Eli, ei kun kuuntelemaan...
I The Sand at the Core of Our Bones
1. "Different People" 5:11
Hidas sisään feidaus on vaarallinen aloitustapa, mutta tämä muistuttaa minua Led Zeppelinin In the Lightilta, ja se on hyvä referenssi. Bändille ominainen energinen, lisää löylyä lappaava eepos, jossa The Who -henkiset riffit pitävät vauhtia yllä. Pidän erityisesti virvelin napsakkuudesta, joka sopii isoon äänimaisemaan hienosti. Pituudestaan huolimatta hyvä avausralli.
2. "Black Chandelier" 4:04
Levyn ilmeinen hitti. Tästä biisistä on vaikea päästää irti ja se on hyvä asia. Tiputteleva avauskoukku on kyllä vähän hölmö, mutta kun päästään säkeistöön, kuulaat kitarat ja ilmava basso alkavat jauhaa. Rummut ovat todella hyvän kuuloiset. Tässä Travista ja Kentiä kahmalokaupalla. Kertsiä säästellään ja osio osiolta äänimaisemaan lisätään massaa hienovaraisesti, kunnes väliosa läväyttää biffymäiseen tapaan runtan päälle. Korn olisi tästä breikistä ylpeä! Radiokamaa.
3. "Sounds Like Balloons" 3:46
Nyt ollaan taas bändin kulmikkaammassa materiaalissa. Säkeistö nykii ja potkii, väliin vedetään harpun myötä henkeä ja sitten täysi hönkä päälle. Rush on yksi yhtyeen vaikutteista ja tämän kyllä huomaa – hienosti. Pidän tolkuttomasti tämän biisin matalista taajuuksista, mukana on baritonia tai ties mitä.
Kolme biisiä ja kolme todella toimivaa rallia.
4. "Opposite" 3:55
Joten lieneekin aika huilata hetki. Paksu skottiaksentti johdattaa karusti vanhan Radioheadin ja Travisin henkisiin maailmoihin. Herkät falsetit nostattavat kertosäkeen zipon flambeeraamiin sfääreihin. Loppua kohti laulun letkeys saavuttaa kaikki modernin kantrimusiikin stereotypiat. Tästä joko pitää tai sitä vihaa.
5. "The Joke's On Us" 3:34
Tauko on ohi. Nyt rokataan! Livenä tämä on epäilemättä puhdasta päänpyöritystä. Koukut ovat juuri oikeissa paikoissa ja aikaa ei tuhlata turhaan fiilistelyyn. Jos Therapy? koostuisi Rushin jäsenten lapsista, se tekisi tällaista musiikkia. Väliosa on samalla kikkailua ja mättöä; rumpujen rytmikikat puhdasta kultaa.
6. "Biblical" 3:58
Tätä laulua kantavat rummut, ja sitä ei voi olla huomaamatta. Kaikua ei myöskään ole säästelty. Kertsin synapadi on suorastaan hukutettu kaikujen kanjoniin. Homma kuitenkin potkii eteenpäin ja elämää suurempi kertosäe saa jalan vatkaamaan vaikka vasten tahtoa. Bryan Adams -henkiset huudahdukset kyllä ovat liikaa lopussa, mutta mitäpä tässä, koukkua vielä kerta kiellon päälle.
7. "A Girl and His Cat" 3:29
Biffyn mittakaavassa tämä on suoraviivainen ralli. Progerockjuuret ovat taas ilmeiset tästä huolimatta. Meininki on myös päällä, mutkia ja kommervenkkejä ei jäädä vatvomaan, vaan pökköä pukataan pesään. Hyvä välipala siis.
8. "The Fog" 4:41
Tuplalevyllä on tarkoituksenmukaista levittää sanomaa. On tosin syytä muistaa, että tämä on 80-minuuttinen tupla – siis tupla vain sen perinteisessä, vinyylisessä merkityksessä. Monet nykyajan levyt ovat tämänpituisia ilman tuota mainintaakin.
The Fog on hyvällä tavalla tätä levittämistä. Laulu alkaa herkästi ja kehittyy rauhallisesti. Äänekkäät kitarat ja lätisevät rummut on jätetty pois. Vauhdikkaampien rallien jälkeen tämä on myös todella tervetullutta. Laulu antaa myös tilaa äänimaiseman ja atonaalisten koukkujen kehittelylle. Kun särö sitten hiipii mukaan, on se Nine Inch Nailsia, ei rockia. Ei ehkä perinteinen biisi, mutta mielenkiintoinen sellainen!
9. "Little Hospitals" 3.32
Sitten takaisin tavallisen ohjelmoinnin pariin. Sille on tietenkin syynsä, että laulu päätyy tuplaplätän ensimmäisen puoliskon jälkipäähän. Se on vauhdikas, muttei oikea hitti. Tämä aivan Therapy? -henkinen veto on kuunneltava, muttei erityisen mieleenpainuva. Selvää vilttiketjua siis.
10. "The Thaw" 3:42
Rauhallisemmalla, kantrihenkisellä vaihteella tämä hiekkaisa ensimmäinen osio saa loppunsa. Biffy on tässäkin laulussa laittanut suureellisimman vaihteensa päälle. Rento alku sallii kuuntelijalle kuitenkin pienen, epäilemättä tarpeellisen, hengähdystauon. Kuin tulipalon kajo kaupungin yössä jää sulaa ja jäljellä on vain toive uudesta alusta.
II The Land at the End of Our Toes
1. "Stingin' Belle" 4:25
Ensimmäisenä julkaistu ralli on epäilemättä puhdasta vintage-Biffyä: Isosti iskevä, kulmikas, ilmeisestä iloisuudestaan huolimatta uhkaava. Pienet lisäkikat pitävät tämän muuten tasapaksua lähentelevän rallin kuosissa, kunnes perinteisiin (säkkipillit) nojaava väliosa pelastaa biisin tylsyydeltä. Rumpali tekee myös ylitöitä ilman kellokorttia.
2. "Modern Magic Formula" 3:54
Alku aina hankala, kertsissä kiitos seisoo! Aivan kahteenkymmeneen eivät Biffy Clyronkaan ideat riitä, joten huonompiakin riffejä on pakko mukaan sovittaa. Jossain Dankon henkisessä maastossa tasapainoillen pojat tätä ralliaan kuljettavat. Tuotanto pelastaa osan muttei kaikkea. Mitenköhän tässä vielä käy, kahdeksan laulua jäljellä?
3. "Spanish Radio" 3:51
Torvet avaavat tien Morriconen Meksikoon, siis mitä? Jos yanquait voivat puhua australialaisella aksentilla, voivat skotit laulaa Don Quixoten tarinoita. Yllättävää kyllä, tämä myös toimii. Hyvä melodia ja yhteislaulu kuljettavat tätä sekasikiötä kuin elokuvan rosvot junaa. Mistä tässä on kyse? Kukaan ei tiedä, mutta nautitaan nyt vaan.
4. "Victory Over the Sun" 3:59
Synkemmin soinnuin ja tummemmin sävyin lähtevät ylämaan Ikarokset kohti päivän tähteä. Menee hetki, menee toinen, sitten alkaa stereosähkis sikertää. Mieleeni juolahtaa aivan toinen yhtye ja aivan toinen genre. Tämä on rockin My Dying Bridea kaikessa ylhäisessä, yksinäisyydessään. Ja se on hyvä asia. Levyn toistaiseksi moniulotteisin laulu kestää useampia kuunteluita, eikä puuduta kuuntelijaansa suoraviivaisella menolla vaan jaksaa yllättää!
5. "Pocket" 3:06
Bryan Adams elää ja voi hyvin. Palaan lapsuuteni lauluihin, leveään stereoon, rockpianoon, akustiseen säksätykseen ja tiukkoihin laulustemmoihin. Minua palkitaan koukulla puolenvälin jälkeen, joka on kuin Kanadan Springsteenin käsikirjasta konsanaan.
6. "Trumpet or Tap" 3:56
Koska tilaa on, bändi levittää otostaan sivuaskeleella. Klubijatzin keinoin alkava laulu muuttuu tavanomaiseksi kertsin myötä. Pisteet kitarastyrkkarin jousikaiusta. Väliosan myötä laulu karkaa elokuvallisiin äänimaisemiin loppuen jamittelun myötä räväkästi.
7. "Skylight" 3:44
Lauluun on tällä levyllä laitettu paljon vaivaa. Skylightin tarkkaan editoidut ja matalilla stemmoilla sekä efekteillä vahvistetut suoritukset ovat tästä erinomainen esimerkki. Muutenkin tämä seesteisempi laulu menee kokonaisuudessaan uuteen erilaiseen suuntaan. Rockin ja räimeen sijaan nyt tarjoillaan Brian Eno -vaikutteista ambient-big-beatia. Madonnan Ray of Light käy esimerkistä. Mitään erityistä ei tapahdu, mutta kokonaisuus on harkittu, ei vain ehkä tämän levyn kontekstissa.
8. "Accident Without Emergency" 4:52
Levy lähenee loppuaan. Samalla saamme opetuksen siitä, mitä masteroinnissa kuuluu tapahtua. Ei ole vahinko, että tämä laulu löytyy tuplan lopusta. Haikea voimaballadi rakentaa sentimentaalisen kaipauksen varaan käyttäen vannottuja ja vakiintuneita keinoja. Tomit paukkuvat leveässä äänimaisemassa. Ensimmäinen säkeistä matalalta, sitten toinen jo kovaa ja korkealta. Groovi lähtee päälle tokassa kertsissä. No, kyynisen analyysin rinnalla täytyy todeta, että tämä on oikeasti hyvä biisi. Minä vain alan olla vanha.
9. "Woo Woo" 2:18
Jottei menisi aivan tuutulauluksi, pistetään väliin nopea pop-punkmakupala. Sellaiseksi tämä on ihan ok.
10. "Picture a Knife Fight" 3:53
Huh mikä kaiku! Olen plate reverbin fani, joten minulle tämä käy, mutta selvästi kasari on tulossa takaisin isosti. En valita. Jossain muussa kontekstissa tämä olisi epäilemättä todella hyvä suoritus, mutta näin pitkän vedon viimeisenä alkaa Biffyn isohko rocksaundi jo vähän väsyttää. Ehkä aiheetta, mutta onhan tässä jo tahkottu.
Onko tämä hyvä albumi? On.
Onko tällä albumilla rahkeita olla tupla? Ei.
Opposites asettuu Mellon Collien ja lukuisten muiden plättyjen kanssa jatkumoon liian pitkiä vetäisyjä. Kuten lähes kaikissa rocktuplissa on tässäkin höttöä välissä – ei aivan luokatonta, mutta kuitenkin vähemmän tarpeellista. Taustalla kuunneltaessa levy vie eteenpäin hienosti, mutta ajatuksella kuunneltuna, heikommat laulut pakottavat kysymään, että olisiko kannattanut yrittää rajata? 10-12 laulua tästä olisi helposti lohkaistu ja tuloksena olisi todella hyvä levy. Nyt kokonaisuus on tosiaankin aika moninainen (ilkeämmin sanottuna sekava) ja liian pitkä. Silti ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen suoritus yhdeltä aikamme innostavammalta rockyhtyeeltä.
(Kannattanee pitää tauko "levyjen" välillä.)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti