Koulukiusaamisen kurjat kasvot ja kansalaisvastuu

Timo avasi keskustelua aikakautemme kurjaakin kurjemman ammuskeluilmiön taustoista ja mediakäsittelystä. Sitä on syytä käydä jatkossakin, sillä helppojen, välineellisten ratkaisujen kautta ei päädytä tyydyttävään lopputulokseen.

Koulukiusaamisesta – kai olisi syytä muuttaa tämä muutoon lapsuuden arpeuttavista kiusauskokemuksista – on tultava avoin julkinen aihe. Se ei voi olla tabu, josta vaietaan. Kärsimistä ei tässäkään asiassa saa yksityistää, vaikka sen kanssa olisi muiden epämukavaa elää.

Sanottakoon se siis julkisesti esimerkiksi muille: olen entinen koulukiusattu ja koulukiusaaja. Kiusaus ei ollut yhtä rankkaa kuin tuossa SK:n esimerkkitapauksessa, enkä onneksi ollut koskaan täysin yksin. Se kuitenkin jatkoi ala-asteen alusta yläasteen puoleenväliin. Purin kokemaani muihin ja kiusasin muutamia muita koulutovereitani. Yhden kanssa olen asiaa käsitellyt myöhemmin aikuisena ja pyytänyt häneltä anteeksi. Se auttoi minua, toivottavasti myös häntä.

Ymmärsin tilanteeni kuudennella luokalla, kun heitin yhtä kiusaajaani kivellä päähän välitunnilla. Pipoon jäi punainen jälki ja vatsanpohjaani sairas vääntävä tunne. Valkohehkuisesta raivosta itseinhoon meni se sekunti, jonka kivi lensi ilmassa. Tuolloin tajusin, että näin en voi käyttäytyä. En voi antaa vihalleni valtaa, sillä se tuhoaa minutkin. Myöhemmin yläasteella yhtenä täysin tavallisena iltapäivänä ennen tunnin alkua nousin ylös ja kohtasin yhden kiusaajistani. Tässä vaiheessa se oli enää lähinnä henkistä, koska olin isokokoinen ja yhtä tyyppiä olin kiusaamistilanteessa koulunjälkeisessä jääkiekkopelissä jo vetänyt turpaan. Sanoin luokkatoverilleni, että nyt riittää ja jos sulla ei ole parempaa sanottavaa, niin pidä pääs kiinni. Yllättäen joukko luokkakavereitamme nousi myös ylös ja sanoi samat sanat kiusaajalle. Tähän loppui minun kiusaamiseni.

Monella ei ole ketään, tai ainakin siltä heistä tuntuu. Yksin ei jaksa. Tällöin ajautuu helposti umpikujaan. Tällöin ihminen kykenee muuten aivan mahdottomalta tuntuviin tekoihin, hyviin tai pahoihin. Umpikujien purkaminen on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin asekaappien lukitseminen tai pelien ikärajoittaminen ja internetsivustojen kieltäminen. Se on myös tehokkaampaa, mutta siihen tarvitaan meitä kaikkia – ihan jok'ikistä.