tarina? Nyt tosin ollaan taas Don Henleyn ja Bryan Adamsin mailla ja koukut ovat vedessä – ihan jokainen niistä. Nähtävästi tämä laulu auttoi tuon kakkosrallin kanssa saamaan bändin kasaan pitkän tauon jälkeen. No se on ihan kiva, mutta koko biisin kestävästä noususta (pakollisine hengitystaukoineen tietenkin) jää jotenkin laiska fiilis. Tämä tarina ei koskaan lähde liikkeelle kaikesta yrityksestä huolimatta.

8. The Rising Tide

Kasarisynapop sekoilu biisin alkuun on puhdasta Miami Viceä. Kun sitten heti pistetäänkin päälle tiukka rockjurnutus, on yllätys melkoinen, mutta vain hetkeksi. Viimeistään neonvalojen tullessa mukaan kuvaan, ovat synat pelissä. Lauluja ja kitaraa lukuunottamatta tämä on kyllä puhdasta b-puolen kamaa (niin no sinne se kitarasoolokin kuuluu; C. C. deVille soitti ja...).

9. Heart of a Girl

Ei ole Lou Reediä tämä biisi, vaikka haluaisi ehkä olla. Njoo, ihan ok kappale kaikesta haudanryöstöstään huolimatta.

10. From Here On Out

Tästä kappaleesta tuli yksi suosikeistani nopeasti. Ei sen takia, että se olisi hirveän hyvä tai erityinen, vaan sen takia, että se tuo toisenlaista meininkiä tähän levyyn. Sen meiningin nimi on Damn the Torpedoes! Jossain luokattomien kuulokkeidensa takana Jimmy Iovine hymyilee leveästi: put a shaker on top!

Ymmärrän kyllä, miksi tämä on piilotettu tähän kohtaan levyä.

11. Be Still

Ennen finaalia on aika illan viimeiselle hitaalle. Tämä biisi elää ja toimii vain ja ainoastaan Flowersin laulun avulla. Suzanne Vegan rummut eivät nimittäin auta, kun myydään näin puhdasta new wave -itkuballadia. Niin ja ne superleveät akustiset. Huh huh!

12. Battle Born

Minkä yhden asian nämä Vegasin tappajat ovat aina osanneet? Go out with a bang! Se on Nevadan valomeren tärkein opetus, ja Battle Born levyltä taas harvinaisen selvää. Tällainen kappale saa kuuntelemaan uudestaan:

Up against the wall
Something dying on the street
When they knock you down
You're gonna get back on your feet

The Killers on tehnyt tasapainoisimman levynsä. Kaikki aiemmin kuullut elementit ovat mukana, usein samassa kappaleessa, mutta kokonaisuus toimii lähes täydellisesti. Tässä ei enää ole nuoruuden nälkää tai arroganssia. Yhtye näyttää kuitenkin löytäneen taas tekemisen ilon ja näinä konepopin kunnian päivinä olen tyytyväinen, kun sitä näin estottomasti toitotetaan.

Tämä ei ehkä ole Sam's Townin veroinen läjäytys, mutta ainakin minulle hyvä tasavarma suoritus yhdeltä aikamme paremmista yhtyeistä.

Levyarvostelu: Mumford & Sons – Sigh No More (2009)

Nyt kun Marcus Mumford ja pojat on julkaisemassa uutta albumia tänä syksynä on minun aika korjata oma virheeni tämän niin sanottuun Länsi-Lontoon folkskeneen kuuluvaksi katsotun yhtyeen ohittamisessa.

Kolme vuotta sitten julkaistu Sigh No More on yksi vuosikymmenensä parhaista kuulemistani levyistä!

Antakaa minun tarkentaa. Populaarimusiikki on kokonaisuudessaan fragmentoitunut vuosikymmenien saatossa. Samalla musiikin äänimaisema on kuitenkin vetäytynyt tuotantoteknologian mahdollistamana kohti eräänlaista kliinisyyden klimaksia. Väitän, että Skrillexin ja muutamien muiden vastaavien artistien menestys liittyy juuri tähän plastisuuden voittokulkuun ja kuluttajien keskuudessa esiintyvään tarpeeseen kuluttaa vähemmän täydellistä musiikkia.

En väitä, että Mumford & Sons olisi täydellistä au naturelia, en tosiaankaan. Silti yhtyeen akustinen äänimaisema on pehmeä ja selvästi soitettu. Tuotanto on ensiluokkaista ja folkmusiikiksi tietenkin hiottua ja viimeisteltyä (verratkaa vaikka Woody Guthrien nauhoituksiin tai edes Dylaniin), mutta silti tuskin sellaista, jota kuulee normiradiossa.

Tätä tärkeämpää on kuitenkin yhtyeen meininki. Monelle banjo voi olla liikaa, mutta jotenkin nämä heput onnistuvat luomaan uskomattoman dynamiikan akustisen kitaran ja banjon pitäessä tahtia.


1. Sigh No More   3:27

Videon katsomalla ei hipsteriviitteitä voi välttää. Kun kuitenkin vain kuuntelee musiikkia, ei se enää niin haittaa. Laulu alkaa peltorukouksen tavoin hiljaa kaikuen tilassa yhteislauluna. Sanat hiipivät ihon alle basson luodessa hitaasti rullaavan tahdin. Marcus Mumfordin lauluääni ei ole niitä maailman kauniimpia, mutta kuten Ian Andersonilla, se sopii kontekstiin täydellisesti. Kolmen ja puolen minuutin kohdalla, kun biisi syttyy ilmiliekkiin tämä nariseva, kova ääni nousee rukouksena kumun ylle ja luo odotuksen tunteen:

And there is a design, an alignment to cry

Of my heart to see,

The beauty of love as it was made to be

2. The Cave   3:37

Levyn hittibiisi on herättänyt paljon keskustelua tarkoituksestaan. Platon on nostettu luolastaan ja klassikot tomutettu. Tämä on mielestäni turhaa, sillä kuten sanoitukset yleensä, tämäkin kappale toimii yhteydessä musiikkiinsa. Tavallisinkin sana toimii kun  se lauletaan oikealla tavalla oikeaan väliin. Sanojen yhteismerkitys on musiikissa parhaimmillaankin toissijainen, eikä musiikille tehdä oikeutta, jos sen sanat tulkitaan musiikista erillään.

Tällä varoituksella voin todeta, että The Cave -laulun sanat ovat kunniakasta hölynpölyä. Laulu itsessään on erinomainen esimerkki jatkuvan kasvun mallista populaarimusiikissa. Se kuuluisa draaman kaari on rakennettu tähän pienoisromaaniin suurella rakkaudella. Niin ja matkalaukkubasari!

3. Winter Winds   3:39

Folk-humppaa! Mutta vakavasti hyvä laulu pitää aloittaa – aivan kuten tarina yleensäkin – yllättävällä ja koukuttavalla lausahduksella. Tässä sellainen taas on:

As the winter winds litter London with lonely hearts

Oh the warmth in your eyes swept me into your arms

Isosta humppapommista hiljennytään hetkeksi ja sitten päästetään hitaasti rullaten homma liikkeelle. Kitara ja mandoliini luovat terävyydessään upean pehmeän stereoparin, jonka keskellä banjo ja rytmiryhmä saavat tilaa stompilleen. Hitaasti venyvät torvet on piilotettu kauas näiden taakse. mutta juuri sopivasti ne nousevat väliosaan sooloon.

4. Roll Away Your Stone  4:23

M&S:n vahvuus ei ole pelkästään soitannassa tai kauniissa harmonioissa, vaikka nämä ovatkin nannaa. Pojat osaavat myös tehdä osuvia melodioita ja pukea ne latotanssien absurdiuteen. Tässäkään kappaleessa melodiat eivät näin muutu paatoksellisiksi vaan pysyvät sopivan rentoina. Noin kahden minuutin kohdalla Mumford näyttää parhaan Anderson-imitaationsa. Ja sitten taas mennään jalalla koreasti!

5. White Blank Page  4:14

Levyn ensimmäinen surullisempi kappale avautuu kitaran ja laulun soolona. Laulu on tarkoituksella jätetty rujoksi – ja hyvä niin. Ylituotanto olisi vain ryövännyt siltä sen viehätyksen. Kun bändi tulee mukaan paatoksen tuoma paine on suorastaan liikaa. Läpi levyn on dynamiikka säästetty, hiljaiset kohdat ovat hiljaisia ja kovat kovia, ja näin sen tulisikin olla! Loppuun on jätetty pieni jekku, kun basari lähtee tuplavauhtiin ennen acapellalopetusta. Hienoa!

6. I Gave You All 4:20

Tämä hylätyn rakastajan itkuvirsi säilyy vakavana ja lohduttomana aina puoleen väliin saakka, mutta kuoron liittyessä mukaan kumu alkaa nousta. Surun korvaa viha ja suuttumus ja musiikki kuvastaa tätä täydellisesti. Lopulta on jäljellä vain turtumus ja tyhjyys.

7. Little Lion Man  4:06

Tällä laululla yhtye avasi Yhdysvallat. Parin vakavamman kappaleen jälkeen laitetaan taas vauhtia. Särökitaran etiäiset pyörivät korvissa luoden klaustrofobisia kierteitä, joiden läpi Mumford kahlaa kohti kertosäettä. Väliosassa banjo ja basari pelastavat grooven. Kertsi viekin sitten mennessään:

But it was not your fault but mine

And it was your heart on the line

I really fucked it up this time

Didn't I, my dear?

Onko siinä muuta enää tehtävissä kuin huokailla kohti viimeistä kertosäettä. Ei taida olla.

8. Timshel  2:53

Alun rukoukseen palataan taas tämän laulun alussa. M&S:n lauluharmoniat ovat eittämättä keskeisiä, sillä ilman niitä tämä olisi vain pieni laulu, monien pienien laulujen joukossa. Sanoma menee kuitenkin epävireisen matalan kuoron ajamana paremmin läpi. Lauluille on myös annettu hurjasti tilaa ja muut soittimet ovat niiden rinnalla ohuita. Se vaan ei haittaa tällä kertaa.

9. Thistle & Weeds  4:49

Levyn toiseksi eeppisin laulu on piilotettu likimainkin kuoleman paikalle lähelle loppua. Tom-tomit kumisevat kauniista taustalla kuin Pultavan tykit ja pianon kielet jäävät tuuleen ulisemaan. Kitarakin tuntuu aiempiin kappaleisiin verrattuna lähinnä tungettelijalta tällä hylätyllä, poltetulla maalla. Kuoro on syösty manalaan, eikä jaksa kantaa kumun yli. Näin Mumford jää yksin kentällä kailottamaan jylyn väistyttyä.

10. Awake My Soul  4:15

Draaman keskellä on aina paikka pienelle, hyväsydämiselle laululle. Jokaisen laulun ei tarvitse olla suuri, sydäntä raastava tai kuoroon kirvoittava. Välillä pieni dobroslideliidi riittää. Basarikin saa kuulostaa lätisevältä bluesmiehen matkalaukulta, kunhan lätisee!

11. Dust Bowl Dance 4:43

Steinbeckin Vihan hedelmät kuuluu folkmusiikin syntytaruihin. Guthrie teki aiheesta monien exodustereiden tavoin merkittävää musiikkia Dust Bowl Ballads -albumillaan ja siitä päivästä tämä kokoon kuivuneen keskilännen kuvaus oli kaiverrettu kulttuurimme auringossa valkaistuihin luihin. Tähän teemaan myös M&S palaa. Ainoana kappaleena tällä levyllä sähkökitarat ovat saaneet tilaa. Kuin suurten maatalouskonglomeraattien puimurit ne ajavat Tom Joadin tilaltaan lautasten läiskyessä. Laulu on kaikkea muuta kuin hienovarainen, mutta puolustaa kummallisuudessaan paikkaansa levyn toiseksi viimeisenä:

Well yes sir, yes sir, yes it was me

I know what I've done, cause I know what I've seen

I went out back and I got my gun

I said, "You haven't met me, I am the only son"

12. After the Storm 4:07

On codan aika. Ei enää latotansseja, ei suurta paatosta. Kuten on soveliastakin, tämä levy katoaa rauhallisesti hiljaisuuteen jättäen kuulijan pohtimaan kokemaansa. Menee hetki, menee toinen, ennenkuin tämän kaiken jälkeen on valmis uuteen urakkaan. Kuten hyvä kirja tai koskettava elokuva Sigh No More jättää huulilleni hymyn ja mieleeni häivähdyksen toisenlaisesta populaarimusiikin maailmasta, missä pahuus on rehellistä totuudellisuutta ja hyvyys kykyä olla sitä tekemättä.

Taidanpa kuunnella tämän levyn uudestaan!

-

Jään innolla odottamaan Mumford & Sonsin uutta Babel-levyä. Tästähän voi kehkeytyä myöhempien aikojen Jethro Tull!

Pyörällä pääsee kauas: Kotka-Kouvola ja Helsinki-Kotka

Kuten perjantaina totesin oli nyt koittanut kauden päämatkan aika. Sunnuntaina toteutin vuosia kestäneen unelmani ja poljin Helsingistä Kotkaan yhdessä päivässä. Matkalla mukanani oli serkkuni Simo, jonka haasteen ansiosta keväällä päätin tien päälle lähteä.

Ensin kuitenkin oli vedettävä lämmittelyetappi Kouvolaan, missä palauttelin suunnittelemalla rämäläistoverini kanssa Visbyläismallisia haarniskoja!

Kotkasta Kouvolaan johtaa parikin reittiä, mutta sukuni historiaa tuntien päätin matkata Susikosken yli ja Anjalan kautta maisemia katsellen:

Mussalosta Hurukselaan ja sieltä Kouvolaan jokivartta pitkin (kartta reitteineen Endomondosta).

Keskinopeutta kertyi minulle tyypilliset 20,7 km/h tällä aika tarkkaan 60 kilometrin matkalla. Sää oli harmaa mutta sadetta ei onneksi kuitenkaan. Olin tosin varautunut ostamalla keliin sopivat pyöräilyhousut ja urheilusadetakin. Näistä ensimmäiset olivat vallan erinomaiset mutta jälkimmäistä tarvittiin vasta Stadissa!

Kouvolan pysähdyksen jälkeen pääsin tutustumaan valtion rautateiden pyöränkuljetusjärjestelmään. Pisteet lipunmyyjälle oikeasti parhaan A-luokan palvelusta! Sain paikan aivan pyörätelineen viereisen osaston päästä. Itse telineessä insinöörillä oli sitten tapahtunut hassi. Nähtävästi telineet on suunniteltu kapeatankoisille pyörille, sillä leveäselkäisen miehen maatopyörän ohjaustanko osoittautui lähes mahdottomaksi sovittaa telineeseen. No Helsinkiin kuitenkin pääsin.

Edessäni oli nyt ensimmäinen pyrähdys baanalla! Kaatosateessa!

Baana oli hyvä ja pyöräilin Lauttasaareen alta aikayksikön (n. 5 kilometria alle 18 minuuttiin kaatosateessa keskustan poikki). Nyt oli siis sadetakkikin tarpeen. Ei käy kateeksi Helsinki Midnight Runiin osallistuneita.

Onneksi sauna oli lämpimänä perillä ja pasta-ateria valmiina. Niitä tarvittiin, jotta mies ja varusteet saatiin valmiiksi. Sunnuntain lähtö oli tiedossa tiukasti aamutuimaan...

Aamutuiman tienoilla:

Valmiina lähtöön Lauttasaaressa klo 8:25 pilvisenä sunnuntaiaamuna. (Pertti Sahari)

Kuvassa muuten näkyy varustukseni. Sadetakki on taas repun sivutaskussa, mihin se saikin jäädä, sillä niin kaunis keli meitä idäntiellä odotti. Pyörä on Nyhvelöstä tuttu Spessu, joskin sateen vuoksi olen laittanut karmeat kurarallit taas kiinni.

Olimme sopineet serkkuni kanssa kohtauspaikaksi Munkkivuoren. Siirtymään siis tutuille Länsi-Helsingin reiteille. Ehdin jo vähän venytelläin ennenkuin Simo pyyhälti paikalle Focuksellaan:

Hetken ihmettely ennen urakkaa. (Aaro Sahari)

Suuntasimme nyt itää kohti ohi Pasilan ja kehän vartta kohti Itäkeskusta. Sieltä liityimme vanhalle Porvoon tielle. Kaupungin hässäkkä jäi taakse lukuisine kilpapyöräilijöineen, jotka matkasivat kohti Tour de Helsingin savottaa. Meidän tiemme oli selvä:

Helsinki-Porvoo. (Endomondo)

Enää kaksikymppiä lounaaseen, kohti itä-koillista siis. (Aaro Sahari)

Kävi tuossa sellainen stiflu, että Östersundomissa laitoin vahingossa mittarini tauolle ja n. 11 kilometrin pätkä jäi mittaamatta. Onneksi serkkupoika piti kirjaa toisella softalla! Matkaa Munkkivuoresta Porvoon torille kertyi noin 56 kilometria ja aikaa niiden polkemiseen meni aika kivasti kolme tuntia. Aika oli suunnitelman mukainen, mutta olimme aikataulusta jo lähtiessä sen 20 minuuttia jäljessä.

Aaro Porvoon torilla erinomaisen telineen edustalla. (Aaro Sahari)

Porvoossa oli lounastauko, sillä pisin etappi oli sotkettu. Kuten kuvasta näkee, oli ajaessa tullut lämmin. Kun safkat oli saatu kurkusta alas ja vesipullot täytetty jatkoimme matkaa.

Porvoosta Loviisaan (Endomondo).

Matkalla Loviisaan sattui kumma juttu. Olimme tosiaankin sen 20 minuuttia myöhässä. Karvan alle 40 kilometrin etapin aikana saimme kuitenkin vauhdista kiinni ja vetoyhteistyömme alkoi toimia mutkattomasti. Tuloksena oli alkuperäisen myöhästymisen kurominen kiinni. Taukoineen  kaikkineen matkavauhtimme oli melkein 20 km/h, mutta ajovauhti nousi selvästi tämän yli. Silti ehdimme pari kuvaakin ottaa:

7-tien moottoritien päässä sillalla. (Aaro Sahari)

Aurinko alkoi kurkistella matkallamme Loviisaan. Yllä näkyvällä sillalla oli pakko otta täysin läpimärkä takki pois päältä. Lämpöä alkoi iltapäivällä kivasti olla, joten matka taittui mukavasti varsin hiljaisella vanhalla tiellä. Mäkiä tietenkin tielle sattui, mutta rekkoja tuskin yhtäkään (no ok, se yksi).

Loviisan tyhjällä torilla. (Simo Ukkonen)

Loviisassa pysähdyimme vain hetkeksi. Molemmat tuntivat olonsa hyvävointiseksi ja tie kutsui. Banaanit ja suklaat siis naamariin ja takaisin tielle. Pahin oli edessä!

Viimeinen valtatie. (Endomondo)

Loviisan itäpuolella pyöräreitit olivat katkonaisia ja moottoritie kesken. Tämä tarkoitti jatkuvaa rekkarumbaa ja iltapäivästä kiihtyvää liikennettä muutenkin.

Moottoritie tulee Kymenlaaksoon! Ahvenkosken sillan korvassa, Pyhtään korpi edessä. (Aaro Sahari)

Tämän vuoksi – hyvävointisia kun yhä olimme – päätimme vaihtaa reittiä Pyhtäällä. Maantien sijaan käännyimme kirkonkylälle ja jatkoimme sieltä vanhaa metsätietä Huutjärvelle. Tämä tarkoitti metsän siimekseen jäänyttä hiekkatietä, mutta myös muutamaa hauskaa mäkeä ja peltoidylliä:

Akku alkaa kännykästä loppua, mutta Sahari Musicin taukotupa on jo lähellä. (Simo Ukkonen)

Reitiltä ei kuitenkaan löytynyt autoja, joten ajoimme rauhassa kohti määränpäätämme. Pyhtään korvessa kännykkäni akku alkoi vedellä viimeisiään, joten ehdotin pikaista lataustaukoa veljeni Simon kotona, se kun sattui kivasti suoraan reittimme varrelle.

Paria wattia myöhemmin jatkoimme matkaa läpi Huutjärven. Maali oli jo lähellä, mutta matkan taittajat olivat yhä kumman hyvävointisia. Tämä olikin lopulta retkemme mielenkiintoisin anti. Sopivalla vauhdinjaolla ja riittävällä evästyksellä se kuuluisa seinä ei koskaan tullut vastaan, vaan matka taittui hyvässä hengessä ja hyvällä vauhdilla. Tietenkin jaloista alkoi ruuti olla lopussa, mutta aina viimeiseen mutkaan asti pidimme samaa tasaista tempoa yllä. Sen enempää minun "lisävarustukseni" kuin serkkuni vähäinen pitkän matkan kokemus eivät ottaneet meistä niskalenkkiä.

Toinen serkkuni (meidän molempien itse asiassa) kuvaili itsensä haastamista aika osuvasti juuri reissun korvilla näin. Tämä oli minullakin mielessä tätä reissua suunnitellessa. Jotta tietää, mihin pystyy, pitää haastaa itsensä asioissa, joihin ei kuvittelisi pystyvänsä. Nyt tuli sekin todistettua, että 150 kilometria on päivän aikana poljettavissa oleva matka. Who knew?

Perillä, 153 kilometria myöhemmin Kotkansaarella Redutin juuressa. Viikonlopun aikana kilometreja kertyi yhteensä 255 ja tätä kirjoittaessa lihakset ovat vieläkin hellinä! (Simo Ukkonen)

Kauden huipentuma: Kotka-Kouvola, Helsinki-Kotka etappiajo

Huomenna tärähtää ja sunnuntaina pärähtää...

Minut nimittäin haastettiin polkemaan Helsingin ja Kotkan väli yhden päivän aikana. Haastaja polkee onneksi kanssani! Serkkuni Simo on kovassa kunnossa, vaikka mestaruusottelusta onkin jo tovi. Silti 146 kilometria pysäyttää hetkeksi. Edellinen päivämatkaennätykseni kun on vain 100 kilometria.

Kesäkauden tärkein harjoitus oli juhannuksen Kotka-Taavetti-Kotka -ajo, josta siis on jo aikaa. Tämän vuoden aikana kilometreja ei ole kertynyt aivan suunnitelman mukaan, vain rapiat 1400 toistaiseksi. Olin toivonut olevani tässä vaiheessa jo päälle 2000:n mutta aikaa ei pitempiin lenkkeihin ole ollut ja lomalla tein jotain aivan muuta.

Kesäkuussa tuli kuitenkin huomattua, että 90 kilometrin lenkki ei enää vienyt minua seinää vasten. Heinäkuussa oli myös sotahuudossa elämäni kunnossa, eikä ongelmia ole muutenkaan ollut jaksamisen kanssa. Näin lähdenkin hyvin mielin matkaan tietäen, että tiukkaa tulee tekemään, mutta uskoen sitkeyden ja päättäväisyyden voimaan.

Huomenna, lauantaina on siis luvassa lyhyempi lämmittelylenkki Kotkasta Kouvolaan, noin 60 kilometria. Tämän etapin tarkoituksena on totuttaa taas satulaan ja availla paikkoja. Tarkoitukseni onkin siis ottaa rauhallisesti ja käyttää reilut kolme tuntia matkaan.

Kouvolasta otan junan Helsinkiin, missä noin 18:50 tienoilla tulen testaamaan baanan siirtyessäni Rautatieasemalta Lauttasaareen. Illalla lepoa ja hiilareita ja sunnuntaiaamuna lähti n. 8.30 kohti kohtaamispaikkaa Munkkivuoren ostarilla. Sieltä sitten kohti Fågelia ja kauan sitten asettamani tavoitteen täyttymystä.

Kun nimittäin muutin Kotkaan 2008 keväällä päätin, että vielä joskus ajan Kotkan ja Helsingin välin pyörällä. Nyt se aika on koittanut!

Rockurkujen historiaa – Jon Lord in memoriam

Hammond-urku on yhä tänäkin päivänä yhtä kuin klassinen rock (siis se 1960-1970-lukujen jytä). Erityisesti alunperin kirkkokäyttöön markkinoitu C-3 kuuluu monella tutulla kappaleella. Monet ovat näitä laitteita käyttäneet, mutta ehkä suurimmassa vastuussa rockin urkusaundin kehittymisestä on Deep Purple yhtyeessä pitkän päivätyön tehnyt ja juuri edesmennyt Jon Lord.

Lord toi syvän purppuran musiikkiin klassisia vaikutteita, syvyyttä ja tukevuutta. Hänen ja kitaristi Ritchie Blackmoren yhteissoittoa voisi kuvailla kokonaisvaltaiseksi synteesiksi molempien tukiessa toisiaan osana kokonaisuutta.

Lord väistyi Purplesta 2000-luvulla terveyssyiden vuoksi. Itse ehdin nähdä hänet tositoimissa vuonna 1996/7 Helsingissä. Hän ehti olla mukana aivan järkyttävän monella levyllä, useissa eri yhtyeissä. Niille joilla on aukkoja tällä musiikin saralla suosittelen Deep Purplen kertailemista antologialta. Niin minäkin nyt Lordia muistaen teen.

Le Tour 2012 -ennakko

Taas on pyöräilyn aika!

Tour de France alkaa tänä vuonna aikaisin, sillä monen huipun tähtäimessä ovat tietenkin Lontoon olympiareitit. Lähtöpaikkana tänään (aivan kohta) on Liège. Koko reitti kätevästä täällä. Kuten tapana on ensimmäinen viikko on varsin tasaista alkaen Belgiasta aika-ajolla ja jatkuen myötäpäivään kohti Sveitsin rajaa. Toisella viikolla kamppaillaan Alpeilla, mm. ensimmäistä kertaa Col du Grand Colombierilla, ja lopuksi kisa ratkotaan Pyreneillä. Mukana taas suosikit Col d'Aubisque ja Col du Tourmalet. Ensisilmäyksellä sanoisin, että erot voivat pysyä tänä vuonna pieninä, ja ellei ihmeitä tapahdu kisa ratkaistaan myöhään.

Vanhoista mestareista mukana on vain viime vuonna kruunun pitkän yrittämisen jälkeen ottanut Cadel Evans. Contador on "pilaantuneen lihan" vuoksi pari vuotta hyllyllä ja Andy Schleck aiemmin kaudella saamansa vamman vuoksi poissa.

Saataisiinko tänä vuonna uusi voittaja?

Mark Cavendish ilmoitti jo, että hänen päätavoitteensa tänä vuonna on olympiavoitto, joten lienee mahdollista, että brittiläinen Sky ajaa tourissa Bradley Wigginsille, jolle entisenä aika-ajajana 100 kilometria juuri tätä tämän vuoden kisassa varmaan maistuukin.

Kovia veteraaneja on tietenkin mukana monia. Voittoja keränneet Denis Menchov, Alexander Vinokourov, Alejandro Valverde, Vincenzo Nibali, Ivan Basso ja Michele Scarponi ovat kaikki mahdollisia voittajia tänäkin vuonna. Unohtaa ei pidä myöskään vanhempaa Schleckin veljeksistä Frankia. Kannattaa myös seurata Giron keväällä voittanutta Ryder Hesjedalia. Vieläkö kanadalaisen jaloista löytyy ruista mahdolliseen supertuplaan?

Itse kannatan ainakin seuraavia pyöräilijöitä:

Samuel Sanchez, Euskatel Euskadi
Jelle Vanendert, Lotto-Belisol
Thomas Voeckler, Europcar
Johnny Hoogerland,Vacansoleil-DCM

Joskin heillä on lähinnä mahdollisuudet etappivoittoihin. Valitettavasti taas ongelmista keväällä (ja nähtävästi edelleen) kärsinyt Thor Hushovd ei kisaan osallistu.

Tänään siis prologiaika-ajo ja sitten tien päälle!

1000 ennen Touria

Haastoin itseni tälle vuodelle seuraavasti:

1. 3000 kilometria pyörällä vuoden aikana.
2. Vähintään yksi pitempi reissu (+100 km).
3. 1000 kilometria ennen Tour de Francen alkua.

Kohta 2. toteutui Juhannuksena, mutta toinen vastaava on tiedossa elokuussa. Kohtaan 1. on vielä aikaa, mutta viime vuoden perusteella se ei tule olemaan ongelma. Kohta 3. taas meni tiukoille, sillä Ranskan ympäriajo alkaa tänään ja vielä eilen oli lasissa 980 km!

No vitsi vitsinä, sillä kaksi kymppiä vetää vaikka unissaan ja niin olinkin tänään lenkille lähtiessäni. Heräsin kuitenkin vastatuuleen ja hyvä niin, sillä 29" MTB:n kanssa saattoi tehdä kaikkea tyhmää cyclo cross -henkistä. Vanha öljysatama on varsinkin erinomainen paikka pieneen revittelyyn.

Näin siis olen kiinni tavoitteissani loman korvalla. Treeniä silti tarvitaan, sillä sotahuuto häämöttää horisontissa ja sitä ennen vietän viikon kuuntelemalla viisaita merihistoriasta.

Hyvää kesää kaikille!

Juhannuksen etappiajo

Ajan taas kerran Luumäelle Kivijärven rannalle. Nyt en aja yksin! Timo ja Hannes ovat tehneet kaksi päivää matkaa Helsingistä ja yöpyvät nyt Seppälässä. Huomenna starttaamme Vellamon katolta kohti koillista.

Matkaa voi kokonaisuudessaan seurata täältä.

Pyöräilystä ja solidaarisuudesta

Pyöräily on kuntoilua. Pyöärily on työmatkaliikuntaa. Pyöräily on urheilua. Pyöräily on kätevää.

Joskus pyöräily on myös elämäntapa. Silloin sitä auttaa tosita pyöräilijää, jolla on ongelmia välineiden kautta tai vetää samalle tielle sattuneen matkalaisen kanssa muutaman kilometrin yhtä matkaa, jutellen. Ainakin sitä moikkaa vastaantulevia pyöräilijöitä. Pieni nyökkäys vastaantulijalta parantaa kummasti lenkkiä...

Näin kävi minullekin tällä kertaa ja hyvän fiiliksen siivittämänä tein uudet pohjat paloaseman lenkille:

Lähtö lounaisnurkasta ja kääntö koillisessa.

Moikataan kun tavataan, ja jos mennään samaan suuntaan niin vedetään ja peesataan.

Hyvää kesää ja hauskoja mutta turvallisia pyöräilyretkiä kaikille!