Levyarvostelu: Kvelertak – Meir (2013)

Kvelertak lupaa uudella levyllään lisää. Tämähän sopii, sillä edellinen levy oli todella päräyttävä ja bändi oli keikallakin kovassa iskussa. Kvelertak on siitä poikkeuksellinen yhtye, että se on onnistuneesti kyennyt yhdistämään skandinaavisen rallatuksen, black metallin ja roketti rollin toimivaksi ja luonteikkaaksi kokonaisuudeksi. Oliko tämä kertalaaki, vai vasta ensimmäinen varoituslaukaus? Se selviää nyt:

1.    Åpenbaring

Levy alkaa feedbackillä ja huudolla,, kuten hyviin räimetapoihin kuuluu. Kurt Ballou on miksannut saundit aika räkäisiksi heti alkuun. Vasta minuutin kohdalla biisin kehittyessä ja tahdin paljastuessa massa pääsee leviämään stereoksi ja läpi taajuuksien. Tämä tuo mieleen King Diamondin ja Europen, molemmat samaan aikaan.

Ennen biisin loppua, joka on selvä intro, päästään vielä hetkeksi huutokuoroon ja blästiin. Loppu onkin sitten puhdasoppinen. Turbonegrot on kuunneltu tarkkaan.

2.    Spring Fra Livet

Ja tämä biisi paljastaa sen. Ugh vaan ja menoksi. Blästi pauhaa ja avoimet kitaraharmoniat helisevät kun kevät koittaa vuonossa. Edellisellä levyllä negervaikutteet eivät olleet ihan näin ilmeisiä, mutta mikäpä siinä. Tätä on odotettu, nyt sitä tarjotaan molemmin käsin. Tässä on todellinen euroviisu!

Balloun tuotannosta täytyy sanoa, että saundit on vedetty todella teräviksi ja pintaan. Lautasiin tämä toimii, mutta kitaroista puuttuu toistaiseksi hieman sitä massaa.

3.    Trepan

Jos eivät black metal -juuret ole kaikille vielä selvät, niin nyt ne tehdään selviksi. Lähtö on puhdasta Darkthronea. Jotenkin nämä pojat saavat bläkkisräimeenkin kuulostamaan herttaiselta ja iloluonteiselta – vai olenko se vain minä? No onhan tässä sentään ruotsalaismelohevi-meets-jenkkitahdistus-Bryan Adams -väliosa. Sekopäistä mutta hyvää!

4.    Bruane Brenn

Sitten on vuorossa levyn ensimmäinen sinkku. Jossain turbojugend-henkisessä lännensaluunassa syntyy tappelu. Tämä on sen matsin soundtrack! Norjalainen heijaheija (en tarkoita sosiaalista liikuntamediaa) kohtaa hc-punkin tuoppien lentäessä baaritiskin alla. Huilaavat hetken ja jatkavat mättämistä...

5.    Evig Vandrar

Lännen tukka tulee! Tätä saadaan kun Kent katsoo kännipäissään aamuyöllä peiliin syötyään liikaa snägäriperunoita ja huuhdottuaan sen alas akvavitilla. Silti monien tahdituskikkojen ja harmonisointien välillä ei hymynkare katoa poskipielestäni. Musiikista kuulee, että tyypeillä on ollut studiossa hauskaa. Se on hyvä.

6.    Snilepisk

Sitten vähän punkkia. Tässä vaiheessa on syytä pohtia bändin ja tuottajan suhdetta lauluun. Kvelertakhan kuuluu hc:n ja bläkin puolimaastoon, mutta näin myös miksaukseltaankin, sillä sen verran piilossa laulu on. Tätä pohtiessani minut yllättää tämän biisin koukku, itämaishenkinen kehittely, joka antaa tilaa kertsin tuplatempokikkailluille ja lopun nytkytykselle. Ei ehkä ihan niin kokonainen veto tämä.

7.    Månelyst

Ollaan päästy levyn toiselle puoliskolle ja nyt vedetään ehkä hippasen pienemmälle huumoria. Tasaisen räimeen päälle wahiteltu liidi ei vakuuta. Tässä on selvä välibiisi kyseessä.

8.    Nekrokosmos

Nimi lupaa paljon. Näin myös alun rykäisy. Balloun äänimaisema alkaa pikkuhiljaa puuduttaa. Tämäkin biisi pääsisi paremmin oikeuksiinsa, elleivät kitarat olisi niin ohuita ja tasaisia. Kyseessä on kuitenkin lähes seitsemänminuuttinen maailmankaikkeus. Tässä on kyllä jotain kummallista, sillä sen verran villisti kitarat hyppivät kaiuttimissa, että mieleen tulee oikeasti punk ja black metal; sillä huonon tuotannon tavalla nimittäin. Biisihän sitten on puhdasta progea. Vähän ennen neljän minuutin pituutta mukaan ängetään flangeria. Se on merkki siitä, että olisi aika vaihtaa raitaa...

Näin ei kuitenkaan käy, vaan feedbackia ja mölyä saadaan minuutti loppuun ja sitten vielä jotain aivan muuta. Bändin täytyy nyt vain leikkiä fanien odotuksilla, ei tätä mikään muu selitä.

9.    Undertro

Pelolla käyn kuuntelemaan toista yli kuusiminuuttista rallia. Ainakin tässä on bassoa. Nähtävästi halu editoida ja sovittaa biisejä on käynyt ylivoimaiseksi yhtyeelle tämän levyn äänitysten kehittyessä. Tässäkin laulussa on aineksia moneen, mutta ideoiden kakofonia ajaa sen maahan. Pääriffi on hyvä ja puolivälissä sen moduloiminen duuriin hieno kikka, mutta tämänhän Kvelertak osaa. Jos välistä olisi otettu pari vähemmän innovatiivista minuuttia pois tämäkin biisi olisi voinut olla voittaja. Nyt se on vain liian pitkä.

Kuinkakohan monta minuuttia touta riffi sinne feidin taakse kätkeytyy?

10.    Tordenbrak

Sitten eeposta, yhdeksän minuutin verran. Siis lähes kolmen lyhyemmän Kvelerat-biisin pituisesti. Kyllä tämä sitä itseään on. Selvästi tällä kertaa ei olla haluttu jäädä oman hittiformaatin vangeiksi. Siihen vain nyt on syynsä, miksi rokkaavat hc-biisit ovat niin lyhyitä. Huutoon ja kitaravalleihin kyllästyy nopeasti. Tämän laulun pelastus on tomivetoinen kitaraväliosa, joka on tuttua Kvelertak-laatua. Silti tämän levyn äänimaisema ihemetyttää minua, sillä se on todella sihisevä ja terävä. Varsinainen hymykäyrä. Missä ovat keskitaaajuudet? Missä kolmen kitaran muskeli? Tällaiseen pitkään rokkieepokseen ne sopisivat hienosti. Niin sopisi myös editointi, mutta se on jo aivan toinen juttu.

Tämä bändi hyötyisi puheväliosista, tilaa ainakin olisi, sillä musiikillisesti suurin osa tätäkin Tordenbrak-laulua on puhdasta Turbonegroa. Matalat taajuudet ovat kyllä ns. all over the place, valitettavasti.

11.    Kvelertak

Sitten loppuun nimikkobiisi. Kuten bändin paras tuotanto, sekin on alle neljän minuutin mittainen. Kolmen kuumottavan kappaleen jälkeen nimibiisi hyökkää kuin keväinen ukkosmyrsky. Yllättäen ja innostaen. Kaikki kikat käytetään, eikä ketään säästetä. Tämä on livebändin mittainen manifesti. Ei ehkä bändin paras, mutta sopiva huutamiseen ja kaljatuoppien kumoamiseen. Wacken, here we come...


-

Tämä ei ole yhtä innostava levy kuin Kvelertakin samanniminen avaus. Se tosin oli niin hyvä, että enempää olisi ollut kohtuutonta odottaakin. Silti tälläkin levyllä oli hetkensä. Tärkeimpänä etuna näen yhtyeen innon, joka kuuluu taas läpi totisella voimalla. Suurimpana miinuksena minun täytyy mainita miksaus, joka onnistuu moneen otteeseen imemään energian pois muuten toimivista ralleista. Lisää metallia äänimaisemaan? En tiedä, mutta tämä pakottaa kysymään; kannattiko lähteä merta edemmäs nauhoittamaan?