Joulun viskivalinta: Amrut Indian Single Malt

Olen 30-vuotisjuhlieni kunniaksi saanut muutaman muunkin pullon hyvää juomaa, mutta onnekseni kukaan ei mennyt siitä missä Alkon aita on matalin, vaan lahjajuomat antoivat mahdollisuuden avartaa kokemuspiiriäni. Kiitos siitä teille, joille kiitos kuuluu!

Jokin aika sitten minulle selvisi, että Intialainen viskikulttuuri on kovassa kasvussa, tuskin yllättävää ottaen huomion maan muutenkin huomattavan muutoksen ja historian. Vuonna 1948 perustettu Amrut Distilleries Bangaloresta Etelä-Intian länsiosissa on ensimmäinen hyppäykseni tämän valtavan maan tarjontaan single malt -markkinoilla. Yrityksen nimi muuten tulee mytologiasta ja tarkoittaa astiaa, joka piti sisällään elämän eliksiiriä - viskin mytologian mukainen nimi, jos mikä siis.

Kyseessä on täysin intialainen, oman maan ohrasta ja Himalayan vedestä valmistettu viski ilman ikämainintaa. Viskiä ei ole kylmäfiltteröity, mutta juoma on varsin kuulasta. Amrut tuottaa myös peat-mainintaista viskiä, mutta se jääköön tulevaisuuden tavoitteeksi!

Viskin väri on vaalean kultainen, kirkas mutta elegantin kihertävä. Klassisen highland viskin tapainen voisi sanoa. Nenässä tuntuu alkuun häivähdyksen omainen tunkkainen talli, joka kuin haamun tavoin väistyy fenolien tieltä. Tuoksu on terävä, appelsiininen lakritsa. Jossain tallin ja lakritsan välissä on selvää toffeeta, mutta sen löytämiseen minä tarvitsin avuksi ammattilaislausuntoa juomasta, ei siis turhan ilmeistä.

Maku on varsin miellyttävä, täyteläinen ja koko suun täyttävä. Sopivasti puraisua, mutta silti samettista pehmeyttä ja suoranaista makeutta. Tasapainoinen single malt siis. Mieleeni juolahtaa ensialkuun, ehkä ajankohdan huomioon ottaen, pohjoismainen vierteinen perinneolut, tietenkin sillä varauksella, että tämä on täysin kuulas. Jälkimaku käy lakritsan ja hapanleivän kautta kuivenevaan jopa hieman karvaaseen tuntumaan nielussa.

Kokonaisuus on miellyttävä, ja hippasen yllättävä. Tämä on selvästi omalaatuinen viski. Samanlaiseen en ole aiemmin törmännyt, mutta täyteläisyydessään tämä on ehdottomasti hyvä nautiskelu ja seurustelujuoma. Ei turhan vaativa, muttei liian pehmeäkään. Viski on todellakin löytänyt hyvän kodin Intian mittavilta mailta. Kuka kehtaa enää sanoa, että hyvä single malt vaatii kolean kasvuympäristön?

Supo vastaan SK

Suomen kuvalehdestä (tai kuten sitä aika ajoin kuulee tituleerattavan kuivalehdestä) voi olla montaa mieltä. Tälläkin viikolla lehdessä hehkutettiin talvisodan muistomerkin puolesta vähintäänkin mielenkiintoiseen sävyyn. Yhden asian SK kuitenkin tässä maassa hoitaa, kun ketään muutakaan ei näytä kiinnostavan: sananvapauden rakkikoiran roolin valtiokoneiston edessä. Nyt tähtäimessä on taas varsinainen jymypotti: valtion salaisen poliisin puhdistaminen.

Viikko sitten (SK 47 26.11.2010) SK:n kannessa oli otsikko Mätä Supo - Tsaarinaikainen valvontavirasto kyttää ja kiusaa omia poliisejaan. Viikon pääartikkeli käsitteli muutamia Suojelupoliisin (tai kuten sitä aika ajoin kuulee tituleerattavan Ohranan) johdossa tapahtuneita vähintäänkin oudolta kuulostavia tapahtumia. Artikkelin seurauksena Supo on tänään julkaistujen uutisten mukaan kannellut SK:sta julkisen sanan neuvostoon. Lieneekö osuneen arkaan paikkaan, vai mitä?

Nähtävästi SK on osannut odottaa jotain tällaista reaktiota salaiselta poliisilta, sillä vastaus tuli (jo ennalta) heti seuraavassa numerossa (SK 48 3.12.2010), jossa päätoimittaja Tapani Ruokasen artikkeli Supo tarvitsee puhdistusta päättyy näin:

Eduskunnan tulee perustaa selvitysryhmä ja ottaa Suojelupoliisi valvontaansa. Suomessa on aloitettava samanlaiset julkiset kuulemismenettelyt, joita on nähty Yhdysvaltain kongressissa. On toteutettava Seppo Nevalan vanha ajatus: lakkautettava Suojelupoliisi ja siirrettävä sen toiminnat muun poliisilaitoksen piiriin.

Taustalla on se ajatus, että heikot sisäministerit ja valtion ylimmän johdon rampauttamat poliisiylijohtajat eivät kykene omavaltaisesti ja todella itsenäisesti toimivaa organisaatiota valvomaan. Kyseessä on SK:n mukaan siis jatkuva uhka (ja irvikuva jopa) yhteiskunnan avoimmuudelle ja oikeusvaltiolle.

Lehden aiemmin uutisoimiin (ja siis niistä valittamiinsa) asioihin Supo vastasi näin. Kiusaamista ei tapahdu järjestelmällisesti ja kaikki asiat on käsitelty. Ruokanen kuitenkin nosti taas kerran Alpo Rusin tapauksen esiin tänään. Näinköhän joudumme odottamaan 100 vuotta, ennen kuin totuus siitä selviää historiankirjoituksen normaalin toimintajärjestyksen myötä.

Sen sijaan, että kuluttaisimme aikaamme maahanmuuttopolitiikkaan, joka kuitenkin valtiomme taloudellisessa mittakaavassa on kovin pieni asia, vaikkakin raflaava sellainen, ehdotan, että ottaisimme tämän vaaliteemaksi. Onhan tässä kyse sananvapaudesta, viranomaistoiminnan valvonnasta, ja oikeusvaltion toimintaperiaatteista.

Tällä välin suosittelen lukijoilleni (mikäli jo ette sitä ole lukeneet) maamme salaisen poliisin historiaa: Ratakatu 12. Siitä saatte edes vähän perspektiiviä siihen, miksi Etsivää keskuspoliisia ja Valtiollista poliisia ei enää ole, ja miksi minä vihaan Urho Kaleva Kekkosta.

Kalastajat teollisen murroksen väliinputoajina

Seuraa häpeilemätöntä itsemainostusta:

Suomen merimuseo julkaisee Vellamon päivänä, eli ihan pian, uuden Nautica Fennica 2009-2010 vuosikirjan. Teemana on tällä kertaa merihistorian päivistä 2009 periytynyt Merihistorian rajapintoja, joista ympäristöhistoria on yksi keskeinen. Olin ks. päivien seminaarisihteeri ja pidin graduaiheestani esitelmän lauantain historiapainotteisessa sessiossa. Nyt aiheesta sitten tulee vertaisarvioitu artikkeli ulos samalla otsikolla kuin tämä blogiposti.

Graduuni verrattuna päätin artikkeliin ottaa mukaan laajemman näkökulman sekä ajallisesti että jossain määrin myös alueellisesti. Koska ympäristöongelmien ratkaisut muuttuivat vesihallituksen perustamisen myötä Kymenlaaksossa suunnittelun osalta valtiojohtoisiksi 1970-luvulla ja koska Kymijokivarren teollisuuden syntymä liittyy pitkälti jokisuun Kotkan sahateollisuuden nousuun 1870-luvulla, oli satavuotinen rajaus 1871-1971 mielestäni sovelias. Otin tässä myös mukaan tapahtumia muualtakin kuin vain Kotkan alueelta, joskin painatus on edelleen aiempien tutkimusten perusteella saman suuntainen.

Tässä on nyt kerättynä aika iso osa minun yliopisto-opintojani: merihistorian seminaari, Suomen ja pohjoismaiden historian proseminaari ja seminaari, sekä pro gradu näin opinnäytetöinä. Sitten vielä satunnaisia pienempiä näihin liittyneitä töitä. Voinkin nyt hyvällä omatunnolla jättää tämän osan oppihistoriaani taakse, koska se on päässyt kirjoihin ja kansiin osaksi akateemista keskustelua. Tulkintani ovat viimeinkin todenteolla julkisia muiden kritisoitaviksi, ja minä olen työni tehnyt.

Mitäs sitten tutkittaisiin?

Varokaa mitä sanotte – Quis custodiet ipsos custodes?

Eli terveiset vaan sensoreille. Aiheesta lisää mm. NYT:ssä.

En tiedä oletteko seuranneet tätä Twitter-uutista, muuta syytä olisi. Britti Paul J. Chambers oli lähdössä tapaamaan naista Pohjois-Irlantiin lentokoneella tammikuussa. Matkan esti lumimyräkkä, joka sulki paikallisen lentokentän Robin Hoodin. Tästä harmistunut nuori mies (26) kertoi tapahtumasta omalla twitter-kanavallaan, jota edellä mainittu nainenkin seurasi.

Hän kirjoitti, että kentällä oli viikkoa aikaa saada (oletan paskansa sanamuodosta, mutta NYT ei sitä julkaissut) kuntoon, tai hän räjäyttää paikan sen ilmaan. Valitettavasti lentokentän työntekijä näki tämän ja teki asiasta ilmoituksen poliisille.

Nyt kaveri on työtön – hän sai tämän takia monoa – ja tuomittu uhkaavan viestin lähettämisestä. Chambersin tueksi lukuisat muut twiittaajat alkoivat tukea osoittaakseen sitten lähettää vastaavia viestejä, mutta ketään heistä ei ole vangittu tai tuomittu.

Hyberbola ja liioittelu on nyt nähtävästi ainakin Iso-Britanniassa kiellettyä, ehkä pian muuallakin. Teitä on varoitettu!

–

Tämän tekstin kirjoittajalla ei ole, eikä ole koskaan ollut minkäänlaisia väkivaltaisia taipumuksia ketään tai mitään kohtaan.

Karmea kooma

Täällä on ollut hiljaista viime aikoina, minä tiedän. Työkiireet ja muut harrastukset ovat vieneet kaiken ajan, eikä sanottavaa sitäkään ole liiemmälti ollut. Olettanen tämän olevan väliaikainen tila, joten palaamisiin.

kirjoitin muuten tämän kännykällä ja siitä tämä postin lyhyys.

Linkin Park: A Thousand Suns

Kaverini totesi Linkin Parkin luopuneen rockista ja siirtyneen kokonaan elektronisen musiikin puolelle. Bändi itse on todennut kyseessä olevan Public Enemy -vaikutteisen (ja eittämättä) progressiivisen kokonaisuuden. Molemmat ovat vallan hyviä perusteita tutustua LP:n uuteen lättyyn, sillä viimeistään nyt voidaan luopua LP.n linkittämisestä ns. uuteen metalliin. Bändin ensimmäinen levy ammensi aikanaan metallista, mutta oli silti enemmän rockmusiikin ja electronican yhdistelmä. Nyt yhtye on selvästi siirtynyt tekemään sitä, mitä se haluaa tehdä.

Minulle LP on aina, ja aloin kuunnella sitä vaiheessa, jossa yhtyettä ei paljonkaan Suomessa tunnettu, mutta pohjoisamerikkalaisissa musiikkilehdissä siitä kohkattiin. Koska teen itse tietokoneella musiikkia, yhtye edusti minulle aina sitä, mitä musiikkituotantonörttinä halusin saavuttaa, hyvää, mutta ennakkoluulotonta tuotantoa. En ole hirveä balladien ystävä, joten iso siivu LP:n musiikkia edellisiltä kahdelta levyltä on ollut minulle kohtuullisen yhdentekevää. Pidän kuitenkin tavasta, jolla Mike Shinoda ja Mr. Hahn ovat onnistuneet yhdistämään NIN:n ja muiden 1980- ja 1990-lukujen taitteen populaarikonemuusikoiden auditiivista estetiikkaa perinteisempään kitaravetoiseen populaarimusiikkiin. Lopulta on myös todettava, että Chester Benningtonin lauluääni on makean häiriintynyt. Ongelmana ovat vain olleet jotakuinkin mitäänsanomattomat sanoitukset.

Tätä taustaa vasten siis lähdin testaamaan käsityksiäni yhtyeen uudesta tuotoksesta, joka on iTunesissa saatavana muuten raidoittamattomana 45 minuuttia kestävänä kokonaisuutena. Propsit tästä, sillä sitten Crownearin kukaan ei ole tätä uskaltanut tehdä!

1. The Requiem

Tämä kahden minuutin kappale on tyypillinen tunnelmahevilevyn introraita. Ei paljoa sanottavaa, joskin levyn tunnelmaa luodaan aika seesteisissä sävyissä.

2. The Radiance

Tämä on edellisen raidan itsenäinen loppu, jossa edellisestä kehitetyn taustan päällä kuullaan Oppenheimerin kuuluisat sanat ydinpommista. Heikkoa tässä on lähinnä se, että nämä on pitänyt jakaa kahdeksi erilliseksi "biisiksi" nimen tasolla. Kyseessä on yksi intro.

3. Burning in the Skies

Modernin Kentin henkinen pehmeä konebiitti tukee kevyesti särjettyä kitaraa ja pianoa. Bennington on tässä kevyeimmillään. Sanoissakin mennään perinteisellä "meikäpoika ei ansaitse ku oon niin hajalla" -akselilla, joka on kyllä kuultu aika monta kertaa tältä bändiltä. Biisin saundi on todella pelkistetty ja Edge-henkisen kitaraväliosan jälkeen alun instrumentit jäävät pois ja ne korvaa fuzz-kitara. Tunnelma on selkeämpi kuin aiemmilla levyillä, eli sanoisin heittona, että ainakin tässä Rubinin vaikutus näkyy jo.

4. Empty Spaces

Nämä lyhyet välikkeet eivät oikeastaan ole biisejä. Aikanaan ne liitettiin edeltävään tai seuraavaan kappaleeseen, mikä pakotti kuuntelemaan niitä aina ja poikkeuksetta, jos isäntälaulu oli hyvä. Tällä tavalla ne voi ainakin ohittaa, ja tämä onkin ainoa hyvä asia, mitä tästä raidasta voi sanoa. Nomen est omen, kuten latteasti sanotaan.

5. When They Come for Me

Viimevuosien populaarimusiikissa ovat olleet pinnalla rikkinäisesti surisevat synat ja junglahtavan konemaiset biitit. Tässä on molempia. Shinodan lyriikat ovat taas sitä samaa, joskin "äidin nussija" on päässyt taa mukaan menoon, mikä sinänsä on tämän bändin kohdalla jokseenkin uutta. Ehkä lyriikoissa on aiempaan verrattuna hiukan lisää terää, mutta sanastoaan herran olisi kyllä pitänyt kehittää, jotta tämä oikeasti herättäisi. Meno on kuitenkin ihan tiukkaa ja biisin loppu, Benningtonin päästessä oikeasti ääneen ja maiseman avautuessa synaarpegioiden myötä on toistaiseksi paras hetki tällä levyllä. Edeltävä tyhjä paikka kuuluu selvästi tähän biisiin, koska sotilasmölinä palaa lopussa, tällä kertaa soveliaasti biisiä avaavana elementtinä.

6. Robot Boy

Pianointro olisi huomattavasti iskevämpi, jos sen saundi olisi jokin muu kuin vähän muutettu piano. Silloin sen sekvensoitu tiukkuus ei haittaisi, eikä sen yksinkertaisuus pistäisi korvaan. Rytmiryhmä on kuitenkin tiukka kuin Apilas konsanaan eikä laulumelodiakaan ole huono. Kyseessä ei kuitenkaan ole biisi vaan biisin kaltainen välike, sillä lisä-äänien ohella biisi ei kehity melodisesti mihinkään. Sama groove ja melodia jatkavat neljän ja puolen minuutin ajan. Tyypillinen electronicabiisi siis, tehdään idea ja lisätään siihen kamaa, tällä kertaa mm. NIN-henkistä huutokakofoniaa ja RAtM-henkistä rikkonaista whammy ulinaa. Ihan jees, muttei mitään olennaista.

7. Jornada del Muerto

Edellisestä livahtaa liikkeelle lyhyt lirautus, jossa on toistaiseksi paras synaliidi, sekä maukuvan saundinsa, että melodiansa puolesta. Sfääri on puhdasta Pink Floydia.

8. Waiting for the End

Ensimmäistä kertaa tällä levyllä biisissä on ensimmäisestä sekunnista lähtien menoa ihan huolella. Shinodakuoro junnaa meininkiä ja rummut pumppaavat. Bennington kertoo tuntemuksistaan ja hommasta tulee saundillisesti mieleen Madonnan Ray of Light - ei siis huono homma ollenkaan. Toinen säkeistä tuo suorastaan Muse-maisen tunteen (sitä vanhempaa). Mielikuvat ovat kuitenkin lyyrisesti latteita ja tyypillisiä. Kitarat ja synat toimivat kuitenkin, joten nyt ollaan turvallisesti LP:n ydinosaamisalueella.

9. Blackout

Ensikuulemalla tämä oli mielestäni levyn paras laulu. Marssirumpu, fuzzbasso ja tyylikkäät synat (konesäkkipilli ja pseudosähköpiano) avaavat tien pelkistetylle teknobiitille, jonka päälle Bennington huutaa. Tämä on aina ollut sitä parasti LP:tä. Äänimaisema on todella pelkistetty, eikä bändin vanhoista nyky-nyky-tempuista ole tähänkään mennessä tietoakaan. Homma on siis selvästi uudistunut tällä osalla. NIN-väliosa™ on hauska joskaan ei tietenkään tarpeellinen. Mutta ainahan pauke on hyvä viedä niin sanotusti loppuun. Kolmen minuutin jälkeen lähdetään uuteen nousuun pianon ja Benningtonin johdattamana. Lopun äänifragmentaatio on siisti.

10. Wretches and Kings

Laulun alussa on Fear Factoryn kulta-ajan mieleen tuoma luddiittimetafora. Tämä ennakoi jotakuinkin biisin tiukinta ja vihaisinta laulua. Jos jätkät ovat puhuneet suhteestaan Public Enemyyn, niin tässä ne vaikutteet sitten näkyvät. Synahihat, kitaravinkuna, tiukan konemainen luuppaus ja breikit ovat puhdasta 1990-luvun taitteen länsirannikkoa. Toinen saundipuolen selvä vaikute on sitten saman aikakauden industrialtekno. Levyn energisempiä raitoja ja nyt viimeinkin päästetään Mr. Hahnkin vauhtiin, ihan biisin lopussa.

11. Wisdom, Justice, and Love

- Onks tää LBJ - etsi viite ja tee analyysi. Kasvaa raketin pauhun ja synajousten myötä avaruuskoneeksi. Sanoma on laina ja niin kaikesta näppäryydestä huolimatta on tunnelatauskin.

12. Iridescent

Pianoballadista tulee isona euroteknohumppa. Do you feel cold and lost in desperation? No, en. Tämä on sitten sitä turhinta LP:tä. Edes kolmen minuutin kohdalla johdon ottava Edgekitara ja harmoninen futiskuoro, eivät tätä latteutta pelasta.

13. Fallout

Mä pelasin tätä tietokonepeliä ja sen jatko-osia. Ne olivat hyvää kamaa. Tämä synaan nojaileva vocoderväliraita ei.

14. The Catalyst

Intron väkä-väkä-intro ja sen päälle lähtevä huuto tuovat vanhat ajat mieleen. Toistaalta tästä tulee edellisen biisin hittibiisi mieleen. Siis jos se biisi olisi vedetty kasarikoneen läpi, Whoah. Biisistä ei kuitenkaan tule vanhan kaltaista, sillä tässä suhteessa tämä on ihan uutta LP:ltä. Biisi kasvaa Eurotekno synan kautta jumittavaksi teknosahaukseksi. Ongelmana tällaisessa kamassa on vain se, että biisi ei kehity mihinkään - ja tämä on levyn pisin kappale. Lopun pianovetoinen variaatio herkkine vokaaleineen ja siitä lähtevä nousu ovat niin ennalta-arvattavat, että tullessaan ne tuottavat lähinnä mielipahaa. Henkilökohtaisena kommenttina todettakoon, että rumpujen virvelisaundi on tuotettu tahdittoman pinkeäksi. Samalta kama kuulosti eurometallissa vuonna 1997.

15. The Messenger

Levyn lopettaa akustinen balladi. Kitara ei kuulosta Cashilta, mutta ei kuulosta laulukaan. Piano ei tällä kertaa pelasta balladia, mutta auttaa kovan äänimaiseman kanssa kummasti. Silti tämä on sanomaltaan rehellisin ja todentuntuisin kappale koko levyllä. Ei si tosin siitä hyvää tee.

Olen valmis antamaan jokaiselle Rick Rubinin tuottamalle levylle mahdollisuuden, sen verran hyvä hänen kataloginsa on. Tosiasia on kuitenkin se, että herralla on jokaiselta vuodelta 1980-luvun puolivälistä lähtien myös näitä virkamiessuorituksia. Ongelma ei ole se, etteikö Rubin osaisi tuoda tuottamistaan artisteista esiin heidän luovimpia puolia, vaan se, ettei kaikista artisteista tällöinkään löydy poikkeuksellisia puolia.

LP:n siirtyminen elektronisempaan suuntaan on ihan tervetullut muutos, ja tälläkin levyllä oli omat hyvät hetkensä. Bändi nyt vaan on parhaimmillaan energisenä, joskin tiedän tässä olevani vähemmistössä. Suuri yleisö haluaa ns. sydäntä vääntäviä balladeita, mutta ostihan suuri yleisö - mikä se living la vida bändi oli -:kin.

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 4

On loppuarvioinnin aika.

Lähdin Taavettiin perjantaina huoltoauton haettua ylimääräisen varustuksen klo 15.11. Merikeskus Vellamon pihasta. Lauantai oli lepopäivä, joskin humoristisia vesilajeja harrastettiin. Sunnuntain aamulenkillä (n. 5 km) tuntuma oli siinä määrin hyvä, että päätin palata tuolloin. Paluu alkoi klo 15.00.

Menomatkan kesto taukoineen oli tasan viisi tuntia, eli kokonaiskeskinopeus oli aika tarkalleen 17.5 km/h. Taukoja pidin n. 30 minuuttia, jonka mukaan laskettuna ajokeskinopeus nousee lähelle 19,5 km/h. Alku sujuikin vauhdikkaasti ja ensimmäiset 25 km menin selvästi yli 20 km/h vauhtia. Takanani oli miellyttävä tuuli, enkä voinut senkään takia hidastella.

Kohdasta 23 km alkaen olin maantiellä 26, joka omien tutkimusteni ja muiden ennakkovaroitusten mukaisesti oli kapea ja jossain määrin epämiellyttävä. Tien reunassa ei mäkisissä kohdin ollut reunaviivan toisella puolen kuin 5-10 cm kaistale asfalttia ja polkea sai todellakin kieli keskellä suuta.

Perjantaina oli yhä huomattavasti liikennettä, etenkin rekkoja, joiden taakse kapealla ja mutkaisella tiellä kertyneet henkilöautot tuntuivat kaikkein vaarallisimmilta. Ne eivät havainneet rekan perässä roikkuessaan pyöräilijää ja eivät näin myöskään osanneet hakea etäisyyttä. Sanoisinkin yleistäen, että ammattiautoilijat olivat kaikkein kohteliampia ja katumaasturien kuljettajat kaikkein välinpitämättömimpiä minua kohtaan. Mennen ja tullen vain kaksi rekkaa ajoi läheltä, kun tilaa ei vain ollut, toinen suomalainen, toinen venäläinen. Olin kuitenkin varautunut tähän, ja kapeassa metsätierännissä autot kuuli aina hyvin etukäteen, jolloin saattoi painautua alas tangolla ja keskittyä pysymään omalla linjalla.

Menomatka sujui ilman hidasteita n. 35 km/h tienoille, minkä jälkeen tuli ensimmäinen, lähinnä harjoittelun luonteesta johtuva pienoisjäätäminen. Pääsin kuitenkin tasaista tahtia taukopaikalleni, 48 km kohdalla sijainneelle Pyhältön Salelle. Täällä minua odotti vedenostokäynnin jälkeen paparazziyllätys, kun kauppareissullaan eksynyt huoltoauto yhytti minut tankkaamasta.

Lähdin tauon jälkeen turhankin kovaa hyökkäämään etapin mäkisimmälle, mutkaisimmalle ja muutenkin synkeimmälle metsätaipaleelle. Välillä 48-60 km laskin arviolta menneeni noin 24 km/h vauhtia, mikä jäi varmasti reissun huipuksi vähintään 5 km matkalla ja oli tällaiseen matka-ajoon aivan liikaa. Päästyäni Etelä-Karjalan puolelle (välissä oli tällöin pätkä Kouvolaa), pidin lyhyen tauon maakuntarajalla ja jatkoin auringon laskiessa hiljalleen selkäni taakse. Tieosuudelle 60-70 km sattuivat reitin suurimmat mäet ja huomasin olevani varsin väsynyt.

Tuplasin heti energiansaantini, mikä oli helppoa energiageelien avulla. Näin saavuin 70 km merkille jotakuinkin aikataulussa, joskin nopeus oli selvästi laskenut n. 18 km/h tienoille. Saavuin näin pitkän alamäen myötä merkille ja hyppäsin Luumäen eteläpuolella hetkeksi satulasta. Olin selvästi saanut lisävoimia siitä ajatuksesta, että kohta saapuisin 6-tielle ja pian matkani päähän.

Jäljellä oli paperilla naurettava 18,5 km matka. Seuraava kymppi oli kuitenkin yhtä tervan juontia. Tasaisesti harjulle nouseva 26-tie antoi paikalliselle pikkutielle, joka oli liikenteen suhteen optimaalinen, mutta maastoltaan yhtä mäkeä, suuntaan ja toiseen. Tien 3841 risteyksen ST1:n kohdalla iski epäusko, sillä tiesin edessäni olevan reitin vaarallisin osuus 6-tien reunaa pitkin. Ensimmäistä kertaa menomatkalla mp3-soittimeni pelasti minut. Sonny Crockettin teeman alkaessa pumpata korvissani totesin itsekseni: hän ei anna periksi , enkä anna minäkään.

Tunne vahvistui, kun alitin maantien ja havaitsin Google Streetview:n tiedot pahasti vanhentuneiksi. 6-tien pohjoispuolella oli juuri tänä kesänä tehty kevyenliikenteen väylä täydellisine asfaltteineen. Kun seuraavaksi retkeni teemabiisi Ride the Wild Wind pärähti käyntiin tiesin pääseväni perille. Jalat olivat kuitenkin jo kovasti hapoilla ja istuminen tuntui koko ajan vaikeammalta ja vaikeammalta. Muutama pitkä mäki tällä pätkällä kohti Risulahtea piti vetää irti satulasta ja täysin hapoille asti, mutta menin taas vauhdilla ja pääsin vimeiseen mutkaan ja kohti maaliani.

Saavuttuani hiekkatielle tiesin viimeisen kilometrin koittaneen. Tie oli kuitenkin todella paha kovaksi pumpatuille renkailleni ja viimeisessä mäessä ketju hyppäsi etukiekolta sisään. Katsoin kelloa, ja tajusin olevani lähellä tasan viiden tunnin mittaa. Äkkiä satulasta ja adrenaliinin avulla ketju takaisin ja ylämäkeen. Kun laskin alas viimeistä oikealle kaartuvaa mutkaa tiesin saavuttaneen haamuajan.

--

Palautuminen oli syytä aloittaa heti. Jatkoin tankkausta ja vedin proteiinipitoisia tuotteita heti, vaikka viimeiset kilometrit olivat suorastaan oksettaneet minua. Pulahdin melkein heti järveen saadakseni lihakset viilennettyä, ja tämän jälkeen laitoin kylmägeeliä polviin. Näin sain pahimmat hitit pois heti alkuunsa. Aloitin myös energiavarantojen täyttämisen, sillä paluu koittaisi pikemmin kuin luulinkaan.

Sunnuntain paluu alkoi kellon lyödessä kolme. Läpi illan tuuli puski minua vastaan lounaasta ollen siis sivuvastainen tai suoraan päin. Metsässä tämä ei haitannut mutta Pyhältön eteläpuolella peltoaukeilla tuuli söi tehoja huomattavasti. Alku oli kankea ja päädyin pitämään useampia lyhyitä taukoja, joskin taukojen kokonaispituus pysyi perjantain mitassa suurin piirtein.

Minulta meni tunti ensimmäiseen 18,5 kilometriin, eli perjantain 70 km merkille. Tämän jälkeen synkkä metsätaival oli vastakkaiseen suuntaan huomattavasti helpompi. Siinä missä perjantaina oli tuntunut siltä, että vietän kaiken aikani ylämäissä, nyt fiilis oli paljon tasaisempi ja pitkät alamäet siivittivät minut hyvään vauhtiin. Ajoin seuraavat 10 km 20 km/h vauhtia ja saavuin lähes aikataulun mukaisesti Pyhältöön. Pidin vähän lyhyemmän tauon ja laitoin kylmägeeliä polviin ja sääriin, jotka olivat alkaneet ilmoitella itsestään matkan aikana.

Matka täältä Haminaan ja Helsingintien risteykseen n. 25 km oli varsin huomaamaton. En sipannut yhtä pahasti kuin tullessa, mutta pikku hiljaa vauhti alkoi hiipua. Kova tuuli teki pariin otteeseen pitemmistä ylämäistä yhtä tuskaa ja jouduin hetkittäin nousemaan satulasta tangolle.Olinkin näin 26-tien päätyttyä Haminan palokunnan nurkalla n. 3 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Ikiaikaisten sukumaiden läpi pyyhältäessäni tuntui varsin hyvältä, mutta sitten saavuin Saksalaan. Olin taas ottanut kiihdytetyn energiatankkauksen käyttöön, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että yksikin geelisiemaus tai patukan pala ja mies on tien sivussa kontallaan. Noustessani pitkää mäkeä Ristinkalliolle tehoni tipahtivat. Seinä nousi pystyyn.

Himmailin alas Otsolaan ja saapuessani 10 km merkille Karhulan itäpuolelle olin aivan piipussa. Olin selvästi 10 minuuttia aikataulusta jäljessä ja hyydyttelin Helilän läpi Korkeakosken haaralle. Bruce Springsteen kuiskali korvaani:

You can call me Joe
Buy me a drink and shake my hand
You want courage
I'll show you courage you can understand
Pearl and silver
Restin' on my night table
It's just me Lord, pray I'm able

Darlin' with this kiss
Say you understand
I am the nothing man
I am the nothing man

Olin lopussa. Mutta pomo ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Yhdeksästä sadasta seitsemästäkymmenestä viidestä kappaleesta koneeni päätti arpoa seuraavaksi laulun Lonesome Day:

Better ask questions before you shoot
Deceit and betrayals bitter fruit
It's hard to swallow, come time to pay
That taste on your tongue don't easily slip away

Let kingdom come I'm gonna find my way
Through this lonesome day

Sain uutta virtaa ja pistin suuremman välityksen silmään, oli aika taistella, yksin kohti kotia. Näin pääsin Kyminlinnaan asti. Täällä tuuli yhytti minut uudestaan, eikä edes brutaalista death metallista ollut minua siivittämään. Laskin hitaasti, jalat löysinä ja etureidet tulessa kohti Langinkosken haaraa ja Sutelaa. Ajattelin, että tämäkö oli viimeinen hurraani. Kello kävi vähiin ja tiesin nyt, etten ehtisi itselleni perjantaina asettamaan viiden tunnin aikarajaan.

Kavutessani kohti Pirosenvuorta kello löi kahdeksan, se oli siinä. Tällä hetkellä Dance on the Graves (lil'siztah') hyökkäsi kuulokkeisiini. Ei ei se tässä ole ajattelin. En ehkä päässyt haamuaikaan, mutta ilman loppukiriä en luovuttaisi. Isompaa välitystä vaan alle ja jalat pyörimään.

Viimeiset kaksi kilometriä tulin kovempaa, kuin ikinä ennen. Vedin tasaisella pyöräni toiseksi suurimmalla välityksellä hurjaa haipakkaa. Paha olo, poltto jaloissa, tärinä käsissä ja kyyneleet silmissä - mikään ei minua estänyt, sillä korvissani soi vain:

Shout, shout, let it all out
These are the things I can do without
So come on, I'm talking to you
So come on.

Tuulispään lailla saavuin kotipihaan ja heittäydyin nurmelle makamaan. Sydän takoi rinnassa ja hengitys rahisi, mutta minä olin perillä.

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 3

Lähtö on lähellä. Osa tavaroista on ulkoistettu autokolonnaan, pyörä on rassattu ja rasvattu eilen torstai-iltana ja reppu on pakattu. Matkamusiikin kuunteluun on soitin pakattu minigrippussiin kosteutta torjuen, sillä pussi on pyöräilypaidan takataskussa (repun alapuolella). Kuulokkeet ovat urheilumalliset korvapidikkeillä. Niissä on vähän heikompi äänenlaatu, mutta kerrankos tuo menee. Kuulokejohdon kiinnittimen saa sopivasti kypärän hihnaan kiinni, jotta pysyvät myös mukana menossa.

Tänään on ollut ohjelmassa venyttelyä, tankkausta ja mielikuvaharjoitteita. Reittikartta tosin unohtui aamun hässäkässä kämpille, mutta onneksi tukiosasto sai senkin kärrättyä lähtöviivalle ajoissa. Ei kai tässä muuta voi todeta kuin, että kantti on kova ja tahto luja. Taavetissa tavataan!

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 2

Lähdön hetki on pian ja onkin aika käydä varusteita ja muuta olennaista läpi.

Hankin tätä reissua silmällä pitäen, mutta aivan yhtä lailla syksyn pimeneviin iltoihin uusia valoja. Etuvalo minulla onkin jo hyvän aikaa ollut, mutta hoidin toisen ihan vain varmuuden vuoksi. Lisäksi hankin pienen, LED-takavalon. Se on kätevällä tarranauharipustuksella laitettavissa kätevästi osoittamaan taakse ja täyttää tällaiselta Suomessa edellytetyt vaatimukset. Täältä kannattaa muuten kerrata vähän ohjeita ja sääntöjä pyörällä liikkumiseen (ja pyöräilijöiden liikenteessä huomioimiseen). Tällä retkellä on sen verran huolella maantieosuuksia, että näkyminen on syytä ottaa oikeasti vakavasti.

Hoidin sitten myös pyöräilypaidan, -housut ja uudet tekniset sukat. Vaikka tämä kuulostaa taas ihan turhalta miehistelyltä (eittämättä se sitä lieneekin), niin täytyy tässä todeta, että nuo vermeet päällä on todella miellyttävä ajaa vähän pitempiä lenkkejä. Ei ongelmia hiertymisten ja rasitusvammojen kanssa.

Otan tietenkin mukaan kuminpaikkaussarjan (avaamaton), varasisäkumin, rengasraudat, hyvän pumpun, hommaan sopivia työkaluja, ratasöljyä, sekä pienet muovikäsineet korjaustöitä varten (eivät mene kädet öljyyn!). Viimeisen vinkin opin Selinin kaksikolta Tourilta!

Nestettä pitää tietenkin juoda ja energiaa saada. Tätä silmällä pitäen sovitin juomareppuni sisuksen rinkkani sellaista varteen suunniteltuun taskuun. Kolme litraa vettä letkussa aivan leuan alla, helpottaa perusnesteytystä tiellä. Näiden lisäksi laitan pyörässäni kulkevaan juomapulloon vähän tujumpaa energiajuomaliuosta. Matkassa on sitten myös erinäisiä patukoita ja energiageelipusseja. Peruskamaa siis. Tauolle olen varannut sopivaa matkaruokaa, banaania, rusinoita, pähkinöitä ja muuta sellaista.

Lopuksi matkamusaksi on valittu sopivan menevää, muttei liian tiukkaa musiikkia. Jokainen kappale saa miehen jaksamaan vielä vähän pidemmällä -tahdittomuuttaan tai tajuttomuuttaan.

Alkuviikosta on jatkettu matka-ajotuntuman hakemista ja valmistavia lenkkejä. Tunne on aika hyvä, sillä lyhyemmät lenkit menevät aika huomaamatta. Oikeastaan sitä todella syyhyää päästä tien päälle. Mikäli se on tekniikan salliessa mahdollista, koitan päivittää blogia viikonloppuna kertoakseni tuntoni Taavetista.

Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 1

Kolmekymppiä lähestyy vääjäämättä ja laiskistuminen vaikuttaa väistämättömältä. Mikä ratkaisuksi?

No vaikka omien rajojen testaaminen mielekkäästi! Olen menossa kaverin mökille jokakesäiseen tapahtumaan, jossa luvassa on huumoriurheilua ja saunomista. Autolla Kotkasta Taavettiin menee hetkessä, mistä sainkin eilen idean. Heti ajatuksen pulpahdettua päähäni tunnelma sähköistyi. Tiesin tarkoitukseni. Tämä minun olisi tehtävä! Tarkistin matkan Kotkan ja Taavetin välillä, ja siinä se oli 87,5 km.

Onhan se paljon, mutta olen aiemminkin polkenut päivän aikana jotain 70 km pituisia matkoja, eivätkä hiljattain ajamani Kotkan kierrokset (31 km) ole todellakaan tuntuneet niin pahoilta. Sitä paitsi nyt olen hionut paitsi kalustoa myös polkemistekniikkaani entisestään ergonomisemmaksi. Tänään sitten tein aamulla töihin mennessäni 15 km:n mittaisen matka-ajoharjoituksen. 19 km/h ei tuntunut mitenkään pahalta, joten kun tuosta tiputtaa vielä vähän n. 17 km/h vauhtiin, niin matkan pitäisi taittua n. 5 tunnissa ja 10 minuutissa. Siihen vielä kolmisen taukoa (pari lyhyempää vesitankkausta ja yksi ruokatauko) niin puhutaan 6 tunnin ajosta. Perillä onkin sitten järvi ja sauna valmiina.

Suunnittelin sitten reittini ja kävin vielä Google Street Viewstä katsomassa kriittiset siirtymät, pyörätiet ja taukopaikat haltuun, tein inDesignilla kartan, jossa etappipätkät näkyvät. On paljon palkitsevampaa, kun tietää, että nyt tuli muuten 60 km täyteen. Teitenkin voisin hankkia hienoja laitteita tähän hommaan, mutta ei nyt vielä sentään. Reitti on tässä:

1. Lähtö Kotkansaarelta, Merikeskus Vellamosta.

2. Kyminlinna-Karhula väli ja koilliseen kohti Haminaa.

3. Vanhaa Haminan tietä pitkin. Vähän ennen mutkaa tulee 20 km täyteen.

4. Reitti helpottuu tässä, kun siirrytään tielle 26, jota ajetaan aina Luumäelle asti.

5.-10. Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Valtaosa matkasta tehdään maaseudun ja metsän läpi vaihtelevalla, kumpuilevalla reitillä, joka kiipeää hiljalleen rannikolta salpausselälle.

11. Luumäen keskusta. Kivijärvi häämöttää oikeassa ylänurkassa.

12. Viimeinen kymppi kutostietä ja perillä ollaan!

Tällainen olisi tarkoitus siis tehdä noin viikon päästä. Seuraavassa postissa lisää teknisistä yksityiskohdista ja matkavalmisteluista.

Merenkulun turvallisuus ja alueellistaminen

HS käsitteli eilen pääkirjoituksessaan Rovaniemi on Suomen uusin merikaupunki suunnitelmia siirtää liikenteen turvallisuusviraston merellisten toimintojen ohjaus - kyllä, todella - Rovaniemelle. Tarkemmin:

Merenkulun ei pitänyt kuulua alueellistamisen piiriin, mutta kesän aikana kohteiksi on nostettu muun muassa alusrekisteri, merimiesten pätevyyskirjat, merimiesluettelo ja osa luotsausasioista. Näistä useat varustamoita, telakoita, merenkulkijoita ja tavallisia veneilijöitä palvelevat tehtävät edellyttävät laajaa merenkulun asiantuntemusta ja verkostoja sekä kontakteja. Tehtäviä ei voi hoitaa puhelimitse tai sähköpostitse. HS 1.8.2010

Suomessa on meren rantaa, on satamia ja merellisiä perinteitä, mutta ei mitään näistä Rovaniemellä. Merellisesti, joko ammatillisesti tai harrastuksenaan suuntautuneet ihmiset asuvat hekin pitkälti rannikolla. Ammatillinen asiantuntemus on todellakin keskittynyt muutamiin keskuksiin, joista hallinnollisesti merkittävin on Helsinki. Syy tähän on valtiollisen päätöksenteon keskittyminen pääkaupunkiin, ei niinkään Helsingin poikkeuksellinen merellinen kulttuuri. Silti näin vähäväkiselläkin maalla on hyvä olla hallinnollinen keskus, missä tieto ja taito ovat nopeasti saavutettavissa, eivät vain etänä.

Harva mereen sitoutunut asiantuntija on valmis pakkaamaan elämänsä ja siirtymään Lappiin. Kokemuksesta voidaan jo todeta, että näissä siirroissa käy kovin usein niin, että institutionaaliseen muistiin tulee ilkeitä katkoksia. Tietenkin, jos kaikki Trafin työntekijät olisivat yhteen ääneen vaatineet muuttoa, kun Rovaniemellä asioiden hoitaminen merimiesten, satamien ja varustamoiden kanssa kävisi niin paljon helpommin. Nyt näin ei tainnut kuitenkaan olla.

Kun lisäksi otetaan huomioon, että eritoten Suomenlahti on äärimmäiseen vilkkaasti liikennöity meri ja sellaisena kovin ahdas ja vaarallinenkin, on mielestäni kovin kummallista, että edes suunnitellaan toimenpiteitä, jotka mitenkään heikentäisivät olemassa olevaa merenkulun turvallisuuden järjestelmää. Voi tietenkin olla, että joku on laskenut koko homman ja tämä säästää ihan tolkuttomasti rahaa vaarantamatta kohtuuttomasti Itämeren ja Suomen rannikon turvallisuutta. Minä en nyt vain ihan heti tätä liikettä ymmärtänyt, sen enempää kuin HS:nkään toimittaja.

Ehkä kuulemme asiasta lisää. Välikysymystä on turha odottaa, sillä kyseessä on aivan liian pieni byroo eduskunnan ihmeteltäväksi. Ketä kiinnostaa?

Tour de Aaro

Viime viikolla sain polkupyöräni huollosta. Vanha ratsu laitettiin taas iskuun: uudet rattaat ja ketju, jarrut, renkaat, vaijerit ja säädöt, sekä mikä tärkeintä lukkopolkimet. Remontti tuli parhaaseen mahdolliseen aikaan Tour de Francen päälle. Arvatkaapa siis, mitä olen tehnyt viimeisen viikon?

Selvittelin vähän ensin tieolosuhteita ja löysin hienon 31 kilometria pitkän Kotkaa kiertävän reitin, jossa on pitkiä suoria, haastavia mäkiä, pujottelua puistossa, maisemia, vauhtia ja tunnelmaa. Todellinen Kotkan Kierros siis. Tätä on nyt tahkottu ja tullaan tahkoamaan vastedeskin. lauantain jälkeen on paukutettu 106 kilometria, parhaimmillaan hippasen yli 22 km/h keskivauhdilla. Tämä toimii ja olo on hieno. Lenkit tosin pitää ajoittaa töiden (5 tai 10 km työmatka pyörällä reitistä riippuen) ja Tourin vahtaamisen väliin.

Niin ja se Tour. Mikäli ette ole seurannut, niin oinen todeta lyhyesti, että tämä on ollut ehkä jännittävin Ranskan kierros vuosiin. Keltaisesta paidasta kilpailevat puolustava mestari Alberto Contador ja haastaja ja viime vuodenkin kakkonen Andy Schleck ovat vain kahdeksan sekunnin päässä toisistaan. Pistekilpailusta on samalla kehkeytynyt tiukka kamppailu Norjan Thor Hushovdin ja Alessandro Petacchin kesken, eroa on vaivaiset neljä pistettä. Hushovd vei paidan taas tänään polkemalla kaksi pahimman kategorian (kirjaimellisesti ylikategorian) ja kaksi vaativan kategorian vuorta kärjen kanssa saadakseen maalissa muutaman jämäpisteen ja siirtyäkseen taas johtoon. Niin ja mitä tulee vuoriin, niin taistelu pilkkupaidasta ratkeaa sekin, kuten asiaan kuuluu, viimeiseen murhaavaan Col du Tourmaletin nousuun.

Sotahuuto: sunnuntai

(tämä tuli ulos päivän myöhässä, kun en eilen illalla jaksanut)

Kuten arvata saattoi, en kirjoittanut lauantaina mitään. En jaksanut. Paahtava kuumuus, kävellyt reilut 10 km (voi olla lähempänä 15:kin), taistelut ja illan palauttava ruoka ja sauna -yhdistelmä vetivät mehut miehestä huolella. Niin energiaa kului, sillä heiluin villanutussa haarniska päällä koko päivän.

Osa taisteluista käytiin tietenkin heinäpellolla, minä kompensoin ja söin lauantain aikana 8 nappia xyzalia. Nestettäkin kului kuumuudessa koko tapahtuman ajan likemmälti 14 litraa.

Mitä tulee suorituksiin, niin voin ilokseni todeta, että viime vuoden pettymys on pyyhitty pois. Ryhmämme toimi hyvin, tiiviisti ja pääsääntöisesti järkevästi. Pariin otteeseen jopa nerokkaasti. Oli äärettömän kivaa olla mukana toimivissa älytyksissä, joissa oman puolen strategia toimi juuri niin kuin oli suunniteltu ja vastustajat ns. tehtiin.

Oma suoritukseni oli sitten kuitenkin vähemmän innoittava. Kunto ei nykyisellään riitä jatkuviin intervaleihin metsässä. Vaikka pää pysyi mukana, oli etenkin sunnuntaina havaittavissa väsymyksestä johtuvaa sakkaamista ja hitautta. Tähän olisi syytä hakea muutosta. Lenkille siis käy miehen tie, ainakin kun rakot kantapäistä ovat parantuneet. Niin, minähän aina kehun patikointisukkieni erinomaisuutta sanoilla "ei koskaan rakkoja", mutta nöyrryttäköön tässä ja myönnettäköön, että uusien marssikenkien sisäänajo jäi aivan liian vähälle, ja tulos näkyy sekä tuntuu.

Koska kovin skirmaajaryhmä (ainakin tehojensa puolesta) oli koko tapahtuman meidän armeijassamme ja epäilemättä koska oma toimintamme oli loppuun asti mietittyä, ei tällä kertaa tullut oikeastaan ollenkaan selkään tehtyjä juoksutappoja. Sain siis keskittyä omaan tekemiseen ja pysyin usein pitkään hengissä.

Tietenkin keihästaistelijan tukeminen suojaamalla kilvellä on jonkin verran yksitoikkoista puuhaa, mutta ihmeen hyvin sitä sai iloa, kun onnistui estämään varmaa rushia tai lentävää nuolta saavuttamasta meikäläisen maalin.

Muutenkin tällä kertaa oli kivaa. Pidin kypärän koko tapahtuman ajan päässä, eikä kertaakaan tullut sellaista osumaa, joka olisi jättänyt tähtiä bongaamaan. Kaiken kaikkiaan tapahtuma olikin omalta osaltani turvallinen ja miellyttävä. Kertaalleen varustusta kuitenkin todella testattiin, kun arvioin väsymystäni sunnuntaina kallion reunan väärin ja heitin ukemin näreeseen. Kanervaa ja kypsyviä puolukoita haistellessani ja taivasta näiden lävitse katsellessani saatoin kuitenkin todeta, ettei lähes (muttei aivan) nyrjähtänyttä nilkkaa lukuunottamatta vauriota ollut sattunut. Onneksi olen treenannut nuorempana kaatumistakin.

Sotahuut 2011 -suunnitelmani alkaakin siis hahmottua, mutta siitä myöhemmin lisää, kunhan ehdin palautua ja asettua taas arkeen.

Sotahuuto: perjantai

Torstaina assassiinimobiili kuoli ja suunnitelmamme räjähtivät auki. Kolmen tunnin puhelinmaratooni lukuisten ihmisten kanssa toi meille paikat Maskuun. Oma kyytini lähti kuitenkin myöhään, joten ehdin mm. tuijotella pilviä kesätaivaalla. Koska te olette katselleet pilvien tanssia?

No, pääsimme matkaan iltaseitsemän jälkeen, mikä tarkoitti saapumista linnavuoren varjoon myöhään illalla. Stressi alkoi nousta, miekka ei mennyt tarkistuksesta läpi. Vuoden 1994 miekkailun SM-kisat muistuivat mieleen. Tähänkö tämä taas kaatuu. No, ei! Keräsin itseni ja lähdin hotelliin valmistautumaan tulevaan, taistelun täyteiseen päivään.

Huomenna on kuuma, haarniskassa tai ilman.

Ei tämä ole kasaria

Kuuntelen Spotify-radiosta pelkästään kahdeksankymmentäluvun musiikkia juuri nyt. Yhtäkkiä kuulokkeista rävähtää nykymetallia. Mainos - ajattelen ja jatkan hetken, mutta mainosta ei tule, tykitys vain jatkuu. Käännän Spotifyn puolelle ja yllätys on varsin suuri. Bullet For My Valentine paukuttaa huolella, eikä siinä mitään, mutta kun tämä ei todellakaan ole kasaria, ei sitten mitenkään.

No, wikipediaan tarkistamaan, ja sieltähän se löytyy. Nimibiisi Scream Aim Fire, vuodelta 2008. Jostain kumman syystä tuossa on nyt tapahtunut 28 vuoden aikasiirtymä. Spotify käyttää Gracenotea, missä tämä on kyllä ihan oikein ajoitettu. No, näköjään edes 1980-luku ei ole turvassa metal corelta.



Bullet For My Valentine oli edellä aikaansa?

Sama kuvan kanssa:

Ei, ei ole.

Bon Jovi kuulostaa Kinkulta

STS hoitaa homman.

Ruorijuopumuksen sävyerot

Tiistaina ministerit Brax (vihr), Holmlund (kok) ja Vehviläinen (kesk) perustivat työryhmän miettimään ruorijuopumuksen promillerajan alentamista maantieliikenteen tasolle, 0,5 promilleen. Ruorissahan on todellakin saanut olla jo ihan mukavassa maistissa toistaiseksi.

Nyt Magnus Öster (rkp) ehdotti, että juopumusrajaa porrastettaisiin: suuret ja vaativat alukset lähelle nollatoleranssia ja pienemmät löysemmin. Asiaa käsitteli HS artikkelissaan Rkp haluaa porrastaa ruorijuoppouden rajat. Öster toteaa haastattelussa mm.:

Pääpointtimme on saada ruorijuopumuskeskusteluun lisää nyansseja eli saada ihmiset ymmärtämään, että joidenkin venetyyppien kohdalla rajojen on oltava tiukemmat kuin toisilla.

sekä

Olisi järkevämpiäkin tapoja käsitellä asiaa kuin säätää pelkästään yksi ruorijuopumusta mittaava taso.

Merkittävä enemmistö ruorijuopumuksista tapahtuu pienillä veneillä siviililiikenteessä. Ammattimerenkulun puolella erinäiset suojamekanismit ja tapakulttuuri ovat olleet ammatillisen kehityksen myötä jo hyvän aikaa liikkumassa kohti turvallista merenkulkukulttuuria. Viinalla läträäminen on mitä suurimmassa määrin amatöörien puuhastelua ja juuri tähän juopumusrajan selvä alentaminen tähtää. Maanteiltä tuttu ajatus "jos otat, et aja" tulisi näin myös meriliikenteen kattavaksi määritteeksi.

Palautan tässä mieleenne, että suurin osa humalahukkumisista tapahtuu soutuveneellä, jolloin mitään promillerajoja ei ole. Olkoonkin niin, että mielestäni ihmisellä pitää olla oikeus juoda itsensä känniin ja hukuttautua, jos niin katsoo haluavansa tehdä. Toista ihmistä ei kuitenkaan saa asettaa vaaraan ja aluksen päälliköllä on aina täysi vastuu matkustajistaan, oli kyseessä sitten soutuvene tai laiva.

Silti minun on kovin vaikea ymmärtää tätä Österin avausta asiassa. Yritetäänkö tässä nyt puolustaa pikku pöhnässä purjehtimista, vai mistä oikein on kyse?

Studion kätköistä: Kun et vaan osaa

Viikonloppuna electronicayhtyeemme Clockwork Overkill kokoontui tekemään musiikkia. Paikan päällä syntynyt kappale rakentui tyylikkään groovaavien akustisten melodioiden varaan. On totta, että basistin säveltämä riffi (jonka kitaristi joutui soittamaan!), oli tuoreeltaan haastava, mutta onneksi nykytuotantovälineet mahdollistavat mutkattoman leikkaa-ja-liimaa -tuotannon meille vähemmän lahjakkaille. Tosiasiahan on se, että musiikkia tehdään kovalla huijausasteella. Siitä tämä seuraava kuva todisteeksi:

Yhden kertosäkeen lukuisat otot matriisissa (kuva: Aaro Sahari)

Saadaksemme aikaiseksi yhden toimivan oton biisin tähän osaan, soitin kitaraa 11 ottoa, joista tuo sitten kursittiin kokoon. Tästä oppineina nauhoitimme sitten sunnuntaina 12-kielisen soinnut capon avulla kitaraa aina välillä virittäen. Kun sitten yksi sointu oli vielä tämän palapelin jälkeen "löysä", se korjattiin flex time -editorilla tiukemmaksi. Tämä myös kannatti, koska biisistä on tulossa todella rautainen.

Mopolla pääsee ja Logic korjaa!

Lisäys edelliseen

HS 3.6.2010:

LYHYESTI
Kaksi hukkui veneen kaaduttua Kallavedellä

Kuopio. Kaksi keski-ikäistä kuopiolaismiestä hukkui veneilyonnettomuudessa keskiviikkona Kallavedellä Kuopiossa.

Pieni perämoottorivene kaatui Kumpusaaren itäpuolella sijaitsevan Lokkisaaren lähellä noin kello 15.

Vain yksi veneessä olleista kolmesta miehestä selviytyi rantaan. Pohjois-Savon poliisin mukaan miehet olivat vahvasti humaltuneita.

Juuri tästä on kyse.

Älä jätä aivoja narikkaan

Oikeasti.

Tiedän hölmöilleeni nuorempana vesillä. Tiedän aiheuttaneeni vaaraa muille, mutta eritoten itselleni. Tätä nykyä Suomessa hukkuu todennäköisimmin, jos on:

humalassa

mies

keski-ikäinen

soutuveneellä liikkeellä.

Minä jään jussina rantaan. Jääkää tekin!

Hyvä YLE!

Niin, eihän minulla tietenkään ole mitään Windows Media Playeria, sillä se on todellista roskaa. Mutta mikä onkaan YLE:n ratkaisu ongelmaani, kun ei ohjelma kuulu?

Toimiiko Windows Media Player muissa kuin Windows-koneissa?

Windows Medialle on olemassa rajoitettu Macintosh ja Unix (Solaris) -tuki. Windows Media Player on myös esiasennettuna Windows Mobile taskutietokoneissa. Windows Media on kuitenkin ensisijaisesti Windows-järjestelmissä toimiva formaatti ja esiasennettuna kaikissa Windows-versioissa Windows95:stä alkaen.
Miten toistan Windows Mediaa Mac OS X -käyttöjärjestelmässä?

Microsoftin oma Windows Media Player versio 9 on saatavilla Macintoshille. (http://www.microsoft.com/windows/windowsmedia/player/mac/mp9/default.aspx ).

Vaihtoehtoisena tapana Windows Media -tiedostojen toistamiseen Macintoshissa Microsoft suosittelee Flip4Mac -tuotetta (http://www.microsoft.com/windows/windowsmedia/player/wmcomponents.mspx ) tai (http://www.flip4mac.com ).
- YLE Elävä arkisto, haettu 31.5.2010

Oikeasti. Ensimmäinen vaihtoehtoni on siis hankkia Windows Mobile taskutietokone. Toiseksi voin hankkia täyden Winukan. No tätä olen harkinnut mutta niin paljon en halua YLE:n arkistoradiota halua kuunnella, että viitsisin ja muut tarpeet ovat toistaiseksi olleet yhtä marginaalisia. Niin ja tuo Flip4Mac minulla on mutta sehän ei YLE:n yllä esittämästä huolimatta toiminut.

Suomen valtion radio siis on näin käytännössä mikkisoftan kannalla median julkistamisessa. Ei siinä mitään, kuten olen aiemmin todennutkin, minä käytän sitä mikä toimii, mutta Media Player in siinä määrin huono ohjelma, etten siihen lähde tämän takia. YLE ei todellakaan koe tässä mitään ongelmaa?

Öljyä meressä

Pikainen päivitys aiempaan:

Kannattaa lukea tämä NYT:n artikkeli siitä, miten syvän meren öljypäästöjen vaikutuksia aletaan vasta hiljalleen ymmärtää Meksikonlahden katastrofin tutkimusten myötä.

Urheilu yhteiskunnan rehellisyyden peilinä

Seuraan kilpapyöräilyä. Niin, tuota douppaajien lippulajia tiedättehän. Seuraan muutenkin paljon erinäisiä urheilulajeja snookerista formuloihin ja muuan seikka yhteiskunnan urheiluetiikassa on alkanut vaivata minua kovasti. Tämä on jossain määrin alustavaa pohdintaa, sillä ajatukseni eivät ole kovin pitkälle vietyjä, kommentit ja kritiikki ovat siis poikkeuksellisen tervetulleita.

Doping on yhtä vanha ilmiö kuin ammattimainen kilpaurheilu. Kestävyys- ja voimailulajit ovat nykyaikaisen douppaamisen keskiössä, sillä useimmat aineet auttavat jaksamaan, kasvatamaan lihasmassa ja palautumaan kovista rasituksista. Nyt kun suurten tourien kesä on taas maantiepyöräilyssä pyörähtänyt käyntiin, on päästy huijaamisen peruskysymysten pariin. Floyd Landis paljasti hiljattain sen mikä jo oli tiedossa: hän käytti kiellettyjä aineita ja keinoja omien suoritustensa parantamiseksi kilpailuissa. Samalla Landis syytti kovin sanoin entisiä tallitovereitaan U.S. Postal -tallissa, siis Lance Armstrongia, George Hincapieta, Levi Leipheimeria ja muita maailman huippumaantiepyöräilijöitä.

Suurempaa hämminkiä nämä paljastukset eivät nostattaneet, sillä yleinen käsityshän kilpapyöräilystä on se, että kaikki niitä mömmöjä käyttävät. Tämä tulee keskusteluissa vastaan aina, kun sanon lajia seuraavani muuten. Landis menetti vuoden 2006 Tour de France voittonsa, kun ilmeni, että hänen testosteroni-epitestosteroni -suhteensa oli legendaarisen 17. etapin jälkeen epätyypillinen (raja on 4:1 ja Landisilta mitattiin 11:1). Dopingia oli siis käytetty. Valitettavasti tämä paljastus tapahtui, kuten aina, jälkikäteen kun Landisia jo juhlittiin koko kilpailun voittajana.

Sen verran aaltoja hänen tunnustuksistaan nousi, että Yhdysvaltain viranomaiset tutkivat nyt mm. edellä mainittuja urheilijoita sponsorien huijaamisesta ja mahdollisesti väärästä valastakin (mm. Armstrong on oikeudessa valalla vakuuttanut, ettei mömmöjä ole tullut otettua). BALCO-tutkimuksesta tunnettu Jeff Novitzky on jo Landisin aiheen tiimoilta tavannut. Koko juttu täällä.

Tähän on tultu. Urheilijat käyttävät mömmöjä pärjätäkseen ja saadakseen tukijoita, jotta voisivat pärjätä tiukassa kilpailussa, jäävät ennemmin tai myöhemmin kiinni vakuuteltuaan ensin pitkään syyttömyyttään, ja joutuvat lopulta tästä linnaan. Epäilemättä tämä rangaistuksen uhka estää lukuisia urheilijan alkuja tarttumasta piikkiin ja veripussiin, mutta ratkaisu se ei mielestäni ole. Niin kauan kuin menestyvät huippu-urheilijat ovat kansallissankareita ja niin kauan kuin heidän tulonsa ja harjoittelumahdollisuutensa ovat suoraan sidoksissa menestykseen, doping on osa tätä yhtälöä.

Samalla maailman suurin urheiluinstituutio, olympialaiset, porskuttaa tutun sloganinsa Citius, Altius, Fortius alla. Urheilukulttuurin keskeinen jännite onkin tuo nopeammin, korkeammalle, vahvemmin. Me vehtaamme uusia maailmanennätyksiä maailmassa, jossa suurin urheilutähti on Jamaikan juoksun ihmelapsi Usain Bolt ja jossa sellaiset nimet, kuin Sergei Bubka, Jelena Isinbajeva, Bob Beamon, sekä Michael Johnson ovat legendaarisia, koska ne edustavat juuri tuota olympiamottoa. Samalla timanttiliigat ja palkinnot rakentuvat juuri näiden yleisövetoisten suoritusten ympärille.

Toisin sanoen koko urheilukulttuuri on yhtä ennätysten metsästystä ja inhimillisten rajojen etsintää. Onko siis ihme, että ne lupaavat urheilijat, jotka ovat melkein mutta eivät aivan, niin usein sortuvat kiellettyihin keinoihin. Jos raja menestyksen ja keskinkertaisuuden välillä on hiuksen hieno ja kemiallisesti rikottavissa, käy moraalinen dilemma vallattoman vaikeaksi. Kuinka usein olette nähneet jonkun aivan keskinkertaisuuden kertovan siitä, miten doping on pahasta ja sitä pitää välttää kuten hän, joka lakaisee kulmakunnan urheilukenttää kesäisin treenien lomassa ja on Inexin varastossa illat töissä rahoittaakseen urheilu"uraansa". Ette varmaan kovinkaan usein.

Urheilun puhemiehiä ovat ne huiput, ja kovin moni heistä ei ole näitä moraalisia paineita kestänyt. Hekin ovat lopulta vain ihmisiä.

Väitänkin, että koko meidän urheilukulttuurimme on vääristynyt. Urheilijoiden niskaan ladataan tolkuttomasti paineita: roolimalli lapsille, huippumenestyjä, hyvä jätkä, puhdas kuin sairaalalaboratorio. Kuulostaako kohtuuttomalta? Ainakin minusta. Tottakai se on hienoa kun Bolt rikkoo käsityksiä ihmiseläimen suorituskyvystä ja tottakai se on hienoa, kun edellisellä etapilla murtunut kärkimies tekee uskomattoman irtioton ja voittaa vuoren ja kilpakumppaninsa. Kun seuraavan kerran näitä urheiluihmeitä jännitätte, niin kysykääpä vaan itseltänne, millä hinnalla.

Loppumattomiin meren mutaa

Meksikonlahden öljyturmaa on vatvottu mediassa tyypilliseen tapaan. Nyt alkaa ainakin täällä Suomessa näyttää siltä, että aihe on saavuttanut ensimmäisen kyllästymispisteensä. Se ei enää ole uutinen. Tämä tapahtuu aina näiden isojen onnettomuuksien kanssa.

Lopullinen arvio Deepwater Horizonin onnettomuudesta on kuitenkin vuosien ellei vuosikymmenien päässä aivan kuten Exxon Valdezinkin onnettomuudesta havaittiin. Ympäristötuhoiltaan tämä onnettomuus on kahtalainen. Ensinnäkin se vaurioittaa jatkuessaan herkkiä suistoalueita Mississippin suistossa. Näistä, ja niiden rinnalla katkaraputeollisuuden, vaurioista on paljon puhuttu viime viikkoina.

Se toinen tälle ympäristökatastrofille olennainen piirre on syvänmeren biosfäärille Meksikonlahdessa aiheutuva tuho. Aava meri ei kuulu kenellekään, mutta samalla se kuuluu meille kaikille. Olen aiemmin maininnut kalakantojen huonosta suojelustatuksesta. Kuluvan kuun alussa Yhdysvallat aloitti öljynhajoittajakemikaalien käytön osana tämän öljyvuodon torjuntaa. Kokemuksia näistä on jo Valdezin tuhojen torjunnasta, ja samoin on tiedossa, että nyt käytetyt kemikaalit itsessään ovat vaarallisia ympäristölle. Ne kuitenkin hidastavat raakaöljyn tuloa rannikolle levittämällä sen mereen, syvempiin kerroksiin.

Mitä sitten tapahtuukaan kaikelle tälle näkymättömälle öljyllä meressä? Meritoksikologi Susan Shaw (Marine Environmental Research Institute) kuvaa tilannetta tässä Timesin artikkelissa näin:

The situation in the water column is horrible all the way down. Combined with the dispersants, the toxic effects of the oil will be far worse for sea life. It’s death in the ocean from the top to the bottom.

Monenlaiset eliöt saavat annoksensa aromaattisia hiilivetyjä ja nämä pysyvät pitkään kierrossa. Pahimmillaan yhdisteet (so. myrkyt) leviävät kauas, jopa Atlantille. Katastrofi lakkaa olemasta alueellinen. Tässä piilee näiden onnettomuuksien todellinen kauheus. Tottakai öljyssä räpiköivät suulat ovat erinomaista katastrofipornoa televisioon, mutta näin annetaan taas kerran väärä kuva tämän onnettomuuden mittasuhteista. Suurin tuho tapahtuu pinnan alla, kansainvälisillä vesillä. Vastuun hämärillä rajavesillä.

Meret ovat edelleen ihmiskunnan ympäristöpiittaamattomuuden keskiössä. Ne kertovat meidän subjektiivisen hahmotuskykymme kuolleista kulmista, jotka jäävät osatta taistelussa ympäristöteoista, vastuunkannosta. Kun resurssimme ovat rajalliset, keskitymme helppoihin ja näkyviin asioihin, vaikka ne eivät välttämättä, tai useinkaan, ole niitä suurimpia. Ystäväni Michael on kirjoittanut aiheesta jo täällä. Meret nielevät kyllä saasteemme, mutta merielämä ei niinkään hyvin. Jo nyt monet kalakannat ovat kriisissä, kun samalla ilmaston lämpenemisen vaikutukset merten tilaan ovat parhaimmillaankin arvailujen varassa. Suhteellisuuden tajulle on siis taas kerran käyttöä.

Kansalaisoikeuksien puolesta

Käykääpä lukemassa: Electronic Frontier Finland (Effi) ry:n Hallitusohjelmatavoitteet

Näitä ja muutamia muita yhteiskuntamme kannalta tärkeitä asioita olisi minunkin tarkoitus näin eduskuntavaalien alla seurata. Näinköhän tulen saamaan suoria vastauksia kansanedustajaehdokkailta? Aika näyttää.

Sillä välin kannattaa ottaa kansalaisoikeuksista ja arvoista selvää.

Tänä iltana on kaikki hyvin - Danko Jones: Below the Belt

Kirjoitustauko venyi varsin mittavaksi. Taisin tehdä oman ennätykseni tämän blogin kanssa. Viimeinen kuukausi töissä on imenyt mehut siinä määrin, ettei kirjoittaminen päivän päätteeksi maittanut ollenkaan.

Sitten kuulin Dankon uutta lättyä, joka jotakuinkin nimensä mukaisesti löi vyön alle. Pakkohan siitä on siis kirjoittaa! (Spotifoi: Danko Jones)

Edellinen D.J. levy Never too Loud ei uponnut sitten mitenkään. Levy oli täynnä tylsyyttä ja turhaa filleriä jääden näin hyvin vähälle kuuntelulle. Olin jotenkin jo luopunut toivosta, mutta selvästi turhaan.

1. I Think Bad Thoughts

Avausraita on perinteistä aggro-Dankoa tyyliin älä-sä-jätkä-mulle-tuu-mä-vedän-sua-käkeen. Jos saundit olisivat säröisemmät ja tahti nopeampi, tämä olisi trash metal biisi. Danko jopa onnistuu kuulostamaan Hetfieldiltä väliosassa. Takuuvarmaa kamaa, biisin kohokohtana joko viittaus KISS:in tai F-Y-U -hook.

2. Active Volcanoes

Tämä biisi avasi silmäni. Avausriffi ja siitä käyntiin potkaiseva säkeistö ovat parasta A-luokkaa. Danko ei ehkä ole kovin hyvä laulaja, ja nyt ollaan hänen taitojensa rajalla, mutta biisi painuu mieleen alta aikayksikön ja Dan Corneliuksen jäätävä cowbell-riffi vie biisiä armottomasti eteenpäin. Tyylipuhtaasti laulu käsittelee naisen ja miehen välistä suhdetta, kuinkas muutenkaan.

3. Tonight is Fine

Tämä biisi sai kunnian toimia arvostelun otsikkona. Se on ehdottomasti tämän levyn manifesti. Introriffi on ehtaa melo-kyttäys-Dankoa ja ottaa näin paikkansa vanhojen klassikkojen Play the Blues, Sound of Love ja Forget My Name rinnalla.

Gotta learn to seize the day, so you take her to the side and say
Tonight is fine!

Biisi toimii Dankon klassisseen tyyliin tarinanomaisesti, väliosassa kerrotaan, että vahinkoa voi tulla, mutta silti pitää toimia. Ja kuten D.J. lopuksi toteaa mikä tahansa ilta toimii.

4. Magic Snake

Taas kerran ollan trash-vaihteella. Punkkia ja metallia, purkkapopkertsillä. Tämä ei ehkä ole levyn omintakeisimpia kappaleita, mutta toimii hyvin hitin jälkilämmössä ja epäilemättä myös livenä. Etenkin näissä nopeammissa ralleissa on selvää, että Cornelius luo yksinkertaisinkiin biiseihin niiden tarvitseman jännitteen, tiukan orgaanisella rumputyöskentelyllään.

5. Had Enough

Judas Priest olisi ollut ylpeä tästä introsta (elleivät sitä tehneetkin). Levy ei hidastu vaan nopeutuu ja Nyt alkaa vahvistua Dankon uusimman omintakeisuus. D.J. on kasvanut laulajana ja uskaltaa tätä nykyä mennä Ramones-henkiseen korkeaan rallatukseen, ja sehän kelpaa. Tämä biisi on nimittäin intron jälkeen puhdasta Gabba-gabbaa. Varma hitti.

6. (I Can't Handle) Moderation

Vieläkään ei höllätä vaan tempoa lisätään. Tämänkin biisin kertsi on edellisen kaltainen rallatus. Ehkä kuitenkin muutamaa piirua tylsempi ja yksiuloitteisempi. Ei huono täytebiisi, mutta täytebiisi kuitenkin. No, ok, väliosa nytkytys on ihan kova ja lopun lead on hauska.

7. Full of Regret

Mutta homma ei ollutkaan siinä. Parin kevyemmän palan jälkeen iskee levyn toinen big hitter. Biisiä kantaa alussa lehmänkelloboogie ja tiukka, heti mieleen painuva kitarariffi. Nyt ollaan taas Dankon rock-minän ytimessä. Kuunnelkaa myös tarkasti Corneliuksen virvelimeininkiä kakkossäkeistössä, rautaa.

Sometimes when I think back, I wonder where it was that I lost track
And I think of you, Who knew?

Tässäkin biisissä lauluääni on selvästi kehittynyt avoimemmaksi ja kuulaammaksi. Toimii.

8. The Sore Loser

Levy on edennyt jo pitkälle, ennen kuin ensimmäinen selvästi Acca-Dacasta vaikutteita imevä biisi iskee päälle. Tässä se kuitenkin on huutokuoroineen ja Dankon Bon Scott-maisin huudahduksin, jotka parhaimmillaan värisevät rikkonaisen falsetin rajalla. Kyseessä ei oli iso biisi, mutta taas kerra vallan sopiva valinta hittibiisin perään.

9. Like Dynamite

Danko tekee poppia! Taaskaan ei anneta periksi eikä höllätä tahtia. Corneliuksen komppikomppania puskee kellon ja virvelin kanssa ja punk-rockriffi saa jalan polkemaan. Nyt D.J. pääsee ihan oikean falskin puolelle kertsin tuplauksessa. Mikäs siinä, sillä seksistähän tässä biisissä tietenkin on kyse. Kitarasoolotkin ovat alkaneet tällä levyllä toimia, niitä on aiempaa enemmän ja ne ovat, kuten tässäkin kappaleessa, aiempaa kunnianhimoisempia.

10. Apology Accepted

Levyn loppua kohti mennään, ja vihalla. Toiseksi viimeinen ralli on täyttä viha-Dankoa. Aiemmin oli hauskaa ja ihanaa, mutta nyt bileet ovat ohi ja änkyrä niskassa.

Now see who's smiling? Me, motherfucker!

Klassinen silmä silmästä -tulkinta ihmissuhteista suoraan Jonesin teorian mukaan. Puhdasta punk-rockia.

11. I Wanna Break Up With You

Edellisen laulun tavoin nyt on tosi kyseessä. Vihan sijaan tämä on kuitenkin pohjimmiltaan Ramones-henkinen erolaulu. Ensin syljetään syyt ja sitten harmonialla viesti perille katurockin remutessa. Ei hirveän omaperäistä, mutta ihan sopivaa näin tiukan albumin lopetukseksi.

Kyllä tätä taas kelpaa kuunnella. Danko Jones on taas kerran osoittanut, miksi hän on nykyrockin eläväisempiä esiintyjiä. Musiikki on monella tapaa varsin perinteistä ja suorastaan vähä-älyistä, mutta siitä ei olekaan kyse. Bändin ilmaisutapa on siinä määrin intensiivinen, että pienetkin tarinat ja melodiat iskostuvat adrenaliinin kyllästämiksi hymneiksi. Keikka jo mielessä...

Peter Steele - In memoriam

Petteri Teräksen kunniaksi lainaan vähän hänen lyriikkaansa. Lainattu täältä, jos kiinnostaa. Kaikki lyriikat ovat teitenkin asiaankuuluvien tahojen omaisuutta, minä lainaan niitä yllä mainitusta syystä. Materiaali on rankemman puoleista, eli suhtautukaa varovaisesti.

Ensialkuun herran henkilökohtainen suosikki alkukauden tuotannosta:

Nothing can stop the pain
And nothing can stop the pain
Suffering from anxiety
Somebody somebody kill me
Somebody put me out of my misery
- Inner conflict

Klassikkomateriaalia, kuten tämä seuraavakin:

I built myself a nice little cage
With bars of anger and a lock of rage
I can't help asking Who's got the key?
When I know damned well it's me

No I ain't hinting for sympathy
I'm used to dealing with apathy
The scars on my wrists may seem like a crime
Just wish me better luck next time

So what if I died a thousand deaths
You think I'm insane but I have no regrets
One more time won't matter no question
Suicide is self expression
- Gravitational Constant: G = 6.67x10-8 cm-3gm-1sec-2

Näin. Aika synkillä vesillä soudetaan, joten otetaanpa vähän kevennystä tähän väliin.

Lies and slander in vain try to shame us
Riots, protests, violence just makes us famous

TV interviews, free publicity
Increase record sales dramatically

The left they say I'm a facist
The right calling me a communist

Hate hate hate hatred for all - one and all
No matter what you believe
Don't believe in you - and that's true
- We Hate Everyone

Ja näin, voidaankin avata ikkuna herra Teräksen sielunmaisemaan:

Yeah I know she's falling
God I know she's falling out of love,
Yeah I know she's falling
Out of love

all of the flowers
all of the flowers I gave her,
she burned them
burned them
- Burnt Flowers Fallen

1990-luvun lopussa alettiin jo selvästi keskustella iäisyydestä:

Seems three years
Though maybe four
Someone drops dead
Whom I adore
You love someone
There will be grief
The kiss of death
Lips of a thief
Goddamnit
- Everyone I Love Is Dead

Tämä trendi alkoi hallita enemmän ja enemmän vuosien vieriessä:

I have no choice: devoid of rights
So pull the plug, it's my damned life
Keep me alive to increase your bill
A Red Cross hell? - the hospital!
- Life Is Killing Me

Loppukaneettina viimeiseksi jääneen levyn nimibiisistä:

I can't believe I died last night - oh God I'm dead again
I can't believe I died last night - I'm fucking dead again
- Dead Again

ETT

Eilen oli kohtuullisen huono päivä.

Olin lähdössä tänään illalla Hampuriin ja Bremerhaveniin merimuseoita katsomaan. Enpä lähdekään. Ystäväni on kuitenkin Ranskassa jumissa, joten nyt odotetaan hänen edesottamuksiaan. Helppohan minun on täällä Suomessa olella.

Hälyn keskellä mielenkiintoisempi kysymys on se, miten tämä tapaus näkyy pohjoisen pallonpuoliskon säässä lähiaikoina. Klimatologisesti katsottuna minun Saksan matkani peruuntuminen on varsin vähäpätöinen asia.

Uusavuttomuudesta ja kulttuuriperintökohteista

Suomenlinnan, tuon maamme mahtavan maailmanperintökohteen, vaaralliset osat suljetaan yleisöltä työmaa-aidoin, jotteivat vierailijat joutuisi putoamisvaaraan bastioineilla ja makaasineillä käyskennellessään. Aiheesta kertoi tänään HS: Suomenlinnan vaarallisimmat paikat kielletään yleisöltä.

Tapauksen taustalla on, kuten artikkelissa kerrotaan, valitettava kuusivuotiaan lapsen putoamistapaus vuonna 2004 Kustaanmiekan muurilta. Suomenlinna on vaarallinen paikka. Se on linnoitus. Sen tarkoituksena on estää järjestelmällinen hyökkäys Pietariin sulkemalla Suomenlahti yhdessä Viron puolella olevien linnoitusten kanssa ja tarjoamalla satama puolustavalle laivastolle. Linnoituksissa on maailman sivu ollut korkeita vallituksia ja muita vaarallisia paikkoja, uusinakin, puhumattakaan vanhasta ja rapistuvasta muistomerkistä Venäjän historian syövereissä.

Kuten Suomenlinnan hoitokunnan suunnittelupäällikkö Heikki Lahdenmäki toteaa, ei kaikenmaailman esteitä voi pystyttää, sillä UNESCOn maailmanperintökohdesäännökset edellyttävät kohteen säilyttämisen mahdollisimman alkuperäisessä asussa. Tämän ohella kohde on tietenkin Suomen muinaismuistolainsäädännön alainen, ja kaikissa rakennus-, konservointi- ja muutostöissä viimeisen sanan sanoo museovirasto.

Olen viettänyt elämästäni helposti kuukauden tai kaksi Suomenlinnassa, päivä kerrallaan, rannalla, museoissa, teatterissa, tai usein vain nurkkia koluten. Se on kaikista maailmanperintökohteista minulle se mieluisin. Olen taskulampun kanssa mennyt jokaiseen tunneliin (jonne pääsyä ei ole estetty), ja kiivennyt lähes jokaiselle vallille. Mitään ei ole koskaan tapahtunut. Ei silloin, kun olin lapsi, eikä myöhemminkään. Miksi?

Koska minä olin aina varovainen. Vanhempani katsoivat perääni, ja opettivat liikkumaan maastossa harkiten ja ympäristöä tarkkaillen. Kun näitä retkiäni lapsuudessani tein oli isäni usein vierelläni katsomassa perääni. Tämä ei estä sitä, etteikö onnettomuuksia olisi päässyt tapahtumaan, mutta onnettomuusriski ainakin laski. Sittemmin olen vienyt tarhaikäiset veljenpoikani tutustumaan näihin samoihin, jänniin paikkoihin, eikä mitään taaskaan tapahtunut.

Kollegani esitti, että meissä suomalaisissa on tapahtunut muutos. Meistä on oikeasti tullut uusavuttomia riskinarvioinnissa. Ellei erikseen selvästi osoiteta, miksi jokin paikka, asia tai toiminta on vaarallista, jää tämän hoksaaminen liian usein tekemättä tai ainakin puolitiehen. Oman kokemukseni perusteella varsin monet ihmiset ovat myös täysin kykenemättömiä lukemaan tarjolla olevia ohjeita (tai ainakin toimimaan niissä esitetyn mukaisesti). Tieto ei kulje korvien väliin, ja kun omaa vastuuta ei ole, ei myöskään tehdä hallittua riskianalyysia tilanteesta. Vastuun sysääminen taloyhtiöiden, kunnan, valtion, tai kuten tässä tapauksessa Suomenlinnan hoitokunnan niskaan siirtää vastuunkannon muualle, muttei poista riskejä. Itse asiassa se lisää niitä, sillä hoitokunta ei voi vastata jokaisen ihmisen kyvyttömyydestä toimia asiallisesti.

Yhdysvalloista tutut varoitus- ja kieltokylttiarmadat odottavat meitä, mutta oikeasti hyödyllisempää olisi löytää (tai luoda) selvän arkijärjen (jota ennen maalaisjärjeksi kutsuttiin) ratkaisu. Jos ihmiset osaavat itse varoa, ei kylttejä edes tarvita. Miten olisi?

Norjalaiset, nuo popin uudet ruotsalaiset - Maria Mena

En juuri nyt jaksa ottaa vakavia asioita esille, sillä tulos olisi parhaimmillaankin vain puolittainen. Siksi käytän tämän hetken kehumalla hienoa musiikkia.

Kehuin tuossa hiljan uutta norjalaista yhtyettä, Donkeyboyta. Koska olen luukuttanut heitä aika paljon, päätti Spotify tarjota Artists you may like... -osiossaan vähän lisää Norjan meininkiä, tarkemmin ottaen Maria Menaa.

Hänhän lienee tuttu musiikkimediasta useimmille, sillä onhan tällä Oslolaislaulajalla tältä vuosikymmeneltä jo neljä julkaistua levyä ja muutamat hitit ovat pyörineet taajaan musiikkikanavilla (ehkä myös radiossa, mutta sitä en kuuntele).

Nyt taas osa miettii, että on se Aaro tollut ihan hulluksi ja mökkihöperöksi, kun se kunnon äijämeiningin sijaan kuuntelee vaan kevyttä teinipoppia. No, olette ehkä oikeassa höperyydestä, mutta väärässä musiikista (oli makunne millainen tahansa). Menan kappaleet ovat hyvin kasattuja, vahvasti akustispainotteisia ja näin nykylistatrendin vastaisia melodisuudessaan ja hallitussa minimalismissaan. Toisin sanoen hyvää kamaa.

Mikä minuun vetosi jo ensikosketukselta Menassa, oli hänen herkkä välitön äänensä, ja kuulkaapa! Ne listahitit eivät tuo puoliakaan hänen taidoistaan esiin, sillä sen verran hienosti hän laulaa. Kun tuottajatkaan eivät ole täysin onnistuneet pilaamaan lauluääntä liialla studiotekniikalla (kompurat, exciterit, eq:t ja muut vakiovarusteet, en nyt puhu edes digitaalisesta äänenkorkeuden korjailusta), on tätä varsin kiva kuunnella illan hämärtyessä ja auringon painuessa Mussalon taa.

Tajusin Menan tuotantoon tutustuessani myös sen, mikä useimmissa "musadiggareissa" minua on pitkään hämännyt. Kun kuuntelee kaikkea, on vaikea kuunnella mitään kunnolla, ja tällöin artistien ja yhtyeiden tuotannot kaventuvat listener's digest -tasoisiksi best of -kuvauksiksi. Teen tätä nimittäin itsekin, mutta ehkä ei pitäisi. Kun ei anna mahdollisuutta niille muille lauluille, ei oikeasti löydä yllättäviä asioita. Spotify onkin tämän takia niin tolkuttoman hieno keksintö, sillä se antaa minulle mahdollisuuden tutustua niin monen monituiseen musiikkiin kovin helposti.

Kun vain saisi tuettua artistia megalevy-yhtiöiden sijaan (ei siksi, että ne olisivat pahoja, vaan siksi, että ne ovat tylsähköjä). Kuka lähtee kanssani katsomaan Maria Menaa tai Donkeyboyta, ku tulevat seuraavan kerran Suomeen?

Ilmastotabu

HS: Väestönkasvu uhkaa ympäristöä

Niin. Kun koko ilmastonmuutos on yhä demagogien hampaissa, ja ns. ilmastoskeptikkoja löytyy joka toisesta niemestä ja notkosta, on käsittääkseni täysin mahdotonta, että puhuttaisiin ihmislähtöisten muutostekijöiden vaikutuksesta avoimesti. Silläkin uhalla, että perheelliset tuttavani vetävät huolella herneen nenäänsä, haluan puhua ihmiseläimen kollektiivisen ympäristövaikutuksen ongelmista.

Mietitäänpä niitä haittoja: lihakarja, liikenne, hiilivoimalat, kulutus, omakotitalot (etenkin huonosti eristetyt tai ilmastoidut). Mitä yhteistä näillä tekijöillä oikeasti on? No ainakin se, että niitä kaikkia käyttävät ihmiset, me kaikki 6,8 miljardia. Suomalaiset ovat tässä joukossa jo sitten varsin kyseenalaisessa seurassa muiden jälkiteollisten hyvinvointiyhteiskuntien rinnalla pahimpina resurssisyöppöinä, eikä asemaamme auta sekään, että täällä pohjan perukoilla on pakko tuottaa lämpöäkin.

Oma ilmastojalanjälkeni on valtava, vaikka olen tietoisesti vähentänyt mm. lihan kulutusta, matkustan pääsääntöisesti pyörällä, jalan tai julkisilla, sekä muutenkin harkitsen kulutustani. Asun maatilalla, yksin ja tämä on omastakin mielestäni älytöntä. Se vain on kätevää.

Yhtä asiaa en kuitenkaan ole tehnyt, nimittäin hankkinut lapsia. Kuten viittaamassani Hesarin artikkelissa samanmielinen lobbari, Optimum Population Trustin johtaja Roger Martin toteaa, "Jokainen uusi ihminen on uusi hiilen päästäjä – varsinkin rikkaissa maissa – ja uusi ilmastonmuutoksen uhri – varsinkin köyhissä maissa". Masentavaa.

Vastapuolella on kuitenkin ihan päteviä argumentteja. Ensinnäkään en näe, että minulla olisi mitään oikeutta mennä sanomaan yhtään kenellekään, ettei tämä saa hankkia lapsia. Lapset ovat nykyisellään perusoikeus kaikkialla paitsi Kiinan kansantasavallassa. Minä en ehdotakaan tuon mallin mukaisia dystopisia rajoitteita, vaan heitän seuraavan teidän naamallenne:

Miettikää vakavasti lasten hankkimista myös ekologisesti. Ja jos hankitte enemmän kuin yhden, muuttakaa muuten toimintaanne kansalaisina, kuluttajina ja ihmisinä. Opettakaa lapsillenne oikeat arvot, sillä muuten he ovat huolella lirissä, kun vuonna 2050 ihmisiä on ehkä jopa 11 miljardia maapallolla.

Musiikin merkityksellisyydestä

Näin hiljattain televisiossa norjalaisen Donkeyboy-yhtyeen ensilevyn Caught in a Life singlen Ambitions uudemman videon. Kyseessä on suuren suosion kotimaassaan saanut nuorehko pop-yhtye, jota voisi omassa viitekehyksessään kutsua uudeksi A-Haksi. Niin herrathan ovat lämpänneet edeltäjiään.

Musiikillisesti tämä yhtye kuuluu mielestäni suoraan Turkulaisen The Crash -yhtyeen kanssa kategoriaan. Kepeän haikeita, discobiitin vauhdittamia poplauluja, laulajan kimeän vaniljainen falsetti harmonioin, sekä klassisen kasareita koukkuja. Toisin sanoen juuri niitä piirteitä, joita minä joko inhoan tai joihin minä ihastun. Mitään välimuotoa ei ole, vaan tällainen tavara joko jättää kylmäksi tai vie mukanaan.

Kuten saatatte arvata, tällä kertaa musiikki kolahti oikein huolella. Voisi sanoa, että olen itsekin vähän huolestunut, sillä The Crash, joka todella on lähin viite mielestäni tälle kamalle, ei todellakaan ole minulle koskaan kunnolla pudonnut. Miksi siis donkkarit nyt Norjasta sitten?

Selkeät kasarivaikutteet on syytä tunnustaa heti ensialkuun. Tällä tarkoitan melodisuutta, äänimaiseman kuulautta, syntetisaattorivetoisuutta, sekä suoranaista sentimentaalisuutta. Levyn hitti Ambitions on selvästi vedonnut monenlaisiin musiikin kuluttajiin, mutta minua siinä puhutteli kaikessa popkeveydessäänkin Linnea Dalen kauniisti tulkitsema kertosäe:

And if somebody's going to make it
then this somebody ought to be you
And I keep telling my reflection
Ambitions are already starting to fade

Ehkä nämä nuoret norjalaiset eivät laulua tehdessään arvanneet, että heidän musiikkinsa istuisi vanhemman sukupolven kasarinostalgiaan ja kolmekymppisten elämän vakiintumisen aiheuttamaan hämmennykseen. Tiedä häntä.

Kaikille, jotka nauttivat A-Han Take on Me -hitistä, miksei muustakin kasaripopista, suosittelen tätä Norjan poptulokasta. Toimii.

Tee ympäristöteko; jätä tonnikala syömättä

Dohan neuvotteluissa oli hiljan käsittelyssä sinievätonnikalan pyyntikieltoasia. Kieltoa ajoi Monaco. Sinievätonnikala jakautuu kahteen lajiin (Atlantin eli pohjoinen ja eteläinen kaikilla eteläisillä valtamerialueilla). Molemmat on kansainvälinen luonnonsuojeluliitto määritellyt äärimmäisen uhanalaisiksi.

Japanissa juuri tämä tonnikala on mitä suurinta herkkua, suorastaan kansallinen pakkomielle. Näinpä on tuskin suuri yllätys kenellekään, että Japani lobbasi tehokkaasti tonnikalan pyyntikieltoa vastaan. Äänestystulos olikin näin 68 vastaan, 20 puolesta ja 30 tyhjää.

Japani on yksi merkittävimmistä maista globaalissa talousjärjestelmässä, eikä sitä helposti lähdetä puukottelemaan jonkun kalan takia, kunhan nyt edes lopettaisivat delfiinien ja valaiden tappamisen.

Suomessa sinievätonnikalaa ei kaupasta tai sushiravintolasta saa, sillä Japanilaiset maksavat itsensä kipeiksi tätä herkkua haaliessaan. Suomessa kuitenkin tarjoillaan tonnikalaa monessa muodossa (sashimista hiutaleisiin). Useimmat tonnikalalajit ovat kuitenkin vaarantuneita (joskaan eivät yhtä pahoin kuin sinievät). Tavallinen tallaaja ei paljoa ärhentelevälle sushimahdille maailman toisella puolella voi, mutta jotain kuitenkin:

Minä lopetan tonnikalan käytön sen kaikissa muodoissa kokonaan. Tämä on mielestäni ainoa kohtuullinen toimenpide, ja jos te teette samoin, ehkä nämä lajit voidaan vielä pelastaa.

Artikkeli aiheesta myös Helsingin sanomissa.

Oikeat työkalut oikeisiin töihin

Olen ihaillut Led Zeppelinin laulua The Battle of Evermore jotakuinkin vuodesta 1991 lähtien; siis siitä asti kun ystäväni tutustuttivat minut yhtyeen uskomattomaan äänimaisemaan. Lisäsyynä ihastumiseeni on luonnollisesti tämän laulun asiasisältö. Niin, sehän kertoo Sormusten herrasta. Kyseessä on muuten ainoa Zeppin biisi, jossa on vierailijamuusikko, erinomainen folk-laulaja Sandy Denny.

Näin esiteltynä lienee itsestään selvää, että tätäkin kappaletta on tullut harjailtua vuosien varrella. Laulussa on vain aina ollut se ongelma, että sen soittaminen leirinuotiotulkintaa paremmin on ollut jotakuinkin mahdotonta ilman alkuperäistä soolosoitinta, mandoliinia. Erinäiset kokeilemani kitaratulkinnat (6:lla ja 12:lla kielellä) ovat aina jääneet kovin valjuiksi. Näinpä totesin kerran laulajallemme, että nyt saa riittää! Tätä ei enää ilman maniskaa soiteta.

Sitten kävi niin, että yhtyeeseemme värvättiin naislaulaja. Yhtäkkiä minulle tuli sellainen tunne, että ehkä nyt vihdoinkin olisi aika hoitaa homma kotiin, oikeasti ja hyvin. Siispä lähdin etsimään itselleni oikeaa työkalua iäisyyksien taistoon.

Haaviin tarttui kokopuinen, heleä-ääninen Eastmanin mandoliini. Kokeilin kaupassa monia, mutta tässä oli selvästi sitä jotakin: harmoninen resonanssi, kuin jäähileiden tanssi pakkasyönä rantakaislikossa, kuin eteerinen hämy kuulon rajamailla, lupaus aamunkoitosta itäisellä taivaalla. Eli ihan hyvä maniska tarttui matkaan.

Kun sitten istuin alas opettelemaan ensimmäistä lauluani mandoliinilla, kävi soitto kuin itsestään. Jimmy Page ei nimittäin ollut pahemmin mandoliinia rääkännyt, eikä osannut siitä ihmeitä etsiä, ja näin The Battle of Evermoresta tuli helppo renkutus, kunhan kielet vain ovat kohdallaan. Laulun opetteluun meni tällä kertaa palttiarallaa viisi minuuttia.

Queen of Light took her bow
And then she turned to go,
The Prince of Peace embraced the gloom
And walked the night alone.

Oh, dance in the dark of night,
Sing to the morn-ing light.
The dark Lord rides in force tonight
And time will tell us all.

Oh, throw down your plow and hoe,
Rest not to lock your homes.
Side by side we wait the might
Of the darkest of them all.

I hear the horses' thunder
Down in the valley below,
I'm waiting for the angels of Avalon,
Waiting for the eastern glow.

The apples of the valley hold
The seeds of happiness,
The ground is rich from tender care,
Repay, do not forget, no, no.
Oh, dance in the dark of night,
Sing to the morning light.

The apples turn to brown and black,
The tyrant's face is red.

Oh the war is common cry,
Pick up you swords and fly.
The sky is filled with good and bad
That mortals never know.

Oh, well, the night is long
The beads of time pass slow,
Tired eyes on the sunrise,
Waiting for the eastern glow.

The pain of war cannot exceed
The woe of aftermath,
The drums will shake the castle wall,
The ringwraiths ride in black,
Ride on.

Sing as you raise your bow,
Shoot straighter than before.
No comfort has the fire at night
That lights the face so cold.

Oh dance in the dark of night,
Sing to the mornin' light.
The magic runes are writ in gold
To bring the balance back.
Bring it back.

At last the sun is shining,
The clouds of blue roll by,
With flames from the dragon of darkness
The sunlight blinds his eyes.

(Led Zeppelin, Page/Plant)

Jatkoa edelliseen

Tämä tulee ystävältäni Markolta vinkkinä. Kiitos siitä Marko.

Menkää Google Mapsiin.

Hakekaa: Rugdeveien 39, 5097 Bergen, Norja

Klikatkaa Rugdeveien 39...

ja katselkaa ympärillenne.

Google hoitaa, osa 2: suhinaa verkossa

Google julkaisi uuden toiminnon gmailin kylkeen, joka mahdollistaa kavereiden kanssa jumittamisen ja kommentoinnin. Tämän härpäkkeen nimi on Buzz. Ensikokeilullani saatoin todeta, että kyseessä on suorastaan Facebookmainen ajanhukkaustoiminto, vai ehkä jotain nerokasta...

Päätelkää itse, täällä.

Varmaa on kuitenkin se, että iso G on lähtenyt ihan huolella kalastelemaan ison F:n vesille. NYT kertoo asiasta lisää artikkelissaan.

Nyt kun ne vielä integroivat Waven suoraan gmailiin, jotta voin hoitaa kaiken antikommunikaationi helposti yhdestä paikkaa, olen onnellinen. Vai olenko?

Google hoitaa

Kuvassa on roskikseni viime kesänä. Google on saapunut kaupunkiin. Vaikka tämä on todella siistiä ja piirre auttaa ehdottomasti ihmisiä löytämään perillekin, olen myös huolestunut ihmisten yksityisyyden puolesta. No, meillä oli lukot joka ovessa jo kauan ennen Googlen ihmeellistä maailmaa.

Ivanilla kävi huono tuuri...

...tuuli uutta lunta toi.

Pihasta alkaa tila loppua ja jouduin juuri puhkomaan puolitoistametriseen pakkautuneeseen kinokseen kolmesta kohtaa reiät, jotta sain tänään sataneen lumen pois kulkuväyliltä. Saunalle ja postilaatikolle ei ollut mitään asiaa, niille johtavien reittien avaaminen saa jäädä tuonnemmaksi, sillä puolentoista tunnin ja n. 10 kuution jälkeen minun mittani tuli täyteen.

Olen virallisesti saanut tästä talvesta tarpeekseni. Luulisin vaan, ettei talvi ole vielä saanut minusta. No, tuleepahan tehtyä kokovartalokardiota päivittäin.

Valtakunta puskutraktorista.

Parhaat rummut ikinä

Olen jo jonkin aikaa työstänyt Logicin ja Superior Drummer yhteystyötä. Toontrack nimittäin esitteli plugarinsa hienompia asetuksia, joista minulle kolahti SD:n moniulostulo-optio. Kyseinen rumpusofta on nimittäin nauhoitettu levottomalla määrällä mikkejä (3 basariin, 3 virveliin, tomit erikseen yms.) ja näiden erillisten mikkisignaalien johtaminen suoraan sekvensseriin olisi todella hyödyllinen piirre, niin hyvässä kuin pahassakin.

Logic kuitenkin tuotti ongelmia, eikä homma luistanut helposti. Selvittelin asiaa ja minulle ilmeni, että ongelmaan olisi hieno tekninen ratkaisu, mutta taitoni eivät oikein siihen riittäneet.

Avukseni tuli Logic-sekvensserin käyttäjäfoorumi Logic Pro Help. Muutenkin täytyy kiittää näitä katteja, sen verran kovaa settiä foorumilta oppii. Slovenialainen kaveri, Ploki, sitten hoiti homman. Jäbä oli tehnyt jo jonkin aikaa sitten Superioriin setin, jostä löytyi kaikki.


Tässä kuvassa on mikserinäkymä, ensimmäisessä kanavassa on itse Superior ja sen perässä apukanavia kaikille "mikeille" erikseen. Sitten samaa kamaa SD:n puolelta:


Tässä on siis kaksi mikseri peräkkäin, mikä mahdollistaa sen, että syötän superiorista suoraan täyttä hönkää (unity gain) logiciin ja miksaan homman kasaan vasta siellä. Voin myös työstää yksittäisiä signaaleita superiorissa tämän omilla sisäisillä plugareilla. Kun kanavat vielä Logicissa kerää pakettiin erinäisten alibussien avulla, on tuloksena jotakuinkin oikeasti moniraitanauhoitettua rumpalia monipuolisuudessaan vastaava kokonaisuus.

Kyllä nyt taas kelpaa