Pomo on täällä taas, omalla rauhallisella mutta mestarillisella kellopelin tarkkuudellaan.
Muut arvostelijat ovat kiinnittäneet kohtuullisesti huomiota tämän levyn poliittiseen sanomaan ja korostaneet sen osuutta kokonaisuudessa. Tämä on ymmärrettävää, sillä uransa tässä vaiheessa Bruce Springsteen on tuskin enää kovinkaan innovatiivinen musiikillinen voima. En kuitenkaan voi jakaa näitä näkemyksiä, sillä yhteiskunnallisena lausuntona tämä levy on mielestäni kaukana Pomon paljon kärkkäämmistä poliittisista lohkaisuista (Born in the USA?).
1.
"We Take Care of Our Own"
Ensimmäinen lohkaisu levyltä on keskinopea ohjelmajulistus. Pieni piikki kappaleeseen on piilotettu, mutta yllättävän vähäisellä kritiikillä ollaan nyt liikkeellä. Verrattuna eeppisen The Risingin jälkeiseen tuotantoon nyt ollaan selvästi siellä kevyemmässä ja hiotummassa päässä.
2.
"Easy Money"
Heti toisessa laulussa päästään suoraan ison äänimaiseman rallatukseen, muuta biisissä ei sitten olekaan. Nomen est omen – tai jotain siihen suuntaan.
3.
"Shackled and Drawn"
Seeger-sessiot ovat selvästi jättäneet jälkensä Bruceen. Tämä laulu on nimittäin yhdistelmä irkkuhenkistä duunarimusiikkia, Appalakkien valkoista vähemmistömusiikkia ja folkin isoa roolitettua ryhmälaulua. Laulu voisi olla vieläkin rosoisempi, sillä tällaisessa kontekstissa huippuunsa viritetyt tuotantoarvot vievät huomiota itse sanomalta. Tosin ehkä sitäkin on aika kevyenlaisesti, vaikka ketjut nyt taustalla tasatahtiin helisevätkin.
4.
"Jack of All Trades"
Yksinkertainen melodia, jonka rytmi laahaa Mississippistä muistuttaen. Kuuntelin pitkään virvelirumpua, jossa on jotain hypnoottisen rumaa. Tässä ollaan taas sen kuuluisan ylituottamisen äärellä. Rummun kaiku on ihan älytön! Tämä kappale on kuultu Brucelta monesti, ja valitettavasti useimmiten paremmin.
5.
"Death to My Hometown"
Big beat, afrikkalaiset kyläjuhlat, elektronisen popin ääntenrakentelu ja irkkupunkin räkättävä laulu. Vau, nyt Bruce näyttää meille jotain uutta ja se toimii. Rumpujen kaiku on ihan kahjo, mutta tekee oikeutta todella ilmavalle ja suorastaan hellävaraiselle äänimaisemalle. Bändi jaksaa junnata laulun toistojen mukana ja sopiviin kohtiin heitetään moduloituja kaikuja, tykinlaukauksia ja muuta karkkia pitämään meininki liikkeellä.
Levyn meininki on tähän asti ollut pääpainoisesti kevyt ja tanssahteleva, mutta jossain määrin valjulla tavalla. Kotikaupungin kuolema kirvoittaa kuitenkin ensimmäiset oikeat hiaah-huudot yleisöstä!
6.
"This Depression"
Rumpujen huonemikkikanavien fadereita työnnetään edelleen ylöspäin, hyvä jos kuivaa signaalia enää edes kuulee. Kitaraväliosan kohdalla äänimaisema hajoaa käsiin kaiken avaruusfiilistelyn takia. Kivaa tunnelmointia, mutta mitä, häh? Onko Pomo alkanut polttelemaan, sillä tämä on puhdasta tajunnanvirtaa.
7.
"Wrecking Ball"
Palatessaan New Jerseyn kujille Springsteen palaa myös varhaiseen saundiinsa. Näinkin erilaisessa levyssä asiat asettuvat sekunneissa paikalleen, kun Pomo pistää bändin painamaan Born to Run in the USA -kaavalla. Kaikki on hienoa ja kaunista, mutta yhtä asiaa täytyy arvostella – kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan – Clarence Clemonsin näillä näkymin toiseksi viimeiseksi jäänyt Springsteen soolo on suorastaan kummallista kuultavaa. Onko tämä nauhoitettu erikseen, sen verran kummalliselta foni kuulostaa? No silti tässä ollaan perusarvojen parissa ja homma toimii hienosti. Hyvä valinta nimibiisiksi.
8.
"You've Got It"
Hitaahko renkutus ei lähde ilmaan, eikä löysä äänimaisema auta sitä yhtään. Kun nimi vielä henkisesti viittaa todelliseen rockin klassikkoon, niin heikoilla vesillä ollaan, mistä paikka levyn kuoleman paikallakin kertoo paljon.
9.
"Rocky Ground"
Sämpläystä ja rumpukonemaista tarkkuutta. Kansanmusiikkia Mobyn jälkeisessä Amerikassa. Rumpukomppi on sulaa kultaa ja nyt ilmaa on sopivasti basarin ympärillä muttei muualla. Mieli palaa Streets of Philadelphian minimalismiin ja fanit järkyttäneeseen vastakohtaisuuteen. Pomolle tekee mielestäni välillä hyvää poistua E Street Bandin pompöösistä stadikkasaundista. Michelle Mooren räpäytys tulee yllättäen kuin virkeä Bronxin tuuli ja vie laulun kohti huippuaan. Se ei ehkä ole korkea, mutta tasapainoinen ja kaunis. Pisteet menevät myös Patti Scialfalle taustalauluista.
10.
"Land of Hope and Dreams"
Sitten saadaan kunnon rumpukonetta, mutta valitettavasti vain hetkeksi, ennen kuin (laulun nimen huomioon ottaen tuskin yllättäen) bändi pääsee irti. Tämän Springsteen tietenkin osaa, siis kasvattaa akkarilta laulaen kohti eeppistä kertsiä. Rumpukone on kuitenkin kiva lisä, mutta kun kitarat uivat kaikujen meressä ei kappaleessa oikein ole iskua. Näin etukeno jää pakostakin puuttumaan, vaikka toisessa säkeistössä rummut lähtevät koulukirjamaisen hienosti polkemaan biisiä vauhtiin.
11.
"We Are Alive"
Akustinen herkkyys ajaa asenteen yli laulun alussa. Tämä nimittäin olisi täydellinen irkkupunkveto. Sen sijaan me saamme toisesta säkeistöstä pumppaavan bluegrassjinglen. Tässä yhdyn muihin arvostelijoihin: Springsteen vetää liian pehmeästi, viha saisi tällaisella plätällä myös tuntua. Niin ja säkeistöjen välillä kuultu Ring of Fire -pastissi on naurettava. Oikeastiko?
12.
"Swallowed Up (In the Belly of the Whale)"
Vauhtia vähennetään lopussa, kuten tapoihin kuuluu – tai kuului kun levyjä vielä kuunneltiin kokonaisuutena. Bruce lähestyy Leonard Cohenia tällä hiljaisen rukouksen kaltaisella tunnelmallisella laululla ja se on hyvä. Äijä on nimittäin minun isäni ikäinen ja se on jotain ja sen tulisi myös kuulua, joskin hyvällä tavalla. Roso ja ikä saavat kuulua. Valitettavasti koira ei pääse karvoistaan ja puolessa välissä Pomo nostaa pianoa ja pilaa meditatiivisen hetken. Tällainen laulu ei tarvitse koko skaalaa, sille riittää se hiljaisempi rekisteri. Close but no cigar.
13.
"American Land"
Irkkua, irkkua, Jannea ja Puskamyllyä. Hey! Olen kuullut paljon tällaisia lauluja, mutta nyt Springsteen on selvästi lainahöyhenissä. Muutenkin tämä vaikuttaa nostalgiselta tulkinnalta siirtolaisuushistoriasta Yhdysvaltoihin. Kaikki ryhmät käydään läpi väliosassa, mutta jotenkin tämä kiltti tulkinta jää uupumaan:
The McNicholas, the Posalskis, the Smiths, Zerillis too
The Blacks, the Irish, Italians, the Germans and the Jews
They come across the water a thousand miles from home
With nothing in their bellies but the fire down below
They died building the railroads, they worked to bones and skin
They died in the fields and factories, names scattered in the wind
They died to get here a hundred years ago, they're still dying now
Their hands that built the country we're always trying to keep out
There's diamonds in the sidewalk, the gutters lined in song
Dear, I hear that beer flows through the faucets all night long
There's treasure for the taking, for any hard working man
Who'll make his home in the American land
Just joo.
Bruce Springsteen on instituutio. Tällaisena hän saa pakostakin enemmän huomiota kuin ehkä välillä ansaitsisi. Wrecking Ball levyllä on hetkensä, mutta pitkällä tarkasteluvälillä se tuskin jää muistiin kohokohtana herra Pomon uralla. Se, että moninaiset vaikutteet eri musiikin aloilta ovat saaneet sijaa, on hienoa, mutta kokonaisuus ontuu näiden tuoreempien vaikutteiden ja kultakauden stadiontuhnun välimaissa vailla päättäväisyyttä.
Silti, mieluummin minä tätä kuuntelen kuin useimpia nykytuotoksia. Ainakaan tätä ei ollut pilattu masterointipöydällä.
Tekstit
