Urheilu yhteiskunnan rehellisyyden peilinä

Seuraan kilpapyöräilyä. Niin, tuota douppaajien lippulajia tiedättehän. Seuraan muutenkin paljon erinäisiä urheilulajeja snookerista formuloihin ja muuan seikka yhteiskunnan urheiluetiikassa on alkanut vaivata minua kovasti. Tämä on jossain määrin alustavaa pohdintaa, sillä ajatukseni eivät ole kovin pitkälle vietyjä, kommentit ja kritiikki ovat siis poikkeuksellisen tervetulleita.

Doping on yhtä vanha ilmiö kuin ammattimainen kilpaurheilu. Kestävyys- ja voimailulajit ovat nykyaikaisen douppaamisen keskiössä, sillä useimmat aineet auttavat jaksamaan, kasvatamaan lihasmassa ja palautumaan kovista rasituksista. Nyt kun suurten tourien kesä on taas maantiepyöräilyssä pyörähtänyt käyntiin, on päästy huijaamisen peruskysymysten pariin. Floyd Landis paljasti hiljattain sen mikä jo oli tiedossa: hän käytti kiellettyjä aineita ja keinoja omien suoritustensa parantamiseksi kilpailuissa. Samalla Landis syytti kovin sanoin entisiä tallitovereitaan U.S. Postal -tallissa, siis Lance Armstrongia, George Hincapieta, Levi Leipheimeria ja muita maailman huippumaantiepyöräilijöitä.

Suurempaa hämminkiä nämä paljastukset eivät nostattaneet, sillä yleinen käsityshän kilpapyöräilystä on se, että kaikki niitä mömmöjä käyttävät. Tämä tulee keskusteluissa vastaan aina, kun sanon lajia seuraavani muuten. Landis menetti vuoden 2006 Tour de France voittonsa, kun ilmeni, että hänen testosteroni-epitestosteroni -suhteensa oli legendaarisen 17. etapin jälkeen epätyypillinen (raja on 4:1 ja Landisilta mitattiin 11:1). Dopingia oli siis käytetty. Valitettavasti tämä paljastus tapahtui, kuten aina, jälkikäteen kun Landisia jo juhlittiin koko kilpailun voittajana.

Sen verran aaltoja hänen tunnustuksistaan nousi, että Yhdysvaltain viranomaiset tutkivat nyt mm. edellä mainittuja urheilijoita sponsorien huijaamisesta ja mahdollisesti väärästä valastakin (mm. Armstrong on oikeudessa valalla vakuuttanut, ettei mömmöjä ole tullut otettua). BALCO-tutkimuksesta tunnettu Jeff Novitzky on jo Landisin aiheen tiimoilta tavannut. Koko juttu täällä.

Tähän on tultu. Urheilijat käyttävät mömmöjä pärjätäkseen ja saadakseen tukijoita, jotta voisivat pärjätä tiukassa kilpailussa, jäävät ennemmin tai myöhemmin kiinni vakuuteltuaan ensin pitkään syyttömyyttään, ja joutuvat lopulta tästä linnaan. Epäilemättä tämä rangaistuksen uhka estää lukuisia urheilijan alkuja tarttumasta piikkiin ja veripussiin, mutta ratkaisu se ei mielestäni ole. Niin kauan kuin menestyvät huippu-urheilijat ovat kansallissankareita ja niin kauan kuin heidän tulonsa ja harjoittelumahdollisuutensa ovat suoraan sidoksissa menestykseen, doping on osa tätä yhtälöä.

Samalla maailman suurin urheiluinstituutio, olympialaiset, porskuttaa tutun sloganinsa Citius, Altius, Fortius alla. Urheilukulttuurin keskeinen jännite onkin tuo nopeammin, korkeammalle, vahvemmin. Me vehtaamme uusia maailmanennätyksiä maailmassa, jossa suurin urheilutähti on Jamaikan juoksun ihmelapsi Usain Bolt ja jossa sellaiset nimet, kuin Sergei Bubka, Jelena Isinbajeva, Bob Beamon, sekä Michael Johnson ovat legendaarisia, koska ne edustavat juuri tuota olympiamottoa. Samalla timanttiliigat ja palkinnot rakentuvat juuri näiden yleisövetoisten suoritusten ympärille.

Toisin sanoen koko urheilukulttuuri on yhtä ennätysten metsästystä ja inhimillisten rajojen etsintää. Onko siis ihme, että ne lupaavat urheilijat, jotka ovat melkein mutta eivät aivan, niin usein sortuvat kiellettyihin keinoihin. Jos raja menestyksen ja keskinkertaisuuden välillä on hiuksen hieno ja kemiallisesti rikottavissa, käy moraalinen dilemma vallattoman vaikeaksi. Kuinka usein olette nähneet jonkun aivan keskinkertaisuuden kertovan siitä, miten doping on pahasta ja sitä pitää välttää kuten hän, joka lakaisee kulmakunnan urheilukenttää kesäisin treenien lomassa ja on Inexin varastossa illat töissä rahoittaakseen urheilu"uraansa". Ette varmaan kovinkaan usein.

Urheilun puhemiehiä ovat ne huiput, ja kovin moni heistä ei ole näitä moraalisia paineita kestänyt. Hekin ovat lopulta vain ihmisiä.

Väitänkin, että koko meidän urheilukulttuurimme on vääristynyt. Urheilijoiden niskaan ladataan tolkuttomasti paineita: roolimalli lapsille, huippumenestyjä, hyvä jätkä, puhdas kuin sairaalalaboratorio. Kuulostaako kohtuuttomalta? Ainakin minusta. Tottakai se on hienoa kun Bolt rikkoo käsityksiä ihmiseläimen suorituskyvystä ja tottakai se on hienoa, kun edellisellä etapilla murtunut kärkimies tekee uskomattoman irtioton ja voittaa vuoren ja kilpakumppaninsa. Kun seuraavan kerran näitä urheiluihmeitä jännitätte, niin kysykääpä vaan itseltänne, millä hinnalla.