Maria Mena Tavastialla 15.11.

Tiistaina erinomainen norjalaisartisti Maria Mena esiintyi Tavastialla Helsingissä. Yleisö oli omien Tavan kokemusteni perusteella vallan poikkeuksellinen, sillä paikalla oli arviolta pari-kolme tusinaa miestä – heistä useimmat tyttöystävän käsikynkyssä (siis juomahuoltajina). Pikaisen arvioni mukaan meistä äijistä ehkä kuusi mikseripöydän etupuolella oli selvästi omasta vapaasta tahdostaan paikalla. Tämä ei silti haitannut, sillä keikka oli erinomainen ja tunnelma välitön ja herkän hilpeä.

Settilista löytyy täältä.

Maria Mena Tavastialla (kuva: Timo Toivonen 2011)

Etukäteen minua arvelutti Menan musiikista huokuvan kivuliaankin rehellisyyden ja välittömyyden autenttisuus. Kykenisikö hän vaikuttamaan yhtä välittömältä ja rehelliseltä kuin musiikkinsa. Vastausta sain odottaa kolmen kappaleen verran, kunnes Mena veti ensimmäisen pitemmän esittelypuheen. Kyllä, lavalla oli juuri niin välitön ja "aito" ihminen, kuin hän, josta laulut kertoivat. Tämä oli suurin ennakkopelkoni, sillä tällaisessa henkilökohtaisessa musiikissa falskiudelle on todella vähän, jos ollenkaan, tilaa.

Mena oli todella vaikuttava. Hän kertoi edellisen Suomen vierailunsa kömmähdyksestä, ihastuksestaan kalsarikännin käsitteeseen (joku oli hänelle tästäkin jo kertonut), sekä kompuroi lavan reunalla ja kertoi sen olleen ensimmäinen kerta. Samalla Mena kertoi laulujensa taustoista hyvin välittömään sävyyn, mutta ilman turhaa paatosta. Keikan mittaan hän selvästi avautui, minkä seurauksena oli todella intiimi ja välitön tunnelma. Tavastia auttoi varmasti tässä, koska paikkahan on luonteeltaan varsin intiimi. Loppua kohti, kun oli pakollisten yleisöblogikuvien aika, hän pyysi meitä näyttämään kameralle keskaria – ja sehän onnistui!

Kuten arvata saattaa, settilista koostui uuden Viktoria-levyn kappaleista. Ainoastaan pitämäni It Took Me by Surprise jäi soittamatta. Väliin ja päälle ladattiin Menan kymmenen vuotta jatkuneen uran hitit, joten tulos oli varsin tasapainoinen ja kattava.

Otten huomioon edellisen Cause and Effect -levyn saamat arvostelut liiallisestakin rehellisyydestä, oli hienoa huomata, että Mena oli päässyt vanhojen asioiden yli. Nyt nämä tuolloin todella henkilökohtaiselta tuntuneet kappaleet saivat iloista energiaa, jonka tahdissa saattoi tanssia. Aika todellakin parantaa haavat. Minulle kyseinen albumi on se kaikkein läheisin juuri tuon haavoittuvan henkilökohtaisuuden takia ja nautin sen kappaleiden energisistä sovituksista, sillä ne toivat uutta särmää lukuisia kertoja kuulemiini lauluihin.

Tätä vastoin uudet kappaleet olivat selvästi yhä tunteeltaan raakoja, ja niitä esittäessään Mena selvästi oli tiiviisti yhä kiinni niiden syntyyn vaikuttaneiden asioiden ja tunteiden vallassa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kanavoimasta taitoaan ja energiaansa täydellisesti tulkintaan. Jos kykenee kanavoimaan omia sisimpiä tuntojaan näin hienosti lauluun, kannattaa niin ehkä tehdäkin. Menan suoritus oli vain ja ainoastaan parasta A-luokkaa koko illan ajan. Sanoisinkin hänet nyt livenä nähtyäni, että kyseessä on yksi aliarvostetuimpia naisartisteja aikanamme. Siinä jäävät Abreut ja Jessie J:t kyllä kirkkaasti toiseksi.

Tavastia kuitenkin maksaa intiimiydestään tunkkaisuudella. Tupakan savu on kauas kadonnut, mutta tila on edelleenkin laatikko, ja sen valitettavasti kuuli tällä kertaa liiankin hyvin. Menan rumpali sai paljon tilaa paukuttaa, kuten tietenkin saa levylläkin, mutta nyt rummut olivat sen verran kovalla, että minun oli pakko suojata kuuloni. Kuuntelin välillä ilman tulppia saadakseni äänentoiston ongelmista tuntumaa, mutta tasot olivat juuri väärät: liian kovaa ilman tulppia ja liian hiljaa tulpille. Olisi kai pitänyt olla kännissä, vai?

Matalien keskitaajuksien ja basson rajamailla äänimaisema meni puuroksi. Aina kun kosketinsoittaja ei hivellyt Nord Stageaan äänimaisema pysyi kasassa, basso oli selkeä ja kitara kuului. Clavian kanssa olikin mahdotonta kuulla näitä erillisinä soittimina ja tuntui kuin tila olisi resonoinut epämiellyttävästi. Aika-ajoin laulussa käytetyt kaikutehosteet lähtivät nekin kiertämään todella ärhäkästi ja katselin yhden kappaleen ajan, kun miksaajalla oli tämän efektin tasoa säätänyt namiska koko ajan käsiohjauksessa. Tajusin myös, että Nordin pianosaundi on minulle täysin vastenmielinen (olen näitä toisinaan testaillut, joskaan en pieteetillä). Onneksi kosketinsoittajalla oli myös hammond-tyyppinen saundi valikoimissaan,  sillä vaikka sekin puuroutti äänimaisemaa, se teki sen maukkaasti!

Tunnelma kohdallaan (kuva: Timo Toivonen 2011)

Nämä tekniset ongelmat eivät kuitenkaan pilanneet keikkaa, vaan jäivät studionörtin viilattaviksi pilkuiksi. Kokonaisuus pysyi kasassa erinomaisesti ja bändillä oli selvästi homma hallussa ja kivaa lavalla. Sen kyllä huomaa.

Suosittelen Menaa kaikille kansallisuuteen ja maailman katsomukseen katsomatta. On hän sen verran hyvä!

Uutta musiikkia: Maria Mena – Viktoria

Innostuin noin puolitoista vuotta sitten Norjalaisen Maria Menan musiikista, viimeinkin voisi sanoa, mutta kuitenkin. Menalta tuli juuri uusi albumi pihalle, ja olen menossa hänen keikalleen Tavastialle marraskuussa, joten tässä on levyarvostely:

1. Viktoria   3:10

Nimibiisi jatkaa monella tapaa siitä, mihin edellinen levy Cause and Effect jätti. Tällä kertaa laulun aiheena on Menan oma toinen nimi ja siihen liittyvä kasvutarina lapsuuden angstista aikuisuuteen tai jotain. Biisi on luonteeltaan perinteinen feel good -rallatus, mutta Mena myy sen tyypillisellä asenteellaan. Ja sehän on yleensä aika ratkaisevaa. Ihan hyvä biisi levyn alkuun, ehkä hippasen kevyt sisällöltään, mutta tämä nyt onkin poppia.

2. Homeless   3:15

Toinen ennen levyä julkaistuista sinkuista Homeless on ehkä vahvimmin edellisen levyn muotokielessä kiinni. Kyynikko voisi todeta, että levy alkaa aivan samoin kuin edellinenkin: 1. talk about mother, 2. talk about relationship... No joo. Muuten tämä olisi oikeasti hyvä kappale, mutta tällä sijoittelulla ja kun vertaus on pakostakin Belly Up -lauluun, on tulos hippasen valjumpi. Ei se tästä huonoa biisiä tee, muttei erinomaistakaan.

3. The Art of Forgiveness   2:56

Vinkuva sähkökitara ja dramaattisen jouset. Jos laulun nimi on todellinen suullinen, on sitä sisältökin. Ehkä liiankin dramaattinen, joskin Mena hallitsee homman, eikä vie laulullaan ja fraseerauksellaan tätä puhtaasti falskin puolelle. Biisi pysyy kasassa, mutta on ehkä minulle vähän liikaa.

4. Habits (duet with Mads Langer)   3:44

Pianoballadi, duetto, huokailua mikrofoniin. Tässä Mena on hyvä ja hänen puolestaan kappale onkin täysin paketissa. Valitettavasti en voi sanoa samaa Langerista, joka on vain, no, tylsä. Hän ei myy tunnetta, vaan vetää muodollisesti pätevän suorituksen. Ei ole epäilystäkään siitä, kuka on kappaleen päähenkilö. Tulos on tämän, ja vain tämän, takia epätasapainoinen.

5. My Heart Still Beats   3:19

Ensimmäinen luovempaa instrumentaatiota mukanaan tuova laulu on vasta viides raita, ja tässä on selvä tasapaino-ongelma. Lieneekö masteroija valinnut järjestyksen vai kuka, mutta tämä olisi pitänyt tulla jo aiemmin. Nyt vauhtia aletaan kasvattaa vasta levyn puolivälissä. No hyvä kun edes silloin.

1:39 biisi saa uuden vaihteen silmään ja se on ehkä parasta koko levyllä. Tämä on Menan rakkauslauluissa parasta, hän nimittäin tuo tarinoihin ehdottomuutta ja luonnetta. Tällä kertaa seuraavan lauseparin muodossa:

It hurts, but I'm not about to give you up. Though broken my heart still beats, it will not stop.

Erinomaista!

6. This Too Shall Pass   3:22

Ensimmäinen sinkku on selvästi levyn hitti. Tämä on sitä Menaa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen, ja hyvästä syystä! Pumppaava alun syna luo odotuksen, jonka Menan laulu ja tarkasti sovitetut kitarat ja piano lunastavat. Kun ensimmäinen kertsi ja tiukan lyhyt tauko ennen toista säettä tulevat, on kuulija jo valmista kauraa.

Lyriikat ovat parasta A-luokan poppia, eli ihanaa huttua. Tunnelma on kevyt ja onnellinen. Tämä biisi tuo mieleen Fleetwood Macin kipeän heleät hitit 70- ja 80-luvuilta. Täydellistä!

7. Takes One To Know One   3:55

Edellisen biisin syna oli niin magee, että pääsi tämänkin alkuun. Oh well. Nyt ollaan Menan väittelevämmällä puolella. Äänimaisema on jopa sekava, joskin rumpujen puute on virkistävää. Stereokuva on kuitenkin suorastaan klaustrofobinen säkeistöjen aikana. Kertsin uuu uuu kertoo siitä, että tämä kappale kuuluu levyn jälkipuoliskolle. Björk-henkinen "väliosa" on mielenkiintoinen, mutta oikeastaan vähän väärässä paikassa. Tähän biisiin on selvästi heitettä vähän mitä vaan, mutta kokonaisuus ei oikein tavoita minua.

8. Money   2:46

Jos edellinen kappale tihkui vastakkainasettelua, on tämä selvästi levyn suoraviivaisin "tästä-puhutaan-sukukokouksessa" -tapaus. En oikeastaan edes halua tietää laulun yhteyksiä tosielämään. Se nyt vaan olisi liian masentavaa, joskin kertosäe toimii, eikä biisi muutenkaan oli biisinä huono. Nimi voisi olla luovempi, sillä nyt tässä korostetaan mielestäni hippasen väärää asiaa.

9. It Took Me By Surprise   3:00

Menan biisit ovat yleensäkin varsin avoimia dynamiikaltaan, ja tämä on tässä ihan huippu. Alun rummut ovat todella ilmavia ja muutenkin biisi toimii laulu kutsuu - syna vastaa periaatteella varsin pelkistetysti ja hienosti. Kertsin harmoniat ovat sulaa kultaa. Tunnelma on samanlainen kuin Roísín Murphyn ekalla soololevyllä ja se on mitä erinomaisin asia!

Yksi kysymys: miksi tämä on levyn lopussa?

10. Secrets   2:59

Tämä laulu tuo mieleeni vanhan pohjoismaiset balladit. Melodia on suorastaan Bergmanilainen tai jostain Taunon ja Ansan mustavalkoisesta traagisesta rakkaustarinasta. Samoin on sovituskin: piano luo pohjan, jouset tukevat ja soolon vetää huilu.

Tämä ei tee biisistä huonoa – päinvastoin se on varsin hyvä – muut huomioon ottaen vain erilainen.

11. Am I Supposed To Apologize?   3:43

Pianovetoinen säkeistö himmailee ja kertsissä vedetään laipat kattoon ja annetaan palaa koko orkesterin voimalta. Tämä temppu on nähty muutamaan kertaan, ja jo tämän assosiaation vuoksi laulu kärsii hippaisesta kulumisesta. Se on kuitenkin oikea kappale lopettamaan tämä albumi ja siitä pisteet!

-

Ottaen huomioon levyn kappalemäärän voin ilokseni todeta, että tässä on kehdattu tehdä kerrankin sopivan pituinen kokonaisuus. Lyhyet, tiiviit biisiin luovat hyvän tempon albumille, eikä se kestä liian kauan. Kun levyillä on nykyisin jotain 17 raitaa (+häröilyt) on varmaa, että sieltä löytyy ainakin se 5 täyttä tussahdusta. Ne kuuluvat B-puolikokoelmille!

Tämä ei ole mielestäni kokonaisuutena yhtä hyvä kuin edellinen, mutta levyltä löytyy muutama erinomainen laulu, jotka ottavat paikkansa Maria Menan parhaimpien joukossa. Turha tämäkään ei siis ole.

Katsotaan sitten, miltä hän kuulostaa livenä. Silloin ratkaistaan, ja paljon!

Norjalaiset, nuo popin uudet ruotsalaiset - Maria Mena

En juuri nyt jaksa ottaa vakavia asioita esille, sillä tulos olisi parhaimmillaankin vain puolittainen. Siksi käytän tämän hetken kehumalla hienoa musiikkia.

Kehuin tuossa hiljan uutta norjalaista yhtyettä, Donkeyboyta. Koska olen luukuttanut heitä aika paljon, päätti Spotify tarjota Artists you may like... -osiossaan vähän lisää Norjan meininkiä, tarkemmin ottaen Maria Menaa.

Hänhän lienee tuttu musiikkimediasta useimmille, sillä onhan tällä Oslolaislaulajalla tältä vuosikymmeneltä jo neljä julkaistua levyä ja muutamat hitit ovat pyörineet taajaan musiikkikanavilla (ehkä myös radiossa, mutta sitä en kuuntele).

Nyt taas osa miettii, että on se Aaro tollut ihan hulluksi ja mökkihöperöksi, kun se kunnon äijämeiningin sijaan kuuntelee vaan kevyttä teinipoppia. No, olette ehkä oikeassa höperyydestä, mutta väärässä musiikista (oli makunne millainen tahansa). Menan kappaleet ovat hyvin kasattuja, vahvasti akustispainotteisia ja näin nykylistatrendin vastaisia melodisuudessaan ja hallitussa minimalismissaan. Toisin sanoen hyvää kamaa.

Mikä minuun vetosi jo ensikosketukselta Menassa, oli hänen herkkä välitön äänensä, ja kuulkaapa! Ne listahitit eivät tuo puoliakaan hänen taidoistaan esiin, sillä sen verran hienosti hän laulaa. Kun tuottajatkaan eivät ole täysin onnistuneet pilaamaan lauluääntä liialla studiotekniikalla (kompurat, exciterit, eq:t ja muut vakiovarusteet, en nyt puhu edes digitaalisesta äänenkorkeuden korjailusta), on tätä varsin kiva kuunnella illan hämärtyessä ja auringon painuessa Mussalon taa.

Tajusin Menan tuotantoon tutustuessani myös sen, mikä useimmissa "musadiggareissa" minua on pitkään hämännyt. Kun kuuntelee kaikkea, on vaikea kuunnella mitään kunnolla, ja tällöin artistien ja yhtyeiden tuotannot kaventuvat listener's digest -tasoisiksi best of -kuvauksiksi. Teen tätä nimittäin itsekin, mutta ehkä ei pitäisi. Kun ei anna mahdollisuutta niille muille lauluille, ei oikeasti löydä yllättäviä asioita. Spotify onkin tämän takia niin tolkuttoman hieno keksintö, sillä se antaa minulle mahdollisuuden tutustua niin monen monituiseen musiikkiin kovin helposti.

Kun vain saisi tuettua artistia megalevy-yhtiöiden sijaan (ei siksi, että ne olisivat pahoja, vaan siksi, että ne ovat tylsähköjä). Kuka lähtee kanssani katsomaan Maria Menaa tai Donkeyboyta, ku tulevat seuraavan kerran Suomeen?