Levyarvostelu: Kvelertak – Meir (2013)

Kvelertak lupaa uudella levyllään lisää. Tämähän sopii, sillä edellinen levy oli todella päräyttävä ja bändi oli keikallakin kovassa iskussa. Kvelertak on siitä poikkeuksellinen yhtye, että se on onnistuneesti kyennyt yhdistämään skandinaavisen rallatuksen, black metallin ja roketti rollin toimivaksi ja luonteikkaaksi kokonaisuudeksi. Oliko tämä kertalaaki, vai vasta ensimmäinen varoituslaukaus? Se selviää nyt:

1.    Åpenbaring

Levy alkaa feedbackillä ja huudolla,, kuten hyviin räimetapoihin kuuluu. Kurt Ballou on miksannut saundit aika räkäisiksi heti alkuun. Vasta minuutin kohdalla biisin kehittyessä ja tahdin paljastuessa massa pääsee leviämään stereoksi ja läpi taajuuksien. Tämä tuo mieleen King Diamondin ja Europen, molemmat samaan aikaan.

Ennen biisin loppua, joka on selvä intro, päästään vielä hetkeksi huutokuoroon ja blästiin. Loppu onkin sitten puhdasoppinen. Turbonegrot on kuunneltu tarkkaan.

2.    Spring Fra Livet

Ja tämä biisi paljastaa sen. Ugh vaan ja menoksi. Blästi pauhaa ja avoimet kitaraharmoniat helisevät kun kevät koittaa vuonossa. Edellisellä levyllä negervaikutteet eivät olleet ihan näin ilmeisiä, mutta mikäpä siinä. Tätä on odotettu, nyt sitä tarjotaan molemmin käsin. Tässä on todellinen euroviisu!

Balloun tuotannosta täytyy sanoa, että saundit on vedetty todella teräviksi ja pintaan. Lautasiin tämä toimii, mutta kitaroista puuttuu toistaiseksi hieman sitä massaa.

3.    Trepan

Jos eivät black metal -juuret ole kaikille vielä selvät, niin nyt ne tehdään selviksi. Lähtö on puhdasta Darkthronea. Jotenkin nämä pojat saavat bläkkisräimeenkin kuulostamaan herttaiselta ja iloluonteiselta – vai olenko se vain minä? No onhan tässä sentään ruotsalaismelohevi-meets-jenkkitahdistus-Bryan Adams -väliosa. Sekopäistä mutta hyvää!

4.    Bruane Brenn

Sitten on vuorossa levyn ensimmäinen sinkku. Jossain turbojugend-henkisessä lännensaluunassa syntyy tappelu. Tämä on sen matsin soundtrack! Norjalainen heijaheija (en tarkoita sosiaalista liikuntamediaa) kohtaa hc-punkin tuoppien lentäessä baaritiskin alla. Huilaavat hetken ja jatkavat mättämistä...

5.    Evig Vandrar

Lännen tukka tulee! Tätä saadaan kun Kent katsoo kännipäissään aamuyöllä peiliin syötyään liikaa snägäriperunoita ja huuhdottuaan sen alas akvavitilla. Silti monien tahdituskikkojen ja harmonisointien välillä ei hymynkare katoa poskipielestäni. Musiikista kuulee, että tyypeillä on ollut studiossa hauskaa. Se on hyvä.

6.    Snilepisk

Sitten vähän punkkia. Tässä vaiheessa on syytä pohtia bändin ja tuottajan suhdetta lauluun. Kvelertakhan kuuluu hc:n ja bläkin puolimaastoon, mutta näin myös miksaukseltaankin, sillä sen verran piilossa laulu on. Tätä pohtiessani minut yllättää tämän biisin koukku, itämaishenkinen kehittely, joka antaa tilaa kertsin tuplatempokikkailluille ja lopun nytkytykselle. Ei ehkä ihan niin kokonainen veto tämä.

7.    Månelyst

Ollaan päästy levyn toiselle puoliskolle ja nyt vedetään ehkä hippasen pienemmälle huumoria. Tasaisen räimeen päälle wahiteltu liidi ei vakuuta. Tässä on selvä välibiisi kyseessä.

8.    Nekrokosmos

Nimi lupaa paljon. Näin myös alun rykäisy. Balloun äänimaisema alkaa pikkuhiljaa puuduttaa. Tämäkin biisi pääsisi paremmin oikeuksiinsa, elleivät kitarat olisi niin ohuita ja tasaisia. Kyseessä on kuitenkin lähes seitsemänminuuttinen maailmankaikkeus. Tässä on kyllä jotain kummallista, sillä sen verran villisti kitarat hyppivät kaiuttimissa, että mieleen tulee oikeasti punk ja black metal; sillä huonon tuotannon tavalla nimittäin. Biisihän sitten on puhdasta progea. Vähän ennen neljän minuutin pituutta mukaan ängetään flangeria. Se on merkki siitä, että olisi aika vaihtaa raitaa...

Näin ei kuitenkaan käy, vaan feedbackia ja mölyä saadaan minuutti loppuun ja sitten vielä jotain aivan muuta. Bändin täytyy nyt vain leikkiä fanien odotuksilla, ei tätä mikään muu selitä.

9.    Undertro

Pelolla käyn kuuntelemaan toista yli kuusiminuuttista rallia. Ainakin tässä on bassoa. Nähtävästi halu editoida ja sovittaa biisejä on käynyt ylivoimaiseksi yhtyeelle tämän levyn äänitysten kehittyessä. Tässäkin laulussa on aineksia moneen, mutta ideoiden kakofonia ajaa sen maahan. Pääriffi on hyvä ja puolivälissä sen moduloiminen duuriin hieno kikka, mutta tämänhän Kvelertak osaa. Jos välistä olisi otettu pari vähemmän innovatiivista minuuttia pois tämäkin biisi olisi voinut olla voittaja. Nyt se on vain liian pitkä.

Kuinkakohan monta minuuttia touta riffi sinne feidin taakse kätkeytyy?

10.    Tordenbrak

Sitten eeposta, yhdeksän minuutin verran. Siis lähes kolmen lyhyemmän Kvelerat-biisin pituisesti. Kyllä tämä sitä itseään on. Selvästi tällä kertaa ei olla haluttu jäädä oman hittiformaatin vangeiksi. Siihen vain nyt on syynsä, miksi rokkaavat hc-biisit ovat niin lyhyitä. Huutoon ja kitaravalleihin kyllästyy nopeasti. Tämän laulun pelastus on tomivetoinen kitaraväliosa, joka on tuttua Kvelertak-laatua. Silti tämän levyn äänimaisema ihemetyttää minua, sillä se on todella sihisevä ja terävä. Varsinainen hymykäyrä. Missä ovat keskitaaajuudet? Missä kolmen kitaran muskeli? Tällaiseen pitkään rokkieepokseen ne sopisivat hienosti. Niin sopisi myös editointi, mutta se on jo aivan toinen juttu.

Tämä bändi hyötyisi puheväliosista, tilaa ainakin olisi, sillä musiikillisesti suurin osa tätäkin Tordenbrak-laulua on puhdasta Turbonegroa. Matalat taajuudet ovat kyllä ns. all over the place, valitettavasti.

11.    Kvelertak

Sitten loppuun nimikkobiisi. Kuten bändin paras tuotanto, sekin on alle neljän minuutin mittainen. Kolmen kuumottavan kappaleen jälkeen nimibiisi hyökkää kuin keväinen ukkosmyrsky. Yllättäen ja innostaen. Kaikki kikat käytetään, eikä ketään säästetä. Tämä on livebändin mittainen manifesti. Ei ehkä bändin paras, mutta sopiva huutamiseen ja kaljatuoppien kumoamiseen. Wacken, here we come...


-

Tämä ei ole yhtä innostava levy kuin Kvelertakin samanniminen avaus. Se tosin oli niin hyvä, että enempää olisi ollut kohtuutonta odottaakin. Silti tälläkin levyllä oli hetkensä. Tärkeimpänä etuna näen yhtyeen innon, joka kuuluu taas läpi totisella voimalla. Suurimpana miinuksena minun täytyy mainita miksaus, joka onnistuu moneen otteeseen imemään energian pois muuten toimivista ralleista. Lisää metallia äänimaisemaan? En tiedä, mutta tämä pakottaa kysymään; kannattiko lähteä merta edemmäs nauhoittamaan?

Parasta heviä juuri nyt – Kvelertak Nosturissa

Arvioin hiljan norjalaisen Kvelertak-yhtyeen samannimisen debyyttilevyn. Kun kuulin, että yhtye on tulossa Suomeen, oli pakko päästä toteamaan bändin kisakunto. Eikun Zirak-Zigilin poppoo kasaan ja Nosturiin.

Kyseessä oli yhteiskeikka, ja pääesiintyjänä kanadalainen Comeback Kid. Me emme kuitenkaan olleet paikalla oikeastaan mitään muuta varten kuin näitä Norjan peikkoja, ja ihan syystäkin. Näin ikäihmisenä teini-ikäisen angstin purkaukset – siis screamon ja modernin hardcoren keskeisin asiasisältö – jäävät kovin helposti vieraaksi.

Mikä erottaa Kvelertakin tästä kokonaisuudesta, ja kyseessä oli todellakin susi koiratarhassa, on yhtyeen kyky pistää bileet pystyyn. Ei turhaa kurttuotsaisuutta ja uhmaa. Sanoisin näin fiiliksellä, että kun hevistä tuli taas suosittua, siitä tuli vakava asia, ja vakavuus näkyy tylsyytenä. Sitä Kvelertak ei todellakaan ole. Ennakoimme jo 1990-luvun puolivälissä ystäväni ja kanssabloggaajani Michaelin kanssa juomalauluja tekevää norske-svart-metal-bändiä. No nyt sellainen on olemassa. Mjød-kappaleen joukkokertsi osui, kuin 9 % sima kerrassaan.

Bändin saundissa on paljon bluesia ja rootsmeininkiä norjalaiseksi post-bm-poppooksi. Nyt tälle selvisi syykin. Kolmesta kitaristista yksi (kuvassa oikeassa reunassa) soittaa sormineen, peukalolla ja kämmenellä taputellen kaikki nämä jaminannat, kun toiset kaksi keskittyvät tuuttaamaan. Tämä poikkeuksellinen yhdistelmä tuo yhtyeen saundiin tukevuutta ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tällaista kokeilullisuutta löytyy liian harvoilta hevipumpuilta, Mastodon tullee tässä lähinnä mieleen nyky-yhtyeistä.

Koko pakan pitää kuitenkin kasassa aivan ilmiömäisen huikea rumpali Kjetil Gjermundrød. Hänen soitossaan yhdistyvät tiukka blast, rockin groove ja hc-punkin vihaisuus. Tämän ilmeikkään, mutta tarkan pohjan päälle neljä muuta instrumentalistia rakentavat raivoisan hilpeän äänimaiseman. Laulaja Erlend Hjelvik taas on suoraan bm-menneisyydestä noussut hurmoshenki, joka pingviinit pois pestyään on viimeinkin päässyt vauhtiin. Yleisössä käydään ja kitarat heittävät kärrynpyörää.

Yhtye on juuri voittanut Norjassa kaksi Spellemann-palkintoa: paras tulokas ja paras rockyhtye. Ei huonosti. Nähtyäni heidät nyt livenä ja havaittuani innostuksen yleisössä (teinit heiluivat hurjana ja rockpoliisit hymyilivät ja nyökyttelivät) voin nyt todeta, että tässä on Turbo Negron jatkaja Norjan bilemetalliperinteessä! Suosittelen teitä ottamaan selvää, sillä kuristusote on tiukka!

Uutta musiikkia Norjasta – Kvelertak: Kvelertak

Kiitos heti alkuun K:lle vinkistä, osui ja upposi.

Norja on tuonut meille black metallin sen monissa muodoissa. Norja on tuonut meille Turbonegron denim punkin. Mitäs jos nämä kaksi yhdistettäisiin, mitäpä jos tehtäisiin punk-metallia?

No, ihan historian valossa ei tehtäisi mitään uutta, sillä Venom oli punkkia satanistisin läppäsanoituksin, ja punkin DIY-arvot ovat olleet lähellä BM-bändien toimintatapaa, kunnes musiikista tuli oikeasti kaupallista ja sen tekemiseen tarvittiin sinfoniaorkestereita ja oopperalaulajia. No joo...

No nyt kuitenkin Stavangerista tulee kuuden kaverin poppoo, joka paukuttaa hyvällä huumorilla Turbonegromaista tiukkaa rokkia, mitä nyt saundit ovat metallia ja laulu suoraan Deadin laulukirjasta (vai oliko se sittenkin muovipussi?). Bändin levyllä on muuten vieraillut mm. tämä kaveri (aivan sivun alalaidassa). Parilta biisiltä löytyy hurmoshenkistä äijäkuoroakin ja kaikki sanoitukset ovat jollain norjankielen murteella. Asiaa, eli kuunnellaanpa:

Kvelertak – Kvelertak

1. "Ulvetid" (Wolftime) 3:29

Oiva nimi avausraidalle. Nyt ollaan ihan BM-henkisissä aatoksissa, ja kummakos tuo, kun avausnostatuksen jälkeen iskee 100 %:n BM-säkeistä. Tästä mennään kuitenkin välillä suoraviivaisempaan tuuttaan ja väliin heitetään kitaralla rock-lickejä. Äänivalli on kuitenkin täysveristä 1990-luvun lopun BM:ää, missä väliosan tomiriffi sopisi mille tahansa groovemetalbändille. Laulut ovat tässä suden hetkessä puhdasoppisen kätiseviä, kuten kuuluu, mutta kyllä kitarasoolon (rock) väliin voi heittää miehekkään "ugh":n. Mikäs siinä, toimii!

2. "Mjød" (Mead) 2:30

Avauksessa on jo tasainen isojuntta alkaen negromaisesti bassolla ( sitten basari+virveli tasatahtiin) ja korkea piano (rock), ja eikun taas huudetaan. Kertosäe vedetäänkin sitten joukolla kunnon viikinkihenkeen puhtaan Monster Magnet -riffin päälle (Powertrip itse asiassa). Vähän tässä biisissä on näitä uusia metallivaikutteita modulatioineen (edestakaisin pitkin biisiä) ja taukoineen, sekä akustisine breikkeineen, mutta vauhti pysyy koko ajan päällä ja olisihan tätä kiva simaa särpiessä paukuttaa.

3. "Fossegrim" 3:32

Tälle ei sitten Wikipediasta löytynyt edes käännöstä. Oh well, lofikitaran matkaan ja kätisemään. Paljon näyttää laulajalla olevan juttua, ennenkuin päästään kertsiin. Tämä hyppää sitten ysärimäisesti leadkitarabreikillä tuuttaan. Tuttua kamaa. Väliosan (ehkä kitaralla tehty) moogmainen stonermelodia onkin sitten jotain ihan muuta, ja niin on muuten AC/DC:ltä vedetty call and response -kitarasoolokin, joka aivan luonnollisesti lomiutuu Ruotsidetsku-väliosaan. Tässä biisissä ei muuten ole mitään järkeä, mutta tarviaako tuota, kun se toimii. Ai niin lopussa un negrohuudatus pikakelauksena.

4. "Blodtørst" (Blood Thirst) 3:37

Tämä alkaa örkkikuorolla, joka hokee Manowarmaisesti otsikkoa taustalla soivan turbonegro punkriffin päällä. No pitkään ei tämäkään biisi pysy samana. Kertsissä on harmoniakitaralead, joka sijoittuu jonnekin Thin Lizzyn ja Entombedin puoliväliin – siis jos sellaista paikkaa edes tässä todellisuudessa on! Väliosa onkin sitten akustista helinää ja stonerproge wahkitarasoolo. Why not? Taas moduloidaan muuten. Tämä on nykyään näiden metallibändien juttu kaitta rantain. Ehkä tässä on aistittavissa jotain Lardin jälkeisen euroviisumaiseman häikäilemättömyyttä. Euroviisuiskelmät ovat niin selvästi valtakulttuurissa kertakäyttöroskaa, että niiden muotokielen käyttäminen metallissa takaa halveksunnan. Paluu marginaaliin? No siihen nämä pojat ovat aivan liian iskeviä, tätähän kuuntelisi vaikka kännissä.

5. "Offernatt" (Offer Night) 4:29

In Flames olisi ollut kymmenen vuotta sitten ylpeä tästä introsta ja Moonspell pääriffistä. Mutta onneksi väliin voi heittää rokkia ja emotaukoja. Näin ännällennä kuuntelulla tämä kohkaaminen alkaa vähän menettää tehoaan. Mutta tosiasiassa tämä on todellinen hittibiisi, jonka kuka tahansa metallikepittäjä (no ei Chuck mutta muuten) voisi ylpeästi esitellä bändilleen. Soolokin on suoraa rockvinkunaa, kevyellä stonersaundilla tosin. Kolmen kitaran valli on oikein stereona esillä biisin lopussa: (oikea kaiutin) tydididydii, (keskeltä) tutututu (vasen) tidyy. Ei huono ja vielä fadeout vasempaan kannuun, kun oikeasta alkaa soida seuraavan kappaleen hitti-intro. On ne epeleitä.

6. "Sjøhyenar (Havets herrer)" (Seahyenas (Lords of the Ocean)) 4:50

Tämä on nyt sitä viikinkimuistitietoako? Kai, mutta ainakin se on ensimmäisen minuutin verran puhdasta BM:ää. Sitten siitä tulee taas turbonegroa, kun laulaja ja joku jamppa vasemmalla käyvät ajatustenvaihtoa. Tämän päälle wahliidi ja akustisen kautta nostatukseen ja kertsiin. Kyllä näillä viikingeillä taitaa rautapaidan sijaan olla kütte päällä. Ou!

7. "Sultans of Satan" 4:35

No niin. Nyt päästiin asiaan, ja täysillä. Puolitempoinen (slowari siis) paukutus pitää sisällään tuskaa – ainakin kertsiin asti. Sitten alkaa sellainen ryhmälaulu, että oksat pois. Stemmat vinkuvat ja minulle tulee mieleen tämä, mutta niinkuin pop-musiikkina. Väliosan vinkuna on vielä BM:ää, mutta sitten vaihdetaan stoneristi tahtia ja lähetään junnaamaan, päälle vielä mölystä ja kammetuksesta koostuva ei-kitarasoolo ja suboktaavinen uuu-nostatus toiseen väliosaan, ja voi pojat, tämä biisi onkin karannut mekaanisen härkäjumalan tallista. Niin, ja sitten tulee taas acca-daccaa. Laulukin on yhtä selvää kuin Bon Scottilla kahden viskipullon jälkeen.

8. "Nekroskop" (Nekroscope) 5:10

Ei tämä Mayhemia ole, mutta jotain pahuutta tähän ralliin on päätynyt. Taas mennään tasaisella punkrockpoljennolla, mutta väliin isketään sopivan tuhnuisesti miksattua blastia. Kyseessä on ehkä levyn vähiten itsestään ääntä pitävä biisi, mutta siinä on jotain suoraviivaista ja toimivaa. Tällaista metalli oli yhdeksänkymmentäluvulla, silloin kun metallia kuuntelivat epäsuosiossa nurkkia nuohoavat urpot. Loppuun tulee tuolle ajalle sopiva jumitusfeikkiloppu, joka kaikessa huonoudessaan vain ilmentää tätä mielikuvaa.

9. "Liktorn" (Corns) 5:35

Meksikolaista oluttako? En tiedä, näinköhän tietää kukaan. Basarilla sisään BM-paikkeeseen. Laulu on kaukana hautajaiskuun takana (i skogen mörke). Sitten väliin melodinen osa ilman laulua ja minuutin pituinen eksyminen metallicahenkiseen instrumentaalimaahan. Tämä korjataan seuraavassa säkeistössä munkkikuoromelodialla (hirveän BM-kaiun takaa tietenkin). Tämä biisi olisi, kuitenkin huonommilla tuotantoarvoilla, istunut minkä tahansa BM-bändin levylle vuosina 1994-1997. Ok, no viimeisen minuutin rockkukkoilu sikseen.

10. "Ordsmedar av rang" (Wordsmiths of rank) 4:27

Siis mitä? No biisi alkaa kuin myöhempien aikojen Zeppieepos ikään. Itseasiassa tämä vaikuttaa ihan joltain Achilles Last Standin metallilapselta. Kitarasaunditkin ovat astetta kuulaammat kuin tähän asti. Jah! Säkeistöön on otettu Sepulturalta (BS-coverista Symptom of the Universe) nerokas kasvava kaiku. Kitaravalli on biisin mittaan tasaisempaa puuroa kuin muissa uudemmalta kuulostavissa biiseissä ja "kirkasta" lauluakin ja urkuja kuullaan. Tämä biisi on selvästi päätynyt levyn loppuun erilaisuuttaan. B-puolellakin on silti helmiä ja tämä on yksi musta sellainen. ihan kuten Turbonegron eeppisissä balladeissa (esim. Humiliation Street) biisi vain kasvaa kasvamistaan, eikä pääriffiin kyllästy, vaikka se onkin epäpyhä yksinkertaisuus. Hienoa!

11. "Utrydd dei svake" (Eradicate the weak) 6:22

Nimi on varastettu ihan varmasti Vargin vankilapäiväkirjoista. Musiikki taas on dissonanttia progemetalcorea. Kertsin massamöykkäharmonia on jo kuultu pariin otteeseen paremmissa biiseissä alkupäässä. Kun biisistä kasvaa negrokkia, se paranee huomattavasti, siis noin puolessa välissä. Kuka sanoi, että itsetarkoituksellinen wah-kitarasoolo on kuollut, sitten Kirk Hammettin kulta-aikojen?

Kokonaisuudessaan on todettava, että pidin kovasti Kvelertakin meiningistä, minkä saattaa viittaamistani bändeistä jo todeta. Biisit vaan tuppaavat olemaan hippasen puuduttavia sisältöönsä nähden. Samoilla aineksilla Paradise Lost ja Moonspell tekivät kolmeminuuttisia ralleja, eivät viisiminuuttisia. Silti pitemmillekin ideankehittelyille saa antaa aikaa, eikä tälläkään levyllä ole pituutta kuin 48-minuuttia. Silti tällaiselle vauhtihirmumetallille soisin vähän tiiviimpää kellotusta. No livenä haluan bändin tämän perusteella nähdä, sillä stonerpuoli taas sallii jumittavamman menon.

Kvelertak on taidoiltaan ja duurisoinnuiltaan vallan liian iloinen bändi siihen aneemiseen ahdistukseen verrattuna, jota kaikessa kauheudessaan oli norske svart metal. Tämä asettaa yhtyeen omaan, omituiseen kategoriaansa maansa aikakirjoissa. Pitää seurata herrain merihyeenojen uraa siis jatkossakin. Niin ja minua viehätti vallattomasti levyn art noveau -kansi.