Levyarvostelu: Kvelertak – Meir (2013)

Kvelertak lupaa uudella levyllään lisää. Tämähän sopii, sillä edellinen levy oli todella päräyttävä ja bändi oli keikallakin kovassa iskussa. Kvelertak on siitä poikkeuksellinen yhtye, että se on onnistuneesti kyennyt yhdistämään skandinaavisen rallatuksen, black metallin ja roketti rollin toimivaksi ja luonteikkaaksi kokonaisuudeksi. Oliko tämä kertalaaki, vai vasta ensimmäinen varoituslaukaus? Se selviää nyt:

1.    Åpenbaring

Levy alkaa feedbackillä ja huudolla,, kuten hyviin räimetapoihin kuuluu. Kurt Ballou on miksannut saundit aika räkäisiksi heti alkuun. Vasta minuutin kohdalla biisin kehittyessä ja tahdin paljastuessa massa pääsee leviämään stereoksi ja läpi taajuuksien. Tämä tuo mieleen King Diamondin ja Europen, molemmat samaan aikaan.

Ennen biisin loppua, joka on selvä intro, päästään vielä hetkeksi huutokuoroon ja blästiin. Loppu onkin sitten puhdasoppinen. Turbonegrot on kuunneltu tarkkaan.

2.    Spring Fra Livet

Ja tämä biisi paljastaa sen. Ugh vaan ja menoksi. Blästi pauhaa ja avoimet kitaraharmoniat helisevät kun kevät koittaa vuonossa. Edellisellä levyllä negervaikutteet eivät olleet ihan näin ilmeisiä, mutta mikäpä siinä. Tätä on odotettu, nyt sitä tarjotaan molemmin käsin. Tässä on todellinen euroviisu!

Balloun tuotannosta täytyy sanoa, että saundit on vedetty todella teräviksi ja pintaan. Lautasiin tämä toimii, mutta kitaroista puuttuu toistaiseksi hieman sitä massaa.

3.    Trepan

Jos eivät black metal -juuret ole kaikille vielä selvät, niin nyt ne tehdään selviksi. Lähtö on puhdasta Darkthronea. Jotenkin nämä pojat saavat bläkkisräimeenkin kuulostamaan herttaiselta ja iloluonteiselta – vai olenko se vain minä? No onhan tässä sentään ruotsalaismelohevi-meets-jenkkitahdistus-Bryan Adams -väliosa. Sekopäistä mutta hyvää!

4.    Bruane Brenn

Sitten on vuorossa levyn ensimmäinen sinkku. Jossain turbojugend-henkisessä lännensaluunassa syntyy tappelu. Tämä on sen matsin soundtrack! Norjalainen heijaheija (en tarkoita sosiaalista liikuntamediaa) kohtaa hc-punkin tuoppien lentäessä baaritiskin alla. Huilaavat hetken ja jatkavat mättämistä...

5.    Evig Vandrar

Lännen tukka tulee! Tätä saadaan kun Kent katsoo kännipäissään aamuyöllä peiliin syötyään liikaa snägäriperunoita ja huuhdottuaan sen alas akvavitilla. Silti monien tahdituskikkojen ja harmonisointien välillä ei hymynkare katoa poskipielestäni. Musiikista kuulee, että tyypeillä on ollut studiossa hauskaa. Se on hyvä.

6.    Snilepisk

Sitten vähän punkkia. Tässä vaiheessa on syytä pohtia bändin ja tuottajan suhdetta lauluun. Kvelertakhan kuuluu hc:n ja bläkin puolimaastoon, mutta näin myös miksaukseltaankin, sillä sen verran piilossa laulu on. Tätä pohtiessani minut yllättää tämän biisin koukku, itämaishenkinen kehittely, joka antaa tilaa kertsin tuplatempokikkailluille ja lopun nytkytykselle. Ei ehkä ihan niin kokonainen veto tämä.

7.    Månelyst

Ollaan päästy levyn toiselle puoliskolle ja nyt vedetään ehkä hippasen pienemmälle huumoria. Tasaisen räimeen päälle wahiteltu liidi ei vakuuta. Tässä on selvä välibiisi kyseessä.

8.    Nekrokosmos

Nimi lupaa paljon. Näin myös alun rykäisy. Balloun äänimaisema alkaa pikkuhiljaa puuduttaa. Tämäkin biisi pääsisi paremmin oikeuksiinsa, elleivät kitarat olisi niin ohuita ja tasaisia. Kyseessä on kuitenkin lähes seitsemänminuuttinen maailmankaikkeus. Tässä on kyllä jotain kummallista, sillä sen verran villisti kitarat hyppivät kaiuttimissa, että mieleen tulee oikeasti punk ja black metal; sillä huonon tuotannon tavalla nimittäin. Biisihän sitten on puhdasta progea. Vähän ennen neljän minuutin pituutta mukaan ängetään flangeria. Se on merkki siitä, että olisi aika vaihtaa raitaa...

Näin ei kuitenkaan käy, vaan feedbackia ja mölyä saadaan minuutti loppuun ja sitten vielä jotain aivan muuta. Bändin täytyy nyt vain leikkiä fanien odotuksilla, ei tätä mikään muu selitä.

9.    Undertro

Pelolla käyn kuuntelemaan toista yli kuusiminuuttista rallia. Ainakin tässä on bassoa. Nähtävästi halu editoida ja sovittaa biisejä on käynyt ylivoimaiseksi yhtyeelle tämän levyn äänitysten kehittyessä. Tässäkin laulussa on aineksia moneen, mutta ideoiden kakofonia ajaa sen maahan. Pääriffi on hyvä ja puolivälissä sen moduloiminen duuriin hieno kikka, mutta tämänhän Kvelertak osaa. Jos välistä olisi otettu pari vähemmän innovatiivista minuuttia pois tämäkin biisi olisi voinut olla voittaja. Nyt se on vain liian pitkä.

Kuinkakohan monta minuuttia touta riffi sinne feidin taakse kätkeytyy?

10.    Tordenbrak

Sitten eeposta, yhdeksän minuutin verran. Siis lähes kolmen lyhyemmän Kvelerat-biisin pituisesti. Kyllä tämä sitä itseään on. Selvästi tällä kertaa ei olla haluttu jäädä oman hittiformaatin vangeiksi. Siihen vain nyt on syynsä, miksi rokkaavat hc-biisit ovat niin lyhyitä. Huutoon ja kitaravalleihin kyllästyy nopeasti. Tämän laulun pelastus on tomivetoinen kitaraväliosa, joka on tuttua Kvelertak-laatua. Silti tämän levyn äänimaisema ihemetyttää minua, sillä se on todella sihisevä ja terävä. Varsinainen hymykäyrä. Missä ovat keskitaaajuudet? Missä kolmen kitaran muskeli? Tällaiseen pitkään rokkieepokseen ne sopisivat hienosti. Niin sopisi myös editointi, mutta se on jo aivan toinen juttu.

Tämä bändi hyötyisi puheväliosista, tilaa ainakin olisi, sillä musiikillisesti suurin osa tätäkin Tordenbrak-laulua on puhdasta Turbonegroa. Matalat taajuudet ovat kyllä ns. all over the place, valitettavasti.

11.    Kvelertak

Sitten loppuun nimikkobiisi. Kuten bändin paras tuotanto, sekin on alle neljän minuutin mittainen. Kolmen kuumottavan kappaleen jälkeen nimibiisi hyökkää kuin keväinen ukkosmyrsky. Yllättäen ja innostaen. Kaikki kikat käytetään, eikä ketään säästetä. Tämä on livebändin mittainen manifesti. Ei ehkä bändin paras, mutta sopiva huutamiseen ja kaljatuoppien kumoamiseen. Wacken, here we come...


-

Tämä ei ole yhtä innostava levy kuin Kvelertakin samanniminen avaus. Se tosin oli niin hyvä, että enempää olisi ollut kohtuutonta odottaakin. Silti tälläkin levyllä oli hetkensä. Tärkeimpänä etuna näen yhtyeen innon, joka kuuluu taas läpi totisella voimalla. Suurimpana miinuksena minun täytyy mainita miksaus, joka onnistuu moneen otteeseen imemään energian pois muuten toimivista ralleista. Lisää metallia äänimaisemaan? En tiedä, mutta tämä pakottaa kysymään; kannattiko lähteä merta edemmäs nauhoittamaan?

Levyarvostelu: Biffy Clyro – Opposites (2013)

Jos et ole jo kuullut tästä Skotlannin musiikkilahjasta maailmalle, ota hommasi haltuun!

Biffy Clyro on ollut olemassa pitkään ja levyjäkin bändiltä putkahdellut sitten vuoden 2002 kuusi kappaletta, viimeisin tammikuussa. Yhtye oli toissapäivänä Helsingissä keikalla, mutta on käynyt aiemminkin maassa. Edellisen, vuona 2009 ilmestyneen Only Revolutionsin myötä on myös suosiota alkanut tulla. Uusi tuplahässäkkä Opposites on mahdollisesti tämän bändin todellinen läpimurto, sillä siitä saattaa tulla yksi tämän vuoden yllättäjistä.

Eli, ei kun kuuntelemaan...

I The Sand at the Core of Our Bones   

1.    "Different People"          5:11

Hidas sisään feidaus on vaarallinen aloitustapa, mutta tämä muistuttaa minua Led Zeppelinin In the Lightilta, ja se on hyvä referenssi. Bändille ominainen energinen, lisää löylyä lappaava eepos, jossa The Who -henkiset riffit pitävät vauhtia yllä. Pidän erityisesti virvelin napsakkuudesta, joka sopii isoon äänimaisemaan hienosti. Pituudestaan huolimatta hyvä avausralli.


2.    "Black Chandelier"          4:04

Levyn ilmeinen hitti. Tästä biisistä on vaikea päästää irti ja se on hyvä asia. Tiputteleva avauskoukku on kyllä vähän hölmö, mutta kun päästään säkeistöön, kuulaat kitarat ja ilmava basso alkavat jauhaa. Rummut ovat todella hyvän kuuloiset. Tässä Travista ja Kentiä kahmalokaupalla. Kertsiä säästellään ja osio osiolta äänimaisemaan lisätään massaa hienovaraisesti, kunnes väliosa läväyttää biffymäiseen tapaan runtan päälle. Korn olisi tästä breikistä ylpeä! Radiokamaa.

3.    "Sounds Like Balloons"         3:46



Nyt ollaan taas bändin kulmikkaammassa materiaalissa. Säkeistö nykii ja potkii, väliin vedetään harpun myötä henkeä ja sitten täysi hönkä päälle. Rush on yksi yhtyeen vaikutteista ja tämän kyllä huomaa – hienosti. Pidän tolkuttomasti tämän biisin matalista taajuuksista, mukana on baritonia tai ties mitä.

Kolme biisiä ja kolme todella toimivaa rallia.


4.    "Opposite"              3:55



Joten lieneekin aika huilata hetki. Paksu skottiaksentti johdattaa karusti vanhan Radioheadin ja Travisin henkisiin maailmoihin. Herkät falsetit nostattavat kertosäkeen zipon flambeeraamiin sfääreihin. Loppua kohti laulun letkeys saavuttaa kaikki modernin kantrimusiikin stereotypiat. Tästä joko pitää tai sitä vihaa.


5.    "The Joke's On Us"          3:34

Tauko on ohi. Nyt rokataan! Livenä tämä on epäilemättä puhdasta päänpyöritystä. Koukut ovat juuri oikeissa paikoissa ja aikaa ei tuhlata turhaan fiilistelyyn. Jos Therapy? koostuisi Rushin jäsenten lapsista, se tekisi tällaista musiikkia. Väliosa on samalla kikkailua ja mättöä; rumpujen rytmikikat puhdasta kultaa.

6.    "Biblical"              3:58


Tätä laulua kantavat rummut, ja sitä ei voi olla huomaamatta. Kaikua ei myöskään ole säästelty. Kertsin synapadi on suorastaan hukutettu kaikujen kanjoniin. Homma kuitenkin potkii eteenpäin ja elämää suurempi kertosäe saa jalan vatkaamaan vaikka vasten tahtoa. Bryan Adams -henkiset huudahdukset kyllä ovat liikaa lopussa, mutta mitäpä tässä, koukkua vielä kerta kiellon päälle.



7.    "A Girl and His Cat"          3:29


Biffyn mittakaavassa tämä on suoraviivainen ralli. Progerockjuuret ovat taas ilmeiset tästä huolimatta. Meininki on myös päällä, mutkia ja kommervenkkejä ei jäädä vatvomaan, vaan pökköä pukataan pesään. Hyvä välipala siis.



8.    "The Fog"              4:41


Tuplalevyllä on tarkoituksenmukaista levittää sanomaa. On tosin syytä muistaa, että tämä on 80-minuuttinen tupla – siis tupla vain sen perinteisessä, vinyylisessä merkityksessä. Monet nykyajan levyt ovat tämänpituisia ilman tuota mainintaakin.


The Fog on hyvällä tavalla tätä levittämistä. Laulu alkaa herkästi ja kehittyy rauhallisesti. Äänekkäät kitarat ja lätisevät rummut on jätetty pois. Vauhdikkaampien rallien jälkeen tämä on myös todella tervetullutta. Laulu antaa myös tilaa äänimaiseman ja atonaalisten koukkujen kehittelylle. Kun särö sitten hiipii mukaan, on se Nine Inch Nailsia, ei rockia. Ei ehkä perinteinen biisi, mutta mielenkiintoinen sellainen!



9.    "Little Hospitals"          3.32


Sitten takaisin tavallisen ohjelmoinnin pariin. Sille on tietenkin syynsä, että laulu päätyy tuplaplätän ensimmäisen puoliskon jälkipäähän. Se on vauhdikas, muttei oikea hitti. Tämä aivan Therapy? -henkinen veto on kuunneltava, muttei erityisen mieleenpainuva. Selvää vilttiketjua siis.



10.    "The Thaw"              3:42


Rauhallisemmalla, kantrihenkisellä vaihteella tämä hiekkaisa ensimmäinen osio saa loppunsa. Biffy on tässäkin laulussa laittanut suureellisimman vaihteensa päälle. Rento alku sallii kuuntelijalle kuitenkin pienen, epäilemättä tarpeellisen, hengähdystauon. Kuin tulipalon kajo kaupungin yössä jää sulaa ja jäljellä on vain toive uudesta alusta.

II The Land at the End of Our Toes

1.    "Stingin' Belle"          4:25

Ensimmäisenä julkaistu ralli on epäilemättä puhdasta vintage-Biffyä: Isosti iskevä, kulmikas, ilmeisestä iloisuudestaan huolimatta uhkaava. Pienet lisäkikat pitävät tämän muuten tasapaksua lähentelevän rallin kuosissa, kunnes perinteisiin (säkkipillit) nojaava väliosa pelastaa biisin tylsyydeltä. Rumpali tekee myös ylitöitä ilman kellokorttia.

2.    "Modern Magic Formula"        3:54


Alku aina hankala, kertsissä kiitos seisoo! Aivan kahteenkymmeneen eivät Biffy Clyronkaan ideat riitä, joten huonompiakin riffejä on pakko mukaan sovittaa. Jossain Dankon henkisessä maastossa tasapainoillen pojat tätä ralliaan kuljettavat. Tuotanto pelastaa osan muttei kaikkea. Mitenköhän tässä vielä käy, kahdeksan laulua jäljellä?


3.    "Spanish Radio"          3:51


Torvet avaavat tien Morriconen Meksikoon, siis mitä? Jos yanquait voivat puhua australialaisella aksentilla, voivat skotit laulaa Don Quixoten tarinoita. Yllättävää kyllä, tämä myös toimii. Hyvä melodia ja yhteislaulu kuljettavat tätä sekasikiötä kuin elokuvan rosvot junaa. Mistä tässä on kyse? Kukaan ei tiedä, mutta nautitaan nyt vaan.


4.    "Victory Over the Sun"      3:59


Synkemmin soinnuin ja tummemmin sävyin lähtevät ylämaan Ikarokset kohti päivän tähteä. Menee hetki, menee toinen, sitten alkaa stereosähkis sikertää. Mieleeni juolahtaa aivan toinen yhtye ja aivan toinen genre. Tämä on rockin My Dying Bridea kaikessa ylhäisessä, yksinäisyydessään. Ja se on hyvä asia. Levyn toistaiseksi moniulotteisin laulu kestää useampia kuunteluita, eikä puuduta kuuntelijaansa suoraviivaisella menolla vaan jaksaa yllättää!


5.    "Pocket"              3:06


Bryan Adams elää ja voi hyvin. Palaan lapsuuteni lauluihin, leveään stereoon, rockpianoon, akustiseen säksätykseen ja tiukkoihin laulustemmoihin. Minua palkitaan koukulla puolenvälin jälkeen, joka on kuin Kanadan Springsteenin käsikirjasta konsanaan.


6.    "Trumpet or Tap"          3:56


Koska tilaa on, bändi levittää otostaan sivuaskeleella. Klubijatzin keinoin alkava laulu muuttuu tavanomaiseksi kertsin myötä. Pisteet kitarastyrkkarin jousikaiusta. Väliosan myötä laulu karkaa elokuvallisiin äänimaisemiin loppuen jamittelun myötä räväkästi.


7.    "Skylight"              3:44


Lauluun on tällä levyllä laitettu paljon vaivaa. Skylightin tarkkaan editoidut ja matalilla stemmoilla sekä efekteillä vahvistetut suoritukset ovat tästä erinomainen esimerkki. Muutenkin tämä seesteisempi laulu menee kokonaisuudessaan uuteen erilaiseen suuntaan. Rockin ja räimeen sijaan nyt tarjoillaan Brian Eno -vaikutteista ambient-big-beatia. Madonnan Ray of Light käy esimerkistä. Mitään erityistä ei tapahdu, mutta kokonaisuus on harkittu, ei vain ehkä tämän levyn kontekstissa.


8.    "Accident Without Emergency"    4:52


Levy lähenee loppuaan. Samalla saamme opetuksen siitä, mitä masteroinnissa kuuluu tapahtua. Ei ole vahinko, että tämä laulu löytyy tuplan lopusta. Haikea voimaballadi rakentaa sentimentaalisen kaipauksen varaan käyttäen vannottuja ja vakiintuneita keinoja. Tomit paukkuvat leveässä äänimaisemassa. Ensimmäinen säkeistä matalalta, sitten toinen jo kovaa ja korkealta. Groovi lähtee päälle tokassa kertsissä. No, kyynisen analyysin rinnalla täytyy todeta, että tämä on oikeasti hyvä biisi. Minä vain alan olla vanha.


9.    "Woo Woo"              2:18


Jottei menisi aivan tuutulauluksi, pistetään väliin nopea pop-punkmakupala. Sellaiseksi tämä on ihan ok.


10.    "Picture a Knife Fight"        3:53


Huh mikä kaiku! Olen plate reverbin fani, joten minulle tämä käy, mutta selvästi kasari on tulossa takaisin isosti. En valita. Jossain muussa kontekstissa tämä olisi epäilemättä todella hyvä suoritus, mutta näin pitkän vedon viimeisenä alkaa Biffyn isohko rocksaundi jo vähän väsyttää. Ehkä aiheetta, mutta onhan tässä jo tahkottu.

Onko tämä hyvä albumi? On.

Onko tällä albumilla rahkeita olla tupla? Ei.

Opposites asettuu Mellon Collien ja lukuisten muiden plättyjen kanssa jatkumoon liian pitkiä vetäisyjä. Kuten lähes kaikissa rocktuplissa on tässäkin höttöä välissä – ei aivan luokatonta, mutta kuitenkin vähemmän tarpeellista. Taustalla kuunneltaessa levy vie eteenpäin hienosti, mutta ajatuksella kuunneltuna, heikommat laulut pakottavat kysymään, että olisiko kannattanut yrittää rajata? 10-12 laulua tästä olisi helposti lohkaistu ja tuloksena olisi todella hyvä levy. Nyt kokonaisuus on tosiaankin aika moninainen (ilkeämmin sanottuna sekava) ja liian pitkä. Silti ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen suoritus yhdeltä aikamme innostavammalta rockyhtyeeltä.

(Kannattanee pitää tauko "levyjen" välillä.)

Levyarvostelu: Mumford & Sons – Sigh No More (2009)

Nyt kun Marcus Mumford ja pojat on julkaisemassa uutta albumia tänä syksynä on minun aika korjata oma virheeni tämän niin sanottuun Länsi-Lontoon folkskeneen kuuluvaksi katsotun yhtyeen ohittamisessa.

Kolme vuotta sitten julkaistu Sigh No More on yksi vuosikymmenensä parhaista kuulemistani levyistä!

Antakaa minun tarkentaa. Populaarimusiikki on kokonaisuudessaan fragmentoitunut vuosikymmenien saatossa. Samalla musiikin äänimaisema on kuitenkin vetäytynyt tuotantoteknologian mahdollistamana kohti eräänlaista kliinisyyden klimaksia. Väitän, että Skrillexin ja muutamien muiden vastaavien artistien menestys liittyy juuri tähän plastisuuden voittokulkuun ja kuluttajien keskuudessa esiintyvään tarpeeseen kuluttaa vähemmän täydellistä musiikkia.

En väitä, että Mumford & Sons olisi täydellistä au naturelia, en tosiaankaan. Silti yhtyeen akustinen äänimaisema on pehmeä ja selvästi soitettu. Tuotanto on ensiluokkaista ja folkmusiikiksi tietenkin hiottua ja viimeisteltyä (verratkaa vaikka Woody Guthrien nauhoituksiin tai edes Dylaniin), mutta silti tuskin sellaista, jota kuulee normiradiossa.

Tätä tärkeämpää on kuitenkin yhtyeen meininki. Monelle banjo voi olla liikaa, mutta jotenkin nämä heput onnistuvat luomaan uskomattoman dynamiikan akustisen kitaran ja banjon pitäessä tahtia.


1. Sigh No More   3:27

Videon katsomalla ei hipsteriviitteitä voi välttää. Kun kuitenkin vain kuuntelee musiikkia, ei se enää niin haittaa. Laulu alkaa peltorukouksen tavoin hiljaa kaikuen tilassa yhteislauluna. Sanat hiipivät ihon alle basson luodessa hitaasti rullaavan tahdin. Marcus Mumfordin lauluääni ei ole niitä maailman kauniimpia, mutta kuten Ian Andersonilla, se sopii kontekstiin täydellisesti. Kolmen ja puolen minuutin kohdalla, kun biisi syttyy ilmiliekkiin tämä nariseva, kova ääni nousee rukouksena kumun ylle ja luo odotuksen tunteen:

And there is a design, an alignment to cry

Of my heart to see,

The beauty of love as it was made to be

2. The Cave   3:37

Levyn hittibiisi on herättänyt paljon keskustelua tarkoituksestaan. Platon on nostettu luolastaan ja klassikot tomutettu. Tämä on mielestäni turhaa, sillä kuten sanoitukset yleensä, tämäkin kappale toimii yhteydessä musiikkiinsa. Tavallisinkin sana toimii kun  se lauletaan oikealla tavalla oikeaan väliin. Sanojen yhteismerkitys on musiikissa parhaimmillaankin toissijainen, eikä musiikille tehdä oikeutta, jos sen sanat tulkitaan musiikista erillään.

Tällä varoituksella voin todeta, että The Cave -laulun sanat ovat kunniakasta hölynpölyä. Laulu itsessään on erinomainen esimerkki jatkuvan kasvun mallista populaarimusiikissa. Se kuuluisa draaman kaari on rakennettu tähän pienoisromaaniin suurella rakkaudella. Niin ja matkalaukkubasari!

3. Winter Winds   3:39

Folk-humppaa! Mutta vakavasti hyvä laulu pitää aloittaa – aivan kuten tarina yleensäkin – yllättävällä ja koukuttavalla lausahduksella. Tässä sellainen taas on:

As the winter winds litter London with lonely hearts

Oh the warmth in your eyes swept me into your arms

Isosta humppapommista hiljennytään hetkeksi ja sitten päästetään hitaasti rullaten homma liikkeelle. Kitara ja mandoliini luovat terävyydessään upean pehmeän stereoparin, jonka keskellä banjo ja rytmiryhmä saavat tilaa stompilleen. Hitaasti venyvät torvet on piilotettu kauas näiden taakse. mutta juuri sopivasti ne nousevat väliosaan sooloon.

4. Roll Away Your Stone  4:23

M&S:n vahvuus ei ole pelkästään soitannassa tai kauniissa harmonioissa, vaikka nämä ovatkin nannaa. Pojat osaavat myös tehdä osuvia melodioita ja pukea ne latotanssien absurdiuteen. Tässäkään kappaleessa melodiat eivät näin muutu paatoksellisiksi vaan pysyvät sopivan rentoina. Noin kahden minuutin kohdalla Mumford näyttää parhaan Anderson-imitaationsa. Ja sitten taas mennään jalalla koreasti!

5. White Blank Page  4:14

Levyn ensimmäinen surullisempi kappale avautuu kitaran ja laulun soolona. Laulu on tarkoituksella jätetty rujoksi – ja hyvä niin. Ylituotanto olisi vain ryövännyt siltä sen viehätyksen. Kun bändi tulee mukaan paatoksen tuoma paine on suorastaan liikaa. Läpi levyn on dynamiikka säästetty, hiljaiset kohdat ovat hiljaisia ja kovat kovia, ja näin sen tulisikin olla! Loppuun on jätetty pieni jekku, kun basari lähtee tuplavauhtiin ennen acapellalopetusta. Hienoa!

6. I Gave You All 4:20

Tämä hylätyn rakastajan itkuvirsi säilyy vakavana ja lohduttomana aina puoleen väliin saakka, mutta kuoron liittyessä mukaan kumu alkaa nousta. Surun korvaa viha ja suuttumus ja musiikki kuvastaa tätä täydellisesti. Lopulta on jäljellä vain turtumus ja tyhjyys.

7. Little Lion Man  4:06

Tällä laululla yhtye avasi Yhdysvallat. Parin vakavamman kappaleen jälkeen laitetaan taas vauhtia. Särökitaran etiäiset pyörivät korvissa luoden klaustrofobisia kierteitä, joiden läpi Mumford kahlaa kohti kertosäettä. Väliosassa banjo ja basari pelastavat grooven. Kertsi viekin sitten mennessään:

But it was not your fault but mine

And it was your heart on the line

I really fucked it up this time

Didn't I, my dear?

Onko siinä muuta enää tehtävissä kuin huokailla kohti viimeistä kertosäettä. Ei taida olla.

8. Timshel  2:53

Alun rukoukseen palataan taas tämän laulun alussa. M&S:n lauluharmoniat ovat eittämättä keskeisiä, sillä ilman niitä tämä olisi vain pieni laulu, monien pienien laulujen joukossa. Sanoma menee kuitenkin epävireisen matalan kuoron ajamana paremmin läpi. Lauluille on myös annettu hurjasti tilaa ja muut soittimet ovat niiden rinnalla ohuita. Se vaan ei haittaa tällä kertaa.

9. Thistle & Weeds  4:49

Levyn toiseksi eeppisin laulu on piilotettu likimainkin kuoleman paikalle lähelle loppua. Tom-tomit kumisevat kauniista taustalla kuin Pultavan tykit ja pianon kielet jäävät tuuleen ulisemaan. Kitarakin tuntuu aiempiin kappaleisiin verrattuna lähinnä tungettelijalta tällä hylätyllä, poltetulla maalla. Kuoro on syösty manalaan, eikä jaksa kantaa kumun yli. Näin Mumford jää yksin kentällä kailottamaan jylyn väistyttyä.

10. Awake My Soul  4:15

Draaman keskellä on aina paikka pienelle, hyväsydämiselle laululle. Jokaisen laulun ei tarvitse olla suuri, sydäntä raastava tai kuoroon kirvoittava. Välillä pieni dobroslideliidi riittää. Basarikin saa kuulostaa lätisevältä bluesmiehen matkalaukulta, kunhan lätisee!

11. Dust Bowl Dance 4:43

Steinbeckin Vihan hedelmät kuuluu folkmusiikin syntytaruihin. Guthrie teki aiheesta monien exodustereiden tavoin merkittävää musiikkia Dust Bowl Ballads -albumillaan ja siitä päivästä tämä kokoon kuivuneen keskilännen kuvaus oli kaiverrettu kulttuurimme auringossa valkaistuihin luihin. Tähän teemaan myös M&S palaa. Ainoana kappaleena tällä levyllä sähkökitarat ovat saaneet tilaa. Kuin suurten maatalouskonglomeraattien puimurit ne ajavat Tom Joadin tilaltaan lautasten läiskyessä. Laulu on kaikkea muuta kuin hienovarainen, mutta puolustaa kummallisuudessaan paikkaansa levyn toiseksi viimeisenä:

Well yes sir, yes sir, yes it was me

I know what I've done, cause I know what I've seen

I went out back and I got my gun

I said, "You haven't met me, I am the only son"

12. After the Storm 4:07

On codan aika. Ei enää latotansseja, ei suurta paatosta. Kuten on soveliastakin, tämä levy katoaa rauhallisesti hiljaisuuteen jättäen kuulijan pohtimaan kokemaansa. Menee hetki, menee toinen, ennenkuin tämän kaiken jälkeen on valmis uuteen urakkaan. Kuten hyvä kirja tai koskettava elokuva Sigh No More jättää huulilleni hymyn ja mieleeni häivähdyksen toisenlaisesta populaarimusiikin maailmasta, missä pahuus on rehellistä totuudellisuutta ja hyvyys kykyä olla sitä tekemättä.

Taidanpa kuunnella tämän levyn uudestaan!

-

Jään innolla odottamaan Mumford & Sonsin uutta Babel-levyä. Tästähän voi kehkeytyä myöhempien aikojen Jethro Tull!

Donkeyboy – Silver Moon

Viimeisten parin vuoden iloisin yllättäjä on ollut norjalainen retro-elektrobändi Donkeyboy. 2009 lopussa julkaistu debyytti Caught in a Life herätti minussa sympatiaa ja innostusta. Nyt Drammenin pojat ovat julkaisseet uuden plätän ja erinomaisen ihastuttava Linnea Dale on taas mukana parilla kappaleella.

Spotifyn kanssa on markkinointimielessä kehitetty yhteispohjoismainen kuuntelukilpailukin. Norjahan tämän tulee viemään, mutta kannattaa silti käydä levy kuuntelemassa. Eli eikun asiaan:


1. Silver Moon

Hitaan pumppaavalla teknojumituksella lähdetään liikkeelle. Myönnettäköön heti alkuun, että näiden jäbien lauluäänet ovat vahvasti tottumuksen myötä nautittavien puolella. Niin nytkin. Vokoderit ja syntetisaattorit hallitsevat äänimaisemaa ja virveli pumppaa äänimaisemaa raivokkaasti. Nimibiisin hidas nytkytys jättää kuitenkin toivomisen varaa, etenkin avausraitana.

2. City Boy

Ensimmäinen sinkkubiisi kertoo teollisuuskaupungin poikien halusta yksinkertaisempaan elämään. Brutaalin kuivat biitit ja synat sopivat maisemaan. Jotenkin mieleen tulee hetkellisesti kasariklassikko Small Town Boy. Kertosäe onkin sitten odotettua Donkeyboyta osuva ja koukuttavan yksinkertainen. 4/4 basari on kyllä aika brutaalin potkiva näin kuivassa ääniavaruudessa. Kuulaat laulut kohottavat väliosan breikin myötä tunnelmana ja kellon tarkkuudella lisäsynat nostavat henkistä tempoa  viimeiseen kertsiin. Silti biisi jää jotenkin ulkokohtaisen analyyttiseksi yritelmäksi. Laulun äänenkorkeuden korjailu on myös kovassa käytössä, kuten tähän aikaan kuuluu, ja sekin vähän tässä kappaleessa rassaa.

3. Drive

Kyllä on biitti käännetty kovalle taas. Brutaali liidisyna on silti voittaja ja kertsi toimii kuin väärä kruunu systembolagetissa. Tähän biisiin rento tempo sopii, koska nyt laululle ja kikoille on tilaa. Silti äänimaiseman syntsavoittoisuus yllättää. Edellisellä levyllä kitarat olivat kauniisti mukana paketissa ja siihen ainakin minä ihastuin. Silti perusvarma suoritus.

4. Get Up

Laulun muokkaus on taas ilmiselvää, mutta konemaisen kuulaan taustan päällä se ei niin pahasti häiritse. Konemusa toimii konelaulun kanssa. Nyt onkin sitten ohjelmoitu äänimaisemaan kaikkea kivaa ja laululoopeista kasattu peruskoukku on juurikin erinomainen. Biittien half-time-tunnelma antaa tilaa muille elementeille, joten synat vievät laulua. Pidän erityisesti 2:40 iskevien basarien modulaatiosta – hieno pikkukikka ennen kertsiä!

5. Out of Control

Sitten päästään biisin ensimmäiseen hittiin! Humoristinen kone-Barry on tietenkin vallattoman naurettava, mutta Cato Sundberg omistaa säkeistön ja kertsissä Linnea Dale päästetään irti ja heti homma nousee aivan uudelle tasolle. Meininki on kuumaa kuin Berliinin diskoissa 1982, eikä säkeistöihin tuhlata liikaa aikaa, vaan taotaan rautaa kun se on hehkuvan valkoinen:

I see those jeans getting out of control
I been so many places you won't see
I'm kind of shure that you won't be shy
(Guitar solo!)

Siis ei mitään järkeä. Kuten ei pidäkään!

6. No More Movies

Levyn ensimmäisen rakkauslaulun aika. Silti tämä ei ole slovari, koska hitaille ei nyt ole aikaa, ei enää leffoja vaan toimintaa! Nyt saadaan jo kitarat mukaan meniinkiin ja muutenkin tämä kappale on lähempänä ensimmäisen plätän tunnelmaa. Ksaritomifillikin on saatu feikkitaukoon, kuten säännöissä sanotaan. Kun biisi ei ole pituudella pilattu, ei turhia säkeistöjä tarvitse jumittaa. Kertsiä kertsin perään ja kunnialla loppuun vaan.

7. Pull of the Eye

Linnea Dale on taas puikoissa ja nyt käsissä on todella tiukka hitti. Biisissä, kuten ei sen nimessäkään, ole mitään järkeä, mutta väliäkö hällä, kun kertsi iskee sydänalaan kuin Bangles ja korvaan kuin Teredo Navalis! Tämän takia Donkeyboyta kuunnellaan.

8. On Fire

Jäbä on ollut tulessa hiljattain, mutta sä snaijaat miten se seivataan! Vaikkei tämä yllä parin edellisen hitin tasolle iskevyydessä, on laulu silti takuuvarmaa laulatuskamaa. Formaatti pysyy kasassa 100 %, eikä hyväksi havaitusta kaavasta poiketa sekuntiakaan. Ehkä tämä näin kasi- (ei kasari)raidan kohdalla alkaa jo vähän puuduttaa...

9. All Up to You

...joten eiköhän kaiveta akkari laukusta ja pistetä balladiksi!

10. Darkest Night

Näin saadaan tilaa seuraavalle diskopumpulle. Pärisevä bassosyna ja täsmäharmoniat muistuttavat viimeaikaisista poppivedoista, ja onkin ilmeistä, miksi tämä laulu on levyn jälkimmäisellä puoliskolla. Silti monelle bändille tämä olisi se sinkku eikä filleriä levyn lopussa.

11. We Can Be Friends

Iso biitti palaa, mutta onneksi tasaiseen jumputukseen on kaivettu taukoja ääniefekteillä. Riffit ovat taas perusvarmoja ja Kent Sundbergin falsetti lyömätön. Tässä vaiheessa kappaleen rakenne on sitten jo suorastaan humoristista, sillä niin kellon tarkkuudella isketään rummut kiinni ja ambientkasvatus ennen vikaa kertsiä. Voi pojat.

12. Stay

Sitten reflektoidaan koettua, näin muuten myös edellisellä levyllä. Diskojumppa toimii kuitenkin mallikkaasti, eikä pänni edes paljoa. Taktisesti paljastetut kitaraiskut tuovat hauskan INXSmäisyyden mukaan toiseen säkeistöön, vaikka ehkä turhaan... sillä arvatkaapa mitä tapahtuu toisen kertsin jälkeen? Mitä, ai että ambientväliosa. No joo, mutta tällä kertaa halftime-rummuilla ja tuplakestolla. Joo, minäkin yllätyin niin pal kauhiast!

Sen pituinen se, laulu kaunis, lyhyesti läpi vedetty. Saa painaa toistoa...

Donkkabonkkareiden tokalla levyllä on 12 raitaa, joista vain yksi on yli neljä minuuttia pitkä. Näin tehdään poppia. Ei turhaa roskaa ja ajatusta vaan tiukkaa tanssiraitaa ja pari balladia väliin. Kannattaa muuten tutustua myös kansitaiteeseen, sekin on teemakamaa:

Bruce Springsteen – Wrecking Ball

Pomo on täällä taas, omalla rauhallisella mutta mestarillisella kellopelin tarkkuudellaan.

Muut arvostelijat ovat kiinnittäneet kohtuullisesti huomiota tämän levyn poliittiseen sanomaan ja korostaneet sen osuutta kokonaisuudessa. Tämä on ymmärrettävää, sillä uransa tässä vaiheessa Bruce Springsteen on tuskin enää kovinkaan innovatiivinen musiikillinen voima. En kuitenkaan voi jakaa näitä näkemyksiä, sillä yhteiskunnallisena lausuntona tämä levy on mielestäni kaukana Pomon paljon kärkkäämmistä poliittisista lohkaisuista (Born in the USA?).


1. "We Take Care of Our Own"

Ensimmäinen lohkaisu levyltä on keskinopea ohjelmajulistus. Pieni piikki kappaleeseen on piilotettu, mutta yllättävän vähäisellä kritiikillä ollaan nyt liikkeellä. Verrattuna eeppisen The Risingin jälkeiseen tuotantoon nyt ollaan selvästi siellä kevyemmässä ja hiotummassa päässä.

2. "Easy Money"

Heti toisessa laulussa päästään suoraan ison äänimaiseman rallatukseen, muuta biisissä ei sitten olekaan. Nomen est omen – tai jotain siihen suuntaan.

3. "Shackled and Drawn"

Seeger-sessiot ovat selvästi jättäneet jälkensä Bruceen. Tämä laulu on nimittäin yhdistelmä irkkuhenkistä duunarimusiikkia, Appalakkien valkoista vähemmistömusiikkia ja folkin isoa roolitettua ryhmälaulua. Laulu voisi olla vieläkin rosoisempi, sillä tällaisessa kontekstissa huippuunsa viritetyt tuotantoarvot vievät huomiota itse sanomalta. Tosin ehkä sitäkin on aika kevyenlaisesti, vaikka ketjut nyt taustalla tasatahtiin helisevätkin.

4. "Jack of All Trades"

Yksinkertainen melodia, jonka rytmi laahaa Mississippistä muistuttaen. Kuuntelin pitkään virvelirumpua, jossa on jotain hypnoottisen rumaa. Tässä ollaan taas sen kuuluisan ylituottamisen äärellä. Rummun kaiku on ihan älytön! Tämä kappale on kuultu Brucelta monesti, ja valitettavasti useimmiten paremmin.

5. "Death to My Hometown"

Big beat, afrikkalaiset kyläjuhlat, elektronisen popin ääntenrakentelu ja irkkupunkin räkättävä laulu. Vau, nyt Bruce näyttää meille jotain uutta ja se toimii. Rumpujen kaiku on ihan kahjo, mutta tekee oikeutta todella ilmavalle ja suorastaan hellävaraiselle äänimaisemalle. Bändi jaksaa junnata laulun toistojen mukana ja sopiviin kohtiin heitetään moduloituja kaikuja, tykinlaukauksia ja muuta karkkia pitämään meininki liikkeellä.

Levyn meininki on tähän asti ollut pääpainoisesti kevyt ja tanssahteleva, mutta jossain määrin valjulla tavalla. Kotikaupungin kuolema kirvoittaa kuitenkin ensimmäiset oikeat hiaah-huudot yleisöstä!

6. "This Depression"

Rumpujen huonemikkikanavien fadereita työnnetään edelleen ylöspäin, hyvä jos kuivaa signaalia enää edes kuulee. Kitaraväliosan kohdalla äänimaisema hajoaa käsiin kaiken avaruusfiilistelyn takia. Kivaa tunnelmointia, mutta mitä, häh? Onko Pomo alkanut polttelemaan, sillä tämä on puhdasta tajunnanvirtaa.

7. "Wrecking Ball"

Palatessaan New Jerseyn kujille Springsteen palaa myös varhaiseen saundiinsa. Näinkin erilaisessa levyssä asiat asettuvat sekunneissa paikalleen, kun Pomo pistää bändin painamaan Born to Run in the USA -kaavalla. Kaikki on hienoa ja kaunista, mutta yhtä asiaa täytyy arvostella – kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan – Clarence Clemonsin näillä näkymin toiseksi viimeiseksi jäänyt Springsteen soolo on suorastaan kummallista kuultavaa. Onko tämä nauhoitettu erikseen, sen verran kummalliselta foni kuulostaa? No silti tässä ollaan perusarvojen parissa ja homma toimii hienosti. Hyvä valinta nimibiisiksi.

8. "You've Got It"

Hitaahko renkutus ei lähde ilmaan, eikä löysä äänimaisema auta sitä yhtään. Kun nimi vielä henkisesti viittaa todelliseen rockin klassikkoon, niin heikoilla vesillä ollaan, mistä paikka levyn kuoleman paikallakin kertoo paljon.

9. "Rocky Ground"

Sämpläystä ja rumpukonemaista tarkkuutta. Kansanmusiikkia Mobyn jälkeisessä Amerikassa. Rumpukomppi on sulaa kultaa ja nyt ilmaa on sopivasti basarin ympärillä muttei muualla. Mieli palaa Streets of Philadelphian minimalismiin ja fanit järkyttäneeseen vastakohtaisuuteen. Pomolle tekee mielestäni välillä hyvää poistua E Street Bandin pompöösistä stadikkasaundista. Michelle Mooren räpäytys tulee yllättäen kuin virkeä Bronxin tuuli ja vie laulun kohti huippuaan. Se ei ehkä ole korkea, mutta tasapainoinen ja kaunis. Pisteet menevät myös Patti Scialfalle taustalauluista.

10. "Land of Hope and Dreams"

Sitten saadaan kunnon rumpukonetta, mutta valitettavasti vain hetkeksi, ennen kuin (laulun nimen huomioon ottaen tuskin yllättäen) bändi pääsee irti. Tämän Springsteen tietenkin osaa, siis kasvattaa akkarilta laulaen kohti eeppistä kertsiä. Rumpukone on kuitenkin kiva lisä, mutta kun kitarat uivat kaikujen meressä ei kappaleessa oikein ole iskua. Näin etukeno jää pakostakin puuttumaan, vaikka toisessa säkeistössä rummut lähtevät koulukirjamaisen hienosti polkemaan biisiä vauhtiin.

11. "We Are Alive"

Akustinen herkkyys ajaa asenteen yli laulun alussa. Tämä nimittäin olisi täydellinen irkkupunkveto. Sen sijaan me saamme toisesta säkeistöstä pumppaavan bluegrassjinglen. Tässä yhdyn muihin arvostelijoihin: Springsteen vetää liian pehmeästi, viha saisi tällaisella plätällä myös tuntua. Niin ja säkeistöjen välillä kuultu Ring of Fire -pastissi on naurettava. Oikeastiko?

12. "Swallowed Up (In the Belly of the Whale)"

Vauhtia vähennetään lopussa, kuten tapoihin kuuluu – tai kuului kun levyjä vielä kuunneltiin kokonaisuutena. Bruce lähestyy Leonard Cohenia tällä hiljaisen rukouksen kaltaisella tunnelmallisella laululla ja se on hyvä. Äijä on nimittäin minun isäni ikäinen ja se on jotain ja sen tulisi myös kuulua, joskin hyvällä tavalla. Roso ja ikä saavat kuulua. Valitettavasti koira ei pääse karvoistaan ja puolessa välissä Pomo nostaa pianoa ja pilaa meditatiivisen hetken. Tällainen laulu ei tarvitse koko skaalaa, sille riittää se hiljaisempi rekisteri. Close but no cigar.

13. "American Land"

Irkkua, irkkua, Jannea ja Puskamyllyä. Hey! Olen kuullut paljon tällaisia lauluja, mutta nyt Springsteen on selvästi lainahöyhenissä. Muutenkin tämä vaikuttaa nostalgiselta tulkinnalta siirtolaisuushistoriasta Yhdysvaltoihin. Kaikki ryhmät käydään läpi väliosassa, mutta jotenkin tämä kiltti tulkinta jää uupumaan:

The McNicholas, the Posalskis, the Smiths, Zerillis too
The Blacks, the Irish, Italians, the Germans and the Jews
They come across the water a thousand miles from home
With nothing in their bellies but the fire down below 

They died building the railroads, they worked to bones and skin
They died in the fields and factories, names scattered in the wind
They died to get here a hundred years ago, they're still dying now
Their hands that built the country we're always trying to keep out 

There's diamonds in the sidewalk, the gutters lined in song
Dear, I hear that beer flows through the faucets all night long
There's treasure for the taking, for any hard working man
Who'll make his home in the American land

Just joo.

Bruce Springsteen on instituutio. Tällaisena hän saa pakostakin enemmän huomiota kuin ehkä välillä ansaitsisi. Wrecking Ball levyllä on hetkensä, mutta pitkällä tarkasteluvälillä se tuskin jää muistiin kohokohtana herra Pomon uralla. Se, että moninaiset vaikutteet eri musiikin aloilta ovat saaneet sijaa, on hienoa, mutta kokonaisuus ontuu näiden tuoreempien vaikutteiden ja kultakauden stadiontuhnun välimaissa vailla päättäväisyyttä.

Silti, mieluummin minä tätä kuuntelen kuin useimpia nykytuotoksia. Ainakaan tätä ei ollut pilattu masterointipöydällä.

Spinal Tap mit geld – Rammstein Hartwall-areenalla

Nyt se on virallista. Rammstein on metallin Rolling Stones. Keikat myyvät vaikka uudet levyt ovat todellakin, mitä ovat, siis turhia. Fanit odottavat klasareita ja hyvää showta, ja rahaa sellaisen tekemiseen todellakin on. Seuraavista kuvista voi vain laskea bändin eeppistä lavasettiä, johon kuului mm. yhteensä 13 liikuteltavaa valolavettia lavan yllä (3 ristiä, neljä pyäreätä spottia, viisi laatikkoa ja eeppinen roottori), hydraulinen apulava sekä sille johtava nostettava silta.

Valoa metallikansalle!

Settilista löytyy Wikipediasta.

Luvassa oli potpurri vanhoilta albumeilta Herzeleidilta alkaen. Selkeä paino oli asetettu Mutter-albumille, jolta kuultiin kokonaiset kuusi laulua. Omalta suosikiltani, Sehnsuchtilta kuultiin neljä takuuvarmaa klassikkoa: nimibiisi, kulunut mutta edelleen toimiva Du Hast, kaikkien onneksi settiin palannut Bück Dich, sekä Engel. Useammalle vanhalle biisille olisi ollut tilaakin, mutta yllättävästi näytti siltä, että yleisössä on tapahtunut sukupolvenvaihdos sitten Nordensköldinkadun päivien. Yleisö oli nimittäin varsin jäässä ja pihalla kuin lumiukot kun sänkyjä poltettiin keikan alkumetreillä. Tätä vastoin seuraavana vedetty Reise, reisen taskunlämmin Keine Lust, sai reihakkaan vastaanoton.

Äitiä aneltiin epävireisesti, ja kitarateknikolle tuli sanomista...

Kun kyseessä oli ns. best of -vetäisy, oli liveshow kasattu sekin samalla idealla. Vuosien varrella tutuksi tulleet jipot ja propit oli kaivettu naftaliinista ja jokainen kappale oli oma pieni esityksensä. Alussa paukkuja tietenkin säästeltiin, mutta Mutterin myötä vauhti alkoi kiihtyä, joskin Landersin (vai oliko se Kruspen) kitara oli jäänyt väärään vireeseen. Tulta ja räjähdyksiä ei säästelty ja vanhan keikkakonkarin silmäkulma saatiin viimeistään Du Hastin räjähdyksillä kostumaan.

Koska esitykseen kuului paljon varsin vaarallisia ja tarkkaa ajoitusta vaativia temppuja (Flake mm. pakeni Mein Teilin lopussa katosta sinkoilevia raketteja), oli esitys selvästi tiukasti käsikirjoitettu ja preussilaisella tarkkuudella toteutettu. Ilmoitettu aloitusaika oli klo 21.00 ja esitys alkoi MIKESin mukaan synkroamani kellon perusteella klo 21.00. Samoin lopetus tapahtui minuutilleen yhdeltätoista.

Tulta munille!

Kuten asiaan kuuluu liekkien kuumotus kantoi pitkälle miksauspöydän tasalle, missä olimme varanneet lämppäribändi Deathstarsin lopetellessa settiään aivan legendaariset paikat. Rammstein nimittäin saapui keikalle styyrpuurin puolelta (lavan ollessa keulassa tietenkin) pääkatsomon yläovelta marssien Ollie Riedelin johtamana. Miehellä oli soihtu ja hänen takanaan toiset kantoivat Suomen ja Rammsteinin lippuja. Yrityksen puutteesta ei siis herroja voi syyttää. Me taas olimme metrin päässä tästä kunniakujasta.

Syy poikkeukselliseen saapumisreittiin, oli hydraulinen minilava miksauspöydän edessä. Bändi eteni aluksi tältä päälavalle, mutta palasi vetämään setin ehkä odotetuimman osan pienelle lavalle. Tätä ennen oli kuitenkin vuorossa perinteinen Flaken yleisöpurjehdus. Kuten vanhemmat fanit varmasti muistavat, suomalaiset tössivät tämän täydellisesti jäähallilla noin vuosikymmen sitten. Tuolloin Flake joutui taistelemaan tiensä veneen kaaduttua takaisin lavalle. Nyt pieni kumivene oli vaihtunut busteriin, ja homma oli yleisöllekin tuttua. Valitettavasti purjehduksen taustanauhana oli mitäänsanomaton Haifisch – ei Seemann nyt mikään hyvä laulu ole, mutta kuitenkin.

Muutenkin bändi oli kehitellyt vanhoihin klassikoihin lisäkikkoja Metallican hengessä. Lisätauot, -nostatukset ja loppujamit toivat henkeä monesti kuultuihin kappaleisiin ja loivat rentoutta, joka miesten puskiessa kohti viittäkymppiä (Lindemann on 49-vuotias) on jo ihan sopivaakin. 

Ysäriteknoa djnä Richard Z. Kruspe (tyylisuuntana Prodigy).

Haikalan jälkeen tarvittiin pieni säätötauko, jotta pikkulavan spektaakkeli saatiin käyntiin. Muiden vielä soittaessa haikalaa, Kruspe syöksähti taasen editsemme, veti hetken henkeä (ja tupakkaa) miksauspöydän takana ja kapusi lavalle Ableton Liven kimppuun (minun tulkintani). Luvassa oli remix-versio seuraavaksi soitettavasta liveklassikosta, Bück Dich. Kyllä, Lindemannin ja Lorenzin "herkkä" rakkaudenosoitus oli taas setissä ja tällä kertaa aniksenmakuinen rakkaudenmehu valui miksauskopin ympäristöön kirurgisella tarkkuudella välttäen kalliit laitteistot.

Keikan alussa ääni oli ollut varsin puuroista. Kitarat olivat varsin epämääräisiä, mikä ei niinkään häirinnyt (edes minua), mutta aivan kirkkaasti ylimiksattu kireän virvelin yläkalvo sitä vastoin kalvoi mieltä huolella. Keskilavalla bändi taas joutui ison areenan suurimman ongelman kanssa tekemisiin. Jotta kaikki kuulisivat kaiken synkassa, on yleisölle välitettyä signaalia vaihtelevasti viivytettävä. Miksauskopin tasalla viive on jo merkittävä (rytmimusiikista kun on kyse). Tämän takia Cristoph Schneider käytti tällä lavalla kirkkaan keltaisia peltor-mallisia kuulokkeita. Olin kuitenkin niin lähellä rumpusettiä, että kuulin hihatin myös akustisesti, mikä ei ehkä ollut niin miellyttävää, joskin sitäkin opettavaisempaa!

Avaruuslaiva nousee.

Miesten välinen rakkaus ei jäänyt yhteen lauluun, vaan heti perään vedettiin Mann Gegen Mann. Tämän jälkeen oli illan virallisen hitaan aika. Avaruuslaivan kohotessa taivaisiin usvan ja valokeilojen keskeltä Ohne Dich herkisti yleisön ja bändin. Tähän loppui ns. varsinainen setti.

Kiitos ja kumarrus.

Rammstein on kuitenkin toisessakin suhteessa hevin Rollarit (tai Spinal Tap miten sen nyt haluaa nähdä), sillä encoreja oli tälläkin keikalla ns. kerta kiellon päälle. Pikkalavan setin perään kumarrettiin ja kiiteltiin, ja siirryttiin pakolliselle tauolle. Ns. Encore-osan (tämä on nykyään puhdas vitsi, mutta minkäs teet) aloitti kuitenkin yllätys:

Apocalyptica säestää Rammsteinia – vain Helsingissä (kai?).

Sydämen paloa herkistämään lavalle patsastelivat Apocalyptican sellistit. Homma pysyi kasassa myös äänimaiseman osalta, mikä ei oikeasti oli helppo homma. Kotiyleisö meni tietenkin banaaniksi, sen verran helppoja me suomalaiset olemme. Tämän jälkeen illan toiseksi älyttömin proppi esiteltiin:

Amerikka tarkoittaa isoa suihkumoottoria.

Syksykierteen äänin suuri suihkumoottori vedettiin katosta esiin. Oli American aika. Till Lindemann on onneksi tajunnut jättää laulusta C-osan kauhean paatoksen laulamatta. Ironia on sen verran selvää, että imlan sitä laulu on jotenkin siedettävä. Ich Willin paikka encoressa on sitten vähemmän selvä, mutta menköön, sillä olihan seuraavaksi luvassa aina sykähdyttävä Engel. Tillin eeppiset säihkyvät enkelinsiivet syöksivät tulta ja ilta oli pulkassa...

...vai oliko:

Tillin "lelu" tägää eturivin.

Ainoa syy lopettaa keikka Pussy-kappaleella lienee yllä kuvattu härpäke. Peniksen muotoinen vaahtotykki kulki pitkin päälavan reunaa kiskoilla Lindemannin ratsastaessa sillä leveässä haara-asennossa. Yleisö ei biisille lämmennyt ja keikan olisi voinut lopettaa niin paljon paremminkin. No herra tekee kuten haluaa...

Mitään uutta ei tällä kertueella kuultu, eikä varmaan yllätyksiä ole lähivuosina muutenkaan Rammsteinin puolelta luvassa. Yhtye on ehtinyt siihen kypsään ikään, missä takana on loistava tulevaisuus (siis musiikillisesti). Bändi ja road crew vetävät kuitenkin niin 101 varmaa heviteatteria, ettei vastaavaa ole nähty sitten Rocky Horror Picture Shown. Tätä varten paikalla oltiin, eikä petytty. Rammstein on edelleen aivan ensiluokkainen liveyhtye!

Kaikki kuvat Aaro Sahari 2012. Loput kuvat täällä.

Levyarvostelu: Electric Six – Heartbeats and Brainwaves

Electric Sixin kahdeksas albumi julkaistiin lokakuussa.

Niin ihan tuoreesta lätystä ei ole kyse, mutta syksyllä ei vain jaksanut syventyä uuteen musiikkiin. Nyt on siis aika korjata tämä puute aikamme parhaan disco-rock-punk-electronica-yhtyeen osalta.

Ensin tunnustus! Flashy oli sen verran huono albumi, etten jaksanut Sixiä seurata reiluun vuoteen. Kun sitten otin tilanteen haltuun, havaitsin, että Dick ja jäbät olivat pistäneet tiukalla tahdilla kaksi hyvää levyä (KILL ja Zodiac) ulos. Mikäli siis et ole sinäkään näitä kuunnellut, korjaa tilanne. Heti!

Sitten uuden plätän pariin...

1. Psychic Visions (3:39)

Detroit-kuumotus päälle ja hitaan nihkeä biitti polkemaan. Psyykkiset näyt toteutuvat tiukan 4/4 teknobiitin tahdissa. Valentinea ja basaria lukuun ottamatta koko äänimaisema on suorastaan ohut ja hauras. Kuoropadit ja rikkinäinen piano vievät tämän laulun suoraan hartaustilaisuuteen, ja kyseessä onkin E6n myöhemmälle tuotannolle ominainen hidas ja painostava jumitus. No joo, mitäs seuraavaksi?

2. French Bacon (3:38)

Synabasso ja 808 hallitsevat minuutin, kunnes edellistä innostuneempi Valentine pääsee liikkeelle. Nyt ollaan taas Detroitin syrjäkujien klubeilla, missä häviäjät ja nörtit joraavat yksinään nurkassa. Slevästi bassolle ja keskustan tutinalle on annettu paljon tilaa ja kitarat on viety marginaaliin. Kyllä ne siellä korvassa surraavat, mutta syntetisaattoriefekteiltä tätä on vaikea havaita. Tässä lienee taas yksi hitaasti avautuva perusvarma E6-biisi, ehkä.

3. Gridlock! (3:14)

Viimeinkin Dick ottaa päläriäänensä käyttöön ja pikariiminsä kaapista, Joker/Poker! Tässä biisissä on selvästi enemmän selkärankaa ja meininkiä. Se vertautuukin edellsiten kahden levyn runkomateriaaliin. Ei ehkä erinomainen muttei tylsä tai varmakaan. Humppakompilla ei vain voi mennä vikaan punk-diskossa.

4. It Gets Hot (3:51)

Tämä onkin sitten ihan jotain muuta. Alkuun kiusoitellaan nyky-hiphopilla (Curtis perkele), mutta pian biisi saadaan käyntiin ja vanha kunnon E6-groove liekkeihin. Tätä sitä aina herroilta odottaa:

That weird kid is blowing up and selling energy,
And every sucker’s showing up, they hang in effigy.
Destroying all the evidence with a flesh-eating foam,
In the time it takes to take you home I could have gone back home.

It gets hot,
(It gets us so hot)
We hit a little spot,
(I hit you in the spot)
I get the urge a lot,
(To show you what I got)
But probably not.

Tässä on menoa ja meininkiä, suorastaan kuumaa kamaa!

5. The Intergalactic Version (3:11)

Eteerinen syna ja laulun tahditon kaiku luovat välittömästi vaikutelman kasarifuturismista. Kyseessä on tietenkin aurinkokuntain ylittävä versio Amerikkalaisesta (kyllä, isolla!) rakkauslaulusta. Toisin sanoen tässä biisissä on yksi riffi, mutta senhän te jo arvasittekin. Taustalla whoah-kuoro luo hypetettyä tunnelmaa ja kun Dick yhtyy tähän falsetillaan MacLeanmainen pastissi on kasassa. Ei muuten huono.

6. Interchangeable Knife (2:32)

Sixin lyriikoitahan on täysin turha yrittää ymmärtää. Tälläkin kertaa tiukka vintagetietokonepelimeininki (Tron, Commando, Last Ninja) on se pääasia. Meno on ehdotonta. Jos kuuntelet vapaaehtoisesti C64-kamaa himassa, tämä on sinun E6 kappaleesi!

7. Food Dog (3:58)

Tämä biisi vaikuttaa taas vähän väkinäiseltä tarinankerronnalta. Ehkä syy tähän on täysin sekaisin oleva äänimaisema. Tässä ei ole mitään yhtenäisyyttä, vaan biitit ja koukut hyppivät ympäri stereokuvaa suorastaan häiritsevästi. Kun kasarisynavoittoisemmat kappaleet pysyivät kuulainakin kasassa, tämä laulu kaatuu liialliseen kirpakkuuteen. Sääli, sillä itsessään tämä repivä hiphop-biitti voisi toimiakin. Nyt jännitettä ei vain ollut

8. Hello! I See You! (3:56)

Bryan Adams, ei ku, mitä, häh? Pääriffi esitellään kuin Torontosta ikään, mutta ei, tekno päälle ja kaikki on taas hyvin Detroitin yössä. Laulu on takuuvarma hitti ilman turhaa ajatusta tai paatosta. Tästä tulee vaan tolkuttoman hyvälle tuulelle, ja juuri siksi tätä bändiä kannattaa kuunnella. Törkeää on se, että näin uskomaton biisi on piilotettu levyn puoliväliin.

Mikset jo kuuntele tätä?

9. Bleed for the Artist (3:35)

Evil disco! Tämä on ollut E6n leipälaji aina Naked Picturesin päivistä lähtien. Selvästi tässä ei puhuta bändin omasta tuotannosta "sixty nine dudes to get you in the mood", sillä Dick tuskin on koskaan tarvinnut tällaista seuruetta. Kertsi jättää valitettavasti toivomisen varaa, sillä muutoin tämä olisi parasta A-luokkaa. Nyt ollaan melkein siellä, muttei aivan.

10. We Use the Same Products (3:57)

Lauluja tästä elämästä? Soundtrack-hengessä pistetään hidas tarina käyntiin. Mieleen tulee Queenin vähintäänkin kyseenalainen kokoelma elokuvamusiikkia (kaikki tuntevat ne vähäiset poikkeukset, jotka ovat oikeasti hyviä). Odotan Cristopher Lambertin saapuvan tämän hiustuotemainoksen keskelle samuraimiekan kanssa, eikä se valitettavasti ole nyt voittaja.

11. Eye Contact (4:13)

Rollaava junglekivi kohtaa läntisen teknon. Nyt äänimaisema on hirvittävyydestään huolimatta maukas. Kertsistä ei silti saa selvää, sillä Valentinen herkkä falsetti hukkuu syntetisaattoreiden sekaan. No, haittaako tuo. Minua vain edelleen ihmetyttää, että kaikilla levyillään bändi onnistuu pistämään toimivat biisit ihan mihin sattuu. Tämäkin kuuluisi levyn alkupuolelle.

12. Free Samples (4:20)

"They're doing it in the north of England!" Eli taas mennään. Minulla ei taaskaan ole mitään käsitystä siitä, mistä Dick kohkaa, mutta väliä ei sillä olekaan. Tämä potkii takuuvarmasti hyvien funk-riffien ja synakoukkujen avulla basson kootessa koko rähinä yhteen. Aina välillä sen konevirvelin pitää olla juuri siinä kolmosella eikä missään muualla.

13. I Go Through Phases (3:44)

Dre-basson pöristessä Valentine on syvällä itsereflektiossa ja niin on tämä biisikin. Levyn laatuongelmaksi muodostunut basso-treble-kaksijakoisuus vaivaa tätäkin kipaletta. Tullessaan mukaan, kitaroista puuttuu keskitaajuuksien täyteläisyyttä ja sitä tämä muuten vähemmän innostava laulu juuri kaipaisi biitin alkaessa potkia humppakompin tahtiin. Paremmin miksattuna nämä vaiheet olisivat innostavampia.

14. Heartbeats and Brainwaves (5:00)


Nimibiisi on sitten muuten oikealla paikallaan levyn lopussa. Jos E6 olisi Scooter, se tekisi jotain tämän kaltaista. Jostain ylemmät aivotoimintani kummallisesti täysin ohittavasta syystä tämä kappale tuo mieleeni Matti Nykäsen. Päätelkää siitä ihan, mitä ikinä haluatte!

-

Niin muuten, kuunnelkaa ehdottomasti myös edellisen albumin hieno Spinners-laina The Rubberband Man. Ellei se saa hymyilemään saatat olla jo kuollut!

Maria Mena Tavastialla 15.11.

Tiistaina erinomainen norjalaisartisti Maria Mena esiintyi Tavastialla Helsingissä. Yleisö oli omien Tavan kokemusteni perusteella vallan poikkeuksellinen, sillä paikalla oli arviolta pari-kolme tusinaa miestä – heistä useimmat tyttöystävän käsikynkyssä (siis juomahuoltajina). Pikaisen arvioni mukaan meistä äijistä ehkä kuusi mikseripöydän etupuolella oli selvästi omasta vapaasta tahdostaan paikalla. Tämä ei silti haitannut, sillä keikka oli erinomainen ja tunnelma välitön ja herkän hilpeä.

Settilista löytyy täältä.

Maria Mena Tavastialla (kuva: Timo Toivonen 2011)

Etukäteen minua arvelutti Menan musiikista huokuvan kivuliaankin rehellisyyden ja välittömyyden autenttisuus. Kykenisikö hän vaikuttamaan yhtä välittömältä ja rehelliseltä kuin musiikkinsa. Vastausta sain odottaa kolmen kappaleen verran, kunnes Mena veti ensimmäisen pitemmän esittelypuheen. Kyllä, lavalla oli juuri niin välitön ja "aito" ihminen, kuin hän, josta laulut kertoivat. Tämä oli suurin ennakkopelkoni, sillä tällaisessa henkilökohtaisessa musiikissa falskiudelle on todella vähän, jos ollenkaan, tilaa.

Mena oli todella vaikuttava. Hän kertoi edellisen Suomen vierailunsa kömmähdyksestä, ihastuksestaan kalsarikännin käsitteeseen (joku oli hänelle tästäkin jo kertonut), sekä kompuroi lavan reunalla ja kertoi sen olleen ensimmäinen kerta. Samalla Mena kertoi laulujensa taustoista hyvin välittömään sävyyn, mutta ilman turhaa paatosta. Keikan mittaan hän selvästi avautui, minkä seurauksena oli todella intiimi ja välitön tunnelma. Tavastia auttoi varmasti tässä, koska paikkahan on luonteeltaan varsin intiimi. Loppua kohti, kun oli pakollisten yleisöblogikuvien aika, hän pyysi meitä näyttämään kameralle keskaria – ja sehän onnistui!

Kuten arvata saattaa, settilista koostui uuden Viktoria-levyn kappaleista. Ainoastaan pitämäni It Took Me by Surprise jäi soittamatta. Väliin ja päälle ladattiin Menan kymmenen vuotta jatkuneen uran hitit, joten tulos oli varsin tasapainoinen ja kattava.

Otten huomioon edellisen Cause and Effect -levyn saamat arvostelut liiallisestakin rehellisyydestä, oli hienoa huomata, että Mena oli päässyt vanhojen asioiden yli. Nyt nämä tuolloin todella henkilökohtaiselta tuntuneet kappaleet saivat iloista energiaa, jonka tahdissa saattoi tanssia. Aika todellakin parantaa haavat. Minulle kyseinen albumi on se kaikkein läheisin juuri tuon haavoittuvan henkilökohtaisuuden takia ja nautin sen kappaleiden energisistä sovituksista, sillä ne toivat uutta särmää lukuisia kertoja kuulemiini lauluihin.

Tätä vastoin uudet kappaleet olivat selvästi yhä tunteeltaan raakoja, ja niitä esittäessään Mena selvästi oli tiiviisti yhä kiinni niiden syntyyn vaikuttaneiden asioiden ja tunteiden vallassa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kanavoimasta taitoaan ja energiaansa täydellisesti tulkintaan. Jos kykenee kanavoimaan omia sisimpiä tuntojaan näin hienosti lauluun, kannattaa niin ehkä tehdäkin. Menan suoritus oli vain ja ainoastaan parasta A-luokkaa koko illan ajan. Sanoisinkin hänet nyt livenä nähtyäni, että kyseessä on yksi aliarvostetuimpia naisartisteja aikanamme. Siinä jäävät Abreut ja Jessie J:t kyllä kirkkaasti toiseksi.

Tavastia kuitenkin maksaa intiimiydestään tunkkaisuudella. Tupakan savu on kauas kadonnut, mutta tila on edelleenkin laatikko, ja sen valitettavasti kuuli tällä kertaa liiankin hyvin. Menan rumpali sai paljon tilaa paukuttaa, kuten tietenkin saa levylläkin, mutta nyt rummut olivat sen verran kovalla, että minun oli pakko suojata kuuloni. Kuuntelin välillä ilman tulppia saadakseni äänentoiston ongelmista tuntumaa, mutta tasot olivat juuri väärät: liian kovaa ilman tulppia ja liian hiljaa tulpille. Olisi kai pitänyt olla kännissä, vai?

Matalien keskitaajuksien ja basson rajamailla äänimaisema meni puuroksi. Aina kun kosketinsoittaja ei hivellyt Nord Stageaan äänimaisema pysyi kasassa, basso oli selkeä ja kitara kuului. Clavian kanssa olikin mahdotonta kuulla näitä erillisinä soittimina ja tuntui kuin tila olisi resonoinut epämiellyttävästi. Aika-ajoin laulussa käytetyt kaikutehosteet lähtivät nekin kiertämään todella ärhäkästi ja katselin yhden kappaleen ajan, kun miksaajalla oli tämän efektin tasoa säätänyt namiska koko ajan käsiohjauksessa. Tajusin myös, että Nordin pianosaundi on minulle täysin vastenmielinen (olen näitä toisinaan testaillut, joskaan en pieteetillä). Onneksi kosketinsoittajalla oli myös hammond-tyyppinen saundi valikoimissaan,  sillä vaikka sekin puuroutti äänimaisemaa, se teki sen maukkaasti!

Tunnelma kohdallaan (kuva: Timo Toivonen 2011)

Nämä tekniset ongelmat eivät kuitenkaan pilanneet keikkaa, vaan jäivät studionörtin viilattaviksi pilkuiksi. Kokonaisuus pysyi kasassa erinomaisesti ja bändillä oli selvästi homma hallussa ja kivaa lavalla. Sen kyllä huomaa.

Suosittelen Menaa kaikille kansallisuuteen ja maailman katsomukseen katsomatta. On hän sen verran hyvä!

Uudempaa musiikkia: Mastodon – The Hunter

Mastodon on ollut iloisin yllättäjä hevin saralla 2000-luvulla. He tekevät jotain muuta aivan omalla tavallaan. Olen nähnyt bändin pariin otteeseen livenä ja se toimii! Kitaristi Brent Hinds saa erikoismaininnan 12-kielisen kitaran käyttämisestä ja rumpali Brann Dailor päräyttävien lyriikoiden kirjoittamisesta!

Nyt jätkät ovat pistäneet jatkoa erinomaiselle Crack the Skye -abumilleen. Uuden levyn kannessa on (oikeasti tämä on aivan sairaan hienoa) ksäin tehty puinen eläin, jota minä päätin kutsua nimellä Tüomiön Pöro! Sen on veistänyt A. J. Fosik, jonka käsialaa ovat nähtävästi myös bändin lavasteet. Nice!

Mutta entäs se musiikki?


1. "Black Tongue"   3:27


Tätä biisiä kuultiin ennakkoon. Tuolloin se yllätti suoraviivaisuudellaan (en puhu rummuista). Tunnelma on progressiivisen rokahtava, jostain Kyussin ja Desert Sessionsin mielikuvamaailmasta. Nähtävästi pojat ovat päättäneet tehdä sen, mitä kukaan ei heiltä odottanut: suoraviivaisen levyn. No mikä jottei. Biisissä on energiaa, mutta se ei ehkä ole parasta Mastodonttia. Pääriffi on kyllä päräyttävä, mutta soolon jälkeen laulu on jo vanha, onneksi se on myös tiivis. Tätä pitempään ei tässä aineksia olisikaan ollut.

2. "Curl of the Burl"   3:40

Mastodonin kitarasaundi on ehkä parasta Orangea, jota olen kuullut. Näin nytkin. Tämäkin raita oli ennakkoon kuunneltavissa, ja kyseessä lienee levyn "hitti". Pidän avauksesta, sillä siinä pistetään luu kurkkuun: "I killed a man because he killed my goat". Asiaa.

Ensimmäisellä parilla kuuntelukerralla en innostunut tästä biisistä, mutta se kasvaa useimpien bändin hyvien biisien tavoin ihon alle, ja kontekstissaan se on vallan onnistunut.

3. "Blasteroid"   2:35

Avaukset nämä herrat osaavat. Laulu on lyhyt ja ytimekäs ja kaiken kaikkiaan varsin positiivinen tapaus. Pieni iloinen välipala metallinnälkään. Toimii varmasti livenä, muttei ole sen kummallisempi.

4. "Stargasm"   4:39

Rumpalille on muuten annetta paljon aikaa paukuttaa tomeja suorastaan Phill Collinsin hengessä. Näin nytkin. Tähdet räjähtävät, ken jäljelle jää? Stargasm on monella tapaa lähempänä vanhaa donttia, tällaista kamaa löytyy Blood Mountainiltakin eikä se ole väärin. Laulun kertsi/väliosa on miellyttävän kuulas vastapala säkeistöjen hektisyydelle, tätä saisi tuoda lisää peliin, sillä pojathan osaavat harmonisoida.

5. "Octopus Has No Friends"   3:48

Mustekalalla ei ole kavereita, mutta kitaraa se kelmi osaa soittaa! Levyn päräyttävin intro on tosiasia. Lirpautuskitarat ovat myös yllättävän kuulaita, minkä takia tässä laulussa on sitä paljon kaivattua keveyttä ja ilmavuutta. Tämä tuo tilaa Sandersin bassolle, joka tekee mielenkiintoisia kuvioita, etenkin säkeistöjen alla. Laulu onkin sitten yksi iso hevi-kalja-festari-rallatus. Tätä ne känniset hevarit laulaisivat kuorossa telttakaupungin keskellä, jos osaisivat!

6. "All the Heavy Lifting"   4:31

Mastodonin trash-vaikutteet ovat näkyvillä tämän biisin säkeistöjen riffittelyssä. Tässä vaiheessa ilmenee myös se, miksi minä en pidä Orangen vahvistimista. Nopeat, dempatut staccato-riffit kuulostavat aina appelsiinin läpi vedettynä jotenkin vammaisilta. Jos vahvistimet ovatkin erinomaisia raskaissa avoimissa äänimaisemissa (yksi Mastodonin suurista vahvuuksista), ne jäävät tällaisissa tiukoissa riffittelyissä aina jotenkin puutteellisiksi. Yläpää suhisee ja basso pumppaa, mutta välistä puuttuu muskeli.

Biisi on ihan jees.

7. "The Hunter"   5:17

Ville Valo puhuisi tässä vaiheessa jotain "slaavilaisesta melankoliasta". Minä sanon, että tämä laulu olisi voinut olla edellisellä levyllä, ja se on kehu! Ensimmäisellä kuuntelulla tämä toi mieleeni Pink Floydin (mikä saattaa selittää ystäväni T-Boin innostuksen tätä levyä kohtaan), mutta nyt alan ymmärtää laulun merkityksen tälle levylle. Koska Mastodon osaa riffittelyn ja meiningin, on sen aiemmilla kolmella konseptilevyllä luotu tunnelmaa ja hengitystilaa väliosilla. Nyt kun tämä konseptiajatus on jätetty pois, tarvitaan hengittäviä biisejä ja sitä levyn nimikipale on. Kuten sanoin pojat osaavat harmonisoida. Tämähän on suorastaan metallin Beach Boys! Siis jos Beach Boys olisi masentavan doomahtava ja lakoninen (mutta molemmat kuuluvat metalliin).

8. "Dry Bone Valley"   3:59

Ja tätä metallin Beach Boys tekisi. Kiusaavan seesteinen harmonisointikitara antaa tilaa virvelibreikille ja sitten mennään. Tässä Dailorin rummutus on ehkä parhaimmillaan ja meininki on hengästyttävää. Biisi on pelkistetty, riffittely on suoraan kuin King Diamondin 80-luvun levyiltä, ja sekös sopii!

Dry Bone Valley on mielestäni levyn paras kappale, Flo-ridan värisistä styrkkareista huolimatta!

9. "Thickening"   4:30

Tässä vaiheessa on hyvin tilaa kuvailla ja kummastella Levyn basso- ja basarisaundia. Sandersin basso on miksattu varsin kumisevaksi, tämä ei kuitenkaan pilaa äänimaisemaa, sillä kuten nyt tässä laulussa kitarat on levitetty varsin kauas keskustasta ja rumpusaundi on varsin pinnalla. Koska bassossa ei ole kolinaa tai läiskettä, jää virvelille paljon tilaa, minkä Dailorin kaltainen ghost-iskupeto todellakin tarvitsee. Koska basso ei kuitenkaan tuo lätinää keskitaajuuksille, on tämä tehtävä annettu basarille, joka suorastaan umppaa-lumppaa kuin entisen miehen meriläisen tyhjiöpumppu.

Thickening muuten on niitä vähemmän iskeviä lauluja levyllä, joskin pitkä alkujamittelu on kultaa.

10. "Creature Lives"   4:41

Rumpalin biisi – siis Taylorin säveltämä, sanoittama ja laulama. Joten potkaistaan kappale käyntiin syntetisaattoreilla ja naurulla – WHAT?

Todellakin, ennen kuin päästään asiaan, on kuunneltava reilun minuutin kestävä psykedeliätrippi. Kun sitten päästään asiaan, niin täytyy todeta, että olen aina pitänyt Dailoria bändin parhaana laulajana. Hänestähän voi vielä tulla seuraava Collins? On myös selvää, kenen päästä ne kummat tarinat saavat alkunsa. Jo alkutahdeilta tunnen henkisen yhteyden tuohon outoon suohon poljettuun otukseen, jonka tunnen kummittelevan jossain tajuntani rajamailla.

Näin tehdään slovareita. Parasta A-luokan petoa, joskin intro on mitä on, mutta ehkäpä juuri siksi?

11. "Spectrelight" (feat. Scott Kelly) 3:09

Jottei homma menisi siksi kuuluisaksi puhalteluksi pojat laittavat pökköä taas pesään ja höyrykoneen ylipaineelle. Väliosan tahditukset ja wah-aksentit ovat taattua tavaraa ja avaavat elegantisti tietä harmoniakitaroille. Suuren tarinan puute ei ole selvästi haitannut dontin poikia pätkääkään, vaan taito on edelleen tallella.

12. "Bedazzled Fingernails"   3:08

Matikkametallia ja progea kansalle. Ja jotta sanoma menisi perille, laitetaan laulajalle vähän vocoderia matkaan. Ei ehkä T-Pain, mutta kuitenkin. Sokaistut sormenkynnet on ehdottomasti kokeellisin levyn kappaleista. Ei ehkä soitannaltaan, mutta ehdottomasti äänimaisemaltaan. Valitettavasti se ei oikein ole muuta.

13. "The Sparrow"   5:30

Tunnelmapalan alku tuo minulle mieleen Metallican balladit, ei muusta syystä kuin siitä, että lätisevä kompressoitu basari palauttaa mieleen Ulrichin "saundin", joskin on sitä paljon parempi. Kova se basari kuitenkin siellä jytkyy. Muuten äänimaisema on kuitenkin miellyttävän ilmava ja orgaaninen. Mastodon ei ole mielestäni koskaan sortunut nykymetallin perisyntiin, ylihiomiseen. Musiikki kuulostaa soitetulta. Riskejä otetaan, kuten nyt tämän laulun soolossa (Pink Floyd puskee taas läpi, vai onko se Jimi Santana). Tämä orgaanisuus mahdollistaa jamittelun, ja tätähän me emme nykyisin enää lähes koskaan kuule. Se on sääli, ja siksi Mastodon on edelleen tämänkin plätyn jälkeen:

Paras toiminnassa oleva hevibändi...
...maailmassa!

Uutta musiikkia: Maria Mena – Viktoria

Innostuin noin puolitoista vuotta sitten Norjalaisen Maria Menan musiikista, viimeinkin voisi sanoa, mutta kuitenkin. Menalta tuli juuri uusi albumi pihalle, ja olen menossa hänen keikalleen Tavastialle marraskuussa, joten tässä on levyarvostely:

1. Viktoria   3:10

Nimibiisi jatkaa monella tapaa siitä, mihin edellinen levy Cause and Effect jätti. Tällä kertaa laulun aiheena on Menan oma toinen nimi ja siihen liittyvä kasvutarina lapsuuden angstista aikuisuuteen tai jotain. Biisi on luonteeltaan perinteinen feel good -rallatus, mutta Mena myy sen tyypillisellä asenteellaan. Ja sehän on yleensä aika ratkaisevaa. Ihan hyvä biisi levyn alkuun, ehkä hippasen kevyt sisällöltään, mutta tämä nyt onkin poppia.

2. Homeless   3:15

Toinen ennen levyä julkaistuista sinkuista Homeless on ehkä vahvimmin edellisen levyn muotokielessä kiinni. Kyynikko voisi todeta, että levy alkaa aivan samoin kuin edellinenkin: 1. talk about mother, 2. talk about relationship... No joo. Muuten tämä olisi oikeasti hyvä kappale, mutta tällä sijoittelulla ja kun vertaus on pakostakin Belly Up -lauluun, on tulos hippasen valjumpi. Ei se tästä huonoa biisiä tee, muttei erinomaistakaan.

3. The Art of Forgiveness   2:56

Vinkuva sähkökitara ja dramaattisen jouset. Jos laulun nimi on todellinen suullinen, on sitä sisältökin. Ehkä liiankin dramaattinen, joskin Mena hallitsee homman, eikä vie laulullaan ja fraseerauksellaan tätä puhtaasti falskin puolelle. Biisi pysyy kasassa, mutta on ehkä minulle vähän liikaa.

4. Habits (duet with Mads Langer)   3:44

Pianoballadi, duetto, huokailua mikrofoniin. Tässä Mena on hyvä ja hänen puolestaan kappale onkin täysin paketissa. Valitettavasti en voi sanoa samaa Langerista, joka on vain, no, tylsä. Hän ei myy tunnetta, vaan vetää muodollisesti pätevän suorituksen. Ei ole epäilystäkään siitä, kuka on kappaleen päähenkilö. Tulos on tämän, ja vain tämän, takia epätasapainoinen.

5. My Heart Still Beats   3:19

Ensimmäinen luovempaa instrumentaatiota mukanaan tuova laulu on vasta viides raita, ja tässä on selvä tasapaino-ongelma. Lieneekö masteroija valinnut järjestyksen vai kuka, mutta tämä olisi pitänyt tulla jo aiemmin. Nyt vauhtia aletaan kasvattaa vasta levyn puolivälissä. No hyvä kun edes silloin.

1:39 biisi saa uuden vaihteen silmään ja se on ehkä parasta koko levyllä. Tämä on Menan rakkauslauluissa parasta, hän nimittäin tuo tarinoihin ehdottomuutta ja luonnetta. Tällä kertaa seuraavan lauseparin muodossa:

It hurts, but I'm not about to give you up. Though broken my heart still beats, it will not stop.

Erinomaista!

6. This Too Shall Pass   3:22

Ensimmäinen sinkku on selvästi levyn hitti. Tämä on sitä Menaa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen, ja hyvästä syystä! Pumppaava alun syna luo odotuksen, jonka Menan laulu ja tarkasti sovitetut kitarat ja piano lunastavat. Kun ensimmäinen kertsi ja tiukan lyhyt tauko ennen toista säettä tulevat, on kuulija jo valmista kauraa.

Lyriikat ovat parasta A-luokan poppia, eli ihanaa huttua. Tunnelma on kevyt ja onnellinen. Tämä biisi tuo mieleen Fleetwood Macin kipeän heleät hitit 70- ja 80-luvuilta. Täydellistä!

7. Takes One To Know One   3:55

Edellisen biisin syna oli niin magee, että pääsi tämänkin alkuun. Oh well. Nyt ollaan Menan väittelevämmällä puolella. Äänimaisema on jopa sekava, joskin rumpujen puute on virkistävää. Stereokuva on kuitenkin suorastaan klaustrofobinen säkeistöjen aikana. Kertsin uuu uuu kertoo siitä, että tämä kappale kuuluu levyn jälkipuoliskolle. Björk-henkinen "väliosa" on mielenkiintoinen, mutta oikeastaan vähän väärässä paikassa. Tähän biisiin on selvästi heitettä vähän mitä vaan, mutta kokonaisuus ei oikein tavoita minua.

8. Money   2:46

Jos edellinen kappale tihkui vastakkainasettelua, on tämä selvästi levyn suoraviivaisin "tästä-puhutaan-sukukokouksessa" -tapaus. En oikeastaan edes halua tietää laulun yhteyksiä tosielämään. Se nyt vaan olisi liian masentavaa, joskin kertosäe toimii, eikä biisi muutenkaan oli biisinä huono. Nimi voisi olla luovempi, sillä nyt tässä korostetaan mielestäni hippasen väärää asiaa.

9. It Took Me By Surprise   3:00

Menan biisit ovat yleensäkin varsin avoimia dynamiikaltaan, ja tämä on tässä ihan huippu. Alun rummut ovat todella ilmavia ja muutenkin biisi toimii laulu kutsuu - syna vastaa periaatteella varsin pelkistetysti ja hienosti. Kertsin harmoniat ovat sulaa kultaa. Tunnelma on samanlainen kuin Roísín Murphyn ekalla soololevyllä ja se on mitä erinomaisin asia!

Yksi kysymys: miksi tämä on levyn lopussa?

10. Secrets   2:59

Tämä laulu tuo mieleeni vanhan pohjoismaiset balladit. Melodia on suorastaan Bergmanilainen tai jostain Taunon ja Ansan mustavalkoisesta traagisesta rakkaustarinasta. Samoin on sovituskin: piano luo pohjan, jouset tukevat ja soolon vetää huilu.

Tämä ei tee biisistä huonoa – päinvastoin se on varsin hyvä – muut huomioon ottaen vain erilainen.

11. Am I Supposed To Apologize?   3:43

Pianovetoinen säkeistö himmailee ja kertsissä vedetään laipat kattoon ja annetaan palaa koko orkesterin voimalta. Tämä temppu on nähty muutamaan kertaan, ja jo tämän assosiaation vuoksi laulu kärsii hippaisesta kulumisesta. Se on kuitenkin oikea kappale lopettamaan tämä albumi ja siitä pisteet!

-

Ottaen huomioon levyn kappalemäärän voin ilokseni todeta, että tässä on kehdattu tehdä kerrankin sopivan pituinen kokonaisuus. Lyhyet, tiiviit biisiin luovat hyvän tempon albumille, eikä se kestä liian kauan. Kun levyillä on nykyisin jotain 17 raitaa (+häröilyt) on varmaa, että sieltä löytyy ainakin se 5 täyttä tussahdusta. Ne kuuluvat B-puolikokoelmille!

Tämä ei ole mielestäni kokonaisuutena yhtä hyvä kuin edellinen, mutta levyltä löytyy muutama erinomainen laulu, jotka ottavat paikkansa Maria Menan parhaimpien joukossa. Turha tämäkään ei siis ole.

Katsotaan sitten, miltä hän kuulostaa livenä. Silloin ratkaistaan, ja paljon!

Levyarvostelu: Lisa Miskovsky - Violent Sky

In Flamesin levyllä vieraillut ja jo vuosikymmennen levyjä tehtaillut Umeålainen Lisa Miskovsky on pysynyt kohtuullisen hyvin ainakin oman musatutkani alla. Kentin Joakim Berg muuten kuuluu hänen taustavoimiinsa.

Tämän kovatasoisenkin lumilautailijan rennon jämäkkä electronica on kuitenkin varsin asiallista, ja kun laulusaundissa on hippasen Marianne Faithfullia, voin suositella ottamaan hänen juuri julkaistun albuminsa Violent Sky haltuun.

Koska Spotify on Ruotsista, ilmestyi tämä levy nopeasti sinne ja suoraan etusivulle, eli eikun kuuntelemaan...

1. This Fire (3:28)

Avausraita alkaa tiukalla tribaaliteknobiitillä, josta tulee mieleen ehkä hippasen turhan voimakkaasti männävuosien Madonna (silloin Orbitin aikaan). Äänimaisema on pelkistetty, mutta selkeä ja luonteeltaan orgaaninen, eikä missään tapauksessa liian pakattu ja ruvella, kuten viimeaikoina on ollut maailmalla tapana.

2. Got a Friend (3:43)

No nyt päästään asiaan. Tämä biisi on kummallinen sekoitus alt rock -rallatusta ja indie-electroa. Sanoissa on kuitenkin sopivaa terää kertsi on sulaa rautaa. Miskovskyn vanhempaa tuotantoa peilaten äänimaisema on akustisempi kuin avauksessa, mikä luokin hienon balanssin tiukan basson ja ohueksi hiottujen rumpujen kanssa.

3. Lover (3:35)

Tässäpä laulusaundi. Vaikka bassomiksaus on aika epätodellinen liidilaulussa, ei siinä ole hippaakaan vihaamaani treblekätinää, joka kielii agressiivisesta kompuroinnista. Päin vastoin, Miskovskyn laulu on suorastaan hellän pehmeää, kuin kopi luwak ikään. Stemmat ovat upeat ja pelkistetty äänimaisema samalla vahva ja herkkä. Biisissä on paljon samankaltaisuutta Roisín Murphyn uusimpaan tuotantoon. Erinomaista.

4. Silver Shoes (5:44)

Huh, kun puhutaan efekteistä, niin aina ei tarvita hulluja kaikuja, autotunea ja muita itsestään selviä kikkoja. Kompuralla ja EQ:lla tämän laulun, no tarkalleen ottaen, laulu on erotettu pehmeän ambientista tausta omaksi todellisuudekseen etualalle. Efekti on hippasen erikoinen, sillä se aiheuttaa silmät sulkiessani suoranaista vertigoa ääniavaruudessa. Miskovskyn äänen valovoimaisuus kantaa kuitenkin tämän vähän turhankin editoidun saundin yli.

Tässä on muuten kelpo esimerkki nykypäivän psykoakustisesta äänenkäsittelystä. Laulu ei tapahdu pistemäisesti stereokuvassa, vaan koko äänimaisemassa kummallisen leveästi. Mitäköhän plugaria ovat studiossa käyttäneet?

5. Some of Us (4:08)

Miskovsky kykenee löytämään hyviä, pelkistettyjä koukkuja, jotka yhdessä sopivan moniulotteisen äänimaiseman kanssa luovat liikkeen tunnun muuten varsin minimalistisiin biiseihin. Tämäkin biisi tapahtuu jossain A-Ha - William Orbit - Madonna -kolmion keskivaiheilla.

6. Call Me Anything But My Name (4:21)

Yksinkertainen rumpukoukku, pelkistetty jumitustausta ja simppeli, toistoon perustuva laulumelodia. Muuta ei tarvita, sillä tämä biisi on jotakuinkin täydellinen fiilistelypala. Minimalismista syntyy unenomainen, herkkä tunnelma, jota ei riko mikään.

7. Get It On (4:10)

Electronican sekaan puskee loppupuolella levyä the S -rokkia. Sanoisin, että tässä biisissä Ruotsin lähihistorian populaarimusiikin vaikutteet näkyvät selvästi. Kent ja Cardigans tulevat nopeasti mieleen, mutta muitakin vastaavia tämä kappale sivuaa. Siksi se on selvästi levyn loppupuolella. Ei huono, muttei ehkä niitä kehitellyimpiäkään.

8. Wise Guy 2010 (3:12)

Paras teho on jo nähty, mutta ollakseen ns. b-osaston biisi, ei tämäkään ole aivan turha. Meininkiä pidetään tasaisesti yllä ja hauskoja vokaalikoukkuja tarjoillaan pitkin biisiä. Levyn lopulle ovat kuitenkin päätyneet nämä selvästi bassokitaravetoisemmat biisit, ja vaikka itse niistä pidänkin, on meininki ehkä turhan tasaisen junnaavaa.

9. Let Them Come (3:36)

Leirinuotio-electronicaa. Sympaattista ja meditoivaa. Lähinnä täytyy kunnioittaa hulluja kitarasaundeja, muuten biisi on kyllä oikeassa paikassa levyä.

10. A Little High (4:56)

Lopuksi tarjoillaan levyn ainoa oikea slovari. Insuliinin omainen uni on vienyt kuulijan tajunnan rajamaille, missä todellisuus on värejä ja autiutta, vapaata assosiaatiota ja hiljaisuuden virtaa. Tämä laulu on täydellinen lopetus muuten elektroniselle levylle. Akustinen kitara ja ympäri korvia kaikuva laulu jättävät hellät hyvästit.

Levyarvostelu: Electric Six - Zodiac

Tämä levy on muuten julkaistu jo syyskuussa 2010, mutta koska aiheesta ei ole keskusteltu paljoakaan, katson tarpeelliseksi esittää kantani tästä Detroitin modernin helmen seitsemännestä studioalbumista.

Bändiltä on tullut viime vuosina tasaisesti materiaalia, jota on luonnehtinut selvä epätasaisuus. Jokaiselle albumille on mahtunut klassikoita, mutta myös kohtuullisen huonoa materiaalia. Mitään Señor Smoken kaltaista ei kuitenkaan ole kuultu, mikä selittänee meikäläisenkin huonon kiinnostuksen.

Se korjataan nyt:


1. "After Hours"   2:22

Levyn avaa rock and roll -henkinen rytistys. Biisi ei ehkä ole elämää suurempi, mutta se asettaa levylle ominaisen tiukan tempon. Tällä kertaa ei hidastella, vaan pingotaan sydän kurkussa, ja hyvä niin.

2. "American Cheese"   4:20

Tätä voisi monella tapaa kutsua varsin detroitilaiseksi kappaleeksi. Se on myös näin musiikillisesti ja sovituksellisesti hyvin tyypillinen myöhempien aikojen E6 kappale. Vastaus on tietenkin cheddar, mutta mikä tekee tästä laulusta lopulta hyvän, on 2:30 tienoilla alkava akustinen väliosa falsettilauluineen:

This conversation is just a time killer, time filler 

Taking its toll upon my heart 

This corporation is just feed filler, seed spiller 

Hell bent on tearing us apart 

My king of the nation died from painkillers long after thriller 

They sell his music at K-Mart 

Going station to station 

Looking for Ben Stiller getting Phyllis Dillered 

Now too lets go back to the start

Toimii!

3. "Clusterfuck!"   4:36

Hienosti nimetty biisi tuo esiin toisen uusimmille kahdelle levylle ominaisen juonteen: funk-elektronikan. Vocoder kohtaa naistaustakuoron, groovaava biitti ja paksu basso luovat taustan kilkuttavalle pianolle. Kertsi on tietenkin iskevintä mahdollista E6:ta: Singing yeah, it was a clusterfuck - oh yeah it really fucked us up!

Sopivalla tavalla kasaria, nyky-r'n'b:tä, perus-E6:ta rankkoine kertsikitaroineen ja huutoineen. Erinomaista, suorastaan parasta A-ryhmää.

4. "Countdown to the Countdown"   3:08

Tämä muuten kuulostaa alkuun aivan Eelsin laululta Dog-faced boy. Siinä välissä on vaan kumma ambient-syna-breikki. Tässä ollaan siis taas siellä E6:n psykedeliaosastolla. Vauhtia on kuitenkin huolella, eikä pituuttakaan liikaa.

5. "Doom and Gloom and Doom and Gloom"   5:23

U2 Berliinissä vai Rollarit helvetissä? Ei tämä taas sitä Dickin pitkällistä keskustelua elämän tarkoituksesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä. Ehkei tämä yllä esikuviensa tasolle, mutta kasari-fonisoolo pelastaa paljon.

Huomattavaa on sekin, että Jimmy Carteriin ja Broken Machineen verrattuna tässä on jatkuva töpinä päällä. Niin siis siihen asti, kun biisi puolivälissä kokee hitaan kuoleman: halftime-vetistelyä (jazz-melismoineen) ja takka. Alku hyvä, loppu turha.

6. "Jam It in the Hole"   3:51

Sitten taas diskofunk-kytkin päälle ja menoksi. Dick tosiaankin toteaa tässä, että: Stop, we are good times, we're from the 80s and we're here to help... Tosiaankin! Ei ehkä maailman innovatiivisinta musiikkia, mutta tätähän tämä on ja syystä. Biisin lopussa on kuitenkin hehkeää kuorolaulua ja siitä jää todella hyvä olo, ja tämähän on tärkeintä.

7. "I Am A Song!"   3:44

Vaikka kyseessä on varsin tyypillinen E6-balladi, tämäkin on levylle tyypilliseen tapaan vauhdikas. Perusvarmaa, ja mikä tärkeintä, tällä levyllä ei vielä sen puolivälissä ole yhtään täyttä pommia.

8. "It Ain't Punk Rock"   3:58

...till the punk rockers say it's punk rock. Tämä on sitä itseään, eli siis huumorirokkia. Ei ehkä niitä kekseliäimpiä kappaleita, muttei nyt täysin turhakaan. No, ok ilman industrial-space-outroa kyllä kohtuullisen turha.

9. "Love Song for Myself"  4:20

E6 goes Kylie. Ja todellakin tämä on laulu minulta minulle. Huumori kukkii taas vintagehengessä ja biitti puree. Nämä kappaleet ovat ihan syystä levyn loppupuolella, mutta tämä on b-puolista kyllä niitä parempia. Itseasiassa Dick voisi ihan hyvin tehdä puhdasta teknoakin.

10. "The Rubberband Man"   3:50

Kyseessä on tietenkin Spinnersin vanhan klassikon uudelleenlämmittely, ja millainen! Jäätävää rock-hyppyytystä laulun nimen mukaisesti. Tämä lienee parhaita, ellei jopa paras lainaveto, johon E6 on urallaan kyennyt. Ehdottomasti A-luokan feel good -bilebiisi.

11. "Tables and Chairs"   4:36

Dick situu turinatuolille ja kertoo tarinoita mielensä syövereistä. Taustalla perinteinen bändipumppu säestää.  Tarina onkin tässä se tärkein asia, sillä muu biisi on vain maisemaa. Se on myös laulun heikkous, sillä tarina ei ole kovin iskevä, tai järkevä (mutta senhän te jo arvasittekin).

12. "Talking Turkey"   4:20

Samasta sabloonasta saadaan myös hauskempia kappaleita, ja tämä on sellainen. Dickin ja taustalaulajien (jotka ovat muutenkin tällä levyllä edukseen) vuorovaikutus on kohdallaan ja herkän pehmeä Detroit-funk luo hellän intiimin tunnelman. Näin sitä kiitospäivää kannattaa juhlia!

Kappale I Can Translate löytyy sitten iTunesin puolelta, eli sinne vaan, jos kiinnostaa. Suosittelen kuuntelemaan, sillä Electric Six on taas perusarvojen parissa ja ihan onnistuneesti.