maanantai 3. elokuuta 2009

Laulamisen tarkkuudesta

Kun Freddie Mercury vuonna 1976 venytti äänensä Somebody to Loven finaalissa uskomattomalla tarkkuudella ainutlaatuiseen suoritukseen, oltiin taituruuden äärillä. Vielä 21 vuotta tämän suorituksen jälkeenkin tällaisen, äänen korkeudeltaan ainutlaatuisen suorituksen takeena oli laulutaito. On totta, että jo Queen harjasi ottojaan studiossa, taisivathan niin tehdä jo Beatlet, joten mistään puritismista tässäkään nyt ei ole kyse. Studiossa tehty on studiossa tehtyä, eikä sen minun mielestäni tarvitsekaan kuulostaa livenä äänitetyltä, sillä live on life, tai jotain sinne päin (joo tiedän, maailman parhaassa livelevyssä on huomattavasti studiolisäyksiä).

Silti minun lapsuuteni ajan oli totta se, että laulajan piti onnistua tuottamaan oikean taajuuksisia ääniä, ainakin jossain vaiheessa. Joskus käytettiin sitten hyvännäköisen artistin tuplana studiossa hyvä-äänistä stunttia, joskus pistettiin kunnolla efektiä. Kaikki tämä kuitenkin muuttui, sillä tietokoneiden aika oli tuonut mukanaan näppärät insinöörit myös musiikkiin. Muutamat näistä olivat todenneet, että kuinka paljon olisikaan apua, jos muuten hyvän laulusuorituksen yhden huonon nuotion voisi korjata ilman jälkiäänityksiä, tai jos muuten sielukkaan laulajan tasaisen falskin suorituksen saisi kertanäpäytyksellä istumaan konemusiikki taustaan. Vuonna 1997 Antares Auto-Tune julkaistiin, ja mikään ei ollut kuten ennen.

Hulluinta tässä jutussa on se, että koko soppa sai alkunsa Esson insinöörin pyrkimyksestä hahmottaa paremmin seismistä informaatiota. Saamme siis kiittää/syyttää tästäkin lahjasta/katastrofista laattatektoniikkaa! No, vakavammin täytyy todeta, että Auto-Tunea olen minäkin vähän käyttänyt, ja etenkin taustalauluharmonioissa muunnin on mitä parhain. Falski harmonia kun ei koskaan nosta pulssia kuten tarkka soulahtava stemma. A-T onkin ymmärrettävästi ollut todellinen hitti.

A-T:lle kävi kuitenkin nopeasti, kuten jotakuinkin kaikille efekteille ennen sitä (ja sen jälkeen): se käytettiin kuoliaaksi. Varmasti efektin olisi joku muukin "keksinyt", mutta tämä kyseenalainen kunnia menee itse petolinnun perseelle, Cherille. Tarkoitan tietenkin "hittiä" Believe. Vain vuotta A-T:n ilmestymisen jälkeen studioteknikot olivat onnistuneet säätämään ohjelman asetukset niin päin honkia, että tuloksena oli suorastaan vocodermainen lähdeäänen degeneraatio, eli Cher-efekti. Mark Taylor, Haagissa vielä tavataan!

Kannattaa muuten lukea Neil Straussin erinomainen artikkeli aiheesta. Kyllä, se sama, joka kirjoitti Pelimiehen. Lainaan siitä vain olennaisen:

''We were tackling 'Believe' for the gazillionth time,'' she said. ''And I said: 'I'm so tired of doing this. Let's just put on this CD and listen to music and get away from this.' '' On one song the vocals were processed through a vocoder to sound mechanical. Cher remembers suggesting that they add something like that to ''Believe.''

In the interim a new voice-tuning program for Cubase had arrived in the studio, and Mr. Taylor decided to teach himself how to use it. He randomly chose two bars of ''Believe'' and looped it on the computer. In his tinkering, he came across the wavering, soulful, robotic vocal sound that is now the song's most loved and recognizable element. But he was afraid that if Cher heard it, she would object to his experimenting with her vocals. ''But something just snapped, and a couple of beers later we decided to play it for her, and she just freaked out,'' he said.

Victory

And a High-Five

That is, freaked out in a good way. ''We high-fived,'' Cher said. ''It was like some stupid 'Rocky' film.'' When Cher left the studio to begin filming ''Tea With Mussolini'' Mr. Taylor put together a quick mix of ''Believe'' and sent it to Cher and Mr. Dickins, who thought they had gotten carried away with the robotic sound.

''He said, 'Everyone loves that song but wants to change that part of it,' '' Cher said. ''I said, 'You can change that part of it, over my dead body!' And that was the end of the discussion. I said to Mark before I left, 'Don't let anyone touch this track, or I'm going to rip your throat out.' ''

(NYT 11.3.1999)

Hirviö oli syntynyt.

Tässä jutussa kaveri ei muuten enää väittänyt käyttäneensä Digitechin Talkeria (jos teillä en sellainen ehjänä myytävänä, olen kiinnostunut!).

No, tietenkin suurin osa A-T:n käyttäjistä pysyy kohtuuden rajoissa, joten mikä siis on ongelmana? Josh Tyrangiel käsitteli ongelmaa hiljattain Time-lehdessä julkaistussa artikkelissaan Auto-Tune: Why Pop Music Sounds Perfect. Kuten monet haastatellut studiovelhot toteavat, kaikki sitä käyttävät, ja jokainen studioon kävelevä laulaja olettaa A-T käsittelyn kuuluvan hintaan. Henkilökohtainen studioidolini Rick Rubin sitävastoin toteaakin seuraavaa:
Rubin, who's produced artists as diverse as the Dixie Chicks and Metallica, worries that the safety net of Auto-Tune is making singers lazy. "Sometimes a singer will do lots of takes when they're recording a song, and you really can hear the emotional difference when someone does a great performance vs. an average one," says Rubin. "If you're pitch-correcting, you might not bother to make the effort. You might just get it done and put it through the machine so it's all in tune." Rubin has taken to having an ethical conversation before each new recording session. "I encourage artists to embrace a natural process," he says.
(Time 5.2.2009)
Kun ei ole pakko hioa ottoja Freddie Mercuryn, Brian Mayn ja Roger Taylorin tavoin, ei sitten usein jakseta edes yrittää.

Toisaalta Antaresin VP, Marco Alpert on ihan oikeassa todetessaan, että:
We make no value judgments on how people use our product.. ...It’s a tool to be used by the people who buy it, and we’re happy when consumers find new uses for it.
(NYT 30.7.2009, linkki alempana)
Tällä ilmiöllä on kuitenkin yksi huomattava seuraus. Me totumme asioihin, myös musiikissa ilmeneviin sellaisiin. Viimeisten kahdentoista vuoden aikana me olemme tottuneet täydellisiin äänisuorituksiin. Kun A-T viuhahtaa lauluraidalla sekvensseriohjelmassa, se tekee konemaisen tasaista jälkeä. Pienet vivahdukset (niitä voi myös kutsua äänenkorkeuden epäpuhtaudeksi, jos haluaa arvottaa asioita vähän toisella tavalla) katoavat ja nuotit rävähtävät parin millisekuntin viiveellä kuin syntetisaattorista ikään: just eikä melkein.

Kun ihmiset sitten on totutettu täydelliseen äänenkorkeuteen (ja kun taustat ovat yhtälailla täydellisiä), alkaa moni hyvä laulaja, joka ei A-T:n kelkkaan ole lähtenyt, kuulostaa falskilta. Jep, enää ei riitä se, että osaa laulaa. Mutta onneksi A-T:n saa myös räkkiin ja keikalle mukaan. Kysykää vaikka Anthony Kiedisiltä!

No, koska kyseessä on popin ihmeellinen maailma, joku keksii upean tavan protestoida ilmiötä vastaan. Pohjat vetää tietenkin Jay-Z. Kaiffari haki inspiraatiota ohjelman väärinkäytöstä, ja poltti videossaan tukun sen pakkauslaatikoita. Koko artikkeli NYT:ssä. Mikä oli tulos? Antaresin myynti kääntyi nousuun. Ja näinhän se on, nykyään jokainen kadun tallaajakin tietää, että styget on autotunetettu, ihan niinkuin kuvatkin on fotosopattu.

Kaikista tätä varten lukemistani argumenteista parhaiten asiaa luotaa Rubin, joka puhuu ilmiön syvemmästä merkityksestä artistin tavalle tuottaa taidettaan/tuotettaan. Minä haluaisin nostaa esille myös kulttuurimme sisäisen epärehellisyyden. Kun ihminen on kuvassa ruma (kuten Kate Winslet, mikäli muistatte), niin onhan se väärin päästää sitä meidän silmiämme pilaamaan. Yhtälailla onhan se nyt kauheaa, kun Aretha Franklin vetää epätäydellisesti Amazing Gracea, Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisissa.

Me saamme kaikki pitää mistä haluamme, on se sitten C64-humppaa, big band -jazzia, tai ihan mitä tahansa. Kun alamme arvottaa asioita edellä mainitulla tavalla, on meidän kuitenkin katsottava peiliin, pitkään ja hartaasti. Minä pidän inhimillisestä äänestä, virheineen kaikkineen. En kuitenkaan pidä "korjaamatonta" ääntä absoluuttisesti sen parempana kuin A-T:lla tai muilla työkaluilla muokattuakaan. Maailmasta ei vaan löydy yhtään laulajaa, joka pystyy samaan kuin A-T. Siksi laulajien dissaaminen on syytä asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Minun lauluani saatte haukkua, sillä tiedän olevani vähintäänkin kehno hommassa (siksi olen kitaristi ja tuottaja), mutta jotain rajaa siihen BS:än, pyydän!

Sitä paitsi, Auto-Tune EVO on enää 399 dollaria. Pitäisiköhän minunkin hypätä kehityksen kelkkaan?

Ei kommentteja: