Tämä kirjoitukseni on poikkeus edelliseen, ja julkaisen sen tarkan harkinnan jälkeen. Viime päivien aikana työni on taas osoittautunut tämän valinnan arvoiseksi monista haasteistaan huolimatta (tai ehkä jopa niiden ansiosta).
Vuosi sitten palattuani taas Kymenlaakson museoon sijaistamaan merivartiomuseotutkijaa kävi ilmeiseksi, että rajavartiolaitoksen vesistöistämme paraikaa poistuva partiovenesarja PV82 olisi syytä museoida. Pitkä selvitys tämän syistä jääköön virka-arkistoon, mutta lyhyemmin sanoisin, että kyseessä on ehkä tärkein ja taajimmin käytetty alustyyppi merivartioinnissa 1980-luvulta aivan lähivuosiin asti. Siis minun elinaikanani toistaiseksi.
Näitä veneitä ovat merivartijat käyttäneet pitkin maamme rannikkoa Pohjanlahden periltä kaakon karikoille. Niiden avulla on pelastettu suorastaan hurja joukko avun tarpeessa olleita ihmisiä. Museomme aiemmat veneet ja laiva ovat tätä vanhempia ja kertovat suomalaisen veneenrakennuksen murroksesta ja laivanrakennuksen noususta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.
Nämä veneet on ollut liian helppo myös unohtaa, kuten usein on käynytkin historiankirjojen sivuilla ja julkisessa keskustelussa. Totta on tietenkin se, että vartiolaivat herättävät koollaan ja monimutkaisella tekniikallaan enemmän huomiota. Jokaista vartiolaivaa kohti on kuitenkin monta venettä monella merivartioasemalla. Nekin ansaitsevat osansa historiassa.
Ensimmäinen tehtäväni tultuani vuonna 2007 Kymenlaakson museoon yliopistoharjoittelijaksi oli inventoida rajalta merivartiomuseoon edellisenä vuonna museoitu rannikkovartiovene 125 (siis RV 125). Tällöin törmäsin tähän näyttävyyden ongelmaan ja sen seuraamuksiin. Työtä on kuitenkin aina paljon, eikä merivartioinnin museointi tule valmiiksi, kunhan merta ja merirajaa maassamme riittää. Kun partiovenekysymys siis nousi esille, tiesin työn merkityksen.
Vuosi siinä sitten menikin. Ensin selvitimme taustoja, teimme esityksiä, keskustelimme monien merivartijoiden kanssa ja kuulostelimme tilannetta. Sitten saimme tiedon, että tarjokas olisi tiedossa – menimme sitä katsomaan ja ihastuimme. Vene oli todellinen kaunotar! Pohdimme museoinnin mutkia ja perusteita, kustannuksia, sekä syntyjä syviä. Sitten sanoimme kyllä (siis minä esitin ja museonjohtaja päätti, kuten kuuluukin). Rajavartiolaitoskin sanoi kyllä ja sitten mentiin.
Tiistaina veneen matka lopulta alkoi merirajalta museolaituriin. Asiantuntevien ammattilaisten käsissä tietenkin, mutta pitihän museonkin olla mukana. Keskiviikkona matkasimme kukonlaulun aikaan Porkkalaan, missä astuimme kyytiin. Läntisen tuulen tuivertaessa matkasimme joukolla – partiovene, merivartijat, museon mestarit ja minä – kohti Kotkaa, kunnes Vellamon tuttu hyöky siinsi Gutzeitin kentän takaa iltapäivän udussa. PV oli saapunut uuteen kotiinsa!
Torstaina pidettiin veneen luovuttajaiset, mistä alla kuva todisteeksi. PV-210 on nyt saanut paikkansa museomerivartioaluksena tutun RV-125:n ja VL Telkän rinnalta Vellamon museoaluslaiturista. Sen moottorit saavat kuitenkin jyristä vielä pitkään, sillä tämä vene on tarkoitus pitää käyttökuntoisena.
PV-210 (vasemmalla) ja RV-125 Merivartiomuseossa
Mikä sitten tekee tästä minulle aivan poikkeuksellisen tarinan?
Ensimmäisen julkaistun kirjani (2007) ja Merikeskus Vellamon päänäyttelyiden (2008) rinnalla se on toistaiseksi eittämättä hienoimpia asioita mitä olen saanut olla tekemässä. Se muistuttaa minua niistä päätöksistä, joita aikanaan opiskelijana tein tulevaisuuteni ja työurani suhteen.
Historia ei tapahdu sattumalta, ja menneisyyden muistomerkit eivät useinkaan jää sattumalta talteen. Eivät ainakaan koneet käyden! Jonkun (usein monen sellaisen) on tehtävä päätöksiä ja monien on tehtävä päätöksistä totta. Istuessani tänään illansuussa PV:n kannella ajattelin itsekseni – tämä on nyt todellista, vihdoinkin.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti