Poliittisen lähihistoriamme suurin kipukohta

Michael Halilan erinomainen kirjoitus otsikolla Suomi on unohtanut historiansa.

Suosittelen vakavasti!

Paikannimien kansallistaminen

Kaveri vihjasi perussuomalaisten hankkeesta muuttaa Itämeren nimeä. Havainnette, että tämä esitys on tehty ennen ko. puolueen vaalivoittoa. Tavoitteena on nähtävästi parantaa "Itämeren" tilaa muuttamalla sen nimi positiivisemmaksi ja innoittavaksi. Ja tätä varten pitäisi perustaa työryhmä – meidän kustannuksellamme vielä.

Epäilemättä tämä käyttämämme nimi on menneisyyden muovaama ja sellaisena ongelmallinen. Niinhän nimet aina ovat. Niissä kulkee tavattomasti elettyä ja koettua; hyvää ja huonoa, sekä kaikkea siltä väliltä. Sitä kutsutaan historiaksi.

Jos taas halutaan perusteita historiasta, ehdottaisin Tacituksen termiä n. 1900 vuoden takaa: Mare Suebicum tai siis svaabialaisten meri. Vaihtoehtoisesti voitaisiin käyttää Adam Bremeniläisen Mare Balticum eli balttien meri keskiajalta, kuten persutkin, joskin heidän ymmärryksensä sanan etymologiasta ontuu hieman:

Liettualaiset ja latvialaisetkin saavat hyvityksen englanninkielisestä nimestä Baltic Sea ("balttien meri").

Sama historia on kuitenkin muovannut meidän käsitystämme ja termistöämme. Ymmärrettävästi tuntuu hassulta, että Suomesta lähinnä lounaaseen sijaitseva murtovesiallas (ei siis maailman mittakaavassa mikään oikea meri) on "Itä"meri, mutta maamme pitkä taival Ruotsin kuningaskunnan osana – niin siis sen itämaana – tuo tähän selvyyden, sillä onhan meri ruotsiksi Östersjön. Maantieteellisesti ihan ymmärrettävää, eikö?

Jos sitten halutaan kadottaa tällaiset historian muovaamat kulttuurillisesti latautuneet nimet kielestämme, voisimmeko muuttaa muutakin, kun eduskunta maksaa? Helsinki on selvästi jäänne ruotsalaisten kauheasta pakkovallasta, niin onhan se pääkaupunkina pelkkä pettymys (paitsi jos hevareilta kysytään). Minä ehdotan pääkaupungin nimeksi Pääkaupunkia tai, jos se kuulostaa jäyhältä, niin Valtakuntaa.

Ottaen huomioon, että persut kutsuvat englanniksi itseään nimellä True Finns, ehdottaisin pikaista pyörähdystä peilin ääreen. Veli Michael on hyvin perustein ehdottanut puolueesta käännöstä Finnish Fundamentalist Party. Kannatan.

On suorastaan masentavaa, kuinka läpinäkyvästi tässä harrastetaan banaalia SUOMALAISUUS-populismia (He-heah!). Jos tämä on siis se muutos, jota puolue aikoo ajaa eduskunnassa, voinemme odottaa seuraavasta vaalikaudesta hukattua mahdollisuutta vaikuttaa maamme asioihin. Huomattavaa muuten on myös se, ettei Soini ole tuota allekirjoittanut, vaikka olettaisi katolilaisen kannattavan uskonveljen kielellistä muotoilua keskiajan ytimestä.

Luulisi, että kansanedustajilla olisi ihan oikeaakin tekemistä!

Olen sanottavani sanonut

Siis näiden eduskuntavaalien suhteen: Finland rien point – Finland zero points!

Loppujen lopuksi kukaan ehdolla Kymenlaaksossa olleista ihmisistä ei täyttänyt vaatimuksia. Yksi ehdokas pääsi lähelle, mutta hänen puolueensa kategorinen kyvyttömyys energiapolitiikassa esti minua antamasta hänen puoleelleen tukeani. Sam Borgin mukaan vaaleissa on meillä valittava puolueitten väliltä. Minä en voi valita mitään niistä, sillä mikään maamme puolueista ei vielä aja sellaista liberaalia yhteiskuntaa, johon minä haluan uskoa. Muutamat tulevat lähelle, mutta kun niiden ehdokasasettelu täällä kaakon kulmalla on mitä on, niin ei saletisti natsaa.

Saatoin myös todeta, että vaaleissa ehdolla olleet ovat kategorisesti minua konservatiivisempia, ja vaaliasiantuntijat vahvistavat tämän suomalaisen yhteiskunnan luonteenpiirteeksi. Minä olen siis epäsuomalainen: liian liberaali.

Arcticon Companion -5378108±n mielipidettä!

Wisconsin Head Trip - poliittisen diskurssin tulevaisuus?

what's wrong

don't you sing dong ding dong

push it the phoney

hook it up and ride away

motion

can't you feel the motion

you can see right through me

we connect

you're a part of me

(Static-X: Wisconsin Death Trip)

Paul Krugman nostaa viikonlopun editoriaalissaan NYT:ssa esiin mielenkiintoisen, joskin vallan pelottavan trendin poliittisessa keskustelussa: asiaton lokakampanja hiljaisuuden savuverhona.

Ympäristöhistoriantutkimuksen perustajiin lukeutuva William Cronon on ryhtynyt poliittiseksi ja perustanut oman blogin Scholar as Citizen. Kuten viitekehyksestä saattaakin jo arvata, Cronon on liberaali ja hänen kiistakumppanikseen on päätynyt Wisconsinin republikaaninen puolue.

Cronon on blogissaan hiljattain julkaissut kirjoituksen republikaanisen puolueen sfäärissä toimivan lobbausryhmän toimista ultrakonservatiivisen lainsäädännön läpiviemiseksi osavaltion tasolla. Cronon esittää, että osavaltion kuvernööri (rep.) on tätä toimintaa tukiessaan erehtynyt paikallisesta naapuruuden ja kunnioituksen hengestä.

Puolue laukoi takaisin ja esitti Wisconsinin yliopistolle vaatimuksen julkistaa kaikki Crononin sähköpostit, joissa käsitellään ko. aihetta ja siihen liittyviä toimijoita. Cronon julkaisi aiheesta oman vastavetonsa, jossa hän avaa näkökulmaansa tämän julkistamisvaatimuksen taustoihin.

Krugman kirjoittaa samasta aiheesta mielipidekirjoituksessaan näin:

If this action strikes you as no big deal, you’re missing the point. The hard right — which these days is more or less synonymous with the Republican Party — has a modus operandi when it comes to scholars expressing views it dislikes: never mind the substance, go for the smear. And that demand for copies of e-mails is obviously motivated by no more than a hope that it will provide something, anything, that can be used to subject Mr. Cronon to the usual treatment.

Selvä vastakkainasettelu maan "oikeiston" ja "vasemmiston" välillä on ilmeinen.

Cronon on vanha kettu, eikä käytä työpostiaan osavaltionyliopistossa yksityisiin tarkoituksiin (ettehän te vaan, hyvät lukijani?), mutta kyse on suuremmasta ja meille suomalaisillekin tutusta ongelmasta. Jos joku sanoo sinusta pahaa, hän ei voi tietenkään sanoa mistään sinuun liittyvistä asioista mitään fiksua, koska oli sinulle ilkeä!

Suomessakin on alettu puhua isänmaallisuudesta valtapolitiikassa. Poliittiset vastustajat leimataan ilkeiksi ja pahoiksi (ali-)ihmisiksi, natsi- ja kotiryssäkortit vedetään hihasta, eikä oikeaa kriittistä keskustelua käydä edes nimeksi. Kuulostaako tutulta?

Ajatellaanpa nyt väliin vähän arkisemmin. Useimmat meistä varmaan tuntevat jonkun ylimielisen kusipään, joka on aina korjaamassa ja ojentamassa, sanoimme mitä tahansa. Tällaiset besserwisserit ovat totta, mutta se ei tarkoita, etteikö heillä olisi aina jostain asiasta jotain merkityksellistä sanottavaa. Jos tietoliikenneinsinööri kertoo minulle kännykkäteknologian ongelmista, yritän kuunnella, sillä saatan oppia jotain. Jos sama janteri mollaa humanisteja, vaikkei selvästi ymmärrä meitä alkuunkaan, taas tuskin kuuntelen. Jos kaverin puheista 90 % on ensin mainittua ja 10 % jälkimmäistä kuuntelu kannattaa, jos taas on päinvastoin, saattaa oppiminen jäädä vähemmälle, koska kukapa haluaisi kuunnella v-mäistä mollausta.

Kun yhteiskunnan varoja kuitenkin käytetään ihmisten kouluttamiseen, olisi mielestäni kohtuullista, että heidän asiantuntijamielipiteitään myös hyödynnettäisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiantuntijoiden pitäisi etääntyä akateemisen puolueettomuuden norsunluutorniin. Meistä jokainen kykenee saavuttamaan asiantuntijuuden jossain ja meillä kaikilla on oikeus poliittisuuteen. Se on yhteiskuntamme oletettu ideaalitila (tai mielestäni poliittisesti sanoen pitäisi ainakin olla).

Crononin tapauksen kaltainen sonnankaivaminen ja asian vierestä mouhaaminen saattaa tosiaankin hiljentää apurahojen varassa ahertavat akateemikot ja pragmaattiset perheelliset puurtaja-asiantuntijat, mutta samalla se näivettää poliittisen elämämme poterohipaksi, jossa kukaan ei enää voita.

Kun sitten katsomme poliittisten "johtajiemme" piikittelevän toisiaan veronmaksajan ajalla Valtakunnan mediassa ilman mitään sisältöä ja vailla alkeellisimpia ehdotuksia yhteiskunnallisen prosessimme tulevaisuudesta, voimme todeta tämän junan jo menneen - lienevät kiskotkin jo kaupatun mediapopulistien puuhapäivän kannatusyhdistyksen kirpputorilla. Kun nyt olemme sidoksissa edustukselliseen ddemokratiaan, tulee meidän edustettujen vaatia parempaa halukkailta edustajiltamme. Ei viiden minuutin keskustelua sosiaaliturvan tulevaisuudesta (tai mistä tahansa oikeasta haasteesta) uutisten alla, ei sala-ammuntaa kannatusyhdistyksistä, ei perusteetonta populismia kymmenen sanan määrämitalla, eikä pelottelua ja rähmäisiä puhekieltoja.

Nämä ovat minun vaaliteesini - en ole ehdolla, enkä edes aio olla myöhemminkään. Pystyttekö täyttämään vaatimukseni? Ääni olisi tarjolla aikuisen oikealle ehdokkaalle. Toistaiseksi kovin hiljaista, ja tyhjä lappu menossa demokratiamme arkkuun!

Kuumottakaa kansanedustajaehdokkaita tällä

Jälkijättöistä jupinaa: Uusi poliisilaki

Suosittelen vakavasti tutustumaan ja pistämään ehdokkaat ahtaalle, sillä kyseessä on meidän oikeusturvamme.

Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Fagerholm

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa

Kekkonen hiihtää ja Kekkonen kalastaa

Kekkonen juoksee ja Kekkonen matkustaa

Mutta miten käy Kekkoselta rock'n'roll?

- Suomen Talvisota 1939-1940: Kekkonen-rock, 1970.

Ymmärtääksemme Kekkosta kulttuurimme myyttinä, meidän tulee ensin ymmärtää häntä 1. historiallisena henkilönä, 2. poliittisena toimijana, sekä 3. oman myyttinsä luojana. Teksti ei taaskaan ole lyhimmästä päästä, mutta suosittelen sitä silti teille kaikille. Kunnon alustus tuo huumoriinkin makua.

-

Urho Kaleva Kekkonen syntyi syyskuussa 1900 Pielavedellä. Lapsuuden varhainen koti, paljon mainetta savupirttinä niittänyt Lepikon torppa, on suojattinsa tavoin herättänyt tunteita, kuvia siitä on jopa retusoitu Kekkosen legendan mukaisiksi. Hän nimittäin on nähtävästi kertonut kasvaneensa savupirtissä, mutta Juho-isä oli kuitenkin ehtinyt, pentele, rakennuttaa taloon savupiipunkin. No, tosiasiassa Kekkosen perhetausta oli tavanomainen savolainen pienviljelijä-kaskeajatarina, joten tämä osoittautui vähäiseksi sepitykseksi.

Kekkonen valmistui 1926 lakitieteen kandidaatiksi ja sai pian töitä Etsivästä keskuspoliisista, nyky-Supomme tuolloisesta edeltäjästä. Hänen hallinnollisesta linjastaan ei kuitenkaan laitoksessa pidetty, joten ura poliisin palveluksessa jäi lyhyeksi. Maalaiskuntien liitossakin herra aiheutti aaltoja siinä määrin, että monoa tuli. Seuraavaksi syntyikin väitöskirja. Äärioikeisto sai miehen varuilleen 1930-luvun alussa. Hän liittyi Maalaisliittoon (so. Keskusta) ja julkaisi ohjelmansa pamflettina "Demokratian itsepuolustus".

Kekkonen sai kyseenalaista mainetta yrittäessään saada Isänmaallista Kansanliikettä kiellettyä 1938 ollessaan sisäasianministeri. Sota-aikana hän joutui hippasen sivuraiteille valtapolitiikasta – hän toimi evakkoasioiden parissa, sekä myöhemmin valtionvarainministeriössä – ja oli rauhanoppositionkin kannalla. Tämä kuitenkin antoi Kekkoselle mahdollisuuden esittää maalaisliitossa linjanvetoa vuonna 1944. K-linjaksi myöhemmin vakiintunut politiikka rakentui arvokonservatismin ja suomalaisen kansallismielisyyden varaan. Kekkonen alkoi painottaa ulkopolitiikan asemaa, missä suhteet Neuvostoliittoon olivat ensiarvoisen tärkeitä.

Suomi sopi 1948 Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, jonka myötä maa siirtyi ihan oikeasti ja konkreettisesti tämän etupiiriin Itä-Länsi -vertailussa. Samalla alettiin rakentaa myyttiä Suomen puolueettomuudesta. Tähän prosessiin osallistuivat niin monet toimijat maassamme, että sen sysääminen yhtään kenenkään yksittäisen henkilön niskaan olisi kuitenkin edesvastuutonta, vaikka Kekkonen eritoten osasi vallitsevasta asiaintilasta hyötyäkin.

Vuoden 1950 presidentinvaalien myötä Kekkosen asema vahvistui ja hän toimi useaan otteeseen pääministerinä. Jo tällöin oli nähtävissä Kekkosen kyky käyttää N-liitto-korttia sisäpolitiikassa.

Tämän kirjoituksen otsikko on vallan harhaanjohtava – ihan tarkoituksella, uskokaa – sillä vuoden 1956 vaaleissa Kekkonen sai 151 valitsijamiestä ja SDP:n K. A. Fagerholm, pitkäaikainen eduskunnan puhemies ja entinen pääministeri hänkin, 149. Mitään koko kansan mandaattia Kekkonen ei siis ollut tähän mennessä urallaan milloinkaan saanut. Sitä vastoin hän oli tunnettu, osin syystäkin, juonittelevana ja pyrkyrimäisenä valtapoliitikkona.

Ensimmäinen presidenttikausi oli täynnä draamaa. Kilpakumppani Fagerholmin johtama hallitus kaatui , kun N-liiton kanssa käydyt neuvottelut olivat kariutuneet ja suurlähettiläs oli kutsuttu pois nimeämättä uutta. Kekkonen ja tämän luottomies, Ahti Karjalainen, saivat neuvoteltua tilanteeseen ratkaisun. Tästä alkoi pitkä vaihe, jossa Kekkonen saattoi N-liiton suoran vaikutuksen tai sen illuusion avulla vaikuttaa yhteiskuntamme puoluepolitiikan ytimeen, eduskuntaan ja valtioneuvostoon vastoin vaalien tulosta.

Kekkonen aiheutti näin pahaa verta, ja seurauksena oli eduskunnassa kehittynyt koalitio, joka harkitun presidenttiehdokkaansa, entisen oikeuskansleri Olavi Hongan, mukaan sai nimekseen Honka-liitto. Kas kummaa, kun Neuvostoliitto puuttui peliin ja lähetti Suomelle 1961 lokakuussa nootin, jossa se esitti kiristyneen kansainvälisen tilanteen vuoksi YYA-sopimuksen edellyttämänä sotilaallisia neuvotteluita. Honka luopui leikistä, ja Kekkonen valittiin uudestaan presidentiksi.

Suomesta oli kadonnut oppositio, sillä maamme kansainvälisesti arka tilanne näytti pysyvän Kekkosen avulla järjestyksessä, ja hyväthän nuo herra presidentin välit näyttivät idän johtajiin olevankin. Käykää katsomassa Tamminiemen saunaa, kun voitte, käsittääkseni siinäkin saunassa on mm. Hrustsev dokannut. Kekkonen valittiin ihan kotimaisin voimin heti ensimmäisellä kierroksella kolmannelle kaudelle, jota poikkeuslailla jatkettiin vielä neljällä vuodella. Neljännelle kaudelle häntä kannattivat kaikki isot puolueet.

Kekkonen kirjoitti presidenttinä ollessaan ns. myllykirjeitä ja toimi varsin suvereenisti muistä välittämättä, etenkin ulkopolitiikassa. Jo toisen kauden aikana alettiin Saksassa kutsua tälläistä itäänpäin rähmällään oloa suomettumiseksi. Vasta, kun Mauno Koivisto perustuslakiin vedoten kieltäytyi 1981 pääministerinä eroamasta, alkoi homma olla paketissa. Kekkonen tosin oli jo kovin sairas, minkä mm. kuuluisa Islannin matka oli jo osoittanut, vaikka tiedotusvälineet ja viranomaiset olivat näitä huhuja jo 1970-luvulla tasaisesti vbähätelleet ja suorastaan peitelleet.

Tässä siis historiaa, ja nyt itse asiaan...

-

Kekkonen loi eläessään itsestään kuvan korvaamattomana valtiomiehenä, jota Suomi tarvitsi pärjätäkseen Neuvostoliiton kanssa. Hän käytti tähän varsin häikäilemättömiä keinoja. Seurauksena presidentin valtaoikeuksia on hänen jälkeensä ajettu tasaisesti alas, jotta uutta Kekkosta ei enää ikinä tulisi. Kekkosvihamielisyys sai tilaa hänen kuoltuaan 1986, ja hänen isänmaallisuudestaan ja siihen liittyvistä asioista onkin väännetty peistä Pekan mitalla siitä lähtien. Lukuisia väitöskirjoja on tehty, eikä kesksutelu ole siltikään hyytynyt.

Kun Neuvostoliitto sitten sortui, ja Suomessa alkoi sen seurauksena vastareaktio suomettumiselle, Kekkosesta alkoi rakentua populaarikeskustelussa uudenlainen hahmo. Mainittakoon myös se, että hän tuli vuoden 2004 Suurin suomalainen äänestyksessä kolmanneksi Mannerheimin ja Rydin jälkeen, mikä selvästi kertoo tästä mielipideilmaston heilahduksesta.

Jos Kekkonen oli elinaikanaan luonut myyttiä itsestään, ja ymmärtänyt hyvin julkisuuden merkityksen valtiomieheydelle, niin nyt hänestä kehittyi osalle maatamme jonkinlainen suomalaisuuden pelastajahahmo. Ja tästä me pääsemmekin päivän asiaan:

Mytologinen Kekkonen

Kun vanhimmat Kekkosen jälkeisen ajan suomalaiset ovat jo 25-vuotiaita ja hänen presidenttikauttansa kokemattomat jo kohta 30, on syntynyt uusi tulkinta Kekkosesta hahmona, jolla ei ole mitään tekemistä edellä käsittelemieni asioiden kanssa. Ainakin mainosihmisille lienee täysin mahdotonta kuvitella, että joku saattaisi olla tietoinen todellisesta historiastamme siinä määrin, että Kekkosen käyttäminen vaikuttaisi heistä lähinnä vastenmieliseltä, suorastaan psykoottiselta. En minä haluaisi kantaa ylläni Stalinia tai Che Guevaraa, mutta:

Sampo-pankin maksukortin kuvavalinta lienee useimmille tuttu:

Sampo Pankki julkisti tiistaina julkistettiin pankin uudet maksukortit. Tulevaisuudessa voi maksaa laskunsa vaikkapa Lasse Virenin tai Urho Kekkosen kuvilla varustetulla luottokortilla.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/Kekkonen%20luottokorttiin/art-1288335900738.html , julkaistu 5.9.2005 10:07

Siinähän tuo möllöttää, vahvana ja hallitsevana. Mitä tämä kertoo käyttäjästään. Minä kannatan vahvaa itsevaltaista hallintatapaa, koska se pitää pankit pystyssä ja hillot pyörimässä? Kun Mubarak ja Gaddafi ovat taas otsikoissa kysyn teiltä, onko voittaja?

No pahempaa on tietenkin luvassa. Kun Sammolla (lol!) kyseessä oli kuitenkin visuaalisesti historiallisen näköinen Kekkonen, niin Tele-Finland meni noin 27 000 astetta ulkoavaruuteen omalla Kekkosellaan:

Siis oikeasti!

Super-Kekkonen pelastaa Suomen Kansan historialta. Niin tästähän seurasi ihan oikeasti myös oikeusjuttu:

Markkinaoikeus antoi perjantaina matkapuhelinliittymien markkinointia koskevan väliaikaisen kiellon Tele Finlandille. Operaattorin mukaan kielto koskee kolmea mainonnassa käytettyä tai niihin rinnastettavaa ilmaisua tai niiden yhdistämistä mainintaan siitä, että Saunalahti on irtisanonut sopimuksensa Sonera Mobile Networksin kanssa.

http://www.digitoday.fi/mobiili/2005/09/05/markkinaoikeus-tuomitsi-tele-finlandin-mainonnan/200514892/66 , julkaistu: 09.09.2008 14:40

Tämä oli jo liian paksua siis. Sittemmin ko. yhtiö on tajunnut itsekin, että jotkut sen asiakkaat saattoivat jopa suuttua tällaisesta mainonnasta, sillä nykyinen mainoshahmohan on ruumiinrakenteeltaan sama jantteri, mutta pikemminkin Matti-meikäläisen näköisenä (ja on sillä se lentävä rottakin) kuin Kekkosena. Mitäköhän ne mainosihmiset ovat ajatelleet, kun tuon idean saivat. Tiedän vain, että, jos olisin ollut TF:n asiakas, olisin mennyt heti mainoksen nähtyäni liikkeeseen ja ilmoittanut irtisanovani sopimuksen siltä seisomalta.

Tähän tämä Kekkosen viljely ei kuitenkaan loppunut. S-marketissa käyminen on tuottanut minulle nimittäin viimeaikoina suoranaista raivoa tämän seuraavan yhä käytössä olevan mainoksen takia:

Kuvan olen itse ottanut 19.2.2011. Taustalla tässä on Avainlippu-organisaatio. Heidän sivuillaan tätä psykoottista vetoa ei kuitenkaan selitellä, joten antakaa minun:

Sankaripresidentti Urho K. on juuri tyrmännyt ulkomaisen vastustajansa ja julistettu iänkaikkiseksi ja ainoaksi valtiomieheksemme. Jopa Elvis on joutunut toteamaan, että suomalainen voittaa aina, mutta anna ny edes vitonen! Tämähän on puhdasta K-linjaa, 60 vuotta myöhemmin ja lähikaupan kassalla, mutta silti.

-

Kekkosesta on selvästi tulossa epähistoriallinen hahmo, jonka kaikki tunnistavat, mutta jonka historiallinen merkitys on niin pahoin sekoitettu ja hämmennetty, ettei siihen liittyviä selvästi negatiivisia arvolatauksia edes osata ajatella. Tällaiseen universumiin ei mahdu muita, ja siksi otsikkoni on yhtälailla epähistoriallinen, sillä Fagerholmista on tullut historian alaviite ja Kekkosesta supersankari.

Minulle Urho Kaleva Kekkonen edustaa pahinta mitä edustuksellisessa demokratiassa saattaa tapahtua: säilytetään mielikuva demokratiasta, kun samalla luodaan tämän kulissin taakse autoritaarinen, perustuslaista ja kansalaisten oikeuksista piittaamaton, häikäilemätön valtapyramidi. Kun sen tekee vielä kaveri, jonka päänavaus politiikassa kantoi nimeä Demokratian itsepuolustus, niin kyseessä on pahimmanlaatuinen petos demokratiaa kohtaan. Kun siis näen näitä mainoksia, ajattelen jotakuinkin näin: eivätkö nuo urpot (mainoksen tekijät ja sen käytäjät) tajua, millainen mies tässä nyt oli kyseessä, vai eivätkö he edes välitä?

Demokratian ainoa takuu on avoimuus ja Kekkonen osoittautui avoimuuden vastakohdaksi. Ajat olivat toisenlaiset, mutta tämä historiallisen henkilön valkopesu ei anna tuleville sukupolville mitään hyviä malleja, sillä Kekkosen kaljun mukana kulkee muutakin kuin vain läppä, siinä kulkee ajatus suomettumisesta kansallisuskona.

Ei minun Suomessani!

Merenkulun turvallisuus ja alueellistaminen

HS käsitteli eilen pääkirjoituksessaan Rovaniemi on Suomen uusin merikaupunki suunnitelmia siirtää liikenteen turvallisuusviraston merellisten toimintojen ohjaus - kyllä, todella - Rovaniemelle. Tarkemmin:

Merenkulun ei pitänyt kuulua alueellistamisen piiriin, mutta kesän aikana kohteiksi on nostettu muun muassa alusrekisteri, merimiesten pätevyyskirjat, merimiesluettelo ja osa luotsausasioista. Näistä useat varustamoita, telakoita, merenkulkijoita ja tavallisia veneilijöitä palvelevat tehtävät edellyttävät laajaa merenkulun asiantuntemusta ja verkostoja sekä kontakteja. Tehtäviä ei voi hoitaa puhelimitse tai sähköpostitse. HS 1.8.2010

Suomessa on meren rantaa, on satamia ja merellisiä perinteitä, mutta ei mitään näistä Rovaniemellä. Merellisesti, joko ammatillisesti tai harrastuksenaan suuntautuneet ihmiset asuvat hekin pitkälti rannikolla. Ammatillinen asiantuntemus on todellakin keskittynyt muutamiin keskuksiin, joista hallinnollisesti merkittävin on Helsinki. Syy tähän on valtiollisen päätöksenteon keskittyminen pääkaupunkiin, ei niinkään Helsingin poikkeuksellinen merellinen kulttuuri. Silti näin vähäväkiselläkin maalla on hyvä olla hallinnollinen keskus, missä tieto ja taito ovat nopeasti saavutettavissa, eivät vain etänä.

Harva mereen sitoutunut asiantuntija on valmis pakkaamaan elämänsä ja siirtymään Lappiin. Kokemuksesta voidaan jo todeta, että näissä siirroissa käy kovin usein niin, että institutionaaliseen muistiin tulee ilkeitä katkoksia. Tietenkin, jos kaikki Trafin työntekijät olisivat yhteen ääneen vaatineet muuttoa, kun Rovaniemellä asioiden hoitaminen merimiesten, satamien ja varustamoiden kanssa kävisi niin paljon helpommin. Nyt näin ei tainnut kuitenkaan olla.

Kun lisäksi otetaan huomioon, että eritoten Suomenlahti on äärimmäiseen vilkkaasti liikennöity meri ja sellaisena kovin ahdas ja vaarallinenkin, on mielestäni kovin kummallista, että edes suunnitellaan toimenpiteitä, jotka mitenkään heikentäisivät olemassa olevaa merenkulun turvallisuuden järjestelmää. Voi tietenkin olla, että joku on laskenut koko homman ja tämä säästää ihan tolkuttomasti rahaa vaarantamatta kohtuuttomasti Itämeren ja Suomen rannikon turvallisuutta. Minä en nyt vain ihan heti tätä liikettä ymmärtänyt, sen enempää kuin HS:nkään toimittaja.

Ehkä kuulemme asiasta lisää. Välikysymystä on turha odottaa, sillä kyseessä on aivan liian pieni byroo eduskunnan ihmeteltäväksi. Ketä kiinnostaa?

Maanpuolustuksesta sanottua

Kari Uotila (vas) on, joskin hieman epäsuorasti esittänyt eduskunnan käynnissä olevissa budjettikeskusteluissa uudistusta maanpuolustusjärjestelmäämme, kirjoittaa HS:

Hän esitti puolustusministeriön pääluokkaa koskeneessa eduskunnan budjettikeskustelussa, että "paremmin motivoitunut, paremmin koulutettu ja paremmin varustettu aseellinenkin joukko voisi olla puolustuksen kannalta jopa tehokkaampi kuin tämä nykyinen". Eduskunnan budjettikeskustelussa torjuttiin tylysti vaatimus palkka-armeijasta, HS 16.12.2009.

Olen seurannut Uotilan toimintaa, sillä hän on nähtävästi ihan oikeasti kiinnostunut nykyisen järjestelmämme ongelmista, myös tasa-arvon toteutumisen suhteen. Olen tietenkin nillittänyt myös Uotilan yllä esittämistä asioista. No kuten arvata saattaa, Uotila sai suorastaan Raatteentiemäisen vastaanoton.

Jukka Gustafsson (sd) ei pitänyt Uotilan ehdotusta realistisena, eikä ainakaan lehtiartikkelin mukaan tasa-arvoa ongelmana, siis nykyisessä epätasa-arvoisessa mallissa.

Esko-Juhani Tennilä (vas) pitäytyi perinteiseen mantraan aluepuolustuksesta. Tämä muuten tarkoittaa koko ikäluokan miesten uhraamista tarvittaessa, kuten kävi kolmen valtion sodassa Paraguaylle.

Kenraali Olli Neponen (kok) sätti Uotilan käsitystä huonosta koulutuksesta ja Pentti Oinonen (ps) vain voi pahoin.

Onneksi Uotilalla ei ole mitään aietta lopettaa demokraattista toimintaansa yhteiskuntamme varojen käytön priorisoinnista (ts. oikeaa politiikan tekoa mikä tarkoittaa julkista keskustelua ei kabinettisopimuksia):

Uotila ei lannistunut yhden miehen sodassaan. "Kysyn vaan arvon edustajilta, onkohan mitään yhteyttä kallistuvalla koulutuksella, kallistuvalla yksittäisen taistelijan aseistuksella sen kanssa, kuinka suuri määrä ikäluokasta koulutetaan tai ei kouluteta", hän kysyi. ibid.

Mene suoraan vankilaan...

Valitettavan hiljaiselon jälkeen olen viimein saanut keskusteluyhteyden ystävääni vankilassa. Tätä tietenkin tapahtui poikkeuksin metodein, käsin kirjoitetuttujen ja postitettujen kirjeiden välityksellä puolin toisin.

Aiheestahan olen jo aiemmin huomatuttanut. Minun täytyy nyt taas kertaalleen avautua tämän käytännön mielettömyydestä, joka meillä täällä Suomen lottovoittajien ihmemaassa on. Kun kaveri osoittaa minkäänlaista oma-aloitteisuutta ja ajattelee itse moraalikysymyksiä tullen näin siihen lopputulokseen, että tasa-arvo ei nykykäytännöllä toteudu ja systeemissä on jotain mätää muutenkin, häntä rankaistaan vankeudella.

Syynä ei tietenkään ole se, että moraalisessa toiminnassa olisi mitään itsestään väärää. Suomen valtio on vain vanhastaan vakiuttanut määrätyn "maan tavan", jota ei tule kyseenalaistaa. Toisin sanoen määrätyissä kysymyksissä valtio tulee poikkeuksetta ennen ihmistä, ja jos ihminen tämän asetelman kyseenalaistaa, on hän suoranainen uhka valtion itseoikeutetulle arvoasemalla ja häntä pitää rangaista, jotta muut ihmiset, jotka saattaisivat ajatella itsenäisesti, ajattelisivat toistamiseen ja pitäytyisivät haastamasta valtion väkivaltamonopolin varjopuolia.

Kansanedustajamme ovat muuten raukkoja, eivätkä koske tähän yhteiskunnalliseen epäkohtaan pitkälläkään kepillä, joku saattaisi vaikka suuttua. Sen sijaan, että toimisivat yhteiskunnan moraalista arviontikykyä kasvattavalla tavalla, he itseasiassa tukevat epäoikeudenmukaisen järjestelmän hiljaa hyväksyen arkaaisia, regressiivisiä tapoja ja ylläpitävät sellaista yhteiskunnallista arvoasetelmaa, josta Suomi on saanut huomautuksia mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Tällä asialla on myös toinen ikävä puolensa. On nimittäin siten, että niin kauan kuin tästä asiasta patologisesti kieltäydytään puhumasta, ei myöskään voida avoimesti puhua sen taustalla oelvan järjestelmän mielekkyydestä. Tarkoitan tietenkin maanpuolustusta.

Aina, kun joku status quota kannattava viranomainen käyttää aiheesta puheenvuoron, hän ei perustele kantaansa millään uskottavalla tavalla, vaan tukeutuu vanhaan mantraan kuin uskon kappaleeseen. Minusta maanpuolustus on aivan liian tärkeä asia jätettäväksi uskon asiaksi. Se vaatii parasta tutkimusta, parasta asiantuntemusta ja parhaita ammattilaisia. Mutta miten me saamme näitä kaikkia?

No tietenkin tarjoamalla kilpailukykyisen, mielekkään työpaikan hyvällä palkalla. Kysynpä nyt vaan, että onko räkänokkaisten nuorten miesten paimentaminen ja hyppyyttäminen teidän mielestänne työtä, jolla on tarkoitus? Saammeko me puolustusvoimien nykyisellä palkkarakenteella parhaat asiantuntijat teknisen sodankäynnin, terrorin ja tietomurtojen kimppuun? Ihan oikeasti.

Suomi ajautuu vielä omaa typeryyttään ja muutosvastarintaansa uuteen elektroniseen malli-Kajanderiin.

Valoa kuitenkin lienee tunnelin päässä. Ei siksi, että meidät pettäneet poliitikot kaivaisivat jostain järkeä ryhmäkurin ja keskinäisen näennäispoliittisuutensa tylsyttämiin päihinsä, vaan puolustusvoimista. Useammalta tuon organisaation kanssa tekemisissä olevalta akateemiselta taholta olen saanut sellaisia uutisia, että maanpuolustuksen parissa työskentelee uusi ammattiupseerisukupolvi, joka haluaa (ja tätä halua en aiempienkaan maanpuolustajasukupolvien keskuudessa ole koskaan kyseenalaistanut) oikeasti suojella tätä maata parhaalla mahdollisella tavalla. Toivonkin, että nämä tulevaisuuden toivot osoittavat nykyisen järjestelmämme heikkoudet ja esittävät valtajärjestelmän sisältä syntyvänä liikkeenä muutoksen tarpeen. Ehkä tällöin myös maatamme hallitsevat populistit uskaltavat alkaa myydä muutosta "sille tyhmälle kansalle".

Meillä suomalaisilla on ollut tapana pitäytyä vanhassa, kunnes muutos on paitsi ilmeinen, myös pahasti myöhässä. Vielä melkein sata vuotta sitten meillä oli Euroopan vanhoillisin poliittinen järjestelmä, kunnes se hetkessä uudistettiin maailman moderneimmaksi. Lakejamme olemme uudistaneet pakottavan tarpeen edessä, ja harvoin ennakoiden jo tapahtumassa olevia dramaattisia muutoksia. Heittäisinkin näin omana henkilökohtaisena arvionani, että maanpuolustus on yksi tällainen poikkeuksellisen suomalainen jumi, joka avataan vasta kun yhteiskunnassa tosissaan joudutaan pohtimaan niitä peruskysymyksiä kriisitilanteessa.

Olkaa niin hyvät ja unohtakaa vuodet 1939-1944. Niillä ei oikeasti ole mitään tekemistä maanpuolustuksen kanssa. Unohtakaa tämä historia nykypäivän ohjenuorana, sillä, ellette ole ammatihistoriantutkijoita, ette todennäköisesti edes ymmärrä näiden vuosien merkitystä tälle yhteiskunnalle. Ja väärinymmärrystä seuraa epäilemättä aivan väärä johtopäätös. Ennen oli ennen, nyt on nyt, mutta minulla on vielä tukkaa päässäni.

Pukki kaalimaan vartijana, eli miksi keskusta ei välitä ympäristönsuojelusta

Meinasivat taas mennä aamukahvit väärään kurkkuun, kun luin tänään Hesaria. Keskustan matalan profiilin varapuheenjohtaja Antti Rautakangas aloitti näemmä viikon yrittämällä vetää mattoa ympäristönsuojelun jalkojen alta. HS: Keskusta lakkauttaisi ympäristöministeriön.

Niin kyseessähän on tietenkin se puolue, joka on koittanut vetää maamme katumaasturivihreitä lähiöasukkeja puoleensa uudella ympäristötietoisella agendallaan. Lakkautusuhan, tai tarkemmin sanottuna realisointihankkeen alaisena olisi vuodesta 1983 asti toiminut ympäristöministeriö, joka tuolloin otti erinäisten sitä edeltäneiden toimijoiden, mm. vesihallituksen, tehtävät hoitaakseen. Tällöin järjestettiin ympäristökysymyksiä yhden katon alle. Ehkä maalaisliitto on nyt keksinyt hyvän uuden järkeistämistoimen, jolla takaamme vastedeskin harkintaa ympäristökysymyksiin. Niin siis, jotteivat ympäristöministeriön perustamista edeltänyt meininki palaisi.

Katsotaanpa siis mitä ison talon Antilla on oikein ollut mielessään (lainaukset HS 2.12.2009):

Perustettaisiin uusi ministeriö vähän samalla periaatteella kuin perustettiin TEM yhdistämällä kauppa- ja teollisuusministeriö ja työministeriö. Se olisi osa valtion keskushallinnon keventämistä.

Ei siis ihan tyhmä ajatus. Valtionhallinnon keventäminen on aina hyvä asia veronmaksajille, joskaan ei valtion virkamiehille. Mutta Antti, miksi?

Uskon että sen kautta saataisiin tehoa luonnonvarain hyödyntämiseen.

Tehoa sanot. Siis emme hyödynnä luonnonvarojamme riittävän tehokkaasti. Tämähän kuulostaa enemmän mainitsemasi TEM:n tehtäväkentältä, kuin ministeriön, jonka tehtävänä on vastata ympäristönsuojelusta ja siihen liittyvistä turvallisuuskysymyksistä.

No miten tätä hallintoa sitten olisi tarkoitus järkeistää?

Luonnonvarainministeriössä säilyisi hyvin vahva ympäristöpoliittinen ote. Nyt kun aluehallinto koottiin yhteen, on luontevaa että keskushallinnonkin puolella tehdään vastaavia järjestelyjä.

Siis, että luonnonvarain. Otetaanpa hetkeksi Antti, sinun retoriikkasi tarkastelun kohteeksi. Haluta siis, että luonnonvaroja hyödynnetään tehokkaasti, ja että valtion tasolla kaikista niihin liittyvistä asioista vastaa luonnonvarainministeriö, mutta että ote olisi ympäristöpoliittinen. Ensinnäkin tässä puhutaan nyt vain hyödyntämisestä ja tehokkuudesta, ei suojelusta tai tutkimuksesta, molemmat keskeisiä ympäristöministeriän ja ympäristökeskuksen toimialoja. Toiseksi kaikki, mitä ministeriöissä yleensäkään tehdään on poliittista ja kaikki ympäristöön liittyvä pakostakin ympäristöpoliittista. Riskiyhteiskunta on ympäristöpoliittinen, hirvittävällä tavalla, mutta kuitenkin. Käyttämäsi termit tuovat mieleen vain hyötyajattelun suoraviivaisimmillaan, jolloin tuo nyt sattuu olemaan ensimmäine mieleen juolahtanut, ympäristöpoliittinen näkökulma.

Eikä tämä nyt Antti ole vähän huolestuttavaa ajattelua? (Hesarin kysymys: Luonnonsuojeluväki suhtautuu Suomen keskustaan hyvin epäluuloisesti. Mistä se johtuu?)

Tätä on nyt vähän provosoitukin. Meillähän on kautta historian pidetty ympäristöstä ja luonnosta huolta, mutta on haluttu nähdä myös se, että pitää olla järkevää taloudellista hyödyntämistä.

Anteeksi, voisitko toistaa sen, mitä sanoit historiasta?

Meillähän on kautta historian pidetty ympäristöstä ja luonnosta huolta...

Antti, en tietenkään ole arvovaltainen poliitikko, enkä lähelläkään varapuheenjohtajuuden vaativaa asemaa, mutta oikeastiko olet tätä mieltä? Katsos, minä olen historiantutkija, erikoisalanani ympäristöhistoria, ja minun täytyy nyt esittää eriävä mielipiteeni. Suoraan sanoen, tuo sinun heittosi meidän (siis suomalaisten, vai liekä keskustalaisten?) historiallisesta kyvystämme pitää ympäristöstä ja luonnosta huolta, on pelkkää potaskaa.

1950-luvulle tultaessa huomattavat osat maamme vesistöistä olivat pahoin saastuneita ihmisen toiminnan takia. Olemme olleet muitten alueen valtioiden ohella syypäitä Itämeren ympäristöongelmiin. Itse asiassa tilanne oli niin paha, että Eduskunta päätti perustaa vesilakitoimikunnan 1950-luvulla keksimään keinoja tämän sietämättömän, ja suorastaan vaarallisen tilanteen ratkaisemiseksi. Tuloksena oli vesilaki vuonna 1963, vesihallitus vuonna 1970 ja lopulta ympäristöministeriö ja Syke. Ihmisen poikkeuksellinen kyky muokata omaa ympäristöään on edelleen olemassa, ja siksi me, yhteisesti globaalisti mutta myös paikallisesti tarvitsemme varojärjestelmiä. Niistä minä ainakin olen valmis maksamaan veroja.

Vai mitä sinulla, Antti on tähän sanomista?

...tämä on enempi tällaista politisoitumista, mikä ei perustu tosiasioihin.

Eli siis, kun sinä esität ympäristöpolitiikan dramaattista uudelleen linjausta luonnonvarojen tehokkaamman käytön nimissä (mikä siis tukisi suomalaista raskasta teollisuutta, joka sijaitsee ympäri maamme haja-asutusalueita, sen sijaan, että tukisit vähemmän ympäristöintensiivisen tietoyhteiskuntakehityksen esiinmarssia, joka voidaan luonnonvaroja säästäen hoitaa kaupungeissa), on se järkevää ja kohtuullista, mutta kun joku muu esittää jotain muuta, on se "tällaista politisoitumista". Hyvä mies, tuo nyt on TODELLA TEKOPYHÄÄ.

No mutta, hyvä kun toit asian esille, niin me politisoituneet oikeasti "vihreät" saamme rivimme järjestykseen ennen vaaleja. Vai?

Puolue päättää hallitusohjelmatavoitteet vaalien alla. Kyllä tällaista ajattelua on meillä laajemmin. Pitäisin tätä hyvin järkevänä tavoitteena.

Varmasti on, teillähän on se ympäristöministerikin, Lehtomäen Paula, varsinainen luonnonystävä. Tässä on minun vaaliohjelmani, Antti: maalaisliitolta viedään valta maassa, etteivät ne pääse enempää meidän koskipuitamme sotkemaan.

---

Keskustan keskeisten päättäjien ympäristölausunnot edistävät vallan usein nostalgista, mutta täysin erheellistä käsitystä suomalaisista jonkinlaisena ympäristönsuojelun mallikansakuntana. Ihan kuin se, että meillä on paljon skugea, jotenkin automaattisesti johtaisi hyvään ympäristöpolitiikkaan. Ei se kuule johda, se johti kattavaan ympäristökatastrofiin 1900-luvulla. Me suomalaiset näemme itsemme mielellämme luonnonlapsina. Me suomalaiset menemme Lappiin laskettelemaan lentokoneella ja ajamme isoja autoja energiatehottomilta omakotitaloiltamme työpaikoillemme. Me suomalaiset ihannoimme Nurmijärveä, ei odotas, sehän olikin Matti, en minä.

Antti, sinun esitystäsi en voi tulkita minään muuna, kuin keskustalaisena valtapolitiikkana, jonka tavoitteena on hallita Suomen valtiolaivan suuntaa. Kun sinä vielä alentuvasti haukut ympäristönsuojelijoita liiallisesta poliittisuudesta, vaikka itse olet suuren puolueen keskeinen vaikuttaja, on syytä kysyä: oletko sinä sekaisin?

Sailing the Seas of Love

"EU-kriittisten" voittoa hehkutellaan nyt kovasti. Soinista tuli, yllätys-yllätys, Suomessa vaalien ääniharava. Samalla on syytä huomata, että vihreät etenivät samalla, kun SDP otti takkiin. Ottamatta sen tarkemmin kantaa puolueohjelmiin tai muuhun ns. sisältöön, saanen todeta, että nyt etenivät ne, jotka ovat pitäneet itsestään ääntä. Passivoituneen ja poliitikkojen ei-tästä-tässä-voi-puhua-kun-siitä-on-sovittu-hallitusohjelmassa -kommentteihin kyllästyneen kansan saa näköjään liikkeelle pitämällä ääntä itsestään.

Olisikohan siinä mitään, että siirtyisimme politiikkaan, jossa aivan avoimesti puhuttaisiin asioista ja pestäisiin sitä poliittista likapyykkiäkin ihan julkisesti. Nämä nyt kuitenkin ovat yhteisiä, tärkeitä asioita (och de många människor som intr fick veta...) . Kun puolueet kieltäytyvät avoimesta politikoinnista, jää monelle ihmiselle helposti sellainen tunne, ettei asioihin voi vaikuttaa, kun ne kuitenkin tekevät päätökset kabinetissa peltilehmänkaupoilla. Asiaa ei tietenkään auta se, että mieltänsä osoittamaan vaivautuneille todetaan näiden olevan väärässä ja myöhässä. Ei yhteisissä asioissa voi olla myöhässä, jokaisen lain voi muuttaa, sitä varten teille, kansanedustajat, maksetaan verovaroin palkkaa.

Vastaus ei myöskään voi olla se, että liity pentu puolueeseen ja ota kiltisti paikkasi rivissä. Puolueita on perustettu ja niitä on lakkautettu. YKSIKÄÄN suomalainen nyt toimiva puolue ei ole korvaamaton tai ikuinen. Vähänpä keskinäisten ristiriitojen repimä Vanhas-Korhos-Keskusta muistuttaa Kyöstin kunnian päivien Maalaisliittoa, eikä SDP:kään ole lähelläkään sitä puoluetta, joka mursi kerta rysäyksellä maamme puoluekartan 1907. Puolueiden pitää muuttua, tai ne katoavat. Toisaalta harva näki SMP:n toisen tulemisen. Näiden joukossa oli tietenkin Timo itse.

Uudet puolueet voivat ymmärrettävästi helpommin käydä taistoon, vaikka tuulimyllyjä vastaan jos niikseen tulevat. Olisikin ehkä oppimista tällaisesta joustavuudesta. Kansa ei edusta puolueita, eivätkä puolueet ole uskollinen poikkileikkaus kansasta. Tämän kun poliitikotkin ymmärtäisivät.

Esimerkkimme Ruotsista:

Tukholma. Piraattipuolue seilasi Ruotsin EU-vaaleissa perinteisen puoluekentän ohi ja saalisti yhden paikan EU-parlamentista. Puolue sai yhteensä 7,1 prosenttia äänistä.

Piraattipuolueen lisäksi illan suuria voittajia olivat ympäristöpuolue sekä hallitukseen kuuluva kansanpuolue. Molemmat saivat yhden lisäpaikan Brysselissä. Ympäristöpuolue lähes tuplasi kannatuksensa edellisistä EU-vaaleista. Se sai 10,8 prosenttia äänistä.

Vaalien suurin häviäjä oli EU-kriittinen Junilistan, joka menetti kaikki kolme paikkaansa. Myös vasemmistopuolue menetti yhden paikan.

Ruotsin suurimmat puolueet, sosiaalidemokraatit ja maltillinen kokoomus, saivat edellisten EU-vaalien tapaan suhteellisen alhaiset kannatuslukemat, mutta onnistuivat säilyttämään paikkansa. Sosialidemokraatit jatkoi suurimpana puolueena viidellä paikallaan. Suurta eroa hallituspuolueiden ja opposition välille ei vaaleissa muodostunut.

Ruotsalaisten äänestysinto kasvoi edellisvaaleista alustavasti kuusi prosenttiyksikköä 43,8 prosenttiin. (STT 7.6.2009)

Siis: EU-kriitikot saivat köniin, piraatit ja miljövändit saivat valtavan kannatushyöyn, ja kansan äänestysinto nousi. On muistettava, että Suomessa äänestysinto laski entisestään. Tiedot YLE:n palvelusta. Soini muuten jäi Jäätteenmäen ääniennätyksestä viiden vuoden takaa, ja mitä tekikään jälkimmäinen ennen parlamenttikampanjaansa, herätti suuria tunteita suuntaan jos toiseen.

Populismi tuo ainakin tunteita pintaan ja nostaa keskustelua. Kuinka tämä sitten on huono asia?

Lopuksi vähän henkilökohtaisempi huomio. Kävin äänestämässä, koska käyn aina äänestämässä (kasvatukseni peruja), ja onhan piirini äänestyspaikka kirjaimellisesti naapurissa. Äänestysstrategioista kannattaa muuten (ihan näin jälkikäteenkin) käydä katsomassa Lasse Pitkäniemen yhteenveto.

Olen äärimmäisen pettynyt kaikkiin Suomen poliittisiin puolueisiin. Ne eivät mielestäni tällä hetkellä puolusta ihmisten oikeuksia, vaan ajautuvat hitaasti liukkaan mäen niskaa pitkin kohti meille suomalaisille selkärangasta tuttua tsaristista kontrollia, missä vain se, mikä on erikseen sallittua, ei ole kiellettyä, ja sekin vain toistaiseksi. Arvatkaapa, poliitikot, löysinkö joukostanne yhtään ääneni arvoista ehdokasta?

Kalifornian talousahdingosta uuteen huumepolitiikkaan

Vaadittiin vain lama, että kukaan valtaa pitävä, laajalti tunnettu poliitikko uskalsi tätäkään ehdottaa: marihuana lailliseksi ja verolle!

New York Times: Schwarzenegger Urges a Study on Legalizing Marijuana Use.

Kyllä Ahnold itse. Schwarzenegger on saavuttanut valintakaton, hän ei siis enää voi asettua ehdolle Kalifornian kuvernööriksi. Kun NYT aiemmin tiedusteli miehen kiinnostusta Yhdysvaltain senaattiin (jonka rajoituksena toisin kuin presidentillä on 20 vuotta kansalaisena), vastaus oli, että ei tule tapahtumaan. Nyt Arnoldilla on 18 kuukautta aikaa tehdä jotain hyvää Kaliforniassa, joskin kannatusluvut ovat laman ja kroonisten rahahuolien takia tippuneet entisen presidentti Bushin tasalle (30:n tienoilla).

No Mitäpä tuosta kun kaverilla oikeasti leikkaa:

I think all of those ideas of creating extra revenues; I’m always for an open debate on it. And I think we ought to study very carefully what other countries are doing that have legalized marijuana and other drugs. What effect did it have on those countries? (NYT ibid.)

Eli tässä on nyt vain päänavaus tutkimukseen, mutta silti, voisiko tästä pikkuhiljaa alkaa aueta ihan oikeasti uudenlaista huumausainepolitiikkaa?

Asiaa ajavan organisaation, Drug Policy Alliancen, pj. Ethan Nadelmann tiivisti Schwarzeneggerin poikkeuksellisen avauksen todeten, että juuri politiikassa on ollut valtava pelko tarttua tähän aiheeseen. Huumausaineet kun liittyvät selvästi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ns. kolmanteen kiskoon.

Iso Arska on muuten sanonut, että saattaa kannattaa demokraattia seuraavaksi osavaltion kuvernööriksi, niin pahasti ovat nimittäin rullasukset menneet ristiin Kalifornian republikaanien kanssa. Näinpä on tuskin ihme, että tämäkin avaus lyötiin heti lyttyyn puolueen taholta.

Ei tämäkään Kalifornian budjettia pelasta, mutta saattaisi se pelastaa yhteiskunnan idiotismilta.

Asevelvollisuuden tasa-arvosta

Tasa-arvoasia on taas esillä. Pravdan mukaan Kari Uotila, eduskunnan tasa-arvoasian neuvottelukunnan miesjaoston puheenjohtaja (huh), on todennut, että vain toista sukupuolta koskeva pakko (asevelvollisuus siis) on syrjivä ja lainvastainen. Artikkeli täällä.

Tasa-arvoministeri (huh huh) Stefan Wallin ei kuitenkaan saman lähteen mukaan halua puuttua nykyjärjestelmään, vaikkei "tietenkään kaikkien mielestä voi tuntua tasa-arvoiselta, jos jokin velvollisuus koskee vain toista sukupuolta". Reservin kapteeni Wallin pitää nykyjärjestelmää parhaimpana. Ja tietenkin, Wallin jatkaa:

Maan turvallisuus ja valtion menojen kattaminen eivät voi milloinkaan pohjautua vapaaehtoisuuteen. Valtio vaatii verojen maksua kaikilta ja asevelvollisuutta miehiltä.

Tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja Arto Satonen, toteaa ykskantaan, että maanpuolustus on tasa-arvoa tärkeämpää. Puolustusministeri Jyri Häkämies (Kotkan Häkämiesten klaanista) on sentään rehellisen poliittinen kannassaan:

En ole havainnut laajaa kannatusta tasa-arvonäkökulmalle, joten nykymallin pohjalta mennään.

Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Juha Korkeaoja "myöntää nykymallin epätasa-arvoiseksi, mutta muistuttaa, ettei sitä ole todettu perustuslain vastaiseksi." Niin, perustuslaissahan todetaan näin (seuraavat lainaukset Finlexistä):

127 §
Maanpuolustusvelvollisuus
Jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa säädetään.

Oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla.

Toisaalta:

6 §
Yhdenvertaisuus

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

Kursiivi tämän kirjoittajan.

22 §
Perusoikeuksien turvaaminen
Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Seuraavassa pykälässä tosin todetaan poikkeusoloista, mutta ne ovat juuri niitä poikkeusoloja.

Tietenkin on myös syytä muistaa, että:

74 §
Perustuslainmukaisuuden valvonta
Eduskunnan perustuslakivaliokunnan tehtävänä on antaa lausuntonsa sen käsittelyyn tulevien lakiehdotusten ja muiden asioiden perustuslainmukaisuudesta sekä suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.

Ensinnäkin, näin lähtökohtaisesti, miksi meillä on perustuslaki, jos siinä viitataan erillisiin lakeihin. Eikö perustuslain tarkoitus ole olla muita lakeja määrittävä ylempi periaatteellinen julistus? Nykyisellään en näe "perustuslaillamme" olevan mitään oikeata merkitystä.

Toiseksi vastauksena herroille kansanedustajille; te ette nyt edistä sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista tässä asiassa. Ette todellakaan!

Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Henna Leppämäki kehoittaa samaisessa HS:n artikkelissa miehiä tarttumaan asiaan. Henna, ystäväni on menossa linnaan totaalikieltäytyjänä, niin että mitä ihmettä sitä pitää miehen tehdä tullakseen asiassa kuulluksi?

Ja ihmettelevät, miksi nuoret eivät äänestä. Ei ole ketään minun ääneni arvoista.

Vapautta, vapautta

En ole tästä kauhistuksesta kirjoittanut. Ei ole tarvetta, sillä asiaa on varsin tyhjentävästi suomittu muualla ja toisaalla. Yhdyn kirjoittajan näkemyksiin täydellisesti. Totean vain, että Suvi Lindén on idiootti, jota ei pitäisi päästää mihinkään valtion edustustehtävään. Lex Nokia on oikeusvaltion irvikuva ja Kimmo Sasi on näkemyksissään todella pelottava tapaus. Teen nämä väitteet omalla nimelläni turvanani sanavapaus pystyyn kuolleesta perustuslaistamme. Mikäli se ei poliitikkoja miellytä, itkekää itsenne uneen.

12§

Sananvapaus ja julkisuus

Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

Harvinaisen selvää, eikö?

Kiva kun on kivaa. Minä pyydän teitä kanssaihmiseni, herätkää taistelemaan oikeuksienne puolesta, eduskunta ei sitä näköjään teidän puolestanne tee. Valta kuuluu kansalle, valta lähtee yksilöstä, ei virkamiehestä tai poliittisesta urabroilerista. He ovat vain meidän palvelijoitamme, ja jos eivät tätä ymmärrä...

Nyt on helmikuu. On aika helmikuun antimanifestin: Vapautta!

Valtiollisen historian museo, osa 2.

No nyt on kaikkivoipa HS-raati päässyt sanomaan sanottavansa. Onneksi nettiversioon on nostettu vähän laajemminkin mielipiteitä. Aloitetaan fantastisemmilla:

Kulttuuri-intellektuelli A. W. Yrjänä väistää kommentoinnin näin:

Eläähän kansakunta monumenttiensakin kautta

Kuvanveistäjä Kaarina Kaikkonen tarjoaa kurkistusikkunan perisuomalaiseen psyykeeseen:

Miksipäs ei, hyvä idea.

Valtiollinen museo on aivan paikallaan juuri Porvoossa jossa Suomen ensimmäiset valtiopäivät kutsuttiin koolle.

Suomen on syytä olla ylpeä omasta olemassaolostaan. On syytä nostaa lippuamme korkealle niin henkisiin kuin fyysisiinkin salkoihin.

Niin.

Kapellimestari Atso Almila haluaa löytää hankkeesta jotain positiivista:

Kaikki uusi kulttuurirakentaminen on tervetullutta

Kiitos muuten Almilalle myös täydellisestä tiedottomuudesta:

Viimeaikaiset, modernit museohankkeet, pienemmät ja isommat, ovat (Kotkan Merimuseon ja Maretariumin tapaan) rikastuttaneet kulttuurimme kuvaa, antaen matkailullekin uusia näköaloja.

Merikeskus Vellamo Kotkassa, missä Suomen merimuseo ja Kymenlaakson museo, Atso.

Osa on selvästi ottanut asian huumorin kannalta:

Professori Kari Uusikylä ehdottaa ikiomaa Etelä-Suomen Mt. Rushmorea:

...ehdottaa vaihtoehtona museolle, että aikamme valtiollisten vaikuttajien kuvat muotoillaan Turku–Helsinki-moottoritien kallioseiniin.

Professori Laura Kolbe lähtee ajamaan ihan uudenlaista päänavausta, joka toteutuessaan toisi meidät historiantutkijat takaisin tämän maan keskiöön:

Kysymys rakennuksesta ja sen sijainnista on olennainen. Pääkaupunki ilman muuta.

Nykyisen näyttelytekniikan kehittymisen myötä museoiden ei tarvitse enää kiertyä esinehistoriallisten kokoelmien esittelylle. Mediatekniikka vaikuttaa – miksei tehdä Suomen historian museota Heureka-henkisesti ja vuorovaikutteisesti?

Nykymuseon ei tarvitse olla kansakunnan mahtipontinen monumentti, vaan moderni ja toimiva informaatiokeskus. Siis: Hotelli ulos Katajanokan rannalta, ja tälle paraatipaikalle tilaan sopiva Suomen historiakeskus multimedianäyttelyineen, tieto- ja kirjastopisteineen.

Osa raadista näkee taustalla politiikan peikon. Suomentaja Jukka Malinen suomii byrokraatteja:

Suomalaiset kulttuuribyrokraatit ovat innokkaita rakentamaan komeita seiniä – ja nostamaan siten omaa häntäänsä

Kirjailija Antti Tuurille tällaiset museaaliset vastuukysymykset ovat jo selviä:

Tehtävä kuuluu Kansallismuseolle.

Professori Juha Sihvola suomii erityisesti aluepolitiikkaa:

Hölmöyden huippu sen sijaan olisi tehdä museohankkeesta osa muutenkin järjetöntä aluepolitiikkaa eli maakuntien ja syrjäseutujen tekohengitystä

Sihvola tosin myös ennakoi ja kyseenalaistaa hienovaraisesti myös kansallismielisen hohkaamisen asiallisesti ja (keskustelun tässä maassa yleensä) perustellusti:

Olennaista olisi keskustella museon sisällöistä. Koko museo epäonnistuu, jos siitä tulee virallista valtiollista historiaa tukevien myyttien rakentamisen ja ylläpitämisen väline.

Valtiollisen historian museon pitäisi tarjota kansalaisille välineitä kriittisen historiannäkemyksen muodostamiseen ja historiaa koskevan vuoropuhelun vahvistamiseen. Suomen valtiollisessa historiassa on monta teemaa, alkaen Ruotsin vallan ajasta, autonomian ja venäläistämispolitiikan kautta itsenäistymiseen ja sisällissotaan, edelleen toisesta maailmansodasta vaaran vuosien kautta kylmään sotaan ja aina eurointegraatioon ja globalisaatioon saakka, joita koskevaa kriittistä kansalaiskeskustelua tarvittaisiin pölyttyneitä ennakkoluuloja ravistamaan.

En tiedä, onko museolaitoksella valmiutta tarttua näihin haasteisiin, mutta toivottavasti on.

Kokemukseni perusteella, Juha, on. Valitettavasti niin monet ihmiset eivät vain halua kuunnella meitä.

Professori Yrjö Renvall pelkää, hyvästä syystä, hankkeen uskottavuusongelmia ja puolustaa Mansea:

100-vuotisjuhla tässä hakee monumentaalista ohjelmaa, joka on viritetty niin, että siitä ei isänmaallisuuttaan voi kieltäytyä kukaan. Laman pitkittyessä tästä ehtii tulla eturivin hanke myös siihen keskusteluun, jossa elvytetään rakentamalla. Pelottava visio on vihkiäisjuhla tyhjässä tilassa, jossa muoto ja manööveri ovat ohittaneet asiallisen sisällön.

Tullakseen kohdelluksi historia ansaitsee enemmän. Kyky ylläpitää nykyisiä museoita ja kehittää niitä, on varmistettava ensin. Joitakin päiviä sitten esitelty ajatus arkkitehtuurin ja designin suunnitelmista Kaartin kaupunginosassa kannattaisi katsoa myös tässä saumassa.

Aineistoa pitää tietenkin kerätä, vaikka tämän vähäisen valtiollisen matkan muistaa vielä jokseenkin jokaisen mummo tai isomummo. Mutta jos aluepolitiikka on tässä se juttu, tamperelaisena sanon tietenkin, että Tampereelle.

Politiikan tutkija Iivi Anna Masso on diplomaattinen, vastaten kysymykseen, mutta välttäen aitosuomalaiseen (vai oliko se suomettuneeseen) tapaan vastaamasta ongelmaan:

Historian kartoittaminen ja muistaminen ei koskaan ole turhaa, ja ottaen huomioon, että tiettyjen tahojen pyrkimykset historian vääristelyyn eivät ole kadonneet mihinkään, museon merkitys korostuu edelleen.

Mutta tämähän se ongelma juuri on, Iivi. Tuolla nimellä museo on juurikin osa tätä tiettyjen tahojen toimintaa.

Sitten täyslaidallinen vastustusta:

Kirjailija Anja Snellman:

Kakola on juuri oikeapaikka (sic.) Valtiollisen historian museolle.

Museon eteen patsaat Suomen hevoselle ja Suomen naiselle.

Kustannuspuolen voisi ottaa hoitaakseen Renny "Marsalkka" Harlin.

EI

Professori Matti Wiberg iskee tyylilleen uskollisesti suoraan asian ytimeen:

Kunhan muistetaan, että museon pitää palvella ensisijaisesti totuutta eikä valtiota.

Rahat ehdotan juustohöylättäviksi kirkoille ja urheiluun osoitetuista valtion varoista (eli opetusministeriön pääluokista 29:51 ja 29:90).

Tylytyksestään tunnetulta Antti Nyléniltä ei heru myötätuntoa nykyisillekään museoille:

Museo tuskin on oikea keino esitellä filosofisia, abstrakteja asioita, kuten "valtiota". Sitä varten on kirjallisuus.

Mitä museoon muka tuotaisiin? Mannerheimin pyssyt ja Kekkosen mustekynät tietääkseni jo pölyttyvät jossakin muualla.

Ja jos tarkoituksena on rakentaa jonkinlainen muistelukeskus 1900-luvun sodille, kannatan ajatusta vielä vähemmän.

Kerrankin Jaakko Hämeen-Anttila antaa laulaa kuin muhajediin konsanaan:

Hanke haiskahtaa eläkkeelle jääneiden poliitikkojen ja poliittisten virkamiesten halulta luoda itselleen monumentti, mahdollisesti alueellisesti "sopivasti" sijoitettuna.

Kuvataiteilija Silja Rantaselta hanke ei saa sympatiaa:

Hänestä museohanke kuulostaa siltä, että halutaan rakentaa virallinen kertomus propagandan tapaan.

Sitähän se juuri onkin. Tutkija Annamari Vänskä osoittaa siihen liittyvät ilmeiset ongelmat:

Jo nimenä "valtiollisen historian museo" assosioituu ikävästi totalitarismiin

Erityisesti ongelmallista on keskustelu erilaisten näkökulmien ja arvojen välillä, mihin Vänskä puuttuu toteamalla:

Pääsisivätkö museossa esille epämieluisat historialliset muistot, entä virallisen historiankirjoituksen ulkopuolelle jäävien ryhmien, esimerkiksi naisten ja lasten ääni? Olisiko museossa tilaa homo-Mannerheimille?

Kulttuuriyrittäjä Raoul Grünstein näkee tällaisen museohankkeen selvät ongelmat:

Suomen tuhatkunta museota takaavat, että maamme on asukaslukuun nähden museoiduin maa planeetallamme. "Valtiollisen historian museo" kuulostaa juuri sellaiselta kauhistukselta, joka kerää kymmenkunta ihmistä päivässä kuulemaan valtiovallan kansalaisille lähettämää valtiollista tervehdystä, joka kertoo... valtiovallasta.

Se mistä halutaan tiedottaa, ei välttämättä ole sama kuin se, mihin yleisöt nykyään haluavat vapaa-aikansa käyttää.

Juuri näin, vaikka alalla olenkin.

Historioitsija Mirkka Lappalainen "vierastaa ajatusta museosta, joka esittelisi yhden, virallis-nationalistisen totuuden Suomen historiasta." Kuulostaa tutulta:

Kuka määräisi, mitä esimerkiksi sisällissodasta kerrotaan? Tutkijatko?

Poliittisesta ja valtiollisesta historiasta on sitä paitsi vaikea saada kiinnostavaa museota. Sodat ovat toinen asia, mutta meillähän on jo sotamuseo. Eikö sitä kannattaisi kehittää?

Kyllä, kannattaisi, ja lisäksi ottaa pois MPKK:n alaisuudesta.

Lopuksi paras; ohjaaja Erik Söderblom tiivistää koko keskustelun hankkeesta tavalla, johon voin vain yhtyä:

On se humoristinenkin, kuin aprillipila.

Täydet vastaukset laajemmin: HS-raadin vastaukset kysymykseen: Pitääkö Suomeen perustaa valtiollisen historian museo?

Nuke 'em if you got 'em

Ajatus, johon minun täytyy palata paremmalla ajalla: ydinvoima ja ympäristö.

Mielenkiintoinen avaus tästä sattui the Timesin sivuilta silmään. Mark Lynas toteaa:

Because everyone knows that real environmentalists loathe nuclear power. It is just evil. Full stop.

Except, well, I don’t believe that any more. Just a month ago I had a Damascene conversion: the Green case against nuclear power is based largely on myth and dogma.

Tämä asia on nimittäin häirinnyt minua jo pitempään. Heitän tuon nyt tähän haasteeksi itselleni ja muillekin, jottei asia unohtuisi.