Spotify idiotismin kurimuksessa

Kai tähänkin on jokin hieno taloudellinen syy. Spotify pisti juuri hiljan ulos uuden version, jossa vanhan radion tilalle on isketty idioottimainen genresidonnainen härpäke. Ei paljon innosta.

Jos sinuakaan ei, niin käy sanomassa se firmalle.

Sosiaalinen media ja minä

Luin Petteri Järvisen tekstin naamakirjan luonteesta pilvipalveluna. Minua on taas lobbattu liittymään – suoranaisesti hyvällä tarkoituksella ja tarpeella. Tämä ei ole uutta, ja asiaa jo jonkin aikaa mietittyäni olen ymmärtänyt tällaisten palvelujen merkityksen yhteyden pitoon kaukana asuvien mutta muuten läheisten ihmisten kanssa.

Testailtuani nyt muutamia huomattavasti hiljaisempia kilpailevia sosiaalisia verkkopalveluja voin todeta ymmärtäväni myös sen, miksi aikanaan suhtauduin niin kovin kielteisesti facebookiin, enkä siihen liittynytkään. Olen luonteeltani kovin yksityinen ihminen.

Tämä saattaa yllättää monet minut kohtalaisesti tuntevat. Olenhan (oman luonnehdintani perusteella) avoin, suorapuheinen ja välitön. Minulla on kuitenkin rajani, ja tuota yksityisyyden rajaa en hevillä (tai edes detskulla) ylitä. Kun nyt yksityiselämäni tekemisistä on nähtävästi puhuttu eräässä tuttavapiirissäni – vaikkakin nähtävästi ihan hyvässä sävyssä – olen taas saanut muistutuksen siitä, miksi en jaa itsestäni kuin tarkoin valitsemaani tietoa, tarkoin valitsemilleni ihmisille.

Se, mitä kenellekin kerron, testaa luonnetta ja luottamusta. Minun ja teidän. Mitä enemmän tiedät, sitä enemmän sinuun luotan ja niin päin pois. Tietenkään kaikkien kanssa ei puhuta kaikista asioista ja tällaiset intressikysymykset ovat myös osa tätä yhtälöä.

Luotan lähtökohtaisesti ihmisiin, tai ainakin pyrin antamaan kaikille mahdollisuuden osoittaa olevansa luottamukseni arvoisia. Jos kuka kuitenkin luottamukseni pettää, on sen takaisin ansaitseminen paljon vaikeampaa.

–

Vaikka kuitenkin on näin, ymmärrän vertaisviestinnän merkityksen tietoyhteiskunnan yhtenä elämänlankana. Tässä asiassa koen olevani vaikeassa välikädessä, sillä tiedän, että minun tulisi tehdä enemmän tällä saralla yhtäällä ja toisaalla.

Olen toistaiseksi pitänyt kiinni siitä, että jos kuka minuun haluaa yhteyttä pitää, niin tekee. Minut saa kyllä kiinni, ei ehkä heti mutta aika hyvin kuitenkin. Pyrin itsekin näin tekemään sähköissosiaalisista puutteistani huolimatta. Harkitsen siis kovasti eri vaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja. Helppoa se ei ole, sillä Järvisen havaintojen lisäksikin tunnen jonkinlaista kauhua ajatuksesta, että te tietäisitte mitä minä minäkin päivänä mietin.

No, tätäkin blogia lukemalla pitäisi saada aika selvä käsitys, vai kuinka?

Tauolla

En ole hiljattain paljoa kirjoitellut ja oletan, että tämä meno jatkuu. Merkittävät asiat yksityiselämässä, kiireet töissä, sekä tietotekninen ajanhukka vievät juuri nyt minua. Palaan tekstien pariin, kunhan jaksan.

Sillä välin toivotan teille hyvää vuotta 2012. Mölistään kun nähdään!

Maria Mena Tavastialla 15.11.

Tiistaina erinomainen norjalaisartisti Maria Mena esiintyi Tavastialla Helsingissä. Yleisö oli omien Tavan kokemusteni perusteella vallan poikkeuksellinen, sillä paikalla oli arviolta pari-kolme tusinaa miestä – heistä useimmat tyttöystävän käsikynkyssä (siis juomahuoltajina). Pikaisen arvioni mukaan meistä äijistä ehkä kuusi mikseripöydän etupuolella oli selvästi omasta vapaasta tahdostaan paikalla. Tämä ei silti haitannut, sillä keikka oli erinomainen ja tunnelma välitön ja herkän hilpeä.

Settilista löytyy täältä.

Maria Mena Tavastialla (kuva: Timo Toivonen 2011)

Etukäteen minua arvelutti Menan musiikista huokuvan kivuliaankin rehellisyyden ja välittömyyden autenttisuus. Kykenisikö hän vaikuttamaan yhtä välittömältä ja rehelliseltä kuin musiikkinsa. Vastausta sain odottaa kolmen kappaleen verran, kunnes Mena veti ensimmäisen pitemmän esittelypuheen. Kyllä, lavalla oli juuri niin välitön ja "aito" ihminen, kuin hän, josta laulut kertoivat. Tämä oli suurin ennakkopelkoni, sillä tällaisessa henkilökohtaisessa musiikissa falskiudelle on todella vähän, jos ollenkaan, tilaa.

Mena oli todella vaikuttava. Hän kertoi edellisen Suomen vierailunsa kömmähdyksestä, ihastuksestaan kalsarikännin käsitteeseen (joku oli hänelle tästäkin jo kertonut), sekä kompuroi lavan reunalla ja kertoi sen olleen ensimmäinen kerta. Samalla Mena kertoi laulujensa taustoista hyvin välittömään sävyyn, mutta ilman turhaa paatosta. Keikan mittaan hän selvästi avautui, minkä seurauksena oli todella intiimi ja välitön tunnelma. Tavastia auttoi varmasti tässä, koska paikkahan on luonteeltaan varsin intiimi. Loppua kohti, kun oli pakollisten yleisöblogikuvien aika, hän pyysi meitä näyttämään kameralle keskaria – ja sehän onnistui!

Kuten arvata saattaa, settilista koostui uuden Viktoria-levyn kappaleista. Ainoastaan pitämäni It Took Me by Surprise jäi soittamatta. Väliin ja päälle ladattiin Menan kymmenen vuotta jatkuneen uran hitit, joten tulos oli varsin tasapainoinen ja kattava.

Otten huomioon edellisen Cause and Effect -levyn saamat arvostelut liiallisestakin rehellisyydestä, oli hienoa huomata, että Mena oli päässyt vanhojen asioiden yli. Nyt nämä tuolloin todella henkilökohtaiselta tuntuneet kappaleet saivat iloista energiaa, jonka tahdissa saattoi tanssia. Aika todellakin parantaa haavat. Minulle kyseinen albumi on se kaikkein läheisin juuri tuon haavoittuvan henkilökohtaisuuden takia ja nautin sen kappaleiden energisistä sovituksista, sillä ne toivat uutta särmää lukuisia kertoja kuulemiini lauluihin.

Tätä vastoin uudet kappaleet olivat selvästi yhä tunteeltaan raakoja, ja niitä esittäessään Mena selvästi oli tiiviisti yhä kiinni niiden syntyyn vaikuttaneiden asioiden ja tunteiden vallassa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kanavoimasta taitoaan ja energiaansa täydellisesti tulkintaan. Jos kykenee kanavoimaan omia sisimpiä tuntojaan näin hienosti lauluun, kannattaa niin ehkä tehdäkin. Menan suoritus oli vain ja ainoastaan parasta A-luokkaa koko illan ajan. Sanoisinkin hänet nyt livenä nähtyäni, että kyseessä on yksi aliarvostetuimpia naisartisteja aikanamme. Siinä jäävät Abreut ja Jessie J:t kyllä kirkkaasti toiseksi.

Tavastia kuitenkin maksaa intiimiydestään tunkkaisuudella. Tupakan savu on kauas kadonnut, mutta tila on edelleenkin laatikko, ja sen valitettavasti kuuli tällä kertaa liiankin hyvin. Menan rumpali sai paljon tilaa paukuttaa, kuten tietenkin saa levylläkin, mutta nyt rummut olivat sen verran kovalla, että minun oli pakko suojata kuuloni. Kuuntelin välillä ilman tulppia saadakseni äänentoiston ongelmista tuntumaa, mutta tasot olivat juuri väärät: liian kovaa ilman tulppia ja liian hiljaa tulpille. Olisi kai pitänyt olla kännissä, vai?

Matalien keskitaajuksien ja basson rajamailla äänimaisema meni puuroksi. Aina kun kosketinsoittaja ei hivellyt Nord Stageaan äänimaisema pysyi kasassa, basso oli selkeä ja kitara kuului. Clavian kanssa olikin mahdotonta kuulla näitä erillisinä soittimina ja tuntui kuin tila olisi resonoinut epämiellyttävästi. Aika-ajoin laulussa käytetyt kaikutehosteet lähtivät nekin kiertämään todella ärhäkästi ja katselin yhden kappaleen ajan, kun miksaajalla oli tämän efektin tasoa säätänyt namiska koko ajan käsiohjauksessa. Tajusin myös, että Nordin pianosaundi on minulle täysin vastenmielinen (olen näitä toisinaan testaillut, joskaan en pieteetillä). Onneksi kosketinsoittajalla oli myös hammond-tyyppinen saundi valikoimissaan,  sillä vaikka sekin puuroutti äänimaisemaa, se teki sen maukkaasti!

Tunnelma kohdallaan (kuva: Timo Toivonen 2011)

Nämä tekniset ongelmat eivät kuitenkaan pilanneet keikkaa, vaan jäivät studionörtin viilattaviksi pilkuiksi. Kokonaisuus pysyi kasassa erinomaisesti ja bändillä oli selvästi homma hallussa ja kivaa lavalla. Sen kyllä huomaa.

Suosittelen Menaa kaikille kansallisuuteen ja maailman katsomukseen katsomatta. On hän sen verran hyvä!

2001

Asetin itselleni tavoitteeksi polkea tämän vuoden aikana 2000 kilometria. Tuo tavoite tuli sitten tänään täyteen – pitkälti liki päivittäisten työmatkojen ansiosta. Homma ei kuitenkaan lopu tähän. Uusi tavoite on nyt asetettu 2500 kilometriin ja polkeminen jatkuu vaikka tulisi lunta!

Taloudellinen salaliitto maailmaa vastaan

Toisin sanoen: miksi taloudellisista asioista keskusteleminen vaikuttaa niin tuhottoman hyödyttömältä, kun  mikään yritys olla rakentava leimataan heti mouhoamiseksi?

Vastausta voi alkaa etsiä täältä!

Uudempaa musiikkia: Mastodon – The Hunter

Mastodon on ollut iloisin yllättäjä hevin saralla 2000-luvulla. He tekevät jotain muuta aivan omalla tavallaan. Olen nähnyt bändin pariin otteeseen livenä ja se toimii! Kitaristi Brent Hinds saa erikoismaininnan 12-kielisen kitaran käyttämisestä ja rumpali Brann Dailor päräyttävien lyriikoiden kirjoittamisesta!

Nyt jätkät ovat pistäneet jatkoa erinomaiselle Crack the Skye -abumilleen. Uuden levyn kannessa on (oikeasti tämä on aivan sairaan hienoa) ksäin tehty puinen eläin, jota minä päätin kutsua nimellä Tüomiön Pöro! Sen on veistänyt A. J. Fosik, jonka käsialaa ovat nähtävästi myös bändin lavasteet. Nice!

Mutta entäs se musiikki?


1. "Black Tongue"   3:27


Tätä biisiä kuultiin ennakkoon. Tuolloin se yllätti suoraviivaisuudellaan (en puhu rummuista). Tunnelma on progressiivisen rokahtava, jostain Kyussin ja Desert Sessionsin mielikuvamaailmasta. Nähtävästi pojat ovat päättäneet tehdä sen, mitä kukaan ei heiltä odottanut: suoraviivaisen levyn. No mikä jottei. Biisissä on energiaa, mutta se ei ehkä ole parasta Mastodonttia. Pääriffi on kyllä päräyttävä, mutta soolon jälkeen laulu on jo vanha, onneksi se on myös tiivis. Tätä pitempään ei tässä aineksia olisikaan ollut.

2. "Curl of the Burl"   3:40

Mastodonin kitarasaundi on ehkä parasta Orangea, jota olen kuullut. Näin nytkin. Tämäkin raita oli ennakkoon kuunneltavissa, ja kyseessä lienee levyn "hitti". Pidän avauksesta, sillä siinä pistetään luu kurkkuun: "I killed a man because he killed my goat". Asiaa.

Ensimmäisellä parilla kuuntelukerralla en innostunut tästä biisistä, mutta se kasvaa useimpien bändin hyvien biisien tavoin ihon alle, ja kontekstissaan se on vallan onnistunut.

3. "Blasteroid"   2:35

Avaukset nämä herrat osaavat. Laulu on lyhyt ja ytimekäs ja kaiken kaikkiaan varsin positiivinen tapaus. Pieni iloinen välipala metallinnälkään. Toimii varmasti livenä, muttei ole sen kummallisempi.

4. "Stargasm"   4:39

Rumpalille on muuten annetta paljon aikaa paukuttaa tomeja suorastaan Phill Collinsin hengessä. Näin nytkin. Tähdet räjähtävät, ken jäljelle jää? Stargasm on monella tapaa lähempänä vanhaa donttia, tällaista kamaa löytyy Blood Mountainiltakin eikä se ole väärin. Laulun kertsi/väliosa on miellyttävän kuulas vastapala säkeistöjen hektisyydelle, tätä saisi tuoda lisää peliin, sillä pojathan osaavat harmonisoida.

5. "Octopus Has No Friends"   3:48

Mustekalalla ei ole kavereita, mutta kitaraa se kelmi osaa soittaa! Levyn päräyttävin intro on tosiasia. Lirpautuskitarat ovat myös yllättävän kuulaita, minkä takia tässä laulussa on sitä paljon kaivattua keveyttä ja ilmavuutta. Tämä tuo tilaa Sandersin bassolle, joka tekee mielenkiintoisia kuvioita, etenkin säkeistöjen alla. Laulu onkin sitten yksi iso hevi-kalja-festari-rallatus. Tätä ne känniset hevarit laulaisivat kuorossa telttakaupungin keskellä, jos osaisivat!

6. "All the Heavy Lifting"   4:31

Mastodonin trash-vaikutteet ovat näkyvillä tämän biisin säkeistöjen riffittelyssä. Tässä vaiheessa ilmenee myös se, miksi minä en pidä Orangen vahvistimista. Nopeat, dempatut staccato-riffit kuulostavat aina appelsiinin läpi vedettynä jotenkin vammaisilta. Jos vahvistimet ovatkin erinomaisia raskaissa avoimissa äänimaisemissa (yksi Mastodonin suurista vahvuuksista), ne jäävät tällaisissa tiukoissa riffittelyissä aina jotenkin puutteellisiksi. Yläpää suhisee ja basso pumppaa, mutta välistä puuttuu muskeli.

Biisi on ihan jees.

7. "The Hunter"   5:17

Ville Valo puhuisi tässä vaiheessa jotain "slaavilaisesta melankoliasta". Minä sanon, että tämä laulu olisi voinut olla edellisellä levyllä, ja se on kehu! Ensimmäisellä kuuntelulla tämä toi mieleeni Pink Floydin (mikä saattaa selittää ystäväni T-Boin innostuksen tätä levyä kohtaan), mutta nyt alan ymmärtää laulun merkityksen tälle levylle. Koska Mastodon osaa riffittelyn ja meiningin, on sen aiemmilla kolmella konseptilevyllä luotu tunnelmaa ja hengitystilaa väliosilla. Nyt kun tämä konseptiajatus on jätetty pois, tarvitaan hengittäviä biisejä ja sitä levyn nimikipale on. Kuten sanoin pojat osaavat harmonisoida. Tämähän on suorastaan metallin Beach Boys! Siis jos Beach Boys olisi masentavan doomahtava ja lakoninen (mutta molemmat kuuluvat metalliin).

8. "Dry Bone Valley"   3:59

Ja tätä metallin Beach Boys tekisi. Kiusaavan seesteinen harmonisointikitara antaa tilaa virvelibreikille ja sitten mennään. Tässä Dailorin rummutus on ehkä parhaimmillaan ja meininki on hengästyttävää. Biisi on pelkistetty, riffittely on suoraan kuin King Diamondin 80-luvun levyiltä, ja sekös sopii!

Dry Bone Valley on mielestäni levyn paras kappale, Flo-ridan värisistä styrkkareista huolimatta!

9. "Thickening"   4:30

Tässä vaiheessa on hyvin tilaa kuvailla ja kummastella Levyn basso- ja basarisaundia. Sandersin basso on miksattu varsin kumisevaksi, tämä ei kuitenkaan pilaa äänimaisemaa, sillä kuten nyt tässä laulussa kitarat on levitetty varsin kauas keskustasta ja rumpusaundi on varsin pinnalla. Koska bassossa ei ole kolinaa tai läiskettä, jää virvelille paljon tilaa, minkä Dailorin kaltainen ghost-iskupeto todellakin tarvitsee. Koska basso ei kuitenkaan tuo lätinää keskitaajuuksille, on tämä tehtävä annettu basarille, joka suorastaan umppaa-lumppaa kuin entisen miehen meriläisen tyhjiöpumppu.

Thickening muuten on niitä vähemmän iskeviä lauluja levyllä, joskin pitkä alkujamittelu on kultaa.

10. "Creature Lives"   4:41

Rumpalin biisi – siis Taylorin säveltämä, sanoittama ja laulama. Joten potkaistaan kappale käyntiin syntetisaattoreilla ja naurulla – WHAT?

Todellakin, ennen kuin päästään asiaan, on kuunneltava reilun minuutin kestävä psykedeliätrippi. Kun sitten päästään asiaan, niin täytyy todeta, että olen aina pitänyt Dailoria bändin parhaana laulajana. Hänestähän voi vielä tulla seuraava Collins? On myös selvää, kenen päästä ne kummat tarinat saavat alkunsa. Jo alkutahdeilta tunnen henkisen yhteyden tuohon outoon suohon poljettuun otukseen, jonka tunnen kummittelevan jossain tajuntani rajamailla.

Näin tehdään slovareita. Parasta A-luokan petoa, joskin intro on mitä on, mutta ehkäpä juuri siksi?

11. "Spectrelight" (feat. Scott Kelly) 3:09

Jottei homma menisi siksi kuuluisaksi puhalteluksi pojat laittavat pökköä taas pesään ja höyrykoneen ylipaineelle. Väliosan tahditukset ja wah-aksentit ovat taattua tavaraa ja avaavat elegantisti tietä harmoniakitaroille. Suuren tarinan puute ei ole selvästi haitannut dontin poikia pätkääkään, vaan taito on edelleen tallella.

12. "Bedazzled Fingernails"   3:08

Matikkametallia ja progea kansalle. Ja jotta sanoma menisi perille, laitetaan laulajalle vähän vocoderia matkaan. Ei ehkä T-Pain, mutta kuitenkin. Sokaistut sormenkynnet on ehdottomasti kokeellisin levyn kappaleista. Ei ehkä soitannaltaan, mutta ehdottomasti äänimaisemaltaan. Valitettavasti se ei oikein ole muuta.

13. "The Sparrow"   5:30

Tunnelmapalan alku tuo minulle mieleen Metallican balladit, ei muusta syystä kuin siitä, että lätisevä kompressoitu basari palauttaa mieleen Ulrichin "saundin", joskin on sitä paljon parempi. Kova se basari kuitenkin siellä jytkyy. Muuten äänimaisema on kuitenkin miellyttävän ilmava ja orgaaninen. Mastodon ei ole mielestäni koskaan sortunut nykymetallin perisyntiin, ylihiomiseen. Musiikki kuulostaa soitetulta. Riskejä otetaan, kuten nyt tämän laulun soolossa (Pink Floyd puskee taas läpi, vai onko se Jimi Santana). Tämä orgaanisuus mahdollistaa jamittelun, ja tätähän me emme nykyisin enää lähes koskaan kuule. Se on sääli, ja siksi Mastodon on edelleen tämänkin plätyn jälkeen:

Paras toiminnassa oleva hevibändi...
...maailmassa!

Uutta musiikkia: Maria Mena – Viktoria

Innostuin noin puolitoista vuotta sitten Norjalaisen Maria Menan musiikista, viimeinkin voisi sanoa, mutta kuitenkin. Menalta tuli juuri uusi albumi pihalle, ja olen menossa hänen keikalleen Tavastialle marraskuussa, joten tässä on levyarvostely:

1. Viktoria   3:10

Nimibiisi jatkaa monella tapaa siitä, mihin edellinen levy Cause and Effect jätti. Tällä kertaa laulun aiheena on Menan oma toinen nimi ja siihen liittyvä kasvutarina lapsuuden angstista aikuisuuteen tai jotain. Biisi on luonteeltaan perinteinen feel good -rallatus, mutta Mena myy sen tyypillisellä asenteellaan. Ja sehän on yleensä aika ratkaisevaa. Ihan hyvä biisi levyn alkuun, ehkä hippasen kevyt sisällöltään, mutta tämä nyt onkin poppia.

2. Homeless   3:15

Toinen ennen levyä julkaistuista sinkuista Homeless on ehkä vahvimmin edellisen levyn muotokielessä kiinni. Kyynikko voisi todeta, että levy alkaa aivan samoin kuin edellinenkin: 1. talk about mother, 2. talk about relationship... No joo. Muuten tämä olisi oikeasti hyvä kappale, mutta tällä sijoittelulla ja kun vertaus on pakostakin Belly Up -lauluun, on tulos hippasen valjumpi. Ei se tästä huonoa biisiä tee, muttei erinomaistakaan.

3. The Art of Forgiveness   2:56

Vinkuva sähkökitara ja dramaattisen jouset. Jos laulun nimi on todellinen suullinen, on sitä sisältökin. Ehkä liiankin dramaattinen, joskin Mena hallitsee homman, eikä vie laulullaan ja fraseerauksellaan tätä puhtaasti falskin puolelle. Biisi pysyy kasassa, mutta on ehkä minulle vähän liikaa.

4. Habits (duet with Mads Langer)   3:44

Pianoballadi, duetto, huokailua mikrofoniin. Tässä Mena on hyvä ja hänen puolestaan kappale onkin täysin paketissa. Valitettavasti en voi sanoa samaa Langerista, joka on vain, no, tylsä. Hän ei myy tunnetta, vaan vetää muodollisesti pätevän suorituksen. Ei ole epäilystäkään siitä, kuka on kappaleen päähenkilö. Tulos on tämän, ja vain tämän, takia epätasapainoinen.

5. My Heart Still Beats   3:19

Ensimmäinen luovempaa instrumentaatiota mukanaan tuova laulu on vasta viides raita, ja tässä on selvä tasapaino-ongelma. Lieneekö masteroija valinnut järjestyksen vai kuka, mutta tämä olisi pitänyt tulla jo aiemmin. Nyt vauhtia aletaan kasvattaa vasta levyn puolivälissä. No hyvä kun edes silloin.

1:39 biisi saa uuden vaihteen silmään ja se on ehkä parasta koko levyllä. Tämä on Menan rakkauslauluissa parasta, hän nimittäin tuo tarinoihin ehdottomuutta ja luonnetta. Tällä kertaa seuraavan lauseparin muodossa:

It hurts, but I'm not about to give you up. Though broken my heart still beats, it will not stop.

Erinomaista!

6. This Too Shall Pass   3:22

Ensimmäinen sinkku on selvästi levyn hitti. Tämä on sitä Menaa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen, ja hyvästä syystä! Pumppaava alun syna luo odotuksen, jonka Menan laulu ja tarkasti sovitetut kitarat ja piano lunastavat. Kun ensimmäinen kertsi ja tiukan lyhyt tauko ennen toista säettä tulevat, on kuulija jo valmista kauraa.

Lyriikat ovat parasta A-luokan poppia, eli ihanaa huttua. Tunnelma on kevyt ja onnellinen. Tämä biisi tuo mieleen Fleetwood Macin kipeän heleät hitit 70- ja 80-luvuilta. Täydellistä!

7. Takes One To Know One   3:55

Edellisen biisin syna oli niin magee, että pääsi tämänkin alkuun. Oh well. Nyt ollaan Menan väittelevämmällä puolella. Äänimaisema on jopa sekava, joskin rumpujen puute on virkistävää. Stereokuva on kuitenkin suorastaan klaustrofobinen säkeistöjen aikana. Kertsin uuu uuu kertoo siitä, että tämä kappale kuuluu levyn jälkipuoliskolle. Björk-henkinen "väliosa" on mielenkiintoinen, mutta oikeastaan vähän väärässä paikassa. Tähän biisiin on selvästi heitettä vähän mitä vaan, mutta kokonaisuus ei oikein tavoita minua.

8. Money   2:46

Jos edellinen kappale tihkui vastakkainasettelua, on tämä selvästi levyn suoraviivaisin "tästä-puhutaan-sukukokouksessa" -tapaus. En oikeastaan edes halua tietää laulun yhteyksiä tosielämään. Se nyt vaan olisi liian masentavaa, joskin kertosäe toimii, eikä biisi muutenkaan oli biisinä huono. Nimi voisi olla luovempi, sillä nyt tässä korostetaan mielestäni hippasen väärää asiaa.

9. It Took Me By Surprise   3:00

Menan biisit ovat yleensäkin varsin avoimia dynamiikaltaan, ja tämä on tässä ihan huippu. Alun rummut ovat todella ilmavia ja muutenkin biisi toimii laulu kutsuu - syna vastaa periaatteella varsin pelkistetysti ja hienosti. Kertsin harmoniat ovat sulaa kultaa. Tunnelma on samanlainen kuin Roísín Murphyn ekalla soololevyllä ja se on mitä erinomaisin asia!

Yksi kysymys: miksi tämä on levyn lopussa?

10. Secrets   2:59

Tämä laulu tuo mieleeni vanhan pohjoismaiset balladit. Melodia on suorastaan Bergmanilainen tai jostain Taunon ja Ansan mustavalkoisesta traagisesta rakkaustarinasta. Samoin on sovituskin: piano luo pohjan, jouset tukevat ja soolon vetää huilu.

Tämä ei tee biisistä huonoa – päinvastoin se on varsin hyvä – muut huomioon ottaen vain erilainen.

11. Am I Supposed To Apologize?   3:43

Pianovetoinen säkeistö himmailee ja kertsissä vedetään laipat kattoon ja annetaan palaa koko orkesterin voimalta. Tämä temppu on nähty muutamaan kertaan, ja jo tämän assosiaation vuoksi laulu kärsii hippaisesta kulumisesta. Se on kuitenkin oikea kappale lopettamaan tämä albumi ja siitä pisteet!

-

Ottaen huomioon levyn kappalemäärän voin ilokseni todeta, että tässä on kehdattu tehdä kerrankin sopivan pituinen kokonaisuus. Lyhyet, tiiviit biisiin luovat hyvän tempon albumille, eikä se kestä liian kauan. Kun levyillä on nykyisin jotain 17 raitaa (+häröilyt) on varmaa, että sieltä löytyy ainakin se 5 täyttä tussahdusta. Ne kuuluvat B-puolikokoelmille!

Tämä ei ole mielestäni kokonaisuutena yhtä hyvä kuin edellinen, mutta levyltä löytyy muutama erinomainen laulu, jotka ottavat paikkansa Maria Menan parhaimpien joukossa. Turha tämäkään ei siis ole.

Katsotaan sitten, miltä hän kuulostaa livenä. Silloin ratkaistaan, ja paljon!

HIMYM @ Finland

Olen kehunut How I Met Your Mother -sarjaa jo vuosia. Se sai Suomessa luokattoman esityspaikan ja katosi nopeasti televisiosta – valitettavasti. No, nyt on kuitenkin paluun paikka!

Eilen alkaneen 7. tuotantokauden avausjaksossa päähahmo Ted Mosby paljastaa joutuneensa YouTube-videomeemiksi. Ja mikä parasta hänestä tehtiin myös Autotuneversio (en laita Rebecca Blackista tähän kiusallakaan linkkiä...olkaa hyvät).  Tämä taas on sitä itseään!

Ted Mosby:

So now I seem like a total train wreck to all my old high school friends – and a bunch of people in Finland. The autotune thing got kinda big over there.

Eikun parempaa esitysaikaa etsimään. Sarja on pitkällä, mutta edelleenkin umpilegendaarinen!

Yleistä kyvyttömyyttä elokuvatallenteissa

Kerron pienen tarinan tosielämästä varoitukseksi ja valistukseksi kaikille, joilla on PS3 ja jotka katsovat bluray-elokuvia...

Ostin bluray-elokuvan kaupasta. Olen joskus aikanaan vuokrannut saman elokuvan videovuokraamosta. Elokuvan on julkaissut Universal. Elokuvan katsominen edellytti tällä kertaa kuitenkin ns. nörttipisteitä.

Ensin kuitenkin hyvät asiat: sen sijaan, että minulle olisi näytetty "älä ole piraatti" -video alkuun elokuvan, jonka olen ostanut laillisesti, kiitos PS3:n internetyhteyden, minulle sanottiinkin kiitos. Se oli huomaavaista ja kohteliasta. Päästäkseni kuitenkin tähän asti, minun täytyi kikkailla.

Katsokaas. Blurayt saattavat tallentaa soittimelle, jossa on kovalevy kuten pleikkarissa, metadatatiedoston. Miksi, en tiedä, mutta näin tapahtuu. Kun sitten yritin käynnistää elokuvan, se tunnisti laitteeltani oikeannimisen metadatatiedoston ja yritti avata sitä. Koska tiedosto oli kuitenkin vuokraamoversion luoma, homma lopahti – uskokaa pois – Loading-ruutuun.

Ei mennyt mihinkään se.

Olisi saattanut jäädä leffa katsomatta, mutta muistin lopulta, että hei tämähän on joskus vuokrattu vuotta tai kahta sitten. Ei kun PS3:n videotiedon työkalu, tai mikä ikinä sen idioottimainen nimi onkin, käyttöön ja sieltähän nämä metatiedostot paljastuivat. No epäillen syypäätä poistin kyseisen elokuvan metatiedoston ja yritin uudemman kerran käynnistää itse toiston. Kas kummaa, kun levy pyörähti käyntiin kuin ei mitään.

Vuokraamo- ja kauppaversioilla oli näköjään samanniminen metatiedosto, joka ei kuitenkaan oikeuksiltaan tai tiesmiltään sopinutkaan luoden jumin. Se, että näin voi käydä on tietenkin idiotismia tiedoston luonnissa, mutta minun pisteeni eivät riitä tunnistamaan sen syyllistä. Onneksi ratkaisu on varsin helppo.

Tässä on kuitenkin jonkinmoinen pohdinnan paikka akselilla Universal – Sony, että mites näitä hommia oikein hoidetaan...

Nyt tiedätte, ja osannette ongelmankin ratkaista. Ja eikun katsomaan leffaa!

Haineväkielto etenee – haikalat vähenevät

Hailla on lähihistoriassa ollut vain yksi uhka – ihminen.

Pelätty eläin on saanut maineen ihmissyöjänä, mutta todellisuudessa tilanne on päinvastainen. Etenkin erinäisissä Aasian ruokakulttuureissa hainevä on ollut tärkeä ainesosa, minkä takia useiden lajikkeiden kantoja on väestöräjähdyksen paineessa brutalisoitu lähes sukupuuton partaalle.

Tilanne on muuttumaan päin kuten NYT:n artikkelissa Making Headway in the Movement to Protect the World’s Sharks todetaan. Tosin se, että ns. länsimaat kieltävät hainpyynnin ei vielä pitkälle pötkitä. Maailmalla pyydetään vuosittain arviolta 100 miljoonaa haita ja myyttisestä haineväkeitosta maksetaan maltaita. Jo nyt hainevät ovat arvotavaraa pimeillä markkinoilla.

Hailla on selvä rooli meriekosysteemissä (huomattavasti yleistäen), emmekä pysty arvioimaan sen puuttumisen seurauksia. Suosittelen lukijoilleni täydellistä hainsyöntilakkoa, etenkin ulkomaanmatkoilla.

Luontobongausta Stadissa

Olin perjantaina kävelyllä ystäväni kanssa Vironniemellä – eli historiaa tuntemattomille Helsingin ydinkeskustassa. Tulimme idästä Kaisaniemen puutarha-alueen tuntumaan pitkänsillan eteläpuolelle, kun yllätyksekseni näin kevyenliikenteen väylällä edessäni tämän:

Rantakäärme eksyksissä (Aaro Sahari 2011)

Välitön reaktio: uuu, se on käärme!
Seuraava ajatus: se on rantakäärme ja täysin harmiton (katso kärmeksen poskia ja niskan suomuja).
Kolmas ajatus: uijui, tästä pitää kertoa maailmalle!

Näin se menee. Tämä on nimittäin sen verran harvinaista, että kaupunkilaisena en ole koskaan aikaisemmin nähnyt rantakäärmettä, vaikka kyyhyn olen ulkoillessani hiljan törmännyt rantakalliolla.

Tämä kaveri oli hippasen paniikissa, mikä tuskin on ihme, koska se luikerteli vilkkaasti liikennöidyllä reitillä. Kyseessä on muuten kohtuullisen nuori yksilö, sillä nämä saavuttavat aikuisina 75 cm pituuden. Mittakaava selviää paitsi katulaatoista niin käärmeen vieressä olevasta tupakantumpista. Voin vain olettaa, että Kaisaniemen puutarha-alue tarjoaa kaverille sammakoita ja muuta mukavaa gourmeeta, ei kai se muuten tuossssssa olisssi ssssihhisssyt!

Jätimme käärmeen rauhaan kuvan otettuamme ja jatkoimme iloisina matkaa. Kannattaa tosiaankin pitää silmät aina auki.

Kotimaista bluesia Rautavaaran ja Nurmion hengessä

Käärmeöljy – Näin on näreet saatavilla aivan pian.

Kyseessä on männätalven jamisessio FY:llä, jonka päätin treenin ja dokumentoinnin takia laittaa narulle. Saimme muuan Junnun lauluseuran aktiivilta lainaksi mageat konkkamikit ja broideiltani muuta mukavaa, kuten 60-luvun Ludwigin teräsvirvelin. Näistä eväistä oli hyvä rakentaa ilmava ja tuvan liveääntä hyödyntävä sessio.

Kun mitään oli tapahtumassa, minä painoin rec-nappulaa, ja homma meni talteen. Näistä jameista sitten valittiin parhaat, joihin laulaja heitti tarinaa tosielämästä, ja tällä kertaa siis ihan oikeasti. Tuloksena oli nyrjähtänyt mutta todella maistuva blueskeitos.

Bändi veti kitaristin synttäreillä julkkarikeikan nyt perjantaina, mutta kaikki pääsevät kuuntelemaan biisejä – ja kuunneltavaahan riittää. Tämä lopettaa todennäköisesti minun osaltani vuoden 2011 FYU-julkaisujen sarjan (no ehkä laitamme Fantasy Battle III:n maisemia vielä pihalle). Tulevaisuudessa tapahtuu sitten jotain muuta.

Ylen pääuutiset: kun ette vaan osaa

Täysin uutisen varsinaiseen asiasisältöön kantaa ottamatta uutisankkuri kutsui työpaikkaani "Merimuseo Vellamoksi". Merikeskus Vellamossa toimii kaksi museota, Kymenlaakson museo ja Suomen merimuseo. Kymenlaakson museo on maakuntamuseo, ja vaikka Kotkaa täällä merikaupungiksi kutsutaankin ja historiamme on merellinen, on keskuksen nimeen selvä syy.

Kun nimi pelkistetään vain merimuseoksi, tehdään väkivaltaa merkittävälle osalle Kymenlaakson historiaa. Samalla sanojan uskottavuus asiansa tarkastavana ihmisenä joutuu pakostakin kyseenalaiseen valoon. Journalismi Suomessa – harjoitus mahdottomasta?

Ei olisi taas pitänyt katsoa...

Tän mä haluaisin kuulla

Siis!

No, tosiasiassa kyseessä on vain photo-op, mutta mieltäni kutittelee ajatus Mark Everettin ja Jimmy Pagen musiikillisesta kohtaamisesta.

Tosin tyytyisin ihan pelkkään eelsiinkin Suomessa, mutta Aaliyahin kummitus taitaa edelleen olla yllämme.

Uutta Mastodonttia liikkeellä

Tämäkin meni loman ohessa ohi...

Mastodon - Curl of the Burl uudelta syyskuussa ilmestyvältä levyltä the Hunter.

Blabbermouthissa lisää asiasta.

Aikamoinen rallatus muuten tämän bändin mittakaavassa. Popimaan suuntaanko menossa?

Blast Surf – The Surf Blast julkaistu!

Julkaisuvapaa 19.8.2011

FY United julkaisee tänään vapaaseen nettijakoon Kotkalaisen Blast Surf -yhtyeen The Surf Blast albumin. Blast Surfin musiikkia voinee kohtuudella kuvailla moderniksi, myöhemmistä populaarimusiikin tyylisuunnista ammentavaksi instrumentaalisurfrockiksi. Hektisen rytmin luodessa intensiivisen atmosfäärin maalailevat kitarat tunnelmallisia melodioitaan postapokalyptisissa sielunmaisemissa. Tätä Mad Max kuuntelisi, jos olisi suomalainen surffari!

Blast Surfin perustaja ja tyylisuunnan keksijä, tuottaja ja kitaristi Aaro Sahari haluaa musiikillaan käydä keskustelua kitara- ja rockmusiikin merkityksellisyydestä ja sen historiallisen diskurssihorisontin laaja-alaisuudesta. Hänen mukaansa ei ole mielekästä soittaa kovaa ilman tarkoituksellisuutta ja sielua, ja tätä Blast Surf tarjoaa.

Tässä musiikissa kitaralla on ääni ja se kertoo tarinoita eilisestä, huomisesta ja ehkä hippasen viime viikostakin.

Siis kipin kapin Groovesharkiin kuuntelemaan...

Suorat linkit:

1. In the Valley of Steel and Thunder

2. It Ain't What I Want

3. Blastin' and Surfin'

4. Sailing to Kvenland

5. Millenium Surf Blast

6. The Winter's Storms Gone

7. While My Guitar Gently Weeps

8. Walking Down the Ninth

9. Atoms for Peace/Thermonuclear Future

10. The Crying Man

11. From the Valley of Steel and Thunder... a Slight Relapse

Blast Surfin musiikki on julkaistu ihmiskunnan vapaaseen käyttöön, kunhan mainitsette tekijän! Nauttikaa musiikista.

FY Unitedin ennakkotiedote: Blast Surf – The Surf Blast ilmestyy elokuussa!

Lokakuussa välähti. Taisin kuunnella jotain vanhaa metallia, saattoi jopa olla Immortalia. Joka tapauksessa jostain syystä päässäni alkoi pyöriä sanapari blast surf.

Musiikissa surf tietenkin tarkoittaa ensisijaisesti 1960-luvun alun instrumentaalirockia etupäässä Kaliforniasta. Kaikki tietenkin tuntevat Dick Dalen, mutta vastaavaa kamaa surffilaudalla tai ilman tehtiin muuallakin. Suomessa oli tiukka rautalankavillitys, jossa kaikki kynnelle kykenevät kollit olivat tuolloin mukana. Ominaista surf-rockille oli kitarapainotteisuus, kuulaus, jousikaiku ja kova meno.

Blast tulee tietenkin blast beatista, jonka isä lienee Napalm Deathin Mick Harris, joskin monia muitakin vaikuttajia löytyy. Kyseessä on tyyli soittaa rumpuja tasatahtiin (alunperin siis) ihan tuhottoman nopeasti. Suomessa hyvä esimerkki blastin käytöstä löytyy Impaled Nazarenen levyiltä. Nuorena sitä kutsuttiinkin tiedon puutteessa impaled-kompiksi. Blastit ovat käytössä monissa, joskaan eivät kaikissa hevin "tyylilajeissa" 1980-luvulta lähtien.

Minulla pyöri siis päässä kaksi rock-musiikin ääripään musikologista termiä, josita oli tarkoitus saada soppa aikaiseksi. Päädyin suoraan termiin blast surf, missä jälkimmäinen termi on vakiintuneen tavan mukaisesti määrittävä (hard rock, roots blues, industrial house yms.). Oli siis äänitettävä surf-musiikkia, blastilla. Siispä tuumasta toimeen...

Olin hiljattain hankkinut Libraries of the Extreme: Blasts & Fills MIDI-paketin Superior Drummer -rumpukoneeseeni. Ja sen avulla sain Dirk Verbeurenin paukuttamat blastit ja fillit avukseni rumpujen ohjelmointiin. Kitarat ja bassot päätin tietenkin hoitaa itse, mutta blastaamisen tuntevat ymmärtänevät, ettei meikäläisestä ole sellaiseen paukuttamiseen – ehkä joskus vielä oikean rumpalin kanssa!

Koska rummut olivat täysin virtuaaliset, päätin toteuttaa koko hankkeen ilman perinteisiä vahvistimia. Kaikki instrumentit nauhoitettiin suoraan konsoliin ja niiden äänen käsittelyyn käytettiin pelkästään efektiplugareita. Tämä oli hankkeen perusidea. Vaikka kyseessä siis oli rock-musiikki, halusin tehdä sen elektronisen musiikin viitekehyksessä ja sen keinoja hyödyntäen, yksin ilman muita osallisia.

Ensimmäinen kappale, Millenium Surf Blast, syntyi oikeastaan idean tuoman innostuksen lämmössä ilman sen kummempia mietintöjä jo tuolloin lokakuussa. Tähän koko hanke olisi jäänyt, mutta kaiken kiireen keskellä ajatus tästä "uudesta musiikkityylistä" kiehtoi. Ensinnäkin kappaleet olivat parhaimmillaan hyvin lyhyitä. Niissä ei ollut laulua ja kitaraa sai vinguttaa sen, minkä jaksoi. Homma siis nojasi omiin vahvuuksiini ja vältti aiempien hankkeideni sudenkuopat.

Joulukuussa, lähihistorian katastrofaalisimman viikonloppuni jälkeen syntyi koko hankkeen tulevaisuutta määrittänyt kappale, In the Valley of Steel and Thunder. Tiesin heti, että tässä oli intro albumille. Kipaleessa yhdistyivät kovin erilaiset musiikilliset vaikutteet luonnollisesti maalaten mielikuvamaiseman sellaisesta yhteiskunnasta, jossa death metal ja surf rock olisivat sinut toistensa kanssa. Yhtyeen nimi ei siis voisi olla muuta kuin Blast Surf. Samalla oli selvä, että kappaleita piti tehdä lisää – koko levyllinen – ja levyn nimeksi mikäs muukaan kuin The Surf Blast.

Kevään mittaan kappaleita alkoi putoilla yksi, kaksi kuussa. Odottelin aina inspiraatiota, ja kun sellainen tuli, laitoin laulun narulle. Kesän korvalla tajusin, että kokonaisuus alkoi muodostua, joten keskityin täydentämään kokonaisuutta. Tässä aivan viime metreillä nauhoitin pari lainakappaletta, yhden oman suosikkini ja yhden sisäpiirivitsin (arvatkaapa kumpi on kampi). Kun sitten sain vielä loppukaneetin kasaan, olin lopussa ja onnellinen.

Levy täytyy vielä miksata ajatuksella, hioa ja viimeistellä, mutta se tuskin vienee paljoakaan aikaa. Kansikin on jo valmis:

Kuvan on ottanut ystäväni Juha viime kesänä toisen ystävämme mökillä ja siinä yhdistyvät mielestäni kaikki tämän hankkeen olennaiset piirteet. Tämä taitaa itse asiassa olla yksi parhaista minusta koskaan otetuista kuvista! Kiitos Juha.

Levy julkaistaan ilmaiseksi streamattavaksi nettiin mm. GrooveShark-palveluun, mutta se tulee myös olemaan saatavilla cd-tasoisena halukkaille kansineen kaikkineen, kunhan keksin miten. Levyjulkkaribileet pidetään kansikuvanottopaikalla poikaporukalla, mutta eipä siitä sen enempää...

Levyllä on siis 11 raitaa:

Blast Surf – The Surf Blast (FY United 2011)

1. In the Valley of Steel and Thunder

2. It Ain't What I Want

3. Blastin' and Surfin'

4. Sailing to Kvenland

5. Millenium Surf Blast

6. The Winter's Storms Gone

7. While My Guitar Gently Weeps

8. Walking Down the Ninth

9. Atoms for Peace/Thermonuclear Future

10. The Crying Man

11. From the Valley of Steel and Thunder... a Slight Relapse

(raita 7. Harrison, muut Sahari)

Kuten kaikki tuotteeni tähän asti, tästäkään ei oteta mitään maksua vapaassa käytössä ja sitä saa levittää näin vapaasti. Mahdollisesta kaupallisesta käytöstä on keskusteltava erikseen.

Surf Rock and Roll Blast Metal Music for Life!

Tavoitteeni satulassa

Päätin keväällä, että ennen Touria olisi 1000 kilometria täynnä. En aivan onnistunut tässä tavoitteessani, sillä eilen ammattilaisten startatessa minulla oli täynnä 975. Tänään kuitenkin korjasin tilanteen ja ylitin tavoitemäärän, päivän myöhässä. Tasainen lenkkeily on saanut aikaan sen, että 80 kilsaa on taas mennyt kahdessa päivässä kuin heittämällä. Toinen tonni on siis ehdottomasti vedettävä ennen vuoden loppua, ehkä jopa 1,5.

Toimistotöissä on pakko ajatella myös fyysistä kuntoa, ja tämä on ensisijaisesti juuri sitä. Täytyy tosin todeta, että netistä ovat löytyneet mitä parhaimmat apuvälineet itsensä haastamiseen. Ystävien tsemppi on ollut Heia Heiassa mitä arvokkainta! Kännykästä on voinut seurata ja arvioida omia suorituksia Endomondon avulla. Näin on ollut helppoa ja hauskaa asettaa itselleen haasteita ja tavoitteita.

Hyötyliikunta on hauskaa, mutta pian sitä jaksaa lähteä ihan vain lenkillekin!

Tour de France 2011 - ennakko

On taas suuren kierroksen aika. Kuka pukee Pariisissa keltaisen paidan päälleen? Kuka on vuorten kuningas? Mikä aika kellotetaan Alpe-d'Huezin mutkissa? Käyttääkö Contador dopingia? Tämä kaikki saattaa selvitä – seuraavien kolmen viikon aikana!

Olen nykyisin täysin sinut kestävyysurheilun dopingin kanssa. Koko järjestelmä on hölmö ja kaksinaismoralistinen, ja urheilijat ovat puun ja kuoren välissä. En itseasiassa oleta kenenkään huipun olevan täysin puhdas. Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta tästäkään lajista.

3430 ja 1/2 kilometria puhdasta tuskaa – siihen vaaditaan muutakin kuin erythropoietiniinia. Siihen vaaditaan taktiikkaa, taitoa, kestävyyttä ja ennen kaikkea päättäväisyyttä. Ja tämän takia vietän itsekin niin paljon kuin suinkin ehdin aikaani satulassa! Eläköön pyöräily!

Sitten itse asiaan:

Tour de France - reitti 2011

Täytyy sanoa, että tänä vuonna ovat kisan järjestäjät päättäneet jättää ratkaisut aivan viime kilometreille. Reitti lähtee Loiren laaksosta kohti Bretagnea ja kaartaa sitten kohti keskiylänköä, missä päästään jo mäkien makuun toisella viikolla. Täältä pyöritetään kohti Pyreneitä, missä odottavat legendaariset Paun ja Lourdesin tiet. Silti pahimmat huiput jätetään tällä kertaa väliin, sillä tänä vuonna juhlistetaan Alppien assassiinin, legendojen legendan, Ranskan Kari Grandin Col du Calibierin 100-vuotisjuhlaa tourilla.

Viimeinen viikko on aivan sairas, tai siis sairaan legendaarinen! Rhônen rannoilta kiivetään Gapin kaupunkiin Mansen solan kautta. Sieltä tie johtaa Italiaan Pineroloon. Vuoret ovat vielä pieniä, mutta niitä on paljon. Mutta 21. heinäkuuta pankki räjähtää. 200 kilometriä, kolme vuorta, ja millaisia vuoria!

Col Agnel (2744 m) ensimmäistä kertaa Italian puolelta.

Col d'Izoard (2360 m) välipalana ja

Calibier Serre-Chevalier (2645 m) maalina

Nousua yli 4500 metriä, ensimmäisellä huipulla korkeimman huipun palkinto ja hyvät mahdollisuudet iskeä irti kilpailijoista. Tämä on pakko nähdä!

Mutta kauhea makea ei lopu Calibierille. Ei vaisinkaan! Heti seuraavana päivänä lähdetään Modanesta kilometrin korkeudesta uudestaan kohti Calibierin synkkää muotoa. Reitti on vuosien varrelta kovin tuttu. Col du Télégraphe – Col du Calibier - Alpe-d'Huez. Klassikko!

Täällä jos missä ratkaistaan tämän vuoden tourin voitto. Mutta jos epäilyksille jää sijaa, niin niitä voi hälventää seuraavan, ja toiseksi viimeisen kisapäivän henkilökohtaisessa aika-ajossa Grenoblen keskustan ja sen itäisen naapurihuipun Chamroussen maisemissa. Sitten homma pakettiin, paketti TGV:n ja Pariisiin...

Tour de France - osallistujat

Alberto "huonoa lihaa" Contador ajaa numerolla 001. Hänen tallinsa, tanskalainen Saxo Bank Sungard kantaa selvästi ennakkosuosikin manttelia. Ja kovia jätkiä joukossa onkin: Contadorin luottopakit Jesus Hernandez ja Daniel Navarro, Richie Porte, agentit 006 ja 007 Chris Anker Sørensen ja Niki Sørensen. Kovaa täynnä koko ryhmä.

Edellisestä joukkueesta omaan, kotimaansa heitä varten luotuun ryhmään, hypänneet Andy ja Franck Schleck löytyvät tänä vuonna Team Leopard-Trekistä. Mukana taas heidän vakioajajiaan ja muutenkin maailmanluokan kilpapyöräilijöitä: hallitseva olympiavoittaja ja nelinkertainen maailmanmestari Fabian Cancellara, Maxime Monfort, Stuart O´Grady ja Jens Voigt. Huh huh!

Näiden suurimpien suosikkien rinnalla tähän leikkiin lähtee joukko kovia veteraaneja, joilla on mahdollisuus vaikka mihin, kunhan kunto sattuu kohdalleen: Alexandre Vinokourov Astanasta, Thor Hushovd, Tyler Farrar, Ryder Hesjedal, David Millar ja David Zabriskie Garmin Cervelosta, vai olisiko nyt Janez Brajkovicin vuoro Radioshackista. Tänä vuonna on myös neljä täyttä maatallia: tietenkin Euskatel Euskati Baskimaasta, ranskalaiset Europcar ja Saur-Sojasun, sekä isovenäläisen miehityksen Vladimir Karpetsin taaksen kerännyt Katjusha. Kapteeneiden joukosta löytyvät sellaisetkin nimet kuin David Arroyo, Ivan Basso, Nicolas Roche, Bradley Wiggins, Sylvain Chavanel, Sandy Casar, Cadel Evans, Mark Cavendish ja Damiano Cunego – kyllä lähtee, vai lähteekö?

Oma arvaukseni?

No, sanon, että Alberto kykenee aniharvinaiseen tuplaan Giro-Tour, ellei sorru dopingiin. Tai siis jää siitä kiinni. Peripenkkiurheilijan tapaan minä kuitenkin kannatan nuorta ja nälkäistä.

Vive Andy!

Karman laki: osta Apple-tuote ja vanhasi vanhenee

Maanantaina tuli uusi kone. Tiistaina vanha hajosi. Epäilen näytönohjainta, joka muuten on tuon mallin tyyppivika. Hienoa!

No nyt säädetään uutta käyttöön, sillä vanha menee tarkastettavaksi, josko siitä vielä saisi pelin...

Jotenkin osasin odottaa tätä!

Uusi mylly – vanhat kujeet

Tänään tuli pakettiautolla kotiovelle uusi tietokone. Ensikokemukset ovat iloisia, sillä sain verkon toimimaan nopeimmin, mitä se mokkulalla on oikeastaan ikinä onnistunut. Muutenkin perusasiat loksahtivat kohdalleen alta aikayksikön: musiikit, verkko-ohjelmat ja normisälät olivat koneella alta tunnin ja vain muutamalla käynnistyksellä.

Pro-ohjelmiin en ole vielä koskenut. En ole jaksanut, jätetään siis jotain lähipäiville. Kuitenkin perusasioiden loksahtaminen kohdalleen näin helposti antoi kivan fiiliksen.

Paljon on vielä kuitenkin tehtävää ja hiottavaa, mutta sitähän tässä ehtii sitten tehdä...

Clarence Clemons in Memoriam

Saksofonisti Clarence Clemons on kuollut. Clemons, joka viimeaikoina esiintyi mm. Lady Gagan uudella levyllä, toi fonin isosti rockmusiikkiin E-Street Bandin myötä 1970-luvulla. Voisikin sanoa vain vähän liioitellen, että Brucen ja bändin suosioon nousun myötä fonista tuli uudelleen suosittu soitin, mikä sitten näkyikin läpi 1980-luvun.

Kauan eläköön muistosi, musiikin jättiläinen!

Poliittisen lähihistoriamme suurin kipukohta

Michael Halilan erinomainen kirjoitus otsikolla Suomi on unohtanut historiansa.

Suosittelen vakavasti!

Asennemuutokseen tarvitaan aikaa

Olen kirjoittanut Marine Stewardship Councilin vaiheista aiemmin. Tuolloin mainitsin, että yhdistystä on ollut rahoittamassa elintarviketeollisuus. Liike kestävän kalastuksen eteen on nyt tehnyt uuden aluevaltauksen:

McDonald's alkaa käyttää MSC-hyväksyttyä kalaa Euroopassa!

Artikkeli NYT:ssä.

Mickey Dee on tietenkin saanut paljon vihaa niskaansa vuosien varrella - epäilemättä ihan syystäkin. Nyt me kuitenkin todistamme taas yhtä hidasta mielipideprosessia. Kun tarpeeksi keuhkotaan ja vaikka sitten vain teeskennellään, asiat alkavat muuttua. Ympäristötietoisuus on pikku hiljaa vallannut länsimaat. Kuten kansalaisoikeusliikkeen ja naisasialiikkeen kohdalla tätä aiemmin on käynyt, ilmiö ja sen mukanaan tuomat asenteet ovat hitaasti asettuneet osaksi yhteiskuntaa. Osa tavoitteista on tietenkin saavuttamatta, monet pitkään asioiden puolesta taistelleet ovat väsyneet tai radikalisoituneet, mutta edistystä on silti tapahtunut.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet. Päinvastoin, nyt ollaan vasta oikealla tiellä kohti kestävää ympäristö- ja kalataloutta. Toivoa kuitenkin on, kun McDonald'sin, Wal-martin ja Unileverin kaltaiset ketjut saadaan sitoutumaan prosessiin mukaan. Firmat tekevät sitä, mistä ne saavat rahaa. Jos me vaadimme kestävää kalaa ja olemme siitä valmiita maksamaan, on tulos tässä.

Siis: sykää kestävää kalaa!

Sodan toiset kasvot

Jatkosota oli aikanaan ensisijaisesti suuri tragedia Suomelle. Sodassa kuoli (tai katosi) noin 63 ooo suomalaista – jotakuinkin 12 % sotaan sotilaina osallistuneista. Yli 150 000 sotilasta haavoittui, mutta sitten olivat vielä siviilit. Kurimus näkyi pitkään yhteiskunnassamme, joka oli läpi 1940- ja 1950-lukujen brutalisoitunut, trauman jälkeinen stressioireyhtymä. Murhia, itsemurhia, huumeita ja epävarmuutta.

Julkisessa keskustelussa tämä puoli unohtuu aina liian helposti. Kaikella kuitenkin on hintansa. Siksi onkin hienoa, että Hesarin kuukausiliite antaa meille mahdollisuuden testata omaa tsägäämme. Minulla kävi mäihä:

Kohtalosi jatkosodassa oli:

Onneksi olkoon. Selvisit jatkosodasta ilman vammoja.

(Mutta henkisiä vaurioita tuli varmasti sinullekin.)

Jatkosotageneraattori.

Panee miettimään, eikö?

Röntgenfysiikkaa

Ystäväni oli kolme vuotta Ranskassa hiukkaskiihdytinlaboratoriossa tekemässä huippututkimusta. Minä en siitä mitään tajua, mutta onneksi te voitte ottaa itse selvää. Katsokaa vaikka tämä artikkeli Naturesta!

Vallankumousta et näe televisiosta

Gil Scott-Heron in memoriam.

Mies, jonka vaikutusta rap-musiikkiin ei voi yliarvioida, on kuollut 62 vuoden ikäisenä. Scott-Heron oli runoilija, kirjailija ja yhteiskuntakriitikko, minkä ohella hän teki vähäeleistä post-beatrunouden ja perkussioelementtien varaan rakennettua musiikkia. Hänen tuotantonsa ja tiukka asenteensa loivat pohjaa rapin yhteiskuntakriittiselle sisällölle.

Jos ette tunne tätä miestä, ette voi ymmärtää mustaa amerikkalaista musiikkia kunnolla. Jos ette tunne tätä miestä, aloittakaa vaikka tästä:

The Revolution Will Not Be Televised

ja miehen oma näkemys siitä!

Miksi teen sitä, mitä teen

En yleensä kirjoita töistäni, joskin osa kirjoituksistani liittyy samoihin aiheisiin, lähinnä merihistoriaan. Pyrin järjestelmällisesti pitämään nämä kaksi puolta itsestäni erillään, sillä töissäni katson edustavani työpaikkaani ja sen arvoja. Tämä on mielestäni merkittävä asia ja olen valinnut alani ja työni pitkälti juuri sen perusteella, minkä puolesta voin suorin selin seistä.

Tämä kirjoitukseni on poikkeus edelliseen, ja julkaisen sen tarkan harkinnan jälkeen. Viime päivien aikana työni on taas osoittautunut tämän valinnan arvoiseksi monista haasteistaan huolimatta (tai ehkä jopa niiden ansiosta).

Vuosi sitten palattuani taas Kymenlaakson museoon sijaistamaan merivartiomuseotutkijaa kävi ilmeiseksi, että rajavartiolaitoksen vesistöistämme paraikaa poistuva partiovenesarja PV82 olisi syytä museoida. Pitkä selvitys tämän syistä jääköön virka-arkistoon, mutta lyhyemmin sanoisin, että kyseessä on ehkä tärkein ja taajimmin käytetty alustyyppi merivartioinnissa 1980-luvulta aivan lähivuosiin asti. Siis minun elinaikanani toistaiseksi.

Näitä veneitä ovat merivartijat käyttäneet pitkin maamme rannikkoa Pohjanlahden periltä kaakon karikoille. Niiden avulla on pelastettu suorastaan hurja joukko avun tarpeessa olleita ihmisiä. Museomme aiemmat veneet ja laiva ovat tätä vanhempia ja kertovat suomalaisen veneenrakennuksen murroksesta ja laivanrakennuksen noususta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Nämä veneet on ollut liian helppo myös unohtaa, kuten usein on käynytkin historiankirjojen sivuilla ja julkisessa keskustelussa. Totta on tietenkin se, että vartiolaivat herättävät koollaan ja monimutkaisella tekniikallaan enemmän huomiota. Jokaista vartiolaivaa kohti on kuitenkin monta venettä monella merivartioasemalla. Nekin ansaitsevat osansa historiassa.

Ensimmäinen tehtäväni tultuani vuonna 2007 Kymenlaakson museoon yliopistoharjoittelijaksi oli inventoida rajalta merivartiomuseoon edellisenä vuonna museoitu rannikkovartiovene 125 (siis RV 125). Tällöin törmäsin tähän näyttävyyden ongelmaan ja sen seuraamuksiin. Työtä on kuitenkin aina paljon, eikä merivartioinnin museointi tule valmiiksi, kunhan merta ja merirajaa maassamme riittää. Kun partiovenekysymys siis nousi esille, tiesin työn merkityksen.

Vuosi siinä sitten menikin. Ensin selvitimme taustoja, teimme esityksiä, keskustelimme monien merivartijoiden kanssa ja kuulostelimme tilannetta. Sitten saimme tiedon, että tarjokas olisi tiedossa – menimme sitä katsomaan ja ihastuimme. Vene oli todellinen kaunotar! Pohdimme museoinnin mutkia ja perusteita, kustannuksia, sekä syntyjä syviä. Sitten sanoimme kyllä (siis minä esitin ja museonjohtaja päätti, kuten kuuluukin). Rajavartiolaitoskin sanoi kyllä ja sitten mentiin.

Tiistaina veneen matka lopulta alkoi merirajalta museolaituriin. Asiantuntevien ammattilaisten käsissä tietenkin, mutta pitihän museonkin olla mukana. Keskiviikkona matkasimme kukonlaulun aikaan Porkkalaan, missä astuimme kyytiin. Läntisen tuulen tuivertaessa matkasimme joukolla – partiovene, merivartijat, museon mestarit ja minä – kohti Kotkaa, kunnes Vellamon tuttu hyöky siinsi Gutzeitin kentän takaa iltapäivän udussa. PV oli saapunut uuteen kotiinsa!

Torstaina pidettiin veneen luovuttajaiset, mistä alla kuva todisteeksi. PV-210 on nyt saanut paikkansa museomerivartioaluksena tutun RV-125:n ja VL Telkän rinnalta Vellamon museoaluslaiturista. Sen moottorit saavat kuitenkin jyristä vielä pitkään, sillä tämä vene on tarkoitus pitää käyttökuntoisena.

PV-210 (vasemmalla) ja RV-125 Merivartiomuseossa

Mikä sitten tekee tästä minulle aivan poikkeuksellisen tarinan?

Ensimmäisen julkaistun kirjani (2007) ja Merikeskus Vellamon päänäyttelyiden (2008) rinnalla se on toistaiseksi eittämättä hienoimpia asioita mitä olen saanut olla tekemässä. Se muistuttaa minua niistä päätöksistä, joita aikanaan opiskelijana tein tulevaisuuteni ja työurani suhteen.

Historia ei tapahdu sattumalta, ja menneisyyden muistomerkit eivät useinkaan jää sattumalta talteen. Eivät ainakaan koneet käyden! Jonkun (usein monen sellaisen) on tehtävä päätöksiä ja monien on tehtävä päätöksistä totta. Istuessani tänään illansuussa PV:n kannella ajattelin itsekseni – tämä on nyt todellista, vihdoinkin.

Pysäköintiä idiooteille

Valitin hiljan pyörälenkillä käytyäni, että muuan autoilija oli pysäköinyt vaarallisesti Kotkan keskustan yhdelle harvoista pyöräteistä. Jottei jäisi epäilystä siitä, kuinka tavallista tämä täydellinen välinpitämättömyys meilläpäin on, on tässä hieman punaisella selvennetty kuva tältä iltapäivältä.

Pyörätie on maalattu punaiseksi ja muutamia läheisiä "maamerkkejä" on selvennetty ulkopaikkakuntalaisia silmällä pitäen. Tämä tapahtui noin kuuden aikaan alkuillasta, ja kuten se edellinenkin superautoilija tämäkin maanteiden Teuvo oli jotakuinkin mahdollisimman vaarallisesti pysäköinyt autonsa lainvastaisesti. Syyt kerroinkin aiemmin, joten tyydyn nyt vain toteamaan, että:

Ei näin.

Kun pohjoinen maailmamme masentaa

Kuten veli Michael hiljan totesi, ei kaikki ole Pohjolassa mallillaan. Taivas itkee ja ihmisiä masentaa.

Siksi on tuskin ihme, että tällainen kama viehättää...

Raised Fist - Sunlight

Ruotsin pojat ovat osuneet naulan kantaan!

Ihmisen tarve osata sosiaalisen median kontekstissa

Olen vältellyt lähinnä vaistonvaraisesti naamakirjaa, sirpautinta (siis twitter) ja muutamia muita vastaavia aikamme sosiaalisen kanssakäynnin muotoja. Minun on ollut vaikea kertoa ihmisille – etenkin ko. toiminnasta paljon nauttiville – miksi.

Bill Keller NYT:sta on kuitenkin nyt vastannut minunkin puolestani artikkelissaan: The Twitter Trap. Kandee lukea lol!

Ja siis vakavammin, tämä asioiden käsittelyn tapa, josta minulla on vain epämääräinen käsitys, tuntuu minusta vastenmieliseltä. Nautin siitä, että saan keskustella toisen ihmisen kanssa tunteja, heittää ajatuksia ja pohtia oikein kunnolla asioiden luonnetta. En kykene alta 15 minuutin argumenttiin. Jos kuka ei jaksa kuunnella, ok, nyt teitä on varoitettu.

Ja tämä on muuten lyhimmästä päästä blogitekstejäni!

Kirjallisen ilmaisun taito, laulutaito ja näiden tietotekniset apuvälineet, sekä niiden kulttuurillinen substanssi

Työtoverini kanssa käydyn kahvikeskustelun myötä aloin miettiä tätä nyky-yhteiskuntamme tietokoneavusteisen tuotantotavan monimuotoisuuden illuusion ja teknisten apuvälineiden kulttuurillislaadullisen merkityksen suhdetta. Kuten kollegani oivasti totesi eivät kaikki meistä ole kirjallisia Pavarotteja sen enempää kuin laulun Hemingwaytakaan.

Olen aiemmin pohtinut musiikkituotannossa tuiki tärkeiden äänenkorkeuden korjausalgoritmien merkitystä sisällöntuotannolle. Nämä autotunet ja melodynet – joista jälkimmäinen muuten löytyy minunkin studiostani – eivät tietenkään ole ainoa väline popstaratuotannossa. Siihen, mitä Voice et Co. suoltavat tarvitaan paljon muutakin, mutta epäilemättä juuri äänenkorkeuden automaattinen korjaus on meidän kulttuurissamme erityisen merkityksellinen tekijä. Kyky laulaa oikeasta sävelestä on kuitenkin meille tärkeämpi, kuin kyky tahdittaa tai lausua sanoja niin sanotusti oikein.

Kun luemme jotain todella hienoa, väitän, että tunnistamme sen aivan kuten tunnistamme mieltä ylentävän ja sieluja säväyttävän puheenkin. Tekstissä on voimaa, mutta vain harvojen teksti ylentää meidät. Vaikka QWERTY:n säilämme ei säihkyisikään, tunnistavat useimmat meistä erinomaisen luokattoman tekstin. Se katkaisee ajatuksemme juoksun ja särähtää korvissamme kuin murrosikäisen lähiöteinin Maamme-laulu.

Minulla ei ole tutkimustuloksia sen enempää laulutaidosta (millä tässä tarkoitan sitä sen suppeimmassa äänenkorkeuden hallintaa tarkoittavassa merkityksessä) kuin kirjallisen ilmaisun taidosta (millä tarkoitan kykyä tuottaa hyvää tekstiä). Väitän kuitenkin uhmakkaasti, että molemmista on löydettävissä saman oloinen jakauma luokattomasta mieltä ylentävään. Vain harvat ovat todella erinomaisia kummassakaan, useimmat ovat jotain hyvän ja hippasen huonon väliltä, kun taas pieni, joskin erinomaista suurempi osa meistä on vain huonoja. Saatan olla siis pahasti väärässä, joten jos tiedätte korjatkaa, olkaa niin hyvät!

Mikäli kuitenkin on näin, esitän, että useimmille meistä on kummassa tahansa – laulussa tahi kirjoittamisessa – enemmän tai vähemmän apua tietokoneiden tarjoamissa apuvälineissä. Ne auttavat meitä ylittämään luontaiset puutteemme ja täten luomaan jotain taitomme ylittävää. Ne toimivat omien toistaiseksi puutteellisten asetustensa varassa. Kuten todella upea kirjoitus ei ensiluokkainen laulukaan tarvitse näitä apuja. Päinvastoin se välttää niiden keskinkertaistavaa koodia ja luottaa omaan, poikkeukselliseen ilmaisukykyynsä. Joskus varsin hyvätkin kirjoittajat tarvitsevat apua, ja silloin tällöin hyväkin laulaja lurauttaa sen paljon puhutun nuotin vierestä. Tällöin, harkitusti käytettynä Mikkisoftiksen autodyne auttaa.

Melodyne auttaa Aaroa pysymään nuotissa!

Apuvälineillä on kuitenkin rajansa. Ne eivät kykene ihmeisiin. Suomenkieli on kaikessa harvinaisuudessaan vielä Officen autocorrectin taitojen rajoilla, minkä me päivittäiset käyttäjät niin tuskallisen hyvin tiedämme. Samaten kerrassaan huono laulaja ei vain päädy kuulostamaan Freddie Mercurylta vaikka kuka melodynea suhauttaisi, ei sitten mitenkään. Kuten alalla on tapaa sanoa: paskaa ei voi kiillottaa!

Wordin korjaus osaa suomen alkeet.

Huonosta kirjoittajasta tai laulajasta ei sitten mitenkään saa hyvää, eikä – näin väitän – pyhä keskinkertaisuus koskaan vedä vertoja johtotähdelle. Laatu ei tule CE-merkinnällä varustettuna. Mutta samalla nämä apuvälineet auttavat korjaten ne satunnaiset, kiusalliset pikkuvirheet, jotka jäisivät muuten harmittamaan. Laulun kertosäkeessä kiusallisesti kireäksi pärähtävä tavu tai laiskan alavireinen stemma on jo helpompi korjata kuin laulattaa artistit käheiksi. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani Word korjasi minua kuudesti (en laske puhe- tai vieraskielisiä sanoja, joita ohjelma ei tunnista vaan ihka oikeita virheitä), eli tämäkin teksti olisi selvästi huonompi ilman apuja. Niin, ja olen muuten selvästi parempi kirjoittaja kuin laulaja!

Antares Autotune on aiheuttanut paljon keskustelua, ja monet hyvähköt laulajat pitävät sitä selvänä huijauksena. Olen itsekin kritisoinut musiikkituotannossa nyt vallitsevaa ylituottamisen trendiä. Sanoisin kuitenkin, että aivan kuten tekstinkorjauskin nämä ovat työkaluja, jotka helpottavat työtämme. Niitä ei pitäisi silti aina käyttää, eikä oikeastaan milloinkaan sokeasti, mutta harkiten käytettynä ne ovat hyviä työkaluja, jotka auttavat meitä luomaan haluamiamme tarinoita. Koska nämä välineet ovat jo varsin arkisia, ei niiden kutsuminen huijaukseksi liene enää varsin tehokas kulttuuriargumentaation strategia.

Musiikin saralla on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa analogianostalgiaa. Tietenkin laadukkaita tuotantovälineitä on läpi vuosien käytetty, ja tosiasiallisesti pelkällä tietokoneella työskentelystä on tullut laadullisesti kokonaisvaltaisesti perusteltu tuotantomalli vasta vuosituhannen taitteen jälkeen. Mielestäni ei ole mitään väärää käyttää analogisia, vuosikymmeniä käytössä olleita tuotantotapoja, jos niikseen tulee. Magneettinauha tai vinyyli ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin ammattimainen digitaalinen media. Kyse on luonne-eroista. Analogiseen on ehtinyt muodostua kulttuurillisia arvoja – näin tulee myös käymään automaattiselle äänenkorjailulle, kuten on jo käynyt mp3:lle.

Kirjailijoilta ei ole toistaiseksi odotettu antautumista mekaaniselle kirjoituskoneelle. Tietokone käy ihan hyvin. Väitän, että kirjoituskoneella tai mustekynällä kirjoitettu paperi (leimojen ja korjausten ryydittämänä) on monelle vielä luonteikkaampi ja tunteellisempi, kuin tekstitiedosto tietokoneen näytöllä. Mutta minä olenkin historiantutkija.

Riippumatta välineistä on kuitenkin mielestäni kuitenkin mahdollista tunnistaa sekä laulussa että tekstissä jotain, jolle annamme subjektiivisen laatumääritteen. Välineet eivät toistaiseksi kykene luovuuteen. Ja luovuus se vasta paistaakin läpi, niin veisusta kuin värssystäkin.

J Lo palaa juurille

Tietänette, että Jennifer Lopez on paraikaa tuomaroimassa American Idolia. Tämän vuotinen Idol taas on poikkeuksellisen retro, sillä tuskin yksikään pelkästään tämän päivän biisejä laulanut kokelas ei päässyt seulasta läpi top 10:n.

Tämä taas on näköjään saanut itse tuomarin nostalgiselle fiilikselle – vai ovatko ideat Tin Bit Alleylta vihdoinkin loppuneet?

Jennifer Lopez feat. Pitbull – On the Floor

...tai siis kuten meidän nuoruudessamme se tunnettiin, Lambada.

-

Pikaisesti pohtien tämä tarkoittanee sitä, että Madonnan jäljissä muutkin poptähdet pitäytyvät tahdittomien takapäivien yhden hitin ihmeiden kannibalisoinnissa.

Tämähän ei tietenkään ole mitään uutta, me vain emme muista näitä vetoja. Lainahöyhenet ovat osaltaan kuuluneet popin maailmaan aina, mutta nyt ei enää edes remiksata, vaan otetaan tunnettu melodia ja pistetään kaikki uusiksi. Ja tässä on jotain uutta.

Sen sijaan, että biisin historia tulisi selvästi esille, kuten taas kertaalleen uuden sovituksen saaneessa NIN:n Hurtissa (kuuntelen juuri Mísian versiota Ruas-albumilta), hävitetään kaikki mahdollinen, nostalgiasta alkaen ja myötähäpeään loppuen. Ovatko länsimaisen skaalamme melodiat viimeinkin loppuneet? Siis ainakin ne "hyvät" – niin ei niitä koskaan niin paljon ollutkaan.

Minulle Lopezin ja muiden vakiintuneiden poppareiden melodian kierrätykset näyttäytyvät hippasen hengettöminä. Juuri sellaisena takuuvarmana tuotantona, joka kerää turhat irtopisteet pyörimästä, mutta antaa uuden sukupolven tuottajille mahdollisuuden "loistaa". Jos maailmasta ovat biisit loppuneet, niin vedetään niitä vanhoja. Vai voitteko valittaa?

Electric Six – The Rubberband Man alkuperäisellä Spinnersin videolla

The (Detroit) Spinners – The Rubberband Man ilman videota

Saatatte tuntea biisin myös muppeteista!

Parasta heviä juuri nyt – Kvelertak Nosturissa

Arvioin hiljan norjalaisen Kvelertak-yhtyeen samannimisen debyyttilevyn. Kun kuulin, että yhtye on tulossa Suomeen, oli pakko päästä toteamaan bändin kisakunto. Eikun Zirak-Zigilin poppoo kasaan ja Nosturiin.

Kyseessä oli yhteiskeikka, ja pääesiintyjänä kanadalainen Comeback Kid. Me emme kuitenkaan olleet paikalla oikeastaan mitään muuta varten kuin näitä Norjan peikkoja, ja ihan syystäkin. Näin ikäihmisenä teini-ikäisen angstin purkaukset – siis screamon ja modernin hardcoren keskeisin asiasisältö – jäävät kovin helposti vieraaksi.

Mikä erottaa Kvelertakin tästä kokonaisuudesta, ja kyseessä oli todellakin susi koiratarhassa, on yhtyeen kyky pistää bileet pystyyn. Ei turhaa kurttuotsaisuutta ja uhmaa. Sanoisin näin fiiliksellä, että kun hevistä tuli taas suosittua, siitä tuli vakava asia, ja vakavuus näkyy tylsyytenä. Sitä Kvelertak ei todellakaan ole. Ennakoimme jo 1990-luvun puolivälissä ystäväni ja kanssabloggaajani Michaelin kanssa juomalauluja tekevää norske-svart-metal-bändiä. No nyt sellainen on olemassa. Mjød-kappaleen joukkokertsi osui, kuin 9 % sima kerrassaan.

Bändin saundissa on paljon bluesia ja rootsmeininkiä norjalaiseksi post-bm-poppooksi. Nyt tälle selvisi syykin. Kolmesta kitaristista yksi (kuvassa oikeassa reunassa) soittaa sormineen, peukalolla ja kämmenellä taputellen kaikki nämä jaminannat, kun toiset kaksi keskittyvät tuuttaamaan. Tämä poikkeuksellinen yhdistelmä tuo yhtyeen saundiin tukevuutta ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tällaista kokeilullisuutta löytyy liian harvoilta hevipumpuilta, Mastodon tullee tässä lähinnä mieleen nyky-yhtyeistä.

Koko pakan pitää kuitenkin kasassa aivan ilmiömäisen huikea rumpali Kjetil Gjermundrød. Hänen soitossaan yhdistyvät tiukka blast, rockin groove ja hc-punkin vihaisuus. Tämän ilmeikkään, mutta tarkan pohjan päälle neljä muuta instrumentalistia rakentavat raivoisan hilpeän äänimaiseman. Laulaja Erlend Hjelvik taas on suoraan bm-menneisyydestä noussut hurmoshenki, joka pingviinit pois pestyään on viimeinkin päässyt vauhtiin. Yleisössä käydään ja kitarat heittävät kärrynpyörää.

Yhtye on juuri voittanut Norjassa kaksi Spellemann-palkintoa: paras tulokas ja paras rockyhtye. Ei huonosti. Nähtyäni heidät nyt livenä ja havaittuani innostuksen yleisössä (teinit heiluivat hurjana ja rockpoliisit hymyilivät ja nyökyttelivät) voin nyt todeta, että tässä on Turbo Negron jatkaja Norjan bilemetalliperinteessä! Suosittelen teitä ottamaan selvää, sillä kuristusote on tiukka!

Lenkille Laajakosken

Pitkän vapaan tarjoama mahdollisuus heittää enemmänkin pyörälenkkiä kärsi perjantaina kovan kolauksen, kun pyöräliikkeestä ostamana ns. pro-mallinen pyöräpumppu osoittautui vedätykseksi. Venttiilin kielen alas työntävä kärki pumpussa oli nimittäin tehty kolmesta muovikielestä – insinöörit taas optimoimassa – eikä tietenkään kestänyt edes vuotta. Hermostuksissani laitoin sitten vieläv anhan ja halvan pumpun kirjaimellisesti kahtia. Sillä oli aina pitänytkin pumpata kitkakuumentumiseen asti, mikä oli tällekin muovihökötykselle liikaa.

No, ei sitten pyöräilty, mutta onneksi oli pihatöitä pitämässä mies rauhallisena. Kaadoimme porukalla puun ja putsasimme sireenipusikon, joka oli saunaa lämmittäessä ja ruohoa leikatessa jo vuoden päivät pänninytkin. Ei enää!

Onneksi sain kuitenkin broidilta biltema-laatuisen pyöräpumpun lainaan (niin siinä on metalliosat) ja näin kumit taas koviksi. Oli siis aika lähteä testaamaan toistaiseksi ajamaton Laajakosken lenkki:

Reitti 20 km korkeudelta GE:stä nähtynä.

Lenkki alkaa arvatenkin Mussallosta, mistä poljetaan samaa tietä aina Laajakosken riippusillalle. Matkaa kertyy tälle etapille vähän alle 15 km. Taitoin tämän nyt ensimmäistä kertaa 55 minuutissa, joskin piti pysähtyä venyttelemään Jäppilässä ja kaivaa kännykän kartasta Laajakosken sillan sijainti esille. Taukoa siis n. 7 minuuttia. Ajonopeus siis noin 23,5 km/h ja matkanopeus tähän asti 16,2 km/h. Tässähän mentiin ylämäkeen ja pohjoistuulta oli pieni vireen poikanen, mutta kummasti nämä molemmat huomasi, kun kääntyi takaisin alavirtaan.

Seuraava etappi oli Korkeakosken vesivoimalan padolla. Matkaa tänne oli yhteensä 23 kilometria eli siis vain 8 ja risat Laajakoskelta. Olinkin perillä 1:15 lähdöstä. Matkanopeus oli noussut 18,4 km/h:n ja ajonopeus oli nyt 20,3 km/h. Vähemmän taukoja, mutta tasaisempi vauhti. Alamäessä tein tosin vähemmän töitäkin.

Minun oli tarkoitus ottaa taas väliaika Kyminlinnassa, mutta Tampsan jälkeen alkoi pohjelihas vaivata, ja sitä venytellessä tämä unohtui. Näinpä seuraava ajanottopiste olikin vasta Vellamossa. MAtkaa oli nyt kertynyt 33,5 kilometria ja aikaa oli kulunut kaikkiaan 1:45. Matkanopeus oli väsymyksestä ja päivän mittaan kasvavasta liikenteestä huolimatta jo parempi n. 19,1 km/h:n ja ajonopeus oli siten 20,5 km/h:a.

Kävin viimeisellä, pikaisella tauolla keskustassa, joten taukoa tuli lisää noin 8 minuuttia. Ajoin kotiin, minne matkaa kertyi lopulta kivat 39,7 kilometria (ottaen huomion laskutarkkuuden sanoisin, että n. 40 km). Matkaan kului lopulta 2 tuntia ja 15 minuuttia.

Kokonaismatkanopeus oli näin ollen noin 17,6 km/h. Lopun himmailu ja tauko näkyvät selvästi. Matkan ajonopeus oli taas noin 19,9 km/h:a. Eli mittavirheen salliessa n. 20 kilometria tunnissa. Eli ihan kivaa retkivauhtia.

Viimeisen vitosen vedin oikeastaan ihan himmaillen, sillä kyseessä oli tämän lenkin pohja-aika. Ja nehän on tarkoitettu aina heti rikottaviksi. Onneksi olin aika väsynyt, niin ei autoilijoiden törttöilykään enää häirinnyt.

Kotkassa on keskustan kauppakeskuksen ympärillä kolmen puolen sellainen moderni kummastus kuin pyörätie. Siis tie pelkästään pyöräilijöille. Ja tätähän eivät kanssakuntalaiseni osaa ollenkaan käyttää, tai siis yleisemmin olla käyttämättä. Normaalisti hätyyttelen (ihan kiltisti tosin) jalankulkijoita pois viereiselle jalkakäytävälle, mutta valitettavasti olen huomannut, että paikallisille autoilijoille pyörätie tarkoittaa pysäköintiä. Niin, onhan niissä samoja kirjaimia hyvät ihmiset, mutta eivät ne ole sama asia.

Ettekö usko? Olette väärässä:

27 §

Pysäyttämistä ja pysäköimistä koskevat kiellot

Ajoneuvoa ei saa pysäyttää eikä pysäköidä sellaiseen paikkaan eikä siten, että siitä aiheutuu vaaraa tai että liikenne tarpeettomasti estyy tai häiriytyy.

Pysäyttäminen ja pysäköinti on kielletty:

1) jalkakäytävällä, suojatiellä, pyörätiellä ja pyörätien jatkeella sekä viiden metrin matkalla ennen suojatietä, risteävää pyörätietä tai pyörätien jatketta; (Tieliikennelaki)

Että niin. Näistä muuten ainakin kaksi kohtaa täyttyi (pyörätie ja viiden metrin matka suojatiestä).

Oletankin, että tämänpäiväinen törttö on joko vakavasti liikuntarajoitteinen tai muuten vaan kliinisesti sekaisin, sillä hänen pysäköintipaikastaan ei ollut sataakaan metriä, ei yhteen vaan kahteen erilliseen pysäköintipaikkaan. Molemmat ammottivat tyhjyyttään. Sankari! Arvatkaapa muuten, minkä merkkinen auto oli kyseessä. Jep, juuri se.

Laajakosken lenkki osoittautui paitsi todella hauskaksi myös siis sopivan pituiseksi viikonloppuvetäisyksi. Tämän tulen ajamaan vastedeskin – ja silloin kelloa vastaan!

Hyvää pässiäistä

Kaverit on nohevia!

Paikannimien kansallistaminen

Kaveri vihjasi perussuomalaisten hankkeesta muuttaa Itämeren nimeä. Havainnette, että tämä esitys on tehty ennen ko. puolueen vaalivoittoa. Tavoitteena on nähtävästi parantaa "Itämeren" tilaa muuttamalla sen nimi positiivisemmaksi ja innoittavaksi. Ja tätä varten pitäisi perustaa työryhmä – meidän kustannuksellamme vielä.

Epäilemättä tämä käyttämämme nimi on menneisyyden muovaama ja sellaisena ongelmallinen. Niinhän nimet aina ovat. Niissä kulkee tavattomasti elettyä ja koettua; hyvää ja huonoa, sekä kaikkea siltä väliltä. Sitä kutsutaan historiaksi.

Jos taas halutaan perusteita historiasta, ehdottaisin Tacituksen termiä n. 1900 vuoden takaa: Mare Suebicum tai siis svaabialaisten meri. Vaihtoehtoisesti voitaisiin käyttää Adam Bremeniläisen Mare Balticum eli balttien meri keskiajalta, kuten persutkin, joskin heidän ymmärryksensä sanan etymologiasta ontuu hieman:

Liettualaiset ja latvialaisetkin saavat hyvityksen englanninkielisestä nimestä Baltic Sea ("balttien meri").

Sama historia on kuitenkin muovannut meidän käsitystämme ja termistöämme. Ymmärrettävästi tuntuu hassulta, että Suomesta lähinnä lounaaseen sijaitseva murtovesiallas (ei siis maailman mittakaavassa mikään oikea meri) on "Itä"meri, mutta maamme pitkä taival Ruotsin kuningaskunnan osana – niin siis sen itämaana – tuo tähän selvyyden, sillä onhan meri ruotsiksi Östersjön. Maantieteellisesti ihan ymmärrettävää, eikö?

Jos sitten halutaan kadottaa tällaiset historian muovaamat kulttuurillisesti latautuneet nimet kielestämme, voisimmeko muuttaa muutakin, kun eduskunta maksaa? Helsinki on selvästi jäänne ruotsalaisten kauheasta pakkovallasta, niin onhan se pääkaupunkina pelkkä pettymys (paitsi jos hevareilta kysytään). Minä ehdotan pääkaupungin nimeksi Pääkaupunkia tai, jos se kuulostaa jäyhältä, niin Valtakuntaa.

Ottaen huomioon, että persut kutsuvat englanniksi itseään nimellä True Finns, ehdottaisin pikaista pyörähdystä peilin ääreen. Veli Michael on hyvin perustein ehdottanut puolueesta käännöstä Finnish Fundamentalist Party. Kannatan.

On suorastaan masentavaa, kuinka läpinäkyvästi tässä harrastetaan banaalia SUOMALAISUUS-populismia (He-heah!). Jos tämä on siis se muutos, jota puolue aikoo ajaa eduskunnassa, voinemme odottaa seuraavasta vaalikaudesta hukattua mahdollisuutta vaikuttaa maamme asioihin. Huomattavaa muuten on myös se, ettei Soini ole tuota allekirjoittanut, vaikka olettaisi katolilaisen kannattavan uskonveljen kielellistä muotoilua keskiajan ytimestä.

Luulisi, että kansanedustajilla olisi ihan oikeaakin tekemistä!

Olen sanottavani sanonut

Siis näiden eduskuntavaalien suhteen: Finland rien point – Finland zero points!

Loppujen lopuksi kukaan ehdolla Kymenlaaksossa olleista ihmisistä ei täyttänyt vaatimuksia. Yksi ehdokas pääsi lähelle, mutta hänen puolueensa kategorinen kyvyttömyys energiapolitiikassa esti minua antamasta hänen puoleelleen tukeani. Sam Borgin mukaan vaaleissa on meillä valittava puolueitten väliltä. Minä en voi valita mitään niistä, sillä mikään maamme puolueista ei vielä aja sellaista liberaalia yhteiskuntaa, johon minä haluan uskoa. Muutamat tulevat lähelle, mutta kun niiden ehdokasasettelu täällä kaakon kulmalla on mitä on, niin ei saletisti natsaa.

Saatoin myös todeta, että vaaleissa ehdolla olleet ovat kategorisesti minua konservatiivisempia, ja vaaliasiantuntijat vahvistavat tämän suomalaisen yhteiskunnan luonteenpiirteeksi. Minä olen siis epäsuomalainen: liian liberaali.

Arcticon Companion -5378108±n mielipidettä!

Ei koukkuja sinievätonnikalalle

Sinievätonnikalan pyynti on jo pitkään ollut kiellettyä Meksikonlahdella. Kyseessä on tietenkin se pohjoisempi kanta. Valitettavasti paikalliset pitkäsiimakalastajat ovat näitä kaloja saaneet koukkuihinsa tästä huolimatta pyytäessään keltaevätonnikalaa ja miekkakalaa. Laji on tällä hetkellä kahden pykälän päässä sukupuutosta, eli kriittisessä tilassa.

Tietenkin olisi syytä harkita näiden muiden lajien pyyntiäkin, mutta pientä apua tilanteeseen tuo uusi koukku, joka ei kestä tämän muita suuremman kalan painoa, vaan murtuu ja näin sinievätonnikala pääsee karkuun. Asiasta NYT:n artikkelissa Bluefin Tuna Catch a (Small) Break. Kuten muistanette talvelta, kyseinen tonnikalalaji on se kaikkein halutuin sashimin raaka-aines, ja siksi erityistä herkkua Japanissa.

Vaikka asia on selvästi tiedossa, Japanin lobbaus on estänyt kalastuksen ja mm. Atlantilla kannat ovat dramaattisesti vähentyneet aivan lähivuosina. Kun Tokion kalamarketissa huippuyksilöstä voi huutokaupassa saada jopa 100 000 dollaria, ei tälle ongelmalle näy loppua. Vaikka lobbauksesta huolimatta saataisiin aikaan pyyntikielto, tällaiset hinnat kannustaisivat salapyyntiin. Sinievätonnikala tulee suurella todennäköisyydellä kuolemaan sukupuuttoon, elleivät hiljattain toivoa herätelleet kasvatustoimenpiteet oikeasti onnistu.

Miettikää tätä Japanin uutisoinnin lomassa!

Sinustako omakotiasuja?

Arvostatko tilavaa asumista? Haluatko omaa rauhaa ja ison pihan, jossa kasvattaa vaikka omenoita? Haja-asutusalueella lähellä luontoa? Historiallinen maalaistalo, isot piharakennukset varastoksi, puuhatilaksi tai jopa kesävieraita varten? Kuulostaako hyvältä?

Mietipä toisenkin kerran...

Oletko kätevä käsistäsi? Luonnistuvatko puutyöt, ikkunankorjaus, putkityöt? Vesipohjan eristäminen harrastuksena ja lakisääteinen viemäriremontti Itämeren hyväksi? Neljänneshehtaarin nurmenleikkuu kahdesti viikossa parisuhdeterapiaan, risusavotta kahdesti vuodessa ja lämmityspuuta viisi kuutiota?

Niin,

Olen nyt vuodesta 2008 asunut äitini suvun perintömailla, 1850-luvulla rakennetussa maalaistalossa, perifennomaanisen idyllin keskellä ja olen jotakuinkin kurkkua myöten täynnä omakotiasumisen ihanuutta. Miksi?

Toissavuonna satoi – paljon. Syksyllä vesieristeet pettivät, viemäri tukkeutui ja kellari täyttyi harmaavedestä. Mikäli et tiedä mitä se on, niin salli minun kertoa. Kaikki vessasta ja tiskialtaasta alas vetämäsi päätyy kaupungissa viemäriverkkoon ja lopulta vedenpuhdistamolle, missä alan ammattilaiset käsittelevät nestemäiset jätteesi (ja ne muutamat kiinteätkin) asiantuntevasti ja mikä parasta näkymättömissä ja eritoten nenäsi ulottumattomissa. Täällä se menee toisin. Nämä samat jätökset päätyvät maahan kaivettuun sammioon ikkunani edessä, missä ne hajoavat löyhkääväksi mustan harmaaksi liuokseksi.

Olet todella elänyt vasta kun olet saanut kahlata nilkkaa myöten omassa "jäämistössäsi" nenääsi pidellen ja vaurioita arvioiden.

No tähänhän homma ei jäänyt. Ostettuani tänä talvena jo 1000 litraa värjättyä dieseliä (siis kevyttä polttoöljyä) ajattelin, että tällä mennään talven selän yli. Väärin! Eilen illalla havaitsin talon kylmenneen huomattavasti, eikä ihme, sillä tankki ammotti tyhjyyttään, minkä selvittämiseen tosin tarvittiin reissu läheiselle huoltoasemalle, sillä tuohon kuusikymmentäluvun säiliöön ei ole mitään mitta- tai peilausmahdollisuutta ole asennettu. Jep.

Jotta homma ei menisi liian helpoksi samanaikaisesti vesiputki talomme liitännän vieressä oli roudan raihnaistamana sanonut työsopimuksensa irti. Juuri nyt vesilaitoksen herrat ovat linjan kimpussa ja minä vältän lisäharmaaveden tuotantoa. Tämä oli muuten toinen kerta, kun näin käy minun aikanani.

Tämä on väliaikainen ratkaisu, ja kun jotain tällaista käy, sitä muistaa miksi. Tosiasiassa omakotiasumisessa on paljon ihania puolia, mutta on siinä niitä vähemmän mairitteleviakin. Tämä on hyvä muistaa, etenkin kun metsästää sitä oman kodin unelmaa.

Omani on keskellä kaupunkia kerrostalossa.

Wisconsin Head Trip - poliittisen diskurssin tulevaisuus?

what's wrong

don't you sing dong ding dong

push it the phoney

hook it up and ride away

motion

can't you feel the motion

you can see right through me

we connect

you're a part of me

(Static-X: Wisconsin Death Trip)

Paul Krugman nostaa viikonlopun editoriaalissaan NYT:ssa esiin mielenkiintoisen, joskin vallan pelottavan trendin poliittisessa keskustelussa: asiaton lokakampanja hiljaisuuden savuverhona.

Ympäristöhistoriantutkimuksen perustajiin lukeutuva William Cronon on ryhtynyt poliittiseksi ja perustanut oman blogin Scholar as Citizen. Kuten viitekehyksestä saattaakin jo arvata, Cronon on liberaali ja hänen kiistakumppanikseen on päätynyt Wisconsinin republikaaninen puolue.

Cronon on blogissaan hiljattain julkaissut kirjoituksen republikaanisen puolueen sfäärissä toimivan lobbausryhmän toimista ultrakonservatiivisen lainsäädännön läpiviemiseksi osavaltion tasolla. Cronon esittää, että osavaltion kuvernööri (rep.) on tätä toimintaa tukiessaan erehtynyt paikallisesta naapuruuden ja kunnioituksen hengestä.

Puolue laukoi takaisin ja esitti Wisconsinin yliopistolle vaatimuksen julkistaa kaikki Crononin sähköpostit, joissa käsitellään ko. aihetta ja siihen liittyviä toimijoita. Cronon julkaisi aiheesta oman vastavetonsa, jossa hän avaa näkökulmaansa tämän julkistamisvaatimuksen taustoihin.

Krugman kirjoittaa samasta aiheesta mielipidekirjoituksessaan näin:

If this action strikes you as no big deal, you’re missing the point. The hard right — which these days is more or less synonymous with the Republican Party — has a modus operandi when it comes to scholars expressing views it dislikes: never mind the substance, go for the smear. And that demand for copies of e-mails is obviously motivated by no more than a hope that it will provide something, anything, that can be used to subject Mr. Cronon to the usual treatment.

Selvä vastakkainasettelu maan "oikeiston" ja "vasemmiston" välillä on ilmeinen.

Cronon on vanha kettu, eikä käytä työpostiaan osavaltionyliopistossa yksityisiin tarkoituksiin (ettehän te vaan, hyvät lukijani?), mutta kyse on suuremmasta ja meille suomalaisillekin tutusta ongelmasta. Jos joku sanoo sinusta pahaa, hän ei voi tietenkään sanoa mistään sinuun liittyvistä asioista mitään fiksua, koska oli sinulle ilkeä!

Suomessakin on alettu puhua isänmaallisuudesta valtapolitiikassa. Poliittiset vastustajat leimataan ilkeiksi ja pahoiksi (ali-)ihmisiksi, natsi- ja kotiryssäkortit vedetään hihasta, eikä oikeaa kriittistä keskustelua käydä edes nimeksi. Kuulostaako tutulta?

Ajatellaanpa nyt väliin vähän arkisemmin. Useimmat meistä varmaan tuntevat jonkun ylimielisen kusipään, joka on aina korjaamassa ja ojentamassa, sanoimme mitä tahansa. Tällaiset besserwisserit ovat totta, mutta se ei tarkoita, etteikö heillä olisi aina jostain asiasta jotain merkityksellistä sanottavaa. Jos tietoliikenneinsinööri kertoo minulle kännykkäteknologian ongelmista, yritän kuunnella, sillä saatan oppia jotain. Jos sama janteri mollaa humanisteja, vaikkei selvästi ymmärrä meitä alkuunkaan, taas tuskin kuuntelen. Jos kaverin puheista 90 % on ensin mainittua ja 10 % jälkimmäistä kuuntelu kannattaa, jos taas on päinvastoin, saattaa oppiminen jäädä vähemmälle, koska kukapa haluaisi kuunnella v-mäistä mollausta.

Kun yhteiskunnan varoja kuitenkin käytetään ihmisten kouluttamiseen, olisi mielestäni kohtuullista, että heidän asiantuntijamielipiteitään myös hyödynnettäisiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiantuntijoiden pitäisi etääntyä akateemisen puolueettomuuden norsunluutorniin. Meistä jokainen kykenee saavuttamaan asiantuntijuuden jossain ja meillä kaikilla on oikeus poliittisuuteen. Se on yhteiskuntamme oletettu ideaalitila (tai mielestäni poliittisesti sanoen pitäisi ainakin olla).

Crononin tapauksen kaltainen sonnankaivaminen ja asian vierestä mouhaaminen saattaa tosiaankin hiljentää apurahojen varassa ahertavat akateemikot ja pragmaattiset perheelliset puurtaja-asiantuntijat, mutta samalla se näivettää poliittisen elämämme poterohipaksi, jossa kukaan ei enää voita.

Kun sitten katsomme poliittisten "johtajiemme" piikittelevän toisiaan veronmaksajan ajalla Valtakunnan mediassa ilman mitään sisältöä ja vailla alkeellisimpia ehdotuksia yhteiskunnallisen prosessimme tulevaisuudesta, voimme todeta tämän junan jo menneen - lienevät kiskotkin jo kaupatun mediapopulistien puuhapäivän kannatusyhdistyksen kirpputorilla. Kun nyt olemme sidoksissa edustukselliseen ddemokratiaan, tulee meidän edustettujen vaatia parempaa halukkailta edustajiltamme. Ei viiden minuutin keskustelua sosiaaliturvan tulevaisuudesta (tai mistä tahansa oikeasta haasteesta) uutisten alla, ei sala-ammuntaa kannatusyhdistyksistä, ei perusteetonta populismia kymmenen sanan määrämitalla, eikä pelottelua ja rähmäisiä puhekieltoja.

Nämä ovat minun vaaliteesini - en ole ehdolla, enkä edes aio olla myöhemminkään. Pystyttekö täyttämään vaatimukseni? Ääni olisi tarjolla aikuisen oikealle ehdokkaalle. Toistaiseksi kovin hiljaista, ja tyhjä lappu menossa demokratiamme arkkuun!