Ilmastomuutoksen estämisestä kestävään ilmastomuutoksen riskien hallintaan

Sir John Beddington antoi tämän haastattelun NYTlle Planet Under Pressure -konferenssin yhteydessä. Käynnissä oelvat muutokset, keskeisimpinä väestönkasvu, ilmakehään jo päässeiden kasvihuonekaasujen vaikutus, kaupungistuminen kehittyvillä alueilla, sekä taloudellinen kasvu samaten, ovat sir Johnin mukaan aika selvästi lukossa seuraavat 15-20 vuotta. Trendit ovat sen verran vahvoja, ettei käytännössä mikään muuta niitä tällä aikavälillä.

Toisin sanoen mitä tahansa muutoksia me teemmekin, tulevat niiden vaikutukset näkyviin hitaasti. Ajatus ilmastonmuutoksen "ratkaisemisesta" tässä ja nyt, on virheellinen. Sen sijaan tulisi pyrkiä sellaiseen kestävän toiminnan malliin, jossa tämä pitkä trendihorisontti otetaan huomioon ja varaudutaan niihin muutoksiin, joita on tulossa.

Nyt viimeinkin puhutaan riskienhallinnasta ja resurssien kohdentamisesta tärkeimpiin kohteisiin ja tarpeisiin. Ilmastonmuutoksen todentamisesta on enää aivan turha käydä keskustelua. Mitäs jos keskityttäisiin sen kanssa elämiseen?

Kustannustehokkaaseen ilmastopolitiikkaan

Ilmastonsuojelussa ja -lämpenemisen vastaisessa taistelussa on kohdattu valitettavan tehokkaasti globaalin politiikan rajat. Useimmat ratkaisumallit ovat lähinnä teoreettisia, tai siis ainakin niiden toteutuminen ihmisen ollessa, mitä on, on epätodennäköistä. Ilmastoliikkeen sivupolkuja kahlaavat ovat jo vuosia puhuneet resurssien kohdentamisesta tehokkaasti sinne, missä saadaan tehokkaimmin ja nopeimmin hyödyllisiä muutoksia aikaiseksi.

Science-lehden uusimmassa numerossa on artikkeli, jossa ehdotetaan toimenpiteitä köyhimmille ja ilmastonlämpenemiselle kaikkein alttiimmille maille. Tavoitteena on puuttua ongelmiin heti, ei myöhemmin. Asiasta artikkeli NYTssa. Suurin ongelma näiden hyvinkin käytännöllisten ratkaisujen leviämiselle ei ole kuitenkaan dogmaattinen vastustus (Yhdysvaltain konservatiivisimmatkin republikaanit nähtävästi ovat niiden puolella), vaan toimien tavanomaisuus. Maalaisjärjellä ja arkisilla keinoilla ei kerätä lahjoituksia ja näkyvyyttä.

Olisiko kuitenkin aika ryhtyä hurmoksesta hommiin? Ilmasto lämpenee. Tarttis varmaan tehdä jotain. No, tässä on sitä jotain, ruvetaan tekemään.

Haineväkielto etenee – haikalat vähenevät

Hailla on lähihistoriassa ollut vain yksi uhka – ihminen.

Pelätty eläin on saanut maineen ihmissyöjänä, mutta todellisuudessa tilanne on päinvastainen. Etenkin erinäisissä Aasian ruokakulttuureissa hainevä on ollut tärkeä ainesosa, minkä takia useiden lajikkeiden kantoja on väestöräjähdyksen paineessa brutalisoitu lähes sukupuuton partaalle.

Tilanne on muuttumaan päin kuten NYT:n artikkelissa Making Headway in the Movement to Protect the World’s Sharks todetaan. Tosin se, että ns. länsimaat kieltävät hainpyynnin ei vielä pitkälle pötkitä. Maailmalla pyydetään vuosittain arviolta 100 miljoonaa haita ja myyttisestä haineväkeitosta maksetaan maltaita. Jo nyt hainevät ovat arvotavaraa pimeillä markkinoilla.

Hailla on selvä rooli meriekosysteemissä (huomattavasti yleistäen), emmekä pysty arvioimaan sen puuttumisen seurauksia. Suosittelen lukijoilleni täydellistä hainsyöntilakkoa, etenkin ulkomaanmatkoilla.

Asennemuutokseen tarvitaan aikaa

Olen kirjoittanut Marine Stewardship Councilin vaiheista aiemmin. Tuolloin mainitsin, että yhdistystä on ollut rahoittamassa elintarviketeollisuus. Liike kestävän kalastuksen eteen on nyt tehnyt uuden aluevaltauksen:

McDonald's alkaa käyttää MSC-hyväksyttyä kalaa Euroopassa!

Artikkeli NYT:ssä.

Mickey Dee on tietenkin saanut paljon vihaa niskaansa vuosien varrella - epäilemättä ihan syystäkin. Nyt me kuitenkin todistamme taas yhtä hidasta mielipideprosessia. Kun tarpeeksi keuhkotaan ja vaikka sitten vain teeskennellään, asiat alkavat muuttua. Ympäristötietoisuus on pikku hiljaa vallannut länsimaat. Kuten kansalaisoikeusliikkeen ja naisasialiikkeen kohdalla tätä aiemmin on käynyt, ilmiö ja sen mukanaan tuomat asenteet ovat hitaasti asettuneet osaksi yhteiskuntaa. Osa tavoitteista on tietenkin saavuttamatta, monet pitkään asioiden puolesta taistelleet ovat väsyneet tai radikalisoituneet, mutta edistystä on silti tapahtunut.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki ongelmat olisivat ratkenneet. Päinvastoin, nyt ollaan vasta oikealla tiellä kohti kestävää ympäristö- ja kalataloutta. Toivoa kuitenkin on, kun McDonald'sin, Wal-martin ja Unileverin kaltaiset ketjut saadaan sitoutumaan prosessiin mukaan. Firmat tekevät sitä, mistä ne saavat rahaa. Jos me vaadimme kestävää kalaa ja olemme siitä valmiita maksamaan, on tulos tässä.

Siis: sykää kestävää kalaa!

Ei koukkuja sinievätonnikalalle

Sinievätonnikalan pyynti on jo pitkään ollut kiellettyä Meksikonlahdella. Kyseessä on tietenkin se pohjoisempi kanta. Valitettavasti paikalliset pitkäsiimakalastajat ovat näitä kaloja saaneet koukkuihinsa tästä huolimatta pyytäessään keltaevätonnikalaa ja miekkakalaa. Laji on tällä hetkellä kahden pykälän päässä sukupuutosta, eli kriittisessä tilassa.

Tietenkin olisi syytä harkita näiden muiden lajien pyyntiäkin, mutta pientä apua tilanteeseen tuo uusi koukku, joka ei kestä tämän muita suuremman kalan painoa, vaan murtuu ja näin sinievätonnikala pääsee karkuun. Asiasta NYT:n artikkelissa Bluefin Tuna Catch a (Small) Break. Kuten muistanette talvelta, kyseinen tonnikalalaji on se kaikkein halutuin sashimin raaka-aines, ja siksi erityistä herkkua Japanissa.

Vaikka asia on selvästi tiedossa, Japanin lobbaus on estänyt kalastuksen ja mm. Atlantilla kannat ovat dramaattisesti vähentyneet aivan lähivuosina. Kun Tokion kalamarketissa huippuyksilöstä voi huutokaupassa saada jopa 100 000 dollaria, ei tälle ongelmalle näy loppua. Vaikka lobbauksesta huolimatta saataisiin aikaan pyyntikielto, tällaiset hinnat kannustaisivat salapyyntiin. Sinievätonnikala tulee suurella todennäköisyydellä kuolemaan sukupuuttoon, elleivät hiljattain toivoa herätelleet kasvatustoimenpiteet oikeasti onnistu.

Miettikää tätä Japanin uutisoinnin lomassa!

Hirvieläinten elollisuudesta

Erinomainen kirjoitus blogissa Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia. Kannattaa lukea!

Merten mastodontit ja ympäristöongelmat

Kuten muutama vuosi sitten julkisuuteen vuotaneessa raportissa todettiin, meriliikenteen CO2-päästöjä on toistaiseksi pahasti aliarvioitu. Guardianin 13.2.2008 päivätty artikkeli täällä. Maersk, yksi maailman suurista laivausyrityksistä, on tätä pohdittuaan päättänyt tilata aiempaa suurempia konttirahtialuksia. Näillä megalaivoilla on siis tarkoitus tiputtaa saastekuormaa suhteessa kuljetettuun rahtiin. Guardianin artikkeli täällä.

Maersk on tosiaankin tilannut DSME:ltä Koreasta kymmenen kolmois-E -luokan rahtilaivaa. (Lehdistötiedote täällä). Pituutta näillä möhköfanteilla tulisi olemaan 400 metriä, leveyttä 59 metriä, ja kokonaiskorkeutta 79 metriä. Konttikapasiteetti olisi hulppea 18000 TEU:ta. Ja tämähän tarkoittaa seuraavaa:

• Vuosina 2001-2007 Helsingin konttiliikenne oli n. 400 000 vuositasolla, minkä laskennallisesti tällainen laiva hoitaisi käymällä kerran kuukaudessa käännöllä (oikeasti tietenkin suhde lähtevän ja saapuvan välillä ei tähän väänny).
• Kotka muuten on Helsingin tasolla, ja yhdessä ne hoitivat vuonna 2007 yli 60 % koko maan konttiliikenteestä, joka oli 1 600 000 TEU:ta, mikä kulkisi laskennallisesti siis noin 90:llä reissulla näillä laivoilla.
• Lisää Suomen satamaliikenteestä: Suomen konttikuljetukset meritse. Merenkulkulaitoksen julkaisuja 4/2008.

Verrattuna suurimpiin tällä hetkellä liikenteessä oleviin laivoihin, saman varustamon E-luokkaan (ensimmäinen näistä kahdeksasta oli kuuluisa Emma Maersk) nämä jättiläiset kykenisivät kuljettamaan 16 % enemmän kontteja (2500 TEU:ta). Ne olisivat kuitenkin vain kolme metriä näitä pitempiä. Laivat tulisivat käyttöön samalle linjalle Kiinan (Ningbo) ja Euroopan (Rotterdam) välillä.

Maailman ennätyksiä laivoissa voi sihtailla täältä.

Maailman pisin laiva, massiivinen ja hyvin nimetty supertankkeri Seawise Giant pistettiin hiljan lihoiksi Intiassa. Tämä 458-metrinen järkäle upposi Irakin-Iranin sodassa 1988 Hormuzin salmessa ilmahyökkäyksessä. Laiva kuitenkin korjattiin ja palasi liikenteeseen Jahre Viking-nimisenä. Ennen loppua alus toimi paikallaan pysyvänä tankkina Knock Nevis-nimisenä.

Maailman suurimpia aluksia ovat bruttorekisteritonneissa mitattuna taas 1970-luvun lopussa Ranskassa rakennetut Batillus-luokan supertankkerit. Näihin 414-metrisiin mörköihin mahtui 225 000 minimitilavuustonnia öljyä. Laivoja oli neljä, mutta kolme niistä pistettiin palasiksi jo 1980-luvulla, kun öljymarkkinat osoittautuivat kannattamattomiksi tällaisille jättiläisille. Viimeinen näistä purettiin 2003 Pakistanissa.

Valtaosa merten jättiläisistä onkin, tuskin yllättäen, kuljettanut raakaöljyä pitkin poikin valtameriä. 350 m+ -luokassa, muita kuin öljytankkereita ovatkin vain seuraavat:

• Edellä mainitut E-luokan Maerskit
• G-luokan Maerskit
• MSC Danit, MSC Beatrice, MSC Sola, sekä MSC Ivana
• CMA CGM Andromeda
• Royal Caribbeanin Oasis-luokan laivat (suurimmat Suomessa rakennetut laivat koskaan)
• AS-luokan Maerskit

Maailman pisin sota-alus on tietenkin "vain" 342-metrinen lentotukialusvanhus USS Enterprise (maailman ensimmäinen fissiokäyttöinen sellainen muuten). Ja pisimmäksi se varmaan jääkin, sillä uudet Gerald Ford -luokan laivat näyttäisivät jäävän 333-metriin, kunhan nyt ensimmäinen niistä valmistuu.

Maersk, kuten huomaatte on megaluokassa ihan omassa luokassaan. Se on myös saanut paljon kritiikkiä niskaansa merten saastuttamisesta, minkä takia nyt olisi tarkoitus vähentää rahtiin verrattuna suhteellisesti päästöjä jopa 50 %:lla. Kansainvälisillä vesillä päästöjä on toistaiseksi ollut lähes mahdotonta rajoittaa, ja arvioiden mukaan vuoteen 2050 mennessä kuljetusmäärät kolminkertaistuisivat nykyisistä.

"Hyvällä tsägällä" minä pääsen näkemään ensimmäisen 500-metrisen rahtilaivan elinaikanani, ainakin jos merirosvous Intian valtamerellä jatkuu.

Mongoli-imperiumin ympäristöteot

Tšingis-kaani oli hurja mies, kuten laulussakin kerrotaan. Missä Peter Steele saattoi kutsua itseään termonukleaariseksi soturiksi ja Aaron Rodgers on todellinen tiesoturi, on hiljan tehdyn tutkimuksen perusteella asianmukaista kutsua tätä kaaneista kuuluisinta ekosoturiksi.

Carnagie Institution for Science on julkaissut nimittäin tutkimuksen esiteollisen ajan väestökriisien ympäristövaikutuksista. Tuloksissa on todettu, että mm. musta surma ei ole verrattavissa kunnon sotaan ihmisen metsänhakkuu- ja hiilen palauttamishankkeisiin verrattuna. Mongolien 1200-luvun kampanja läpi Euraasian oli näin merkittävä tekijä ihmisen hiilijalanjäljen vähentämisessä.

Max Planckin ja Carnagien tutkijat selvittivät, että tällaiset pitkäaikaiset prosessit ovat merkittävimpiä makrotasolla ilmastoon vaikuttaneita ihmisperäisiä tapahtumia. Mongolien rinnalla tätä "hyvää ympäristötyötä" tekivät eurooppalaiset vallatessaan Pohjois-Amerikkaa!

Moraali ja ympäristönsuojelu liittyvät vakavasti toisiinsa, mutta se, mitä päädytään kulloinkin tekemään ja mistä syystä, ei ole tulosta sen enempää rationaalisesta ympäristötieteestä kuin puhtaasta moraalifilosofiastakaan. Nämä tulokset tuskin löytävät tiensä vihreän liikkeen manifesteihin.

Lisää kalansyönnistä

WWF asettuu uudessa kalaoppaassaan tukemaan MSC-sertifikaattia. Suomessa on järjestön mukaan tällä hetkellä saatavilla 13:ta kalalajia sertifioinnilla. Yleissäännöt ovat nämä:


Osta ensisijaisesti:
1. kotimaista kalaa
2. pienikokoisia lajeja
3. MSC-merkittyä kalaa

Oppaassa kalat on jaoteltu vihreään, keltaiseen ja punaiseen niiden uhanalaisuuden ja pyynnin ympäristöystävällisyyen perusteella. MSC-sertifiointi nostaa kalan automaattisesti vihreään ryhmään, eli luottoa tälle järjestelmälle annetaan (ks. aiempi postini aiheesta linkkeineen).

Listalle on päätynyt tällä kertaa 56 lajia, jotka edustavat tyypillistä suomalaisen kaupassa kohtaamaa tarjontaa varsin kattavasti (poikkeuksiakin on). Syytä on myös ottaa huomioon alueelliset vaihtelut kalakannoissa, eli aivan näin yksinkertaista tämä ei ole, mutta perusasiat ovat tässä hyvin hallussa. WWF:n sivuilta saa ladattua kevyen taskuversion pdf:nä, eli se vaan kännykkään mukaan, niin voi kaupassa alkaa tehdä parempia ratkaisuja.

Hyviä valintoja ovat:

1. Ahven (Suomen kansalliskala ja maukas sellainen)
2. Kilohaili (muttei sardelli)
3. Hauki
4. Kampela
5. Karppi
6. Kuha
7. Kuningasrapu
8. Kuore
9. Lahna
10. Made
11. Muikku
12. Inarin nieriä (huom. saimaannieriä on äärimmäisen uhanalainen)
13. Euroopassa kasvatetut tai käsinpoimitut osterit
14. Joki- ja täplärapu
15. Kiertovesijärjestelmässä KASVATETTU sampi (luonnonvarainen sampi on uhanalainen ja osittain jo kadonnut laji eli tarkista kaviaarisi)
16. Seiti (mielellään Barentsimereltä ei Pohjanmereltä)
17. Peledsiika (muttei paikallinen)
18. Silakka
19. Kavatettu sinisimpukka (luonnonvaraisen keruu vahingoittaa vesistön pohjan eliöstöä
20. Suutari
21. Särki
22. Säynävä
23. Vain MSC-merkitty tonnikala (pyyntiä rajoitettu ja valvottu)
24. Turska (vain Barentsimeren ja Itäisen Itämeren populaatiot)
25. Muuten kuin pohjatroolilla pyydetyt mustekalat

Vastaavasti näitä tulisi välttää syömästä:

A. Ankerias (erittäin uhanalainen)
B. Hait ja rauskut (voimakas ylikalastus)
C. Villi piikkikampela ja pohjatroolattu punakampela (voimakas kalastus ja pyynnin haittavaikutukset)
D. Trooppisten merten katkaravut (valvonnan puute, pyynnin ja kasvatuksen haittavaikutukset)
E. Chileläinen ja turkkilainen kirjolohi (kasvatuksen ekologiset haittavaikutukset)
F. Kissakala (voimakas kalastus ja elinpiirin tuhoutuminen pohjatroolauksessa)
G. Kultaotsa-ahven (ylikalastus)
H. Chileläinen lohi (kasvatuksen ekologiset haittavaikutukset)
I. Meriantura (pohjatroolipyynnin haitat biofäärille)
J. Kasvatettu meribassi (kasvatuksen ekologiset haittavaikutukset)
K. Merikrotti (herkkä liikakalastukselle kuten muutkin syvänmeren lajit)
L. Miekkakala ja marliini (liikakalastus, mm. urheilukalastus)
M. Pohjatroolatut mustekalat (kuten aiemminkin pohjatrooli on todella huono ratkaisu mihinkään paitsi merten tyhjentämiseen)
N. Saimaannieriä (erittäin uhanalainen)
O. Niilinahven (voimakas kalastus ja riittämättömät hoitotoimenpiteet)
P. Puna-ahven (kasvava kalastuspaine, syvänmeren laji)
Q. Villi ruijanpallas (voimakkaasti ylikalastettu)
R. Villi sampi (kaikki lajit vähintäänkin uhanalaisia)
S. Villi sinisimpukka (pyynnin ympäristövaikutukset)
T. Villi taimen (äärimmäisen uhanalainen)
U. Tilapia (kasvatuksen ekologiset haittavaikutukset)
V. Tonnikala (ellei MSC)
W. Pohjanmeren turska (pyynnin ympäristövaikutukset ja kalakannan sietokyky)

Aika rankkaa luettavaa siis.

Syökää kalaa - mutta tietäkää mitä syötte

Olen aiemminkin puhunut uhanalaisista kalalajeista, etenkin eräistä tonnikalalajeista. Viimeaikoina on alettu ajaa käyttöön ratkaisuja, jotka mahdollistavat ekologisten näkökulmien huomioimisen kalakaupassa. Tarkoitus on siis sertifioida kauppaan asti päätyvä kala siihen kohdistuvan kalastuksen kestävyyden ja ympäristöystävällisyyden mukaan. Eikö olekin viihdyttävää?

Suurin tätä toimintaa harjoittava taho on Marine Stewardship Council. Tämä kansainvälinen yhdistys on perustettu 1997 (World Wide Fund for Nature ja Unilever olivat perustamassa!) ja se on irtautunut perustajaorganisaatioistaan 1999 (Wikipediasta lisää). Saadakseen tämän tarran tuotteeseensa
kalastajan (so. tuottaja ja jakelija) on annettava seuraavista riittävät vakuudet:

1. Kalakannan kyky kestää kalastus
2. Kalastuksen ympäristövaikutukset
3. Kalastusjärjestelmän laatu

FAO käyttää samaa määrittelyä. Arviointi tehdään ulkopuolisesti ja asiantuntijalähtöisesti, mutta joitain kriteeriongelmia on nähtävästi ollut vuosien varrella. Kuinkas muutenkaan.

HS kertoi tänään, että Helsinkiläinen opiskelija oli saanut lähikauppansa hankkimaan sertifioitua kalaa valikoimiinsa, eli siitä vaan arvioimaan oman lähikaupan valikoimaa.

Tässäkin asiassa voisi olla tavattoman kyyninen, ja ehkä syytäkin olisi, koska maapallon meret ovat kuolemassa. Näkisin kuitenkin tällaisen toiminnan tavoitteellisena sen suhteen, että elintarviketeollisuus on suostuteltavissa ekologisempiin toimintamalleihin, kunhan oikeat vaikuttimet ovat käytössä. Kuluttajalle tämän merkin katsominen kaupassa on kuitenkin aika pieni teko.

Öljyä meressä

Pikainen päivitys aiempaan:

Kannattaa lukea tämä NYT:n artikkeli siitä, miten syvän meren öljypäästöjen vaikutuksia aletaan vasta hiljalleen ymmärtää Meksikonlahden katastrofin tutkimusten myötä.

Loppumattomiin meren mutaa

Meksikonlahden öljyturmaa on vatvottu mediassa tyypilliseen tapaan. Nyt alkaa ainakin täällä Suomessa näyttää siltä, että aihe on saavuttanut ensimmäisen kyllästymispisteensä. Se ei enää ole uutinen. Tämä tapahtuu aina näiden isojen onnettomuuksien kanssa.

Lopullinen arvio Deepwater Horizonin onnettomuudesta on kuitenkin vuosien ellei vuosikymmenien päässä aivan kuten Exxon Valdezinkin onnettomuudesta havaittiin. Ympäristötuhoiltaan tämä onnettomuus on kahtalainen. Ensinnäkin se vaurioittaa jatkuessaan herkkiä suistoalueita Mississippin suistossa. Näistä, ja niiden rinnalla katkaraputeollisuuden, vaurioista on paljon puhuttu viime viikkoina.

Se toinen tälle ympäristökatastrofille olennainen piirre on syvänmeren biosfäärille Meksikonlahdessa aiheutuva tuho. Aava meri ei kuulu kenellekään, mutta samalla se kuuluu meille kaikille. Olen aiemmin maininnut kalakantojen huonosta suojelustatuksesta. Kuluvan kuun alussa Yhdysvallat aloitti öljynhajoittajakemikaalien käytön osana tämän öljyvuodon torjuntaa. Kokemuksia näistä on jo Valdezin tuhojen torjunnasta, ja samoin on tiedossa, että nyt käytetyt kemikaalit itsessään ovat vaarallisia ympäristölle. Ne kuitenkin hidastavat raakaöljyn tuloa rannikolle levittämällä sen mereen, syvempiin kerroksiin.

Mitä sitten tapahtuukaan kaikelle tälle näkymättömälle öljyllä meressä? Meritoksikologi Susan Shaw (Marine Environmental Research Institute) kuvaa tilannetta tässä Timesin artikkelissa näin:

The situation in the water column is horrible all the way down. Combined with the dispersants, the toxic effects of the oil will be far worse for sea life. It’s death in the ocean from the top to the bottom.

Monenlaiset eliöt saavat annoksensa aromaattisia hiilivetyjä ja nämä pysyvät pitkään kierrossa. Pahimmillaan yhdisteet (so. myrkyt) leviävät kauas, jopa Atlantille. Katastrofi lakkaa olemasta alueellinen. Tässä piilee näiden onnettomuuksien todellinen kauheus. Tottakai öljyssä räpiköivät suulat ovat erinomaista katastrofipornoa televisioon, mutta näin annetaan taas kerran väärä kuva tämän onnettomuuden mittasuhteista. Suurin tuho tapahtuu pinnan alla, kansainvälisillä vesillä. Vastuun hämärillä rajavesillä.

Meret ovat edelleen ihmiskunnan ympäristöpiittaamattomuuden keskiössä. Ne kertovat meidän subjektiivisen hahmotuskykymme kuolleista kulmista, jotka jäävät osatta taistelussa ympäristöteoista, vastuunkannosta. Kun resurssimme ovat rajalliset, keskitymme helppoihin ja näkyviin asioihin, vaikka ne eivät välttämättä, tai useinkaan, ole niitä suurimpia. Ystäväni Michael on kirjoittanut aiheesta jo täällä. Meret nielevät kyllä saasteemme, mutta merielämä ei niinkään hyvin. Jo nyt monet kalakannat ovat kriisissä, kun samalla ilmaston lämpenemisen vaikutukset merten tilaan ovat parhaimmillaankin arvailujen varassa. Suhteellisuuden tajulle on siis taas kerran käyttöä.

Ilmastotabu

HS: Väestönkasvu uhkaa ympäristöä

Niin. Kun koko ilmastonmuutos on yhä demagogien hampaissa, ja ns. ilmastoskeptikkoja löytyy joka toisesta niemestä ja notkosta, on käsittääkseni täysin mahdotonta, että puhuttaisiin ihmislähtöisten muutostekijöiden vaikutuksesta avoimesti. Silläkin uhalla, että perheelliset tuttavani vetävät huolella herneen nenäänsä, haluan puhua ihmiseläimen kollektiivisen ympäristövaikutuksen ongelmista.

Mietitäänpä niitä haittoja: lihakarja, liikenne, hiilivoimalat, kulutus, omakotitalot (etenkin huonosti eristetyt tai ilmastoidut). Mitä yhteistä näillä tekijöillä oikeasti on? No ainakin se, että niitä kaikkia käyttävät ihmiset, me kaikki 6,8 miljardia. Suomalaiset ovat tässä joukossa jo sitten varsin kyseenalaisessa seurassa muiden jälkiteollisten hyvinvointiyhteiskuntien rinnalla pahimpina resurssisyöppöinä, eikä asemaamme auta sekään, että täällä pohjan perukoilla on pakko tuottaa lämpöäkin.

Oma ilmastojalanjälkeni on valtava, vaikka olen tietoisesti vähentänyt mm. lihan kulutusta, matkustan pääsääntöisesti pyörällä, jalan tai julkisilla, sekä muutenkin harkitsen kulutustani. Asun maatilalla, yksin ja tämä on omastakin mielestäni älytöntä. Se vain on kätevää.

Yhtä asiaa en kuitenkaan ole tehnyt, nimittäin hankkinut lapsia. Kuten viittaamassani Hesarin artikkelissa samanmielinen lobbari, Optimum Population Trustin johtaja Roger Martin toteaa, "Jokainen uusi ihminen on uusi hiilen päästäjä – varsinkin rikkaissa maissa – ja uusi ilmastonmuutoksen uhri – varsinkin köyhissä maissa". Masentavaa.

Vastapuolella on kuitenkin ihan päteviä argumentteja. Ensinnäkään en näe, että minulla olisi mitään oikeutta mennä sanomaan yhtään kenellekään, ettei tämä saa hankkia lapsia. Lapset ovat nykyisellään perusoikeus kaikkialla paitsi Kiinan kansantasavallassa. Minä en ehdotakaan tuon mallin mukaisia dystopisia rajoitteita, vaan heitän seuraavan teidän naamallenne:

Miettikää vakavasti lasten hankkimista myös ekologisesti. Ja jos hankitte enemmän kuin yhden, muuttakaa muuten toimintaanne kansalaisina, kuluttajina ja ihmisinä. Opettakaa lapsillenne oikeat arvot, sillä muuten he ovat huolella lirissä, kun vuonna 2050 ihmisiä on ehkä jopa 11 miljardia maapallolla.

Tee ympäristöteko; jätä tonnikala syömättä

Dohan neuvotteluissa oli hiljan käsittelyssä sinievätonnikalan pyyntikieltoasia. Kieltoa ajoi Monaco. Sinievätonnikala jakautuu kahteen lajiin (Atlantin eli pohjoinen ja eteläinen kaikilla eteläisillä valtamerialueilla). Molemmat on kansainvälinen luonnonsuojeluliitto määritellyt äärimmäisen uhanalaisiksi.

Japanissa juuri tämä tonnikala on mitä suurinta herkkua, suorastaan kansallinen pakkomielle. Näinpä on tuskin suuri yllätys kenellekään, että Japani lobbasi tehokkaasti tonnikalan pyyntikieltoa vastaan. Äänestystulos olikin näin 68 vastaan, 20 puolesta ja 30 tyhjää.

Japani on yksi merkittävimmistä maista globaalissa talousjärjestelmässä, eikä sitä helposti lähdetä puukottelemaan jonkun kalan takia, kunhan nyt edes lopettaisivat delfiinien ja valaiden tappamisen.

Suomessa sinievätonnikalaa ei kaupasta tai sushiravintolasta saa, sillä Japanilaiset maksavat itsensä kipeiksi tätä herkkua haaliessaan. Suomessa kuitenkin tarjoillaan tonnikalaa monessa muodossa (sashimista hiutaleisiin). Useimmat tonnikalalajit ovat kuitenkin vaarantuneita (joskaan eivät yhtä pahoin kuin sinievät). Tavallinen tallaaja ei paljoa ärhentelevälle sushimahdille maailman toisella puolella voi, mutta jotain kuitenkin:

Minä lopetan tonnikalan käytön sen kaikissa muodoissa kokonaan. Tämä on mielestäni ainoa kohtuullinen toimenpide, ja jos te teette samoin, ehkä nämä lajit voidaan vielä pelastaa.

Artikkeli aiheesta myös Helsingin sanomissa.

Mutta ei meidän lahteen

Tuulivoima vaatii toimiakseen järkevästi nykyaikana suuria tuulipuistoja ja kapasiteettia. Yksittäisillä turbiineilla ei todellakaan tee mitään, sillä näin ei saada riittävää sähköntuotantoa kattamaan kustannuksia ja ylittämään suurista siirtomatkoista aiheutuvat tekijät. Nykyiaikaiset tuulivoimalat aiheuttavat paikallisesti auditiivisia ja visuaalisia ympäristöhaittoja, toisin sanoen. ne pitävät huomattavaa melua ja näyttävät rumalta, varsinkin ns. neitseellisessä maisemassa. Tämän takia tuulivoimalapuistojen rakentaminen on törmännyt kerta toisensa jälkeen yhteen kovin perinteiseen ongelmaan ympäristönsuojelussa: suojelkaa ympäristöä siirtymällä uusiutuvaan energiantuotantoon, mutta tehkää se jonkun muun maisemissa, ei minun naapurissani. Näissä ympäristöasioissa me ihmiset tuppaamme olemaan kovin tekopyhiä.

Maanantaina 4.1.2010 NYT julkaisi artikkelin Nantucket Soundiin suunnitellun tuulivoimalapuiston kokemasta vastatuulesta. Kyseessä on siis Martha's Vineyardin, Cape Codin ja Nantucketin keskimaastossa sijaitseva merialue (ei siis edes littoraali), johon on suunniteltu Manhattanin kokoista tuulivoimalapuistoa. National Park Service päätti kuitenkin laittaa projektin jäihin, kun kaksi alueen alkuperäisheimoa valitti puiston haitallisista vaikutuksista:

The park service decision came in response to a request from two Massachusetts Indian tribes, who said the 130 proposed wind turbines would thwart their spiritual ritual of greeting the sunrise, which requires unobstructed views across the sound, and disturb ancestral burial grounds. (NYT 4.1.2010)

No tietenkin kyseessä on jollain tavalla oikeutetumpi vaade kuin Matti Meikäläisellä, sillä ovathan Yhdysvaltain liittovaltio, Uuden Englannin puritaanit ja kveekari valaanpyytäjät kaikki omina aikoinaan kohdelleet Wampanoag-kansaa huolella kaltoin. Samalla, kuten NYT hyvin summaa, on kyseessä oikeasti kansa, jonka kulttuuri on vahvasti sidonnainen suureen auringonnousuun mereltä.

Otin tämän nyt esille kuitenkin siitä syystä, että me vähemmän traditionaaliset ihmiset miettisimme vakavasti myös niitä uhrauksia, joita energiantuotannon uudelleenlinjaus Kööpenhaminan jälkeisessä arjessa ihan oikeasti tarkoittaa. Pari aurinkopaneelia katolla ja kolmoislasitus joka kodin ikkunoissa ei oikeasti auta, eikä maalämmöllä korvata joka toista voimalaitosta. Suomessa on varsin laadukas ja luotettava sähköverkko, minkä takia joka Janatuisella ei tarvitse olla UPS-suojausta tietokoneen ja kodin viihdekeskuksen vieressä. Tämän takana on kattava ja monenkeskinen sähköntuotantoverkko, jonka keskeinen tukijalka nyt on ydinvoima, hiilivoimaloiden tukemana tosin.

Riippumatta siitä, mitä me kukin haluamme, ja mitkä energia-arvomme ovat, on koko yhteiskuntamme Salkkareista Internetiin täysin riippuvainen sähköstä muutamia poikkeuksellisia henkilökohtaisia uhrauksia tehneitä ihmisiä lukuunottamatta. Tämän järjestelmän muuttaminen, ja itseasiassa pelkkä fossiilisten polttoaineiden alasajo hallitusti ja turvallisesti, vaatii uhrauksia kaikilta. Vihreä sähkö tarkoittaa aina jotain, vaikka sitten ulisevaa turbiinia lahdella. Onko meillä oikeasti varaa olla itsekkäitä idiootteja?

Pukki kaalimaan vartijana, eli miksi keskusta ei välitä ympäristönsuojelusta

Meinasivat taas mennä aamukahvit väärään kurkkuun, kun luin tänään Hesaria. Keskustan matalan profiilin varapuheenjohtaja Antti Rautakangas aloitti näemmä viikon yrittämällä vetää mattoa ympäristönsuojelun jalkojen alta. HS: Keskusta lakkauttaisi ympäristöministeriön.

Niin kyseessähän on tietenkin se puolue, joka on koittanut vetää maamme katumaasturivihreitä lähiöasukkeja puoleensa uudella ympäristötietoisella agendallaan. Lakkautusuhan, tai tarkemmin sanottuna realisointihankkeen alaisena olisi vuodesta 1983 asti toiminut ympäristöministeriö, joka tuolloin otti erinäisten sitä edeltäneiden toimijoiden, mm. vesihallituksen, tehtävät hoitaakseen. Tällöin järjestettiin ympäristökysymyksiä yhden katon alle. Ehkä maalaisliitto on nyt keksinyt hyvän uuden järkeistämistoimen, jolla takaamme vastedeskin harkintaa ympäristökysymyksiin. Niin siis, jotteivat ympäristöministeriön perustamista edeltänyt meininki palaisi.

Katsotaanpa siis mitä ison talon Antilla on oikein ollut mielessään (lainaukset HS 2.12.2009):

Perustettaisiin uusi ministeriö vähän samalla periaatteella kuin perustettiin TEM yhdistämällä kauppa- ja teollisuusministeriö ja työministeriö. Se olisi osa valtion keskushallinnon keventämistä.

Ei siis ihan tyhmä ajatus. Valtionhallinnon keventäminen on aina hyvä asia veronmaksajille, joskaan ei valtion virkamiehille. Mutta Antti, miksi?

Uskon että sen kautta saataisiin tehoa luonnonvarain hyödyntämiseen.

Tehoa sanot. Siis emme hyödynnä luonnonvarojamme riittävän tehokkaasti. Tämähän kuulostaa enemmän mainitsemasi TEM:n tehtäväkentältä, kuin ministeriön, jonka tehtävänä on vastata ympäristönsuojelusta ja siihen liittyvistä turvallisuuskysymyksistä.

No miten tätä hallintoa sitten olisi tarkoitus järkeistää?

Luonnonvarainministeriössä säilyisi hyvin vahva ympäristöpoliittinen ote. Nyt kun aluehallinto koottiin yhteen, on luontevaa että keskushallinnonkin puolella tehdään vastaavia järjestelyjä.

Siis, että luonnonvarain. Otetaanpa hetkeksi Antti, sinun retoriikkasi tarkastelun kohteeksi. Haluta siis, että luonnonvaroja hyödynnetään tehokkaasti, ja että valtion tasolla kaikista niihin liittyvistä asioista vastaa luonnonvarainministeriö, mutta että ote olisi ympäristöpoliittinen. Ensinnäkin tässä puhutaan nyt vain hyödyntämisestä ja tehokkuudesta, ei suojelusta tai tutkimuksesta, molemmat keskeisiä ympäristöministeriän ja ympäristökeskuksen toimialoja. Toiseksi kaikki, mitä ministeriöissä yleensäkään tehdään on poliittista ja kaikki ympäristöön liittyvä pakostakin ympäristöpoliittista. Riskiyhteiskunta on ympäristöpoliittinen, hirvittävällä tavalla, mutta kuitenkin. Käyttämäsi termit tuovat mieleen vain hyötyajattelun suoraviivaisimmillaan, jolloin tuo nyt sattuu olemaan ensimmäine mieleen juolahtanut, ympäristöpoliittinen näkökulma.

Eikä tämä nyt Antti ole vähän huolestuttavaa ajattelua? (Hesarin kysymys: Luonnonsuojeluväki suhtautuu Suomen keskustaan hyvin epäluuloisesti. Mistä se johtuu?)

Tätä on nyt vähän provosoitukin. Meillähän on kautta historian pidetty ympäristöstä ja luonnosta huolta, mutta on haluttu nähdä myös se, että pitää olla järkevää taloudellista hyödyntämistä.

Anteeksi, voisitko toistaa sen, mitä sanoit historiasta?

Meillähän on kautta historian pidetty ympäristöstä ja luonnosta huolta...

Antti, en tietenkään ole arvovaltainen poliitikko, enkä lähelläkään varapuheenjohtajuuden vaativaa asemaa, mutta oikeastiko olet tätä mieltä? Katsos, minä olen historiantutkija, erikoisalanani ympäristöhistoria, ja minun täytyy nyt esittää eriävä mielipiteeni. Suoraan sanoen, tuo sinun heittosi meidän (siis suomalaisten, vai liekä keskustalaisten?) historiallisesta kyvystämme pitää ympäristöstä ja luonnosta huolta, on pelkkää potaskaa.

1950-luvulle tultaessa huomattavat osat maamme vesistöistä olivat pahoin saastuneita ihmisen toiminnan takia. Olemme olleet muitten alueen valtioiden ohella syypäitä Itämeren ympäristöongelmiin. Itse asiassa tilanne oli niin paha, että Eduskunta päätti perustaa vesilakitoimikunnan 1950-luvulla keksimään keinoja tämän sietämättömän, ja suorastaan vaarallisen tilanteen ratkaisemiseksi. Tuloksena oli vesilaki vuonna 1963, vesihallitus vuonna 1970 ja lopulta ympäristöministeriö ja Syke. Ihmisen poikkeuksellinen kyky muokata omaa ympäristöään on edelleen olemassa, ja siksi me, yhteisesti globaalisti mutta myös paikallisesti tarvitsemme varojärjestelmiä. Niistä minä ainakin olen valmis maksamaan veroja.

Vai mitä sinulla, Antti on tähän sanomista?

...tämä on enempi tällaista politisoitumista, mikä ei perustu tosiasioihin.

Eli siis, kun sinä esität ympäristöpolitiikan dramaattista uudelleen linjausta luonnonvarojen tehokkaamman käytön nimissä (mikä siis tukisi suomalaista raskasta teollisuutta, joka sijaitsee ympäri maamme haja-asutusalueita, sen sijaan, että tukisit vähemmän ympäristöintensiivisen tietoyhteiskuntakehityksen esiinmarssia, joka voidaan luonnonvaroja säästäen hoitaa kaupungeissa), on se järkevää ja kohtuullista, mutta kun joku muu esittää jotain muuta, on se "tällaista politisoitumista". Hyvä mies, tuo nyt on TODELLA TEKOPYHÄÄ.

No mutta, hyvä kun toit asian esille, niin me politisoituneet oikeasti "vihreät" saamme rivimme järjestykseen ennen vaaleja. Vai?

Puolue päättää hallitusohjelmatavoitteet vaalien alla. Kyllä tällaista ajattelua on meillä laajemmin. Pitäisin tätä hyvin järkevänä tavoitteena.

Varmasti on, teillähän on se ympäristöministerikin, Lehtomäen Paula, varsinainen luonnonystävä. Tässä on minun vaaliohjelmani, Antti: maalaisliitolta viedään valta maassa, etteivät ne pääse enempää meidän koskipuitamme sotkemaan.

---

Keskustan keskeisten päättäjien ympäristölausunnot edistävät vallan usein nostalgista, mutta täysin erheellistä käsitystä suomalaisista jonkinlaisena ympäristönsuojelun mallikansakuntana. Ihan kuin se, että meillä on paljon skugea, jotenkin automaattisesti johtaisi hyvään ympäristöpolitiikkaan. Ei se kuule johda, se johti kattavaan ympäristökatastrofiin 1900-luvulla. Me suomalaiset näemme itsemme mielellämme luonnonlapsina. Me suomalaiset menemme Lappiin laskettelemaan lentokoneella ja ajamme isoja autoja energiatehottomilta omakotitaloiltamme työpaikoillemme. Me suomalaiset ihannoimme Nurmijärveä, ei odotas, sehän olikin Matti, en minä.

Antti, sinun esitystäsi en voi tulkita minään muuna, kuin keskustalaisena valtapolitiikkana, jonka tavoitteena on hallita Suomen valtiolaivan suuntaa. Kun sinä vielä alentuvasti haukut ympäristönsuojelijoita liiallisesta poliittisuudesta, vaikka itse olet suuren puolueen keskeinen vaikuttaja, on syytä kysyä: oletko sinä sekaisin?

Politiikkaa

Jarla taas asialla. Näinhän se suurinpiirtein menee.

Energiaa vihreässä yhteiskunnassa

Suomessa käydään taas tiukkaa vääntöä lisäydinvoimasta. Itsekin sain tulevan naapurikunnan asukkaana kotiini Fennovoiman kauniisti, hienolle paperille taitetun esitteen tavoitellusta uudesta ydinvoimalasta (sijoituspaikkojahan on kolme mahdollista, näistä yksi Ruotsinpyhtäällä, joka on yhdistymässä Pyhtään, Loviisan, Liljendalin ja jonkun muun kanssa, jolloin naapuriin jää Kotka). Ydinvoiman vastainen mantra on ollut minullakin esillä aiemmin. Kun kyseessä on maapallo, lienee vain luonnollista, että yksittäisen ihmisen on vaikea hahmottaa kokonaisuutta. Onhan se asiantuntijoillekin vaikeaa parhailla tutkimusmenetelmillä ja supertietokonemallinnuksillakin.

Nyt kun ympäristönsuojelullinen retoriikka on vallannut koko läntisen yhteiskunnan, (tällä tarkoitan sitä, että kaikessa pitää viitata ekologisuuteen riippumatta siitä, kuinka ekologista mikäkin asia makrotasolla sitten onkaan) on vaikeaa puhua energiakysymyksestä ilman voimakkaita tunteellisia haittatekijöitä. Harvalla meistä (ei ainakaan minulla) on kuitenkaan mitään oikeaa osaamista puhua energiataloudesta, sähköntuotannosta tai ydinvoimasta, mutta kaikilla on tarve ottaa tähänkin aiheeseen kantaa. European Physical Society on asiasta tätä mieltä. (Kiitos T.P. tästä linkistä!)

Toteavat muuten edellisessä mm. tämän:

Climate models are hardly validated over the period of interest and measurements contain large error bars. For example, the accuracy of global temperature measurements is not better than 1 °C, yet a change in global average temperature of 1 °C is significant.

En kyseenalaista mittaavia muutoksia maapallolla, siitä on ihan riittävästi dataa, haluan vain osoittaa, että tieteen tekemiseen liittyy lukuisia haasteita, ja siksi tieteeseen kuuluu myös huomattavaa väittelyä, joka yleensä jättää maallikot kylmäksi. Siksipä myös ne asiat, mitä fyysikot sanovat mm. ydinvoimasta kai tuntuvat monesta suuren luokan kusetukselta.

Vähän raflaavammin asian toteaa NYT:n ympäristökolumnisti John Tierney omassa TierneyLabin jutussaan: Use Energy, Get Rich and Save the Planet. Tierney viittaa tässä yhdysvaltalaisen ympäristöliikkeen kehitykseen, joka muuten tapahtui jotakuinkin samaan aikaan, eli 1960-luvun ympäristökriisin jälkimainingeissa. Tällöin muodostettiin se periaate, jonka mukaan Pentti Linkolakin on pyrkinyt irtautumaan modernista yhteiskunnasta:

Their equation was I=PAT, which means that environmental impact is equal to population multiplied by affluence multiplied by technology. Protecting the planet seemed to require fewer people, less wealth and simpler technology — the same sort of social transformation and energy revolution that will be advocated at many Earth Day rallies on Wednesday. (NYT 20.04.2009)

Toisin sanoen mitä enemmän meitä on, mitä enemmän me kulutamme ja mitä enemmän miellä on teknologiaa käytössämme, sitä suurempi on ekologinen jalanjälkemme.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, ettei ihan näin kuitenkaan ole asiain laita. Kun erinäisten ilmiöiden ympäristövaikutuksia on viimeaikoina tutkittu, on alettu havaita myös ympäristövaikutusten vähentymistä, kun varoja uuteen teknologiaan on käytettävissä. Ympäristöstä ja vapaasta markkinataloudesta tiedottava think tank PERC esittelee asiaa artikkelissaan: Environmental Kuznets Curves: A Review of Findings, Methods, and Policy Implications. Esimerkkinä todettakoon vanha ympäristönsuojelun klassikko, happosateet:

The early estimates showed that some important indicators of environmental quality such as the concentrations of sulfur dioxide and particulates in the air actually improved as incomes and levels of consumption went up. (Yandle et al. 2004 linkin mukaan)

Toisin sanoen ei voida luottaa lineaariseen malliin, joka suoraan selittää ekologisen vaikutuksemme planeetalla. Silti tarvitaan tietoista ja perusteltua yhteiskunnallista toimintaa muuttamaan ympäristöön suhtautumista. Tämän takia tarvitaan sitten vielä paljon tutkimusta erillisten vuorovaikutussuhteiden ja muuttujien keskinäisistä suhteista.

Yksi tällainen muuttuja on uudelleenmetsittyminen (reforestation), josta on tutkimusta julkaissut muiden ohella PNAS. Artikkeli: Returning forests analyzed with the forest identity toteaa mm.:

Recent assessments suggest that forest transitions of the kind experienced in Europe and the U.S. during recent centuries are now spreading to some other parts of the world. Deforestation does continue in about half of the 50 nations with most forest. However, 36% of the 50 increased forest area 44 % increased biomass. Without depopulation or impoverishment , increasing numbers of countries are now experiencing transitions in forest area and density. (Kauppi et al. 2006 linkin mukaan)

Lyhyesti siis: mitä suurempi elintaso, sitä vähemmän metsiä käytetään. Pahin vaihe on monissa Euroopan maissa jo jäänyt kauas 1800-luvulle.

PNAS:lta myös seuraava artikkeli: Dematerialization: Variety, caution, and persistence, josta lainaan varsin liberaalisti lukijoideni tietoon saattamisen takia koko lyhennelmän:

Dematerialization, represented by declining consumption per GDP of energy or of goods, offers some hope for rising environmental quality with development. The declining proportion of income spent on staples as affluence grows, which income elasticity <1.0 measures, makes dematerialization widespread. Further, as learning improves efficiency of resource use, the intensity of environmental impact per production of staples often declines. We observe that combinations of low income elasticity for staples and of learning by producers cause a variety of dematerializations and declining intensities of impact, from energy use and carbon emission to food consumption and fertilizer use, globally and in countries ranging from the United States and France to China, India, Brazil, and Indonesia. Because dematerialization and intensity of impact are ratios of parameters that may be variously defined and are sometimes difficult to estimate, their fluctuations must be interpreted cautiously. Nevertheless, substantial declining intensity of impact, and especially, dematerialization persisted between 1980 and 2006. (Ausubel and Waggoner 2008 linkin mukaan sekin)

Tutustukaa ihmeessä koko tekstiin (saatavilla tuolta sivulta pdf-muodossakin).

Selvästi populaarikäsitys ei suoraan vastaa tutkimuksen tilaa. Tämä onkin tieteentekijöiden suuri haaste; miten kertoa ajallaan ja selvästi ihmisille siitä, mitä ollaan tekemässä ja mihin tuloksiin ollaan näin päädytty. Ydinvoima on vain yksi niistä lukuisista asioista, joissa parempi tieto varmasti aikaansaisi merkityksellisempää keskustelua. Valitettavasti mediassakin on yhä seksikkäämpää kertoa eri tahojen välisestä konfliktista. Harkitsevat ja hiljaiset jäävät kohkaajien jalkoihin.

Arne Naess in memoriam

Norjasta on tullut monenlaista. Yksi vähemmän tunnetuista on eräs modernin ympäristöajattelun pioneereista, Arne Naess. Maanantaina kuollut Naess kehitti syvän ekologian (deep ecology) käsitteen, jolla on ollut huomatta vaikutus mm. ympäristöliikkeen kehitykseen.

Aiheesta myös NY Timesin artikkeli
josta seuraava lainaus:

Surveying the continuing destruction of the environment, Mr. Naess was pessimistic about the 21st century but optimistic about the 23rd. By then, he predicted, population control would show results, technology would be noninvasive and children would grow up in a natural environment. At that point, he said, “we are back in the direction of paradise.”

Niinpä.

Peter Jacksonin Sormusten herra

Other arrangements could be devised according to the tastes or views of those who like allegory or topical reference. But I cordially dislike allegory in all its manifestations, and always have done so since I grew old and wary enough to detect its presence. (J. R. R. Tolkien: The Lord of the Rings, 2nd ed. xvii)

Näin Tolkien määrittelee oman fantasiansa suhteen toiseen maailmansotaan erityisesti ja todelliseen maailmaan yleensä. Tämä ei jätä paljoakaan arvailun varaa.

Kun Peter Jackson lähti todella työstämään Sormusten herraa elokuviksi, hänellä oli apunaan joukko Tolkienin henkilöhistoriaan, toimintaan ja ajatusmaailmaan perehtyneitä ihmisiä, kielentutkijoista elämänkertureihin. Elokuvien pidennettyjen versioiden lisälevyille taltioiduista haastatteluista käy harvinaisen selväksi, ettei oikeastaan mikään tunnettu yksityiskohta jäänyt syynäämättä elokuvaprojektin aikana:

Virtually everyone in a significant position in the movie knew the books inside out, had been obsessed about them for years. (Mark Ordetsky, tuottaja: From Book to Script -dokumentti, the Fellowship of the Ring special extended dvd)

Samassa dokumentissa Jackson tosin myöntää, ettei kirja ollut suoraan kuvattavissa, toisin sanoen, ettei siitä saisi juuri sellaista kokemusta, joita valitettavan useat erinäisten kirjojen ystävät elokuvasovituksilta kaipaavat (ja tuskin koskaan niitä saavat).

Elokuvan leikkaajista yksi, John Gilbert toteaa melkein heti perään, ettei sanatarkkaa (eng. literal) väännöstä lähes koskaan kannata tehdä, vaan tätä vastoin on löydettävä "kirjan ydin ja tehtävä elokuva siitä" (tarkemmin kuin käännöksessä, kursiivi minun: find what you think is essential to the book). Ja näinhän Jackson et al. tekivätkin:

In that way things started to happen... ...but they're nonetheless, they're still Tolkien's language, they're his words. (Peter Jackson, sama)

Philippa Boynes, käsikirjoittaja, toteaa taas, että materiaalin järjestämiseen käytettiin Tolkienin henkilöhistoriasta kumpuavia teemoja.

Historiantutkijana toteaisin, että J. R. R. Tolkienin elämä ja teot toimi kurkistusikkunana siihen laajaan lähdeaineistoon, joka on hänen jälkeenjäänyt aineistonsa ja julkaistut teoksensa. Tämän metodologisen valinnan kautta syntyi tulkinta Tolkienista ja Sormusten herrasta. Otetaanpa tästä esimerkki.

Tolkien puhui erinäisissä yhteyksissä rakkaudestaan puihin. Hänen ideaalinsa oli tietenkin 1900-luvun taitteen englantilainen maaseutu, joka muuten on täysin ihmisen muokkaama. Kuten hän myöntää Kontu on tämän utopian ilmentymä. Tolkienin luontosuhteessa ilmentyy pikaisesti arvioituna jonkinlainen determinismi, muuttumattomuus muiden kuin älyllisten (valat, haltiat, ihmiset jne.) voimien toiminnan kautta. Olisi varmaan liiallista väittää häntä luddiitiksi, mutta vastaavaa ja samoista lähteistä kumpuavaa nostalgiaa hänen näkemyksissään tuntuisi olevan. Niin ja Sommessa ei ollut paljoa puita jäljellä 1916.

Tämä ajatus korostuu elokuvissa erityisesti Sarumania ja enttejä koskettavassa osassa, the Two Towers. Maia Curunir on nyt vääntynyt jonkinlaiseksi marxilaiseksi hirviöksi, joka käskee tuhota metsät, ei ilkeyttään vaan tuotannon tehostamiseksi (eng. burn in the fires of industry).

Yllättävää kyllä Tolkienin sotakriittisyys, joka käsittääkseni on kovin tyypillistä ensimmäisen maailmansodan selviytyjillä, ei lyö läpi Gandalfista, joka kuitenkin alkuteoksessa on ehkä se suurin myötätunnon airut Niennan ohella. Elokuvien Mithrandir on kaavustaan ja parrastaan huolimatta täysverinen toimintasankari kultaiselta 1980-luvulta (katsokaa erityisesti Minas Tirithin taistelu).

Nämä metodologiset valinnat ovat ensinäkemältä pieniä, mutta samalla ne tunkeutuvat Jacksonin elokuvien läpi. Vaihtamalla henkilöhahmojen sanoja toisille, on onnistuttu tunkemaan alkuperäistä sisältöä. Samalla on vain tapettu lukuisia näistä hahmoista, karmeimpana esimerkkinä Faramir, jonka ylväys ei elokuvantekijöille kelvannut, vaan hänestä oli tehtävä inhimillisempi. Näin korostettiin sormuksen korruptoivaa vaikutusta.

Epäilemättä Tolkienin ajatuksissa on hänen näitä asioita kirjoittaessaan siintänyt vastaavia tuntemuksia, mutta kun ne näin on toiseen kertaan on siivilöity samanlaisen suodattimen läpi on jäljellä irvokas karikatyyri.

No joo, tämä toimikoon avauksena sille, miksi minä en todellakaan pidä kyseisistä elokuvista. Valitettavaa on kuitenkin se, että kokemastaan innostuneena Jackson päätti vaihtaa isommalle vaihteelle. Kun alla ennen LotRia olivat Forgotten Silver ja Heavenly Creatures, tuli sen jälkeen mikäpä muu, kuin itse King Kong; 20 minuuttisine Kong vastaan T-Rex taisteluineen!