Twilight Imperium: Let's Paint the Blue Fleet
3 viikkoa sitten
keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Kantrille se lentoyhtiökin taipuu
Tämä Live Musicians Centeristä.
Keväällä 2008 United Airlinesin kenttätyöntekijät osoittivat, miten niitä kitaroita pitää kohdella: heittämällä. Kyseessä oli muusikko Dave Carrollin Taylor (täällä Suomessa muuten helposti 3000 euron keppi), joten ymmärrettävästi herra ei ollut kovin mielissään havaittuaan määränpäässä kitaransa tulleen ruhjottua täysin soittokelvottomaan kuntoon.
Olihan hän tietenkin jo lentokoneen ikkunasta kauhistuneena seuranneena pyytänyt henkilökuntaa toimenpiteisiin, tuloksetta.
Kun Carroll sitten reklamoi asiasta, hän kohtasi suuryhtiön byrokraattisen asenteen. Miestä pomputeltiin virkailijalta toiselle, mutta lopullinen vastaus oli suora EI. Koska kyseessä oli Taylor, Carroll ei tähän tyytynyt, vaan ilmoitti lentoyhtiölle tekevänsä aiheesta kolme laulua, musiikkivideoineen kaikkineen, ja laittavansa nämä sitten Youtubeen koko maailman nähtäväksi. (lisää tietenkin Wikipediasta...)
Video ilmestyi jakeluun tässä heinäkuun alussa. Kolme miljoonaa katsojaa kymmenessä päivässä ja tuloksena todellinen pr-katastrofi United Airlinesille. Go Dave!
Parasta tapauksessa on tietenkin se, että UA:n henkilökunta ei noudattanut yhtiön olemassa olevia asiakaspalveluperiaatteita. Nyt kaverin bändin levyjä myydän monikymmenkertaisesti, Taylor on lahjoittanut hänelle, ei yhden, vaan kaksi uutta kitaraa (heillekin todella hyvää mainosta), ja muut lentoyhtiöt ovat päässeet nekin naureskelemaan UA:lle.
Piilomarkkinointia? Kyllä. Kansalaisvaikuttamista? Todellakin. Viihdettä? Ehdottomasti.
Don't mess with our guitars!
Keväällä 2008 United Airlinesin kenttätyöntekijät osoittivat, miten niitä kitaroita pitää kohdella: heittämällä. Kyseessä oli muusikko Dave Carrollin Taylor (täällä Suomessa muuten helposti 3000 euron keppi), joten ymmärrettävästi herra ei ollut kovin mielissään havaittuaan määränpäässä kitaransa tulleen ruhjottua täysin soittokelvottomaan kuntoon.
Olihan hän tietenkin jo lentokoneen ikkunasta kauhistuneena seuranneena pyytänyt henkilökuntaa toimenpiteisiin, tuloksetta.
Kun Carroll sitten reklamoi asiasta, hän kohtasi suuryhtiön byrokraattisen asenteen. Miestä pomputeltiin virkailijalta toiselle, mutta lopullinen vastaus oli suora EI. Koska kyseessä oli Taylor, Carroll ei tähän tyytynyt, vaan ilmoitti lentoyhtiölle tekevänsä aiheesta kolme laulua, musiikkivideoineen kaikkineen, ja laittavansa nämä sitten Youtubeen koko maailman nähtäväksi. (lisää tietenkin Wikipediasta...)
Video ilmestyi jakeluun tässä heinäkuun alussa. Kolme miljoonaa katsojaa kymmenessä päivässä ja tuloksena todellinen pr-katastrofi United Airlinesille. Go Dave!
Parasta tapauksessa on tietenkin se, että UA:n henkilökunta ei noudattanut yhtiön olemassa olevia asiakaspalveluperiaatteita. Nyt kaverin bändin levyjä myydän monikymmenkertaisesti, Taylor on lahjoittanut hänelle, ei yhden, vaan kaksi uutta kitaraa (heillekin todella hyvää mainosta), ja muut lentoyhtiöt ovat päässeet nekin naureskelemaan UA:lle.
Piilomarkkinointia? Kyllä. Kansalaisvaikuttamista? Todellakin. Viihdettä? Ehdottomasti.
Don't mess with our guitars!
lauantai 18. heinäkuuta 2009
Keikka-arvostelu: Deep Purple Kotkan kantasatamassa 17. heinäkuuta 2009
Kotkan meripäivillä oli viime vuonna Scorpions. Tänä vuonna paikalle saapui ainoa ja oikea Deep Purple! Tätähän piti mennä tietenkin todistamaan oikein joukolla.
Aloitin tosin fiilistelyn jo päivällä: avasin tuuletusikkunan työhuoneestani ja kuuntelin sound checkiä. Pian kävi ilmeiseksi, että äänet olivat vain ja ainoastaan pääbändin käytössä, sillä ketään muuta kuin Purplen poikien instrumenttejä ei kuulunut.
Keikka oli myös oikein huolella ansoitettu. Ovet aukesivat kello 17.00, mutta ensimmäinen lämppäri aloitti vasta yhdeksän tienoilla. Kalja (lappari tai fosters), lonkero (0,33) ja siideri 6 €. Purplen aloitusaika 23.20!
Me menimme paikalle noin 22.00 ja ehdimme ihan hyvin fiilistellä Melrosen. Lopettivat kohtuulliseen Rich Little Bitchiin, joten sain mitä halusin.
-
Deep Purple on viime vuosina kokenut muutoksia. Edellisen kerran näin bändin 90-luvun lopussa Helsingin jäähallissa. Tuolloin remmissä oli jo yksi suosikkikitaristeistani, Steve Morse. Vaikka takana olikin kova Purpendicular-levy , oli Morsen oli yhtyeessä vielä jotenkin epämääräistä. No ei enää! Koko ilta nimittäin rakentui Kotkan yössä hänen ja toisen vaihdokkaan, Don Aireyn yhteistyölle. Ja tätähän Deep Purple on aina parhaimmillaan ollut: kiipparien ja kitaran kilpasoittoa ja yhteistyötä.
Niin, Airey, hän muuten on soittanut mm. seuraavilla levyillä:
Veljeni Simo arvasi oikein avausraidan, legendaarisen Highway Starin. siitä propsit! Alkuun mahtui vähän vähemmän tunnettakin matskua, mutta myös kolmantena Strange Kind of Woman, joka todella alkoi nostattaa jotakuinkin täyden hallin yleisöä hurmaa kohti.
Fireballin ja Morsen soolon jälkeen tapahtui sitten se, jota en edes toiveissani uskaltanut odottaa. Deep Purple soitti ehkä hienoimman Morsen vuosien kappaleen, Sometimes I Feel Like Screaming. Tämä kitaristin virtuositeetin näytös keinotekoisine harmonioineen ei ehkä ollut illan kovin yleisön huudattaja, mutta minut se sai täysin vakuuttuneeksi. Siitäkin huolimatta, että Ian Gillan näytti illan läpi lähinnä isältäni, eli vanhalta mieheltä, verkkareissaan, kyyristyen aina korkeisiin ääniin mikkinsä ylle ja köpötellen kuin kuntoutuksessa oleva vanhus.
Mutta vielä parempaa oli luvassa. Muutaman instrumentaalin, aina yhtä hienon Wring That Neckinkin, jälkeen bändi veti todellisen yllärin. Vuoden 1993 The Battle Rages On jäi viimeiseksi Blackmoren paluun jälkeiseksi levyksi, eikä siltä ole mitään oikeastaan kuultukaan. Minä olen kuitenkin levystä pitänyt ja näinpä oli todella uskomatonta, että bändi vetäisi nimibiisin naftaliinista, ja se toimi todella hyvin. Taas kerran valtaosa yleisöstä ei ollut ihan langalla, toisin kuin keikoilta tutussa Perfect Strangersissa, mutta kyllä muutama meistä meni ihan banaaneiksi.
Tämän jälkeen olikin sitten hra Aireyn soolon vuoro. Don veti puhtaasti klassisella tyylillä. Kaikki neljä hammondia, syntsaa ja kiipparia vaan vinkuivat, kun klassinen kappale toisensa jälkeen sai todella Purplemaisen käsittelyn. Sokeriksi pohjalle mies oli kuitenkin varannut suomalaisittain erinomaisen vedon - Finlandian.
Tietenkin se upposi yleisöön, mutta täytyy sanoa, ettei tämä johtunut pelkästään valinnasta. Airey nimittäin loihti vintagesaundeilla eläväisen ja toimivan tulkinnan, jossa oli luonnetta ja uskallusta. Juuri näin pitäisi vanhaa musiikkia käyttääkin: uudella tavalla, erilaisissa yhteyksissä.
Varsinaisen setin loppuun kuultiin sitten ne arvattavat kaksi Machine Headin klassikkoa: Space Trucking ja Smoke on the Water. Ja yleisö sekosi täydellisesti. Niin täydellisesti, että tästä kokeneesta porukasta saatiin kunnon messu aikaiseksi ja yhtye takaisin lavalle.
Encore koostui todella pitkästä jammailusta versiosta vanhasta lainaklassikosta. Kyseessä on tietenkin Hush. Tässä vaiheessa kaikki vanhatkin nuortuivat kertsin rallatukseen, mutta ei siinä vielä kaikki! Finaalin huipensi, kuten muuan vanhempi herrasmies niin kauniisti meille osuvasti lausui, Black Night.
Deep Purple on henkilöstövaihdoksistaan ja lukuisista vuosistaan huolimatta rautaisessa vedossa. Tämä oli eittämättä yksi parhaista keikoista, joita olen pitkään aikaan nähnyt, ja olen nähnyt muutamia vallan mainioita. On todella ilo todeta, että noin ne vanhatkin jaksavat ottaa homman tosissaan joka kerta, ja aina kun on tarvis. Erinomaista.
Koko settilista täältä.
Aloitin tosin fiilistelyn jo päivällä: avasin tuuletusikkunan työhuoneestani ja kuuntelin sound checkiä. Pian kävi ilmeiseksi, että äänet olivat vain ja ainoastaan pääbändin käytössä, sillä ketään muuta kuin Purplen poikien instrumenttejä ei kuulunut.
Keikka oli myös oikein huolella ansoitettu. Ovet aukesivat kello 17.00, mutta ensimmäinen lämppäri aloitti vasta yhdeksän tienoilla. Kalja (lappari tai fosters), lonkero (0,33) ja siideri 6 €. Purplen aloitusaika 23.20!
Me menimme paikalle noin 22.00 ja ehdimme ihan hyvin fiilistellä Melrosen. Lopettivat kohtuulliseen Rich Little Bitchiin, joten sain mitä halusin.
-
Deep Purple on viime vuosina kokenut muutoksia. Edellisen kerran näin bändin 90-luvun lopussa Helsingin jäähallissa. Tuolloin remmissä oli jo yksi suosikkikitaristeistani, Steve Morse. Vaikka takana olikin kova Purpendicular-levy , oli Morsen oli yhtyeessä vielä jotenkin epämääräistä. No ei enää! Koko ilta nimittäin rakentui Kotkan yössä hänen ja toisen vaihdokkaan, Don Aireyn yhteistyölle. Ja tätähän Deep Purple on aina parhaimmillaan ollut: kiipparien ja kitaran kilpasoittoa ja yhteistyötä.
Niin, Airey, hän muuten on soittanut mm. seuraavilla levyillä:
- Black Sabbath: Never Say Die!
- Gary Moore: Back on the Streets, Corridors of Power, Still Got the Blues
- Rainbow: Down to Earth, Difficult to Cure
- Michael Schenker Group: sama
- Ozzy Osbourne: Blizzard of Ozz, Bark at the Moon
- Whitesnake: sama (Like a homo!)
- Judas Priest: Painkiller
Veljeni Simo arvasi oikein avausraidan, legendaarisen Highway Starin. siitä propsit! Alkuun mahtui vähän vähemmän tunnettakin matskua, mutta myös kolmantena Strange Kind of Woman, joka todella alkoi nostattaa jotakuinkin täyden hallin yleisöä hurmaa kohti.
Fireballin ja Morsen soolon jälkeen tapahtui sitten se, jota en edes toiveissani uskaltanut odottaa. Deep Purple soitti ehkä hienoimman Morsen vuosien kappaleen, Sometimes I Feel Like Screaming. Tämä kitaristin virtuositeetin näytös keinotekoisine harmonioineen ei ehkä ollut illan kovin yleisön huudattaja, mutta minut se sai täysin vakuuttuneeksi. Siitäkin huolimatta, että Ian Gillan näytti illan läpi lähinnä isältäni, eli vanhalta mieheltä, verkkareissaan, kyyristyen aina korkeisiin ääniin mikkinsä ylle ja köpötellen kuin kuntoutuksessa oleva vanhus.
Mutta vielä parempaa oli luvassa. Muutaman instrumentaalin, aina yhtä hienon Wring That Neckinkin, jälkeen bändi veti todellisen yllärin. Vuoden 1993 The Battle Rages On jäi viimeiseksi Blackmoren paluun jälkeiseksi levyksi, eikä siltä ole mitään oikeastaan kuultukaan. Minä olen kuitenkin levystä pitänyt ja näinpä oli todella uskomatonta, että bändi vetäisi nimibiisin naftaliinista, ja se toimi todella hyvin. Taas kerran valtaosa yleisöstä ei ollut ihan langalla, toisin kuin keikoilta tutussa Perfect Strangersissa, mutta kyllä muutama meistä meni ihan banaaneiksi.
Tämän jälkeen olikin sitten hra Aireyn soolon vuoro. Don veti puhtaasti klassisella tyylillä. Kaikki neljä hammondia, syntsaa ja kiipparia vaan vinkuivat, kun klassinen kappale toisensa jälkeen sai todella Purplemaisen käsittelyn. Sokeriksi pohjalle mies oli kuitenkin varannut suomalaisittain erinomaisen vedon - Finlandian.
Tietenkin se upposi yleisöön, mutta täytyy sanoa, ettei tämä johtunut pelkästään valinnasta. Airey nimittäin loihti vintagesaundeilla eläväisen ja toimivan tulkinnan, jossa oli luonnetta ja uskallusta. Juuri näin pitäisi vanhaa musiikkia käyttääkin: uudella tavalla, erilaisissa yhteyksissä.
Varsinaisen setin loppuun kuultiin sitten ne arvattavat kaksi Machine Headin klassikkoa: Space Trucking ja Smoke on the Water. Ja yleisö sekosi täydellisesti. Niin täydellisesti, että tästä kokeneesta porukasta saatiin kunnon messu aikaiseksi ja yhtye takaisin lavalle.
Encore koostui todella pitkästä jammailusta versiosta vanhasta lainaklassikosta. Kyseessä on tietenkin Hush. Tässä vaiheessa kaikki vanhatkin nuortuivat kertsin rallatukseen, mutta ei siinä vielä kaikki! Finaalin huipensi, kuten muuan vanhempi herrasmies niin kauniisti meille osuvasti lausui, Black Night.
Deep Purple on henkilöstövaihdoksistaan ja lukuisista vuosistaan huolimatta rautaisessa vedossa. Tämä oli eittämättä yksi parhaista keikoista, joita olen pitkään aikaan nähnyt, ja olen nähnyt muutamia vallan mainioita. On todella ilo todeta, että noin ne vanhatkin jaksavat ottaa homman tosissaan joka kerta, ja aina kun on tarvis. Erinomaista.
Koko settilista täältä.
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Keikka-arvostelu: Hasse Walli Varissaaressa
Näin hiljattain kaupungilla mainoksen: Rock&Food -tapahtuma Kotkan Varissaaressa, pääesiintyjänä Hasse Walli. Oikeasti!
Sinne oli pakko mennä. Teille, jotka putositte kärryiltä, suosittelen hyllystäni löytyvää Appe Vanajaksen kirjaa Hehkuva kitara. Se on Hassen elämänkerta nimittäin.
Hasse Walli on aloittanut 1960-luvulla Suomen ensimmäisen aallon rautalankayhtyeissä, mm. The Typhoonsissa, Islandersissa ja myöhemmin Jormasissa (kysykää isältänne jos lyö tyhjää!). Hasse hankki Briteistä bluesvaikutteita, jotka tulivat esiin mm. Blues Sectionissa. 1970-luvulla mies soitti mm. Paroni Paakkunaisen unisonossa ja tietenkin vuosikymmenen legendaarisessa proge-suunnannäyttäjässä Piirpaukessa. Kotka-teemaan sopivasti hän oli perustamassa taistolaishengessä Punainen lanka -yhtyettä. Kun nämä setit sitten kuivuivat kasaan Walli lähti Afrikkaan. Siellä syntyi monenlaista, mutta jälkipolvien on etenkin syytä tuntea Senegalilaislähtöinen ja -vaikutteinen Asamaan (eli taivas).
Kaiken tämän ohella Walli on kuitenkin pysynyt kiinni myös siinä musiikissa, joka hänet sai aikanaan polvilleen. Tämä on blues-rock Jimi Hendrixin tyyliin soitettuna. Ja tätä musiikkia hän nyt oli Varissaareen tullut soittamaan.
Hasse soitti yksin, ilman taustaa, mikä toi todella raa'alla tavalla bluesin sydämen esiin. Vaikka soittimena oli Fender Stratocaster Englin styrkkarin läpi, oli soitannassa ja laulussa sitä deltabluesin alkukantaisuutta, joka vain vetoaa meihin bluesjamppoihin aina.
Biisit olivat pääsääntöisesti vanhoja bluesstandardeja, mikä ehkä vähän jäi alkuun minua hämäämään, sillä eihän kaveri ole Chicagosta. Tämä onkin se yksi ja suuri ongelma bluesissa nykyään. Se on pitkälti historiaa ja entistä musiikkia; bluesin koti on tätä nykyä Yhdysvaltain National Archives.
Silti täytyy todeta, että kitaran kanssa Walli on vähintäänkin yhtä mestarillinen kuin pikkuveljensä, surullisen hahmon proggari, Pete Walli.
Kun Walli sitten keikan loppua kohti nosti tehoa, Voodoo Chile (Slight Return) ja Hey Joe -kappaleilla, on todettava, että tuskinpa Suomesta paljoa sielukkaampia Henkan lainaajia löytyy, kuin tämä Henkan Kultsalla aikanaan nähnyt veteraani.
Tämä oli kitaristin keikka, ja varmaan yleisön onnellisimpia olivat kitaristit. Seurueeni keikka jätti nimittäin selvästi kylmemmäksi, mutta minkäs teet, kun on suru puserossa ja kitara laulaa!
Sinne oli pakko mennä. Teille, jotka putositte kärryiltä, suosittelen hyllystäni löytyvää Appe Vanajaksen kirjaa Hehkuva kitara. Se on Hassen elämänkerta nimittäin.
Hasse Walli on aloittanut 1960-luvulla Suomen ensimmäisen aallon rautalankayhtyeissä, mm. The Typhoonsissa, Islandersissa ja myöhemmin Jormasissa (kysykää isältänne jos lyö tyhjää!). Hasse hankki Briteistä bluesvaikutteita, jotka tulivat esiin mm. Blues Sectionissa. 1970-luvulla mies soitti mm. Paroni Paakkunaisen unisonossa ja tietenkin vuosikymmenen legendaarisessa proge-suunnannäyttäjässä Piirpaukessa. Kotka-teemaan sopivasti hän oli perustamassa taistolaishengessä Punainen lanka -yhtyettä. Kun nämä setit sitten kuivuivat kasaan Walli lähti Afrikkaan. Siellä syntyi monenlaista, mutta jälkipolvien on etenkin syytä tuntea Senegalilaislähtöinen ja -vaikutteinen Asamaan (eli taivas).
Kaiken tämän ohella Walli on kuitenkin pysynyt kiinni myös siinä musiikissa, joka hänet sai aikanaan polvilleen. Tämä on blues-rock Jimi Hendrixin tyyliin soitettuna. Ja tätä musiikkia hän nyt oli Varissaareen tullut soittamaan.
Hasse soitti yksin, ilman taustaa, mikä toi todella raa'alla tavalla bluesin sydämen esiin. Vaikka soittimena oli Fender Stratocaster Englin styrkkarin läpi, oli soitannassa ja laulussa sitä deltabluesin alkukantaisuutta, joka vain vetoaa meihin bluesjamppoihin aina.
Biisit olivat pääsääntöisesti vanhoja bluesstandardeja, mikä ehkä vähän jäi alkuun minua hämäämään, sillä eihän kaveri ole Chicagosta. Tämä onkin se yksi ja suuri ongelma bluesissa nykyään. Se on pitkälti historiaa ja entistä musiikkia; bluesin koti on tätä nykyä Yhdysvaltain National Archives.
Silti täytyy todeta, että kitaran kanssa Walli on vähintäänkin yhtä mestarillinen kuin pikkuveljensä, surullisen hahmon proggari, Pete Walli.
Kun Walli sitten keikan loppua kohti nosti tehoa, Voodoo Chile (Slight Return) ja Hey Joe -kappaleilla, on todettava, että tuskinpa Suomesta paljoa sielukkaampia Henkan lainaajia löytyy, kuin tämä Henkan Kultsalla aikanaan nähnyt veteraani.
Tämä oli kitaristin keikka, ja varmaan yleisön onnellisimpia olivat kitaristit. Seurueeni keikka jätti nimittäin selvästi kylmemmäksi, mutta minkäs teet, kun on suru puserossa ja kitara laulaa!
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
Uusin perheenjäseneni
Joo, kuten osa teistä tietääkin, kitarani ovat lapsiani. Vanhin, isältäni adoptoitu "vanha kunnon sormentappaja" ei oikeastaan enää ole soittokunnossa, vaan viettää talon nurkassa eläkepäiviä. Onhan tuo Landolan 6-kielinen akustinen kuitenkin jo likemmälti 40-vuotias (sarjanumeroni on 244164 ja malli V-71, mutta eihän tämän tarkka ajoittaminen nyt kuitenkaan ole niin helppoa) ja siis teräskieliseksi kitaraksi todellinen ikäloppu. Tuolla halolla minä olen kuitenkin parhaat lauluni säveltänyt ja oppinut sotannan perusteet. Ah niitä muistoja.
Sitten oli tietenkin ensimmäinen sähkikseni. Isoveljeni, ja yhden idolini, Simon opastuksella joskus 1994 tienoilla ostettu hyvän vanhemman burgundin värinen japsi-stratoni, jonka avulla minustakin tuli oikein hevari. Olin tosin vielä tuolloin niin kiinni Jimi Hendrixissä ja Ritchie Blackmoressa (enkä silloinkaan pitänyt Les Pauleista), että soittamani musiikin tarpeista riippumatta oli pakko saada Stratocaster-kitara. Noh niitä se Wallin Hassekin yhä käyttää.
Myin stratoni ystävälleni, kun en sitä enää katsonut tarvitsevani. Ei ehkä ollut paras päiväni, mutta joskus on ihan hyvä putsata pöytää.
Joskus vuosituhannen taitteessa oli sitten aika päivittää settiä. Tuolloin kävin jo töissä, ja saatoin laittaa ihan oikeasti rahaa kitaraan. Näinpä päädyin radikaaleimpaan musiikilliseen ratkaisuuni, joka eittämättä on määrittänyt kaikkea sen jälkeen tekemääni: ostin seitsemänkielisen kitaran. En varsinaisesti popitellut Kornia kovinkaan paljon, mutta jostain kumman syystä baritoni b-kielen murinassa oli jotain tuttua ja turvallista. Sellainen piti vaan olla, vaikka aiheutinkin basistillemme (joka ei edelleenkään suostu soittamaan viisikielistä bassoa!) näin jatkuvaa päänvaivaa viritysten suhteen.
Toinen sähkökitarani oli näin Ibanezin musta RG7620, se perusjamppaversio firman todellisesta johtotähdestä, Universesta. Omassani taisi vielä olla DiMarzion mikit (malli siis tyyliin 2000), mutta mitkä olivatkaan, en niistä oppinut koskaan pitämään. Kitara oli nimittäin tähdätty Kornelius Kukko -wannabeille, eikä siitä saanut hyvää saundia kirveelläkään. Lo pro edge -tremolo nyt oli kuitenkin vallan mainio, ja Wizard -kaula samoiten.
Joskus vuoden 2002 tienoilla teinkin siis ainoan oikean ratkaisun, ja teetätin Suomen parhaassa soitinliikkeessä, Kitarapajalla, elektroniikkaremontin ibaani. Kaulaan laitettiin Seymour Duncanin 59 humppari ja tallaan Invader, vola ja tone säädettiin myös siten, että sain 59:n puolitettua ja tarvittaessa kokonnaan hiljennettyä Tom Morello -maisen geittailun tarpeisiin.
Viimeiset vuodet iba onkin ollut pääkitarani studiossa ja keikoilla. Kovan kulutuksen myötä se tosin pääsi varsin huonoon kuntoon (sivupolkuna todettakoon, että ainakin kertaalleen olen keikalla Voodoo Chilen aikana heiluttanut kitaraa yhdellä kädellä kammesta ilman tukea, sillä se on ROCK! Keikka oli muuten tämä:).
Pienenä mainoksena muuten: jos tarvitsette ihan sairaan hyvää kuvaajaa, ottakaa Heikkiin yhteyttä, hän hoitaa homman kuin homman. Heikki on ainoa kuvaaja, joka on saanut minut näyttämään tyylikkäältä kuvassa!
No niin, eli iba oli päässyt huonoon happeen, joten vein sen takaisin lekurille kitarapajaan, missä keppi sai monenmoista hoitoa tässä kevättalvella ja voi taas vallan hyvin.
Dead Moonin fanitukseni hyppäsi myös pari vuotta sitten uudelle tasolle, kun päätin poistaa kaupasta DeArmondin mustan Sevenstar-kitaran. Bändin kitaristi-laulaja Fred Cole on tietenkin tunnettu käyttämästään GUildin Jet Star -kitarasta suoraan 1960-luvulta. Tämän kitaran kanssa ollaan siis todellisessa "lore obscuressa". Sevenstarini oli halpa, ja päätin tehdä siitä työhalkoni, jolla voisi ilman jännitystä harjoitella elektroniikkasekoilua. Olen aimmen blogissani kirjoittanut tästä projektista, joten ei siitä sen enempää.
Kuluvan vuoden alussa mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä se kaamiva tunne, että ehkä nykyiset kitarani eivät kuitenkaan riittäisi. Halusin jotain vähän vihaisempaa; mielellään aktiivimikeillä ryyditettynä. Olin jo aiemmin miettinyt aktiivien hankkimista, mutta syystä jos toisesta tämä oli aina jäänyt tekemättä. Samalla olin todennut tarvitsevani toisen hyvän ja luotettavan kammellisen kepin keikkoja varten (en oikeasti mutta kuitenkin ;)).
Näinpä lähdin taas metsästämään.
Ensin mietin erinäisiä vaihtoehtoja moneltakin valmistajalta. Ibanezin vähääkään kelpuutettavat kepit jouduin hylkäämään yksistään siitä syystä, että jokaisessa muuten kelpuuttamassani kepissä (olivat myös vallan hyviä) oli DiMarziot alla, ja tiedän nyt jo ihan hyvin, ettei kyseinen lafka ole tehnyt yhtään minulle sopivaa kuparikelaa. Kun tämä tarkoittaa 7-kielisessä kitarassa vähintään 300 euron remonttia noin suoraan, ei kannata lähteä +1200 euron keppiä hankkimaan, hinta-laatu -suhde ei vain ole näissä kohdallaan.
Mietin tylyn näköistä Dimebag Darrell Razorback 7:aa, ja olisin kitaran varmaan ostanutkin, mutta täydellinen idiotismi esti hankinnan. Omista ja paikallisen, laadukkaan, musiikkiliikkeen parhaista yrityksistä huolimatta tätä kitaraa ei Suomeen saato. Nähtävästi se olisi pitänyt tilata suoraan tehtaalta ja tähän maahantuoja ei sitten näköjään kyennyt. Jotain uskomattoman arkaaista tässä kitarabisneksessä on vieläkin. En sitten myöskään halunnut tilata kitaraa Thomannilta, sillä soittimen takuun kanssa en lähde leikkimään.
No kun sitten juttelin edellä mainitun liikkeen herrojen kanssa, nousi esiin uusi haastaja, Schecterin C-7 Hellraiser FR. Niille, jotka eivät asiaa tunne, todettakoon Schecterin olevan osa samaa konsernia kuin ESP. Toisin sanoen kyseessä ovat jotakuinkin saman lafkan vähän eri linjan laitteet, ja omlemmat ovat tunnettuja nykyisin vallan hyvästä hinta-laatu -suhteesta.
C-7 Hellraiser on tummanpunaisen puun läpikuultava (kauppanimi värille on black cherry) perustyylikäs hevikeppi. Kepittäjille todettakoon, että siinä on seuraavat: Original Floyd Rose 7, Grover tuners, EMG 707-TW mikit (humppari ja single coil samassa), täysin muotoiltu kaula ylimmille nauhoille asti (joita on tietenkin 24). Ehkä se oli vanhan stratoni väri (olen oikeasti unelmoinut jo kohtuullisen pitkään tämän värisestä kepistä), ehkä se oli tilanteeseeni täydellisesti soveltuva tekniikka (aktiivimikit), tai ehkä älyttömän hyvä hinta (pro kitarakassin kanssa alle 1300 €), mutta tilasin kitaran jotakuinkin samalta seisomalta. Mikä parasta, tämän kepin maahantuoja saattoi myydä asenteella "tulee ja pian", sillä yksi C-7 oli jo matkalla Suomeen, ja nyt se sitten ohjattiin Eagleen.
Nyt olen taas onnellinen:
(kuva Aaro Sahari)
Lisää kuvia verkkoalbumissani!
Sitten oli tietenkin ensimmäinen sähkikseni. Isoveljeni, ja yhden idolini, Simon opastuksella joskus 1994 tienoilla ostettu hyvän vanhemman burgundin värinen japsi-stratoni, jonka avulla minustakin tuli oikein hevari. Olin tosin vielä tuolloin niin kiinni Jimi Hendrixissä ja Ritchie Blackmoressa (enkä silloinkaan pitänyt Les Pauleista), että soittamani musiikin tarpeista riippumatta oli pakko saada Stratocaster-kitara. Noh niitä se Wallin Hassekin yhä käyttää.
Myin stratoni ystävälleni, kun en sitä enää katsonut tarvitsevani. Ei ehkä ollut paras päiväni, mutta joskus on ihan hyvä putsata pöytää.
Joskus vuosituhannen taitteessa oli sitten aika päivittää settiä. Tuolloin kävin jo töissä, ja saatoin laittaa ihan oikeasti rahaa kitaraan. Näinpä päädyin radikaaleimpaan musiikilliseen ratkaisuuni, joka eittämättä on määrittänyt kaikkea sen jälkeen tekemääni: ostin seitsemänkielisen kitaran. En varsinaisesti popitellut Kornia kovinkaan paljon, mutta jostain kumman syystä baritoni b-kielen murinassa oli jotain tuttua ja turvallista. Sellainen piti vaan olla, vaikka aiheutinkin basistillemme (joka ei edelleenkään suostu soittamaan viisikielistä bassoa!) näin jatkuvaa päänvaivaa viritysten suhteen.
Toinen sähkökitarani oli näin Ibanezin musta RG7620, se perusjamppaversio firman todellisesta johtotähdestä, Universesta. Omassani taisi vielä olla DiMarzion mikit (malli siis tyyliin 2000), mutta mitkä olivatkaan, en niistä oppinut koskaan pitämään. Kitara oli nimittäin tähdätty Kornelius Kukko -wannabeille, eikä siitä saanut hyvää saundia kirveelläkään. Lo pro edge -tremolo nyt oli kuitenkin vallan mainio, ja Wizard -kaula samoiten.
Joskus vuoden 2002 tienoilla teinkin siis ainoan oikean ratkaisun, ja teetätin Suomen parhaassa soitinliikkeessä, Kitarapajalla, elektroniikkaremontin ibaani. Kaulaan laitettiin Seymour Duncanin 59 humppari ja tallaan Invader, vola ja tone säädettiin myös siten, että sain 59:n puolitettua ja tarvittaessa kokonnaan hiljennettyä Tom Morello -maisen geittailun tarpeisiin.
Viimeiset vuodet iba onkin ollut pääkitarani studiossa ja keikoilla. Kovan kulutuksen myötä se tosin pääsi varsin huonoon kuntoon (sivupolkuna todettakoon, että ainakin kertaalleen olen keikalla Voodoo Chilen aikana heiluttanut kitaraa yhdellä kädellä kammesta ilman tukea, sillä se on ROCK! Keikka oli muuten tämä:).
Pienenä mainoksena muuten: jos tarvitsette ihan sairaan hyvää kuvaajaa, ottakaa Heikkiin yhteyttä, hän hoitaa homman kuin homman. Heikki on ainoa kuvaaja, joka on saanut minut näyttämään tyylikkäältä kuvassa!
No niin, eli iba oli päässyt huonoon happeen, joten vein sen takaisin lekurille kitarapajaan, missä keppi sai monenmoista hoitoa tässä kevättalvella ja voi taas vallan hyvin.
Dead Moonin fanitukseni hyppäsi myös pari vuotta sitten uudelle tasolle, kun päätin poistaa kaupasta DeArmondin mustan Sevenstar-kitaran. Bändin kitaristi-laulaja Fred Cole on tietenkin tunnettu käyttämästään GUildin Jet Star -kitarasta suoraan 1960-luvulta. Tämän kitaran kanssa ollaan siis todellisessa "lore obscuressa". Sevenstarini oli halpa, ja päätin tehdä siitä työhalkoni, jolla voisi ilman jännitystä harjoitella elektroniikkasekoilua. Olen aimmen blogissani kirjoittanut tästä projektista, joten ei siitä sen enempää.
Kuluvan vuoden alussa mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä se kaamiva tunne, että ehkä nykyiset kitarani eivät kuitenkaan riittäisi. Halusin jotain vähän vihaisempaa; mielellään aktiivimikeillä ryyditettynä. Olin jo aiemmin miettinyt aktiivien hankkimista, mutta syystä jos toisesta tämä oli aina jäänyt tekemättä. Samalla olin todennut tarvitsevani toisen hyvän ja luotettavan kammellisen kepin keikkoja varten (en oikeasti mutta kuitenkin ;)).
Näinpä lähdin taas metsästämään.
Ensin mietin erinäisiä vaihtoehtoja moneltakin valmistajalta. Ibanezin vähääkään kelpuutettavat kepit jouduin hylkäämään yksistään siitä syystä, että jokaisessa muuten kelpuuttamassani kepissä (olivat myös vallan hyviä) oli DiMarziot alla, ja tiedän nyt jo ihan hyvin, ettei kyseinen lafka ole tehnyt yhtään minulle sopivaa kuparikelaa. Kun tämä tarkoittaa 7-kielisessä kitarassa vähintään 300 euron remonttia noin suoraan, ei kannata lähteä +1200 euron keppiä hankkimaan, hinta-laatu -suhde ei vain ole näissä kohdallaan.
Mietin tylyn näköistä Dimebag Darrell Razorback 7:aa, ja olisin kitaran varmaan ostanutkin, mutta täydellinen idiotismi esti hankinnan. Omista ja paikallisen, laadukkaan, musiikkiliikkeen parhaista yrityksistä huolimatta tätä kitaraa ei Suomeen saato. Nähtävästi se olisi pitänyt tilata suoraan tehtaalta ja tähän maahantuoja ei sitten näköjään kyennyt. Jotain uskomattoman arkaaista tässä kitarabisneksessä on vieläkin. En sitten myöskään halunnut tilata kitaraa Thomannilta, sillä soittimen takuun kanssa en lähde leikkimään.
No kun sitten juttelin edellä mainitun liikkeen herrojen kanssa, nousi esiin uusi haastaja, Schecterin C-7 Hellraiser FR. Niille, jotka eivät asiaa tunne, todettakoon Schecterin olevan osa samaa konsernia kuin ESP. Toisin sanoen kyseessä ovat jotakuinkin saman lafkan vähän eri linjan laitteet, ja omlemmat ovat tunnettuja nykyisin vallan hyvästä hinta-laatu -suhteesta.
C-7 Hellraiser on tummanpunaisen puun läpikuultava (kauppanimi värille on black cherry) perustyylikäs hevikeppi. Kepittäjille todettakoon, että siinä on seuraavat: Original Floyd Rose 7, Grover tuners, EMG 707-TW mikit (humppari ja single coil samassa), täysin muotoiltu kaula ylimmille nauhoille asti (joita on tietenkin 24). Ehkä se oli vanhan stratoni väri (olen oikeasti unelmoinut jo kohtuullisen pitkään tämän värisestä kepistä), ehkä se oli tilanteeseeni täydellisesti soveltuva tekniikka (aktiivimikit), tai ehkä älyttömän hyvä hinta (pro kitarakassin kanssa alle 1300 €), mutta tilasin kitaran jotakuinkin samalta seisomalta. Mikä parasta, tämän kepin maahantuoja saattoi myydä asenteella "tulee ja pian", sillä yksi C-7 oli jo matkalla Suomeen, ja nyt se sitten ohjattiin Eagleen.
Nyt olen taas onnellinen:
(kuva Aaro Sahari)Lisää kuvia verkkoalbumissani!
maanantai 6. heinäkuuta 2009
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Orivesi Tonight-ta!
Olen City-Hotel Orivedessä chillaamassa iltaa pois Typen tahtiin odottaen huomista. Rämä on kaunis ja mahtava, sillä niin runsaslukuisna me kirmasimme Jonin johtamine jalkapallokentällä juuri.
Aseet ja haarniskat saatiin nekin yllättävän helposti tarkastettua ja homma hymyilee.
Huomenna yhdeksän aikaan sitten pärähtää ja homma muuttuu totiseksi, kun yli viisi ja puoli sataa innokasta ottaa toisistaan tosissaan mittaa!
Aseet ja haarniskat saatiin nekin yllättävän helposti tarkastettua ja homma hymyilee.
Huomenna yhdeksän aikaan sitten pärähtää ja homma muuttuu totiseksi, kun yli viisi ja puoli sataa innokasta ottaa toisistaan tosissaan mittaa!
torstai 2. heinäkuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
