Työtoverini kanssa käydyn kahvikeskustelun myötä aloin miettiä tätä nyky-yhteiskuntamme tietokoneavusteisen tuotantotavan monimuotoisuuden illuusion ja teknisten apuvälineiden kulttuurillislaadullisen merkityksen suhdetta. Kuten kollegani oivasti totesi eivät kaikki meistä ole kirjallisia Pavarotteja sen enempää kuin laulun Hemingwaytakaan.
Olen aiemmin pohtinut musiikkituotannossa tuiki tärkeiden äänenkorkeuden korjausalgoritmien merkitystä sisällöntuotannolle. Nämä autotunet ja melodynet – joista jälkimmäinen muuten löytyy minunkin studiostani – eivät tietenkään ole ainoa väline popstaratuotannossa. Siihen, mitä Voice et Co. suoltavat tarvitaan paljon muutakin, mutta epäilemättä juuri äänenkorkeuden automaattinen korjaus on meidän kulttuurissamme erityisen merkityksellinen tekijä. Kyky laulaa oikeasta sävelestä on kuitenkin meille tärkeämpi, kuin kyky tahdittaa tai lausua sanoja niin sanotusti oikein.
Kun luemme jotain todella hienoa, väitän, että tunnistamme sen aivan kuten tunnistamme mieltä ylentävän ja sieluja säväyttävän puheenkin. Tekstissä on voimaa, mutta vain harvojen teksti ylentää meidät. Vaikka QWERTY:n säilämme ei säihkyisikään, tunnistavat useimmat meistä erinomaisen luokattoman tekstin. Se katkaisee ajatuksemme juoksun ja särähtää korvissamme kuin murrosikäisen lähiöteinin Maamme-laulu.
Minulla ei ole tutkimustuloksia sen enempää laulutaidosta (millä tässä tarkoitan sitä sen suppeimmassa äänenkorkeuden hallintaa tarkoittavassa merkityksessä) kuin kirjallisen ilmaisun taidosta (millä tarkoitan kykyä tuottaa hyvää tekstiä). Väitän kuitenkin uhmakkaasti, että molemmista on löydettävissä saman oloinen jakauma luokattomasta mieltä ylentävään. Vain harvat ovat todella erinomaisia kummassakaan, useimmat ovat jotain hyvän ja hippasen huonon väliltä, kun taas pieni, joskin erinomaista suurempi osa meistä on vain huonoja. Saatan olla siis pahasti väärässä, joten jos tiedätte korjatkaa, olkaa niin hyvät!
Mikäli kuitenkin on näin, esitän, että useimmille meistä on kummassa tahansa – laulussa tahi kirjoittamisessa – enemmän tai vähemmän apua tietokoneiden tarjoamissa apuvälineissä. Ne auttavat meitä ylittämään luontaiset puutteemme ja täten luomaan jotain taitomme ylittävää. Ne toimivat omien toistaiseksi puutteellisten asetustensa varassa. Kuten todella upea kirjoitus ei ensiluokkainen laulukaan tarvitse näitä apuja. Päinvastoin se välttää niiden keskinkertaistavaa koodia ja luottaa omaan, poikkeukselliseen ilmaisukykyynsä. Joskus varsin hyvätkin kirjoittajat tarvitsevat apua, ja silloin tällöin hyväkin laulaja lurauttaa sen paljon puhutun nuotin vierestä. Tällöin, harkitusti käytettynä Mikkisoftiksen autodyne auttaa.
Melodyne auttaa Aaroa pysymään nuotissa!
Apuvälineillä on kuitenkin rajansa. Ne eivät kykene ihmeisiin. Suomenkieli on kaikessa harvinaisuudessaan vielä Officen autocorrectin taitojen rajoilla, minkä me päivittäiset käyttäjät niin tuskallisen hyvin tiedämme. Samaten kerrassaan huono laulaja ei vain päädy kuulostamaan Freddie Mercurylta vaikka kuka melodynea suhauttaisi, ei sitten mitenkään. Kuten alalla on tapaa sanoa: paskaa ei voi kiillottaa!
Wordin korjaus osaa suomen alkeet.
Huonosta kirjoittajasta tai laulajasta ei sitten mitenkään saa hyvää, eikä – näin väitän – pyhä keskinkertaisuus koskaan vedä vertoja johtotähdelle. Laatu ei tule CE-merkinnällä varustettuna. Mutta samalla nämä apuvälineet auttavat korjaten ne satunnaiset, kiusalliset pikkuvirheet, jotka jäisivät muuten harmittamaan. Laulun kertosäkeessä kiusallisesti kireäksi pärähtävä tavu tai laiskan alavireinen stemma on jo helpompi korjata kuin laulattaa artistit käheiksi. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani Word korjasi minua kuudesti (en laske puhe- tai vieraskielisiä sanoja, joita ohjelma ei tunnista vaan ihka oikeita virheitä), eli tämäkin teksti olisi selvästi huonompi ilman apuja. Niin, ja olen muuten selvästi parempi kirjoittaja kuin laulaja!
Antares Autotune on aiheuttanut paljon keskustelua, ja monet hyvähköt laulajat pitävät sitä selvänä huijauksena. Olen itsekin kritisoinut musiikkituotannossa nyt vallitsevaa ylituottamisen trendiä. Sanoisin kuitenkin, että aivan kuten tekstinkorjauskin nämä ovat työkaluja, jotka helpottavat työtämme. Niitä ei pitäisi silti aina käyttää, eikä oikeastaan milloinkaan sokeasti, mutta harkiten käytettynä ne ovat hyviä työkaluja, jotka auttavat meitä luomaan haluamiamme tarinoita. Koska nämä välineet ovat jo varsin arkisia, ei niiden kutsuminen huijaukseksi liene enää varsin tehokas kulttuuriargumentaation strategia.
Musiikin saralla on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa analogianostalgiaa. Tietenkin laadukkaita tuotantovälineitä on läpi vuosien käytetty, ja tosiasiallisesti pelkällä tietokoneella työskentelystä on tullut laadullisesti kokonaisvaltaisesti perusteltu tuotantomalli vasta vuosituhannen taitteen jälkeen. Mielestäni ei ole mitään väärää käyttää analogisia, vuosikymmeniä käytössä olleita tuotantotapoja, jos niikseen tulee. Magneettinauha tai vinyyli ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin ammattimainen digitaalinen media. Kyse on luonne-eroista. Analogiseen on ehtinyt muodostua kulttuurillisia arvoja – näin tulee myös käymään automaattiselle äänenkorjailulle, kuten on jo käynyt mp3:lle.
Kirjailijoilta ei ole toistaiseksi odotettu antautumista mekaaniselle kirjoituskoneelle. Tietokone käy ihan hyvin. Väitän, että kirjoituskoneella tai mustekynällä kirjoitettu paperi (leimojen ja korjausten ryydittämänä) on monelle vielä luonteikkaampi ja tunteellisempi, kuin tekstitiedosto tietokoneen näytöllä. Mutta minä olenkin historiantutkija.
Riippumatta välineistä on kuitenkin mielestäni kuitenkin mahdollista tunnistaa sekä laulussa että tekstissä jotain, jolle annamme subjektiivisen laatumääritteen. Välineet eivät toistaiseksi kykene luovuuteen. Ja luovuus se vasta paistaakin läpi, niin veisusta kuin värssystäkin.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti