Digitaalisesta musiikista ja sen käyttämisestä

Totesin hiljattain, että näin iTunes Storen ja Spotifyn valtapäivinä olen alkanut uudemman kerran kaivata vanhoja kuuntelutapojani. Toisin sanoen haluan kuunnella albumeita alusta loppuun. Koska kuitenkin istun enemmän tietokoneeni äärellä, kuin stereoiden vierellä – ne on kytketty telkkarin käyttöön – tämä ei ole tapahtunut. Sitä paitsi koneessani on paremmat AD-muuntimet ja äänentoisto tapahtuu studiokajareilla, joten laatukin on vaan parempi.

Toisaalta olen seurannut musiikkituotantofoorumeilla käytävää keskustelua digitaalisesta äänenlaadusta. MP3:n ja muiden pakattujen äänitiedostojen tultua jäädäkseen ja verkkojakelun ollessa selvästi jäämässä, on ollut käynnissä prosessi teknisesti laadukkaan musiikin saattamisesta verkkoon. Mikäli tämä meni ohi alkuvuodesta, niin tässä muistutus:  Neil Young: Steve Jobs and I were working on new iPod. Itse kirjoitin asiasta tuolloin piratismikysymyksen näkökulmasta näin. Young ehdotti radikaalia bluray-tasoista ääntä käytettäväksi kuluttajatasolla. Rankasti yksinkertaistaen totuttu stereoääni olisi kaksi kanavaa pakettikoolla 24 bittiä 96 kilohertzin näytteenottotarkkuudella. Jos tarkemmat speksit kiinnostavat. CD:n vastaavat luvut ovat 16 bittiä ja 44,1 kHz:ä.

Mitä tämä oikein sitten tarkoittaa?

Ihmisen havaitsema äänien voimakkuusala on 140 desibeliä. Tämä vaihtelee hippasen ja tyypillisesti kuulomme heikkenee iän myötä, mutta pidetään tuota lähtökohtana. Harva meistä kuitenkaan kuuntelee musiikkiaan niin kovaa, että puskisimme tuota ylärajaa päin, sitä ennen nimittäin tulee vastaan kipuraja. Tämä on hyvä tietää, sillä täten todetaan, että ihminen kuulee suuremmalla dynaamisella vaihteluvälillä, kuin millä äänentallennus- ja -toistojärjestelmät toimivat. Vinyylilevyn käytännöllinen ala on 80 dB:tä, sen voisi ehkä nostaa 120 dB:n, jos on valmis dramaattisiin kustannuksiin (esim. saksalaisen Clearaudion Master Reference -soitin). Useimmiten laitteiston meli kaventaa dynaamista vaihteluväliä kuitenkin selvästi. CD pääsee teoriassa 96 dB:n ja Youngin ehdottama 24-bittinen hurjaan 144 dB:n. Nämä ovat kuitenkin laskennallisia arvoja, jotka eivät ota huomioon fyysisiä rajoitteita kuten käytettyä laitteistoa. Arkitodellisuudessa CD:n dynaaminen vaihteluväli on 90 dB:n luokkaa.

24-bittinen ääni vie tietenkin voiton käytössä olevista menetelmistä, mutta onko sillä väliä?

Tyypillisen populaarimusiikkikappaleen (ihan sama mikä tyyli on kyseessä) dynaaminen vaihteluväli on nykyisin 6-10 desibeliä. Kyllä, juuri niin vähän. Jo ennen ipodeita ja ämppäreitä ryhdyttiin kisailemaan siitä, kuka tekee kuuminta musaa. Täysin epävirallinen listaus, josta voi käydä ihmettelemässä levyjen kuumuutta löytyy täältä. Tätä vastoin laaja dynaaminen vaihteluväli on yhä käytössä elokuvateattereissa. Valitettavasti tämä ei ole mennyt aina teatteriyrittäjille aina jakeluun, eikä teattereita ole kalibroitu oikein vaan äänet on käännetty kovalle. Olen itsekin kävellyt parista leffasta kotiin korvat soiden. Mikä sitten on tyypillinen elokuvan dynaaminen vaihteluväli? Tätä on vaikeampi selvittää, koska on elokuvia ja sitten on elokuvia, mutta mm. Bob Katz (Mastering Audio, toinen painos, kyllä se on kirja!) ehdottaa noin 20 dB:n jättämistä digitaalisen rajan ja havaitun äänenvoimakkuuden välille kovia ääniä varten.

Lyhyemmin sanoen kaikki viimeisten 81 vuoden aikana kuluttajia varten kehitetyt formaatit ovat riittäviä.

-

Sitten se toinen asia digitaalisessa äänessä: näytteenottotaajuus. Mistä tässä on kyse? Ääni on taas yleistäen aaltoliikettä, meillä päin useimmiten ilmahiukkasten, jota on sittemmin opittu tallentamaan elektronisesti. Analoginen musiikin tallentaminen on ihan yhtälailla sähköä vaativa prosessi kuin digitaalinenkin, ammattistudioissa käytetään yhä paljolti samoja mikrofoneja ja muita laitteita. Ero on siinä, että analoginen ääni meni ennen (vielä ajoittain) magneettinauhalle, mistä se päätyi lopulta vinyylille, joka on mekaaninen tallennusmuoto. Digitaalinen tarkoittaa sämpläämistä, eli otetaan tasaisin väliajoin äänestä näytteitä, joista ääniaalto on rekonstruoitavissa.

Yllättävän usein tämä käsitetään siten, että äänestä katoaa sen aaltomaisuus, ihan kuin näytteiden välit vedettäisiin suoraksi. Näin ei ole, vaan digitaalisen äänen palauttaminen analogiseksi sisältää paljon matematiikkaa, jonka tarkoituksena on palauttaa sen aaltomuoto tarkasti. Jotta tämä voidaan tehdä, on näytteenottotaajuuden oltava kaksinkertainen sämplättävän ääniaallon taajuuteen. Kun CD-formaattia kehitettiin, päädyttiin lopulta 44 100 hertzin sämpläystaajuuteen, jolla saavutetaan teoreettinen 22 050 hertzin ääni. Käytännössä kaikissa käytössä olevissa laitteistoissa on filtteri, joka poistaa tuota raja-arvoa lähestyvät taajuudet. Tälle on syynsä. Ihmisen kuulo nimittäin yltää oletettavasti vain 20 000 hertziin, usein tuskin sinnekään.

Mikäli et ole tarkastuttanut kuuloasi, saatat yllättyä kuinka vähän itseasiassa kuuletkaan. Minä tiedän, että oma ylä-äänitarkkuuteni on heikentynyt vuosien musiikkiharrastuksen parissa, minkä takia suojaan nykyisin kuuloni varsin tarkasti ja käytän tiukkaa harkintaa äänentoistoni kanssa.

96 kHz:n näytteenottotarkkuus antaisi siis meille paljon jotain, jota emme fyysisesti kykene kuulemaan (korvassa ei vain ole tilaa sellaisille sensorisoluille). Missä 24 bitin syvyys on yleisesti hyväksytty ja tarpeelliseksi koettu tapa parantaa nauhoitettavan äänen signaalin suhdetta kohinaan studiossa, eivät monet ammattilaisetkaan koe tarpeelliseksi käyttää korkeampia näytteenottotaajuuksia. Toiset taas vannovat tämän parantavan saundia. Varmaa on se, että käytännön ja teorian välillä on laadullinen hyppäys. LP-levylle kyetään teoriassa tallentamaan jo 40 000 hertzin ääniä, teoriassa, käytännössä tällaiseen lienee harvoin (ellei koskaan) ryhdytyn. Me nimittäin emme kuule kaikkia taajuuksia yhtä tarkasti. Ihmiskorva on erikoistunut kuulemaan nimenomaisesti ihmisen puhetaajuudella. Se lienee ollut evoluution näkökulmasta hyödyllistä.

Aiheesta lisää tässä artikkelissa.

Me ihmiset olemme oman mielemme kahvitettavissa muutenkin koko ajan. Kun tämän aiheen keskusteluja seuraa, on varmaa, että aina mukana on joku äänen fysiikkaa tai ihmisen kuulemista käsittelevää psykoakustiikkaa ymmärtämätön, joka uskoo varmasti juuri hän kykenee ja onkin kuullut eron ja se on merkittävä! No, jos on maksanut kymmeniä tuhansia euroja laitteistaan, haluaakin kuulla eron. Tämän takia on kehitetty kätevä tapa arvioida sitä, kykeneekö henkilö edes erottamaan kaksi erilaista aistinäytettä toisistaan. Tämä ABX-testi on muuten armoton. Sitä tehdessä katoavat nopeasti ylimieliset kuvitelmat oman kuuloaistin erheettömyydestä. Ihan helppoa testin tekeminen ei ole, sillä näytteet tulee valmistaa mahdollisimman samanlaisiksi. Me kykenemme alitajuisesti erottamaan jopa desibelin kymmenyksen voimakkuuseron kahden lähteen välillä (havaittu äänenvoimakkuus ei huippuarvo), ja tietenkään näytteissä ei saa olla mitään selviä eroja.

Windowsissa voi käyttää tähän vaikka foobar2000-ohjelmaa. Macille löytyy kätevä ABXer.

Olen tehnyt jonkin verran kokeita 320:n mp3:n ja Apple Losslessin tunnistamisen suhteen. Aloitin tällä parivaljakolla, koska olen aikasemmin todennut, että osaan tunnistaa huonolaatuisten mp3:n artifaktit kohtuullisen tarkasti. Palaan varmasti tulevaisuudessa pienempiin pakkauskokoihin, sillä nämä testini osoittivat, etten kykene näitä kahta varmuudella toisistaan erottamaan. Tulokseni olivat noin 75% oikein, eli kaukana sekä arvauksesta (50%) tai tilastollisesta varmuudesta (95%). Kykenisinkö kuulemaan CD:tä paremman musiikin eroa, en tiedä, pitää joskus kokeilla.

-

Ja tästä pääsemmekin kauniisti digitaalisen musiikin käyttöön.

Koska tila ei ihan heti ole koneessani loppumassa, päätin hiljan korjata tuon alussa mainitsemani puutteen. Muutan omat CD:ni uudemman kerran tietokone- ja ipodiin sopivaan formaattiin, tällä kertaa Apple Losslessiksi. Homma ei tapahdu hetkessä, mutta samalla kun sitä teen, tulee osin jo kauan sitten hankitut levyt kuunneltua uudestaan. Tätä kirjoitusta rustaillessani olen työstänyt sitä minulle tärkeimmän bändin tuotantoa.

Tuleepahan siivottua hyllyjä ja samalla kuunneltua musiikkia ajatuksella. Se täytyy sanoa, että mitä enemmän kuuntelen tällä laitteistolla, sitä vähemmän haluan kuunnella nykyistä kuumaksi tuotettua musiikkia. Siitä puuttuu dynamiikka.

Yleistä kyvyttömyyttä elokuvatallenteissa

Kerron pienen tarinan tosielämästä varoitukseksi ja valistukseksi kaikille, joilla on PS3 ja jotka katsovat bluray-elokuvia...

Ostin bluray-elokuvan kaupasta. Olen joskus aikanaan vuokrannut saman elokuvan videovuokraamosta. Elokuvan on julkaissut Universal. Elokuvan katsominen edellytti tällä kertaa kuitenkin ns. nörttipisteitä.

Ensin kuitenkin hyvät asiat: sen sijaan, että minulle olisi näytetty "älä ole piraatti" -video alkuun elokuvan, jonka olen ostanut laillisesti, kiitos PS3:n internetyhteyden, minulle sanottiinkin kiitos. Se oli huomaavaista ja kohteliasta. Päästäkseni kuitenkin tähän asti, minun täytyi kikkailla.

Katsokaas. Blurayt saattavat tallentaa soittimelle, jossa on kovalevy kuten pleikkarissa, metadatatiedoston. Miksi, en tiedä, mutta näin tapahtuu. Kun sitten yritin käynnistää elokuvan, se tunnisti laitteeltani oikeannimisen metadatatiedoston ja yritti avata sitä. Koska tiedosto oli kuitenkin vuokraamoversion luoma, homma lopahti – uskokaa pois – Loading-ruutuun.

Ei mennyt mihinkään se.

Olisi saattanut jäädä leffa katsomatta, mutta muistin lopulta, että hei tämähän on joskus vuokrattu vuotta tai kahta sitten. Ei kun PS3:n videotiedon työkalu, tai mikä ikinä sen idioottimainen nimi onkin, käyttöön ja sieltähän nämä metatiedostot paljastuivat. No epäillen syypäätä poistin kyseisen elokuvan metatiedoston ja yritin uudemman kerran käynnistää itse toiston. Kas kummaa, kun levy pyörähti käyntiin kuin ei mitään.

Vuokraamo- ja kauppaversioilla oli näköjään samanniminen metatiedosto, joka ei kuitenkaan oikeuksiltaan tai tiesmiltään sopinutkaan luoden jumin. Se, että näin voi käydä on tietenkin idiotismia tiedoston luonnissa, mutta minun pisteeni eivät riitä tunnistamaan sen syyllistä. Onneksi ratkaisu on varsin helppo.

Tässä on kuitenkin jonkinmoinen pohdinnan paikka akselilla Universal – Sony, että mites näitä hommia oikein hoidetaan...

Nyt tiedätte, ja osannette ongelmankin ratkaista. Ja eikun katsomaan leffaa!

Apple Rocks!

Tai sitten ei, mene ja tiedä, mutta ainakin tämä in sillä sipuli:

MacBook Wheel

Ja tämä on toistaiseksi ainoa kommenttini iPadiin:

iPad brings tampon to mind (NYT)

Ei taida tulla hankittua.

iTunes Is Broken: Apple Fix It Again

iTunes kadotti sitten 40 % musiikistani. Kiva.

Tämä roska on todellinen maanvaiva, mutta minkäs teet.

Masentavaa.

Laulamisen tarkkuudesta

Kun Freddie Mercury vuonna 1976 venytti äänensä Somebody to Loven finaalissa uskomattomalla tarkkuudella ainutlaatuiseen suoritukseen, oltiin taituruuden äärillä. Vielä 21 vuotta tämän suorituksen jälkeenkin tällaisen, äänen korkeudeltaan ainutlaatuisen suorituksen takeena oli laulutaito. On totta, että jo Queen harjasi ottojaan studiossa, taisivathan niin tehdä jo Beatlet, joten mistään puritismista tässäkään nyt ei ole kyse. Studiossa tehty on studiossa tehtyä, eikä sen minun mielestäni tarvitsekaan kuulostaa livenä äänitetyltä, sillä live on life, tai jotain sinne päin (joo tiedän, maailman parhaassa livelevyssä on huomattavasti studiolisäyksiä).

Silti minun lapsuuteni ajan oli totta se, että laulajan piti onnistua tuottamaan oikean taajuuksisia ääniä, ainakin jossain vaiheessa. Joskus käytettiin sitten hyvännäköisen artistin tuplana studiossa hyvä-äänistä stunttia, joskus pistettiin kunnolla efektiä. Kaikki tämä kuitenkin muuttui, sillä tietokoneiden aika oli tuonut mukanaan näppärät insinöörit myös musiikkiin. Muutamat näistä olivat todenneet, että kuinka paljon olisikaan apua, jos muuten hyvän laulusuorituksen yhden huonon nuotion voisi korjata ilman jälkiäänityksiä, tai jos muuten sielukkaan laulajan tasaisen falskin suorituksen saisi kertanäpäytyksellä istumaan konemusiikki taustaan. Vuonna 1997 Antares Auto-Tune julkaistiin, ja mikään ei ollut kuten ennen.

Hulluinta tässä jutussa on se, että koko soppa sai alkunsa Esson insinöörin pyrkimyksestä hahmottaa paremmin seismistä informaatiota. Saamme siis kiittää/syyttää tästäkin lahjasta/katastrofista laattatektoniikkaa! No, vakavammin täytyy todeta, että Auto-Tunea olen minäkin vähän käyttänyt, ja etenkin taustalauluharmonioissa muunnin on mitä parhain. Falski harmonia kun ei koskaan nosta pulssia kuten tarkka soulahtava stemma. A-T onkin ymmärrettävästi ollut todellinen hitti.

A-T:lle kävi kuitenkin nopeasti, kuten jotakuinkin kaikille efekteille ennen sitä (ja sen jälkeen): se käytettiin kuoliaaksi. Varmasti efektin olisi joku muukin "keksinyt", mutta tämä kyseenalainen kunnia menee itse petolinnun perseelle, Cherille. Tarkoitan tietenkin "hittiä" Believe. Vain vuotta A-T:n ilmestymisen jälkeen studioteknikot olivat onnistuneet säätämään ohjelman asetukset niin päin honkia, että tuloksena oli suorastaan vocodermainen lähdeäänen degeneraatio, eli Cher-efekti. Mark Taylor, Haagissa vielä tavataan!

Kannattaa muuten lukea Neil Straussin erinomainen artikkeli aiheesta. Kyllä, se sama, joka kirjoitti Pelimiehen. Lainaan siitä vain olennaisen:

''We were tackling 'Believe' for the gazillionth time,'' she said. ''And I said: 'I'm so tired of doing this. Let's just put on this CD and listen to music and get away from this.' '' On one song the vocals were processed through a vocoder to sound mechanical. Cher remembers suggesting that they add something like that to ''Believe.''

In the interim a new voice-tuning program for Cubase had arrived in the studio, and Mr. Taylor decided to teach himself how to use it. He randomly chose two bars of ''Believe'' and looped it on the computer. In his tinkering, he came across the wavering, soulful, robotic vocal sound that is now the song's most loved and recognizable element. But he was afraid that if Cher heard it, she would object to his experimenting with her vocals. ''But something just snapped, and a couple of beers later we decided to play it for her, and she just freaked out,'' he said.

Victory

And a High-Five

That is, freaked out in a good way. ''We high-fived,'' Cher said. ''It was like some stupid 'Rocky' film.'' When Cher left the studio to begin filming ''Tea With Mussolini'' Mr. Taylor put together a quick mix of ''Believe'' and sent it to Cher and Mr. Dickins, who thought they had gotten carried away with the robotic sound.

''He said, 'Everyone loves that song but wants to change that part of it,' '' Cher said. ''I said, 'You can change that part of it, over my dead body!' And that was the end of the discussion. I said to Mark before I left, 'Don't let anyone touch this track, or I'm going to rip your throat out.' ''

(NYT 11.3.1999)

Hirviö oli syntynyt.

Tässä jutussa kaveri ei muuten enää väittänyt käyttäneensä Digitechin Talkeria (jos teillä en sellainen ehjänä myytävänä, olen kiinnostunut!).

No, tietenkin suurin osa A-T:n käyttäjistä pysyy kohtuuden rajoissa, joten mikä siis on ongelmana? Josh Tyrangiel käsitteli ongelmaa hiljattain Time-lehdessä julkaistussa artikkelissaan Auto-Tune: Why Pop Music Sounds Perfect. Kuten monet haastatellut studiovelhot toteavat, kaikki sitä käyttävät, ja jokainen studioon kävelevä laulaja olettaa A-T käsittelyn kuuluvan hintaan. Henkilökohtainen studioidolini Rick Rubin sitävastoin toteaakin seuraavaa:

Rubin, who's produced artists as diverse as the Dixie Chicks and Metallica, worries that the safety net of Auto-Tune is making singers lazy. "Sometimes a singer will do lots of takes when they're recording a song, and you really can hear the emotional difference when someone does a great performance vs. an average one," says Rubin. "If you're pitch-correcting, you might not bother to make the effort. You might just get it done and put it through the machine so it's all in tune." Rubin has taken to having an ethical conversation before each new recording session. "I encourage artists to embrace a natural process," he says.

(Time 5.2.2009)

Kun ei ole pakko hioa ottoja Freddie Mercuryn, Brian Mayn ja Roger Taylorin tavoin, ei sitten usein jakseta edes yrittää.

Toisaalta Antaresin VP, Marco Alpert on ihan oikeassa todetessaan, että:

We make no value judgments on how people use our product.. ...It’s a tool to be used by the people who buy it, and we’re happy when consumers find new uses for it.

(NYT 30.7.2009, linkki alempana)

Tällä ilmiöllä on kuitenkin yksi huomattava seuraus. Me totumme asioihin, myös musiikissa ilmeneviin sellaisiin. Viimeisten kahdentoista vuoden aikana me olemme tottuneet täydellisiin äänisuorituksiin. Kun A-T viuhahtaa lauluraidalla sekvensseriohjelmassa, se tekee konemaisen tasaista jälkeä. Pienet vivahdukset (niitä voi myös kutsua äänenkorkeuden epäpuhtaudeksi, jos haluaa arvottaa asioita vähän toisella tavalla) katoavat ja nuotit rävähtävät parin millisekuntin viiveellä kuin syntetisaattorista ikään: just eikä melkein.

Kun ihmiset sitten on totutettu täydelliseen äänenkorkeuteen (ja kun taustat ovat yhtälailla täydellisiä), alkaa moni hyvä laulaja, joka ei A-T:n kelkkaan ole lähtenyt, kuulostaa falskilta. Jep, enää ei riitä se, että osaa laulaa. Mutta onneksi A-T:n saa myös räkkiin ja keikalle mukaan. Kysykää vaikka Anthony Kiedisiltä!

No, koska kyseessä on popin ihmeellinen maailma, joku keksii upean tavan protestoida ilmiötä vastaan. Pohjat vetää tietenkin Jay-Z. Kaiffari haki inspiraatiota ohjelman väärinkäytöstä, ja poltti videossaan tukun sen pakkauslaatikoita. Koko artikkeli NYT:ssä. Mikä oli tulos? Antaresin myynti kääntyi nousuun. Ja näinhän se on, nykyään jokainen kadun tallaajakin tietää, että styget on autotunetettu, ihan niinkuin kuvatkin on fotosopattu.

Kaikista tätä varten lukemistani argumenteista parhaiten asiaa luotaa Rubin, joka puhuu ilmiön syvemmästä merkityksestä artistin tavalle tuottaa taidettaan/tuotettaan. Minä haluaisin nostaa esille myös kulttuurimme sisäisen epärehellisyyden. Kun ihminen on kuvassa ruma (kuten Kate Winslet, mikäli muistatte), niin onhan se väärin päästää sitä meidän silmiämme pilaamaan. Yhtälailla onhan se nyt kauheaa, kun Aretha Franklin vetää epätäydellisesti Amazing Gracea, Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisissa.

Me saamme kaikki pitää mistä haluamme, on se sitten C64-humppaa, big band -jazzia, tai ihan mitä tahansa. Kun alamme arvottaa asioita edellä mainitulla tavalla, on meidän kuitenkin katsottava peiliin, pitkään ja hartaasti. Minä pidän inhimillisestä äänestä, virheineen kaikkineen. En kuitenkaan pidä "korjaamatonta" ääntä absoluuttisesti sen parempana kuin A-T:lla tai muilla työkaluilla muokattuakaan. Maailmasta ei vaan löydy yhtään laulajaa, joka pystyy samaan kuin A-T. Siksi laulajien dissaaminen on syytä asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Minun lauluani saatte haukkua, sillä tiedän olevani vähintäänkin kehno hommassa (siksi olen kitaristi ja tuottaja), mutta jotain rajaa siihen BS:än, pyydän!

Sitä paitsi, Auto-Tune EVO on enää 399 dollaria. Pitäisiköhän minunkin hypätä kehityksen kelkkaan?

Kehityssivusto roinaa varten

http://sites.google.com/site/aarosahari/

Tuolla on musiikkia ladattavana, kunnes jaksan tehdä oikean sivuston soittimineen...

Otteita tuottajan päiväkirjasta

Olen paininut jo viikon oikeastaan kaiken vapaa-ajan studion ja musiikin parissa, minkä työkiireiltäni olen kerennyt. Muutamia huomioita on siis syytä laittaa näin biteiksi, jotteivat ne aivan unohdu.

Ensinnäkin kuvia sessioista täällä. Kiitos SJ!

Siirsimme studiokamat tupaan ja musisoimme siellä. Urkuharmonin käyttö osoittautui laitteen karmean epävireisyyden takia mahdottomaksi. Tavoitteenani on edelleen saada se laite jossain vaiheessa sämplättyä ja syntetisaattoriin. Tämän teen harjoituksena ES24:n käytöstä jossain vaiheessa.

Itse sessiot toimivat, joskin tuottaja oli selvästi kesäterässä ja teki hölmöjä äänitysvirheitä. Musiikki oli kuitenkin pääosassa ja hauskaa.

Samalla alkoi RME FF800:n uskomattoman tehokas reititysjärjestelmä avautua. Laitteella onnistuu vaikka minkälainen signaalinohjaus, tämäkin tuli tarpeeseen. RME käyttää erillistä mikserisoftaa, Total mixiä, raudan ja sekvensserin välillä, niinkuin käytännössä katsoen kaikki vastaavat pelit. Mikä tekee siitä poikkeuksellisen, on sisään rakennettu matriisi, toisin sanoen sisäinen patch bay, jonka avulla voi määrittää kaikkien sisään tulevien, sekvensserin tuottamien ja uloslähtevien signaalien suhteita fyysisten lähtöjen kanssa. Aivan uskomatonta!

Hyvä arvostelu muuten aiheesta (joskin vähän vanha) täällä.

Niille teistä, joita yllä ollut hämää, tai jotka haluatte kertauksen studiohommista, tämä on toistaiseksi paras löytämäni sivusto. Osittain vanhaa tekniikkaa, mutta ihan uskomattoman selvästi selostettuna alusta loppuun.

Toiseksi on todettava, että koko viikonlopun aikana laitteisto ei aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia. Ei kaatumisia, ei signaalikatkoksia. Tämä kaikki siis vanhalla koneellani, sillä kyllä, olen siirtymässä uuteen keskusyksikköön. Ostin hiljan kaveriltani uudemman (mutta vanhan mallisen) MacBook Pron seuraavilla spekseillä: Duo Core 2 2,4 GHz, 4 Gb ram, WD Scorpio black HD 320 Gb (7200 rpm). Toisin sanoen nopeampi prossu, tuplat muistia ja huomattavasti tykimpi kovalevy ja tilaa laittaa rumpukoneet ja muuta suoraan läppärille.

Sisäänajo alkaa kesäkuussa, mutta nyt ei sitten pitäisi tulla enää ongelmia Superior Drummerin kanssa.

Lopuksi päivitys Rämän tunnariin. Sain viimeinkin kamariorkesterin miksattua ja ohjelmoin samaan syssyyn hevirummut biisiin. Tein uuden patchin rumpuja varten, joka potkii todella isolla sydämellä. Äänitin eilen vähän kitaroita kokeillakseni tasoja ja saundeja. Kitarat pitää kuitenkin nyt vetää viikonloppuna ajatuksella ja heittää päälle vähän pikku kikkoja, ehkä vähän syntsaa. Demomiksaus pitäisi olla valmiina ensiviikon perjantaiksi, joten tekemistä riittää.

Studiokuulumisia: bluesia, organisaatiouudistuksia ja tulevia projekteja

Tämä viikonloppu oli varattu musiikin tekemiseen F Y Studiossa. Perjantaina saapui taloon sessioihin kova bluesmies Simo J. . Viikonlopun aikana äänitettiin joukko rujon kokeellisia kitarakappaleita erinäisillä akustisten ja sähkökitaroiden voimalla. Valitettavasti ääniteknikon pitkäksi venähtänyt sapatti onnistui kokemattomuuttaan tössimään pari muuten mielenkiintoista vetäisyä. No, mitäpä rikkoutuneista kananmunista. Saanette vielä kuulla viikonlopun tuloksia, kunhan tuottaja selviää työviikosta kunnialla ja ehtii pureutua aineistoon.

Huomionarvoista on kuitenkin se, että pienellä siirtelyvaivalla saatiin hyvä äänityspöhinä käyntiin 1. studioon (eli Tupaan). Tänään oli sitten kova urakka siirtää kaikki takaisin, joskin hiljattain aloittamani tarvikkeiston säilytyksen tilan parantamiseen tähtäävä logistiikkaprojekti osoitti heti hyötynsä, sen verran helposti tavarat löytyivät ja siirtyivät. Viimeisenä ohjelmanumerona kun olivat tänään illalla Aallon uljaiden harjoitukset 1. studiossa. Viimekesän voittajat palaavat keikkalavoille kesäkuun 3. päivänä, kun Kotkan torilla pyörähtää käyntiin joka vuotinen must-see-tapahtuma, Lohisoitto. Olemme, käsittääkseni, avajaisten pääbändi!

Kun tavaraa nyt oli siirrelty 1. ja 2. studioiden välillä (2. on tietenkin Sininen kammari!), päätin miettiä uusiksi 2. studion tekniikkaa. Poistin vanhat monitorit ja niiden mukana monta monituista metriä johtoja, mikserin ja muuta tarpeetonta roinaa. Kun ulkoiset tallennusmediat vielä saatiin daisy chainiin, sain RME:lle pysyvän paikan ja pöydälle paljon lisää tilaa. Niin ja pölyt tuli taas pyyhittyä tarkkaan nurkista, eli toisin sanoen vallan onnistunut viikonloppu!

Viikonlopun iso uutinen on silti se, että F Y United on aloittanut neuvottelut muuan Helsinkiläisen peikkobändin kanssa, näiden ensituotoksen äänittämisestä. Nyt koitetaan saada paketti kesäksi kuntoon, niin ensimmäinen täysin FYU-universumin ulkopuolinen yhteistyötaso on tosiasia!

Ja mikään ei ole enää niinkuin ennen

Laitoin tänään iTunesin syöttämään musiikin suoraan digitaalisena RME Fireface 800:n läpi ja sieltä balansoidulla linjalla (varta vasten teettämilläni kaapeleilla) suoraan Genelec 8020 pariin. Kuuntelen nyt ehkä parhaiten tuntemaani musiikkia, eli Led Zeppeliniä alusta; aivan uusin korvin.

Kuulin juuri ensimmäistä kertaa ikinä epämääräisiä studiomölinöitä Babe I'm Gonna Leave You:ssa. Pelottavaa, kuulostaa siltä, että herra Plantilta on dellattu jotain vähän huonompia vinkaisuja (tiedä häntä).

Tämä siis, vaikka kyseessä ovat mp3:t (joskin omatekemäni Lamella). Mikä, väitän rohkeasti, kuuluu lautasissa nyt tiettynä ylä-äänien pinkeytenä ja elottomuutena. Pitää verrata cd-levyyn jossain vaiheessa.

Tästä ei silti enää ole takaisin tulemista. Oikeasti.

Hifismi on kauhea sairaus.

Energiaa vihreässä yhteiskunnassa

Suomessa käydään taas tiukkaa vääntöä lisäydinvoimasta. Itsekin sain tulevan naapurikunnan asukkaana kotiini Fennovoiman kauniisti, hienolle paperille taitetun esitteen tavoitellusta uudesta ydinvoimalasta (sijoituspaikkojahan on kolme mahdollista, näistä yksi Ruotsinpyhtäällä, joka on yhdistymässä Pyhtään, Loviisan, Liljendalin ja jonkun muun kanssa, jolloin naapuriin jää Kotka). Ydinvoiman vastainen mantra on ollut minullakin esillä aiemmin. Kun kyseessä on maapallo, lienee vain luonnollista, että yksittäisen ihmisen on vaikea hahmottaa kokonaisuutta. Onhan se asiantuntijoillekin vaikeaa parhailla tutkimusmenetelmillä ja supertietokonemallinnuksillakin.

Nyt kun ympäristönsuojelullinen retoriikka on vallannut koko läntisen yhteiskunnan, (tällä tarkoitan sitä, että kaikessa pitää viitata ekologisuuteen riippumatta siitä, kuinka ekologista mikäkin asia makrotasolla sitten onkaan) on vaikeaa puhua energiakysymyksestä ilman voimakkaita tunteellisia haittatekijöitä. Harvalla meistä (ei ainakaan minulla) on kuitenkaan mitään oikeaa osaamista puhua energiataloudesta, sähköntuotannosta tai ydinvoimasta, mutta kaikilla on tarve ottaa tähänkin aiheeseen kantaa. European Physical Society on asiasta tätä mieltä. (Kiitos T.P. tästä linkistä!)

Toteavat muuten edellisessä mm. tämän:

Climate models are hardly validated over the period of interest and measurements contain large error bars. For example, the accuracy of global temperature measurements is not better than 1 °C, yet a change in global average temperature of 1 °C is significant.

En kyseenalaista mittaavia muutoksia maapallolla, siitä on ihan riittävästi dataa, haluan vain osoittaa, että tieteen tekemiseen liittyy lukuisia haasteita, ja siksi tieteeseen kuuluu myös huomattavaa väittelyä, joka yleensä jättää maallikot kylmäksi. Siksipä myös ne asiat, mitä fyysikot sanovat mm. ydinvoimasta kai tuntuvat monesta suuren luokan kusetukselta.

Vähän raflaavammin asian toteaa NYT:n ympäristökolumnisti John Tierney omassa TierneyLabin jutussaan: Use Energy, Get Rich and Save the Planet. Tierney viittaa tässä yhdysvaltalaisen ympäristöliikkeen kehitykseen, joka muuten tapahtui jotakuinkin samaan aikaan, eli 1960-luvun ympäristökriisin jälkimainingeissa. Tällöin muodostettiin se periaate, jonka mukaan Pentti Linkolakin on pyrkinyt irtautumaan modernista yhteiskunnasta:

Their equation was I=PAT, which means that environmental impact is equal to population multiplied by affluence multiplied by technology. Protecting the planet seemed to require fewer people, less wealth and simpler technology — the same sort of social transformation and energy revolution that will be advocated at many Earth Day rallies on Wednesday. (NYT 20.04.2009)

Toisin sanoen mitä enemmän meitä on, mitä enemmän me kulutamme ja mitä enemmän miellä on teknologiaa käytössämme, sitä suurempi on ekologinen jalanjälkemme.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, ettei ihan näin kuitenkaan ole asiain laita. Kun erinäisten ilmiöiden ympäristövaikutuksia on viimeaikoina tutkittu, on alettu havaita myös ympäristövaikutusten vähentymistä, kun varoja uuteen teknologiaan on käytettävissä. Ympäristöstä ja vapaasta markkinataloudesta tiedottava think tank PERC esittelee asiaa artikkelissaan: Environmental Kuznets Curves: A Review of Findings, Methods, and Policy Implications. Esimerkkinä todettakoon vanha ympäristönsuojelun klassikko, happosateet:

The early estimates showed that some important indicators of environmental quality such as the concentrations of sulfur dioxide and particulates in the air actually improved as incomes and levels of consumption went up. (Yandle et al. 2004 linkin mukaan)

Toisin sanoen ei voida luottaa lineaariseen malliin, joka suoraan selittää ekologisen vaikutuksemme planeetalla. Silti tarvitaan tietoista ja perusteltua yhteiskunnallista toimintaa muuttamaan ympäristöön suhtautumista. Tämän takia tarvitaan sitten vielä paljon tutkimusta erillisten vuorovaikutussuhteiden ja muuttujien keskinäisistä suhteista.

Yksi tällainen muuttuja on uudelleenmetsittyminen (reforestation), josta on tutkimusta julkaissut muiden ohella PNAS. Artikkeli: Returning forests analyzed with the forest identity toteaa mm.:

Recent assessments suggest that forest transitions of the kind experienced in Europe and the U.S. during recent centuries are now spreading to some other parts of the world. Deforestation does continue in about half of the 50 nations with most forest. However, 36% of the 50 increased forest area 44 % increased biomass. Without depopulation or impoverishment , increasing numbers of countries are now experiencing transitions in forest area and density. (Kauppi et al. 2006 linkin mukaan)

Lyhyesti siis: mitä suurempi elintaso, sitä vähemmän metsiä käytetään. Pahin vaihe on monissa Euroopan maissa jo jäänyt kauas 1800-luvulle.

PNAS:lta myös seuraava artikkeli: Dematerialization: Variety, caution, and persistence, josta lainaan varsin liberaalisti lukijoideni tietoon saattamisen takia koko lyhennelmän:

Dematerialization, represented by declining consumption per GDP of energy or of goods, offers some hope for rising environmental quality with development. The declining proportion of income spent on staples as affluence grows, which income elasticity <1.0 measures, makes dematerialization widespread. Further, as learning improves efficiency of resource use, the intensity of environmental impact per production of staples often declines. We observe that combinations of low income elasticity for staples and of learning by producers cause a variety of dematerializations and declining intensities of impact, from energy use and carbon emission to food consumption and fertilizer use, globally and in countries ranging from the United States and France to China, India, Brazil, and Indonesia. Because dematerialization and intensity of impact are ratios of parameters that may be variously defined and are sometimes difficult to estimate, their fluctuations must be interpreted cautiously. Nevertheless, substantial declining intensity of impact, and especially, dematerialization persisted between 1980 and 2006. (Ausubel and Waggoner 2008 linkin mukaan sekin)

Tutustukaa ihmeessä koko tekstiin (saatavilla tuolta sivulta pdf-muodossakin).

Selvästi populaarikäsitys ei suoraan vastaa tutkimuksen tilaa. Tämä onkin tieteentekijöiden suuri haaste; miten kertoa ajallaan ja selvästi ihmisille siitä, mitä ollaan tekemässä ja mihin tuloksiin ollaan näin päädytty. Ydinvoima on vain yksi niistä lukuisista asioista, joissa parempi tieto varmasti aikaansaisi merkityksellisempää keskustelua. Valitettavasti mediassakin on yhä seksikkäämpää kertoa eri tahojen välisestä konfliktista. Harkitsevat ja hiljaiset jäävät kohkaajien jalkoihin.

Tarinoita studiosta: Ismo Tahdin kuulumisia

Heipä hei,

Turhautumisen ja innostuksen vaihdellessa kuin bipolaariset liikennevalot Mannerheimintiellä päätin vähän taas kertoa studiopuolen kuulumisia.

FY Studiot ovat olleet talvilevolla, pois pakattuna odottamassa meren avautumista merihistorian päivien aiheuttamasta kohmasta. Eilen sain talon uudelleenjärjestelyn innoittamana laitettua myös studion roinia järjestykseen. Vein turhat laatikot vintille ja pakkasin musakamat siististi ja loogisesti lähelle, mutta silti jemmaan. Minut tuntevat arvaavatkin loput, mutta muille esimerkkinä todettakoon, että kaikki johdot ovat nyt pituuden mukaisessa järjestyksessä yhdessä muovilaatikossa, mikrofonit omassa hienossa keikkaboksissaan (Pearlin basaripedaalin kantolaatikko!) ja niin edelleen.

Studiokuulokkeet alkavat olla aivan lopussa, joten uusia hankintoja on taas tiedossa. Samalla odottelen uusia lähimonitoreja saapuvaksi (toivottavasti tapahtuu pääsiäisenä). Suurin testauskohde oli kuitenkin Rolandin rumpukoneaivon (TD-3) liittäminen I/O:hon ja sekvensseriin, jotta rumpujen äänitys nopeutuisi. Tämä taas ei tietenkään onnistunut. Nähtävästi Firefacen MIDI-ajureissa on jotain todella hämärää, sillä enhän ole saanut kiippareitakaan toimimaan sen kautta. En jaksanut tätä sen enempää alkaa selvittelemään, onhan nyt vapaapäivä, mutta edessä on siis mitä ihanin sessio kaikkien muusikoiden suosikkisoftan parissa.

Toinen (valitettava) havainto tuli "hra Tahdin" suhteen. Kun aloitin vähänkään isompien ja monipuolisempien rumpusettien työstämistä teho loppui alta aikayksikön. Näköjään 2 Gb:tä RAMia ei sitten riitä mihinkään. No tein tosin himmeitä tilamikityksiä ja Yrmytsin alustavan rumpusetin (supertiukkoine saundeineen). Superior Drummer on edelleen aivan sairaan hieno paketti. Jokaisen saundin saa säädettyä juuri eikä melkein, joten eikun tekniikkaa parantamaan. Näyttää kuitenkin siltä, että rumpuhässäkät ohjelmoidaan vastedeskin etukäteen ja bounssataan valmiiksi tehojen säästämiseksi.

Opettelin myös lauantai-iltana työstämään piano rollia (eli Logicin MIDI-editoria) ja homma alkaa skulata. Sain lyhyessä ajassa todella uskottavia puhallinosuuksia tehtyä yhteen biisiin, joten eikun säätämään. En vain tajua, miten teknoäijät innostuvat edelleen superkuppaisista konepörinöistä, kun yhtä helpolla ohjelmoi orkestraalikamaa väärinkäytettäväksi. Oh well...

Musanteko on kuitenkin edelleen kivaa, ja nyt kun elämä taas alkaa voittaa, on aika palata sen pariin. Katsotaan mitä kivaa sitä seuraavaksi studiosta pärähtää. Toukokuulle on jo sovittu bluessessiot hra S.J.:n kanssa!

Miksi se nyt on niin vaikeata?

Teen tarrasuodatusta Excelistä Wordiin. Ei pitäisi ikinä käyttää tätä paskaa, mutta ei ole vaihtoehtoja. Pelkään että otsasuoneni räjähtävät millä hetkellä hyvänsä. Oikeasti luulisi, että ne paskiaiset osaisivat korjata samat vanhat ongelmat, mutta ei samat vanhat möröt kummittelevat Office 2007 -sukupolvessakin (minulla tietenkin alla Mac Office 2008).

Ensinnäkin jos suodattaa listaa, joka on pitempi kuin oletusarvoinen yksi sivu, ei ohjelma osaa automaattisesti lisätä lisää sivuja, ellet ole etukäteen sitä itse tehnyt alle. Brilliant! Lisäbonuksena on tietenkin uuden Officen täysin muutettu käyttöliittymä, jossa on omat ideansa, mutta joka kuitenkin vain vaikeuttaa tekemistä kaikille, jotka ovat aikaisemmin näitä höyryäviä koodikasoja käyttäneet (eli 99,99 % meistä).

Paska, mikä paska -pääpalkinnon saa kuitenkin seuraava "toiminnallinen piirre": Excelistä suodattaminen on peruskauraa yhdistämisen hallinnassa, joten voisi olettaa, että Mac Word 2008 osaisi käyttää Mac Excel 2008:n xlsx-tiedostoja. Arvatkaapa mitä?



EI SE OSAA!

Joo, Word ei tunnista tätä tiedostoformaattia, vaan minun piti kopioida taulukkotiedot toiseen tiedostoon vanhalle Office 97-2003 tyypille.

Hajotkaa, niin minäkin!

Internet televisioon

Tätä pitänee kokeilla.

Lupauksena on internetvideo sisällön streamaaminen suoraan telkkariin, hurjaa.

NYT:n artikkeli aiheesta.

Lisää, kunhan saan kokemuksia kerrottavaksi.

HD video ja kalliit piuhat

Ostin hiljattain elämän kalleimman johdon, vaikka sain ihan mukavan 25 % alennuksen. Tarvitsin nimittäin piuhan tietokoneeni ja uuden tv:ni välille. Koska MacBookPro sylkee DVI-liitännästään jopa 1080:tä signaalia (jota oma 15,4" näyttö ei tosin tue), ja koska Braviassa taas on joukko HDMI-liitäntöjä vapaana, oli selvästi mahdollista (eli tarpeellista!) hoitaa siirto digitaalisesti.

Ei kun kauppaan...

Ja löytyihän se sieltä DVI-HDMI piuha, vain 65 €. Aziaa!

No tänään tein ensimmäisen testin proxy-telkkarilla, joka on tosin vain HD ready. Lähteenä on kovasti pakattu avi-tiedosto. Täytyy sanoa, että taas kerran alkujaan uskomattomalta tuntunut rahan käyttö kannatti. Pitkällisen läppärikatselun perusteella täytyy todeta, että signaali oli telkkarilla tuhottomasti parempi. Tottakai kamassa oli ne tyypilliset ongelmat, isot pinnat pahasti fragmentoituneita ja mustat suorastaan hirveitä, mutta tällainen tiivis video ei silti ole ikinä näyttänyt näin hyvältä.

No sitten ne huonommat asiat. Olen jo aiemmin huomannut, että se, miten videoulostulo suhtautuu osx:n Spacesiin, on vähintäänkin ongelmallista. Tämä testi vahvisti asian. Jos Spaces on päällä, ulostulo arpoo näyttötilan jonnekin erillisten mininäyttöjen välille, eli ei minnekään. Kun otin tilan pois päältä alkoi lyyli kirjoittaa ja sain kaksi näyttöä toimimaan niinkuin pitää, eli rinnakkaisina näyttölaitteina. No joo, ei mahda mitään.

Silti olen iloinen, sillä nyt ei tarvitse ostaa superkallista apple cinema näyttöä, vaan voin käyttää telkkaria hoitamaan homman!

Muuten, Applella ei ole myynnissä DVI-HDMI-muunninta. Nice going!