Uutta musiikkia Norjasta – Kvelertak: Kvelertak

Kiitos heti alkuun K:lle vinkistä, osui ja upposi.

Norja on tuonut meille black metallin sen monissa muodoissa. Norja on tuonut meille Turbonegron denim punkin. Mitäs jos nämä kaksi yhdistettäisiin, mitäpä jos tehtäisiin punk-metallia?

No, ihan historian valossa ei tehtäisi mitään uutta, sillä Venom oli punkkia satanistisin läppäsanoituksin, ja punkin DIY-arvot ovat olleet lähellä BM-bändien toimintatapaa, kunnes musiikista tuli oikeasti kaupallista ja sen tekemiseen tarvittiin sinfoniaorkestereita ja oopperalaulajia. No joo...

No nyt kuitenkin Stavangerista tulee kuuden kaverin poppoo, joka paukuttaa hyvällä huumorilla Turbonegromaista tiukkaa rokkia, mitä nyt saundit ovat metallia ja laulu suoraan Deadin laulukirjasta (vai oliko se sittenkin muovipussi?). Bändin levyllä on muuten vieraillut mm. tämä kaveri (aivan sivun alalaidassa). Parilta biisiltä löytyy hurmoshenkistä äijäkuoroakin ja kaikki sanoitukset ovat jollain norjankielen murteella. Asiaa, eli kuunnellaanpa:

Kvelertak – Kvelertak

1. "Ulvetid" (Wolftime) 3:29

Oiva nimi avausraidalle. Nyt ollaan ihan BM-henkisissä aatoksissa, ja kummakos tuo, kun avausnostatuksen jälkeen iskee 100 %:n BM-säkeistä. Tästä mennään kuitenkin välillä suoraviivaisempaan tuuttaan ja väliin heitetään kitaralla rock-lickejä. Äänivalli on kuitenkin täysveristä 1990-luvun lopun BM:ää, missä väliosan tomiriffi sopisi mille tahansa groovemetalbändille. Laulut ovat tässä suden hetkessä puhdasoppisen kätiseviä, kuten kuuluu, mutta kyllä kitarasoolon (rock) väliin voi heittää miehekkään "ugh":n. Mikäs siinä, toimii!

2. "Mjød" (Mead) 2:30

Avauksessa on jo tasainen isojuntta alkaen negromaisesti bassolla ( sitten basari+virveli tasatahtiin) ja korkea piano (rock), ja eikun taas huudetaan. Kertosäe vedetäänkin sitten joukolla kunnon viikinkihenkeen puhtaan Monster Magnet -riffin päälle (Powertrip itse asiassa). Vähän tässä biisissä on näitä uusia metallivaikutteita modulatioineen (edestakaisin pitkin biisiä) ja taukoineen, sekä akustisine breikkeineen, mutta vauhti pysyy koko ajan päällä ja olisihan tätä kiva simaa särpiessä paukuttaa.

3. "Fossegrim" 3:32

Tälle ei sitten Wikipediasta löytynyt edes käännöstä. Oh well, lofikitaran matkaan ja kätisemään. Paljon näyttää laulajalla olevan juttua, ennenkuin päästään kertsiin. Tämä hyppää sitten ysärimäisesti leadkitarabreikillä tuuttaan. Tuttua kamaa. Väliosan (ehkä kitaralla tehty) moogmainen stonermelodia onkin sitten jotain ihan muuta, ja niin on muuten AC/DC:ltä vedetty call and response -kitarasoolokin, joka aivan luonnollisesti lomiutuu Ruotsidetsku-väliosaan. Tässä biisissä ei muuten ole mitään järkeä, mutta tarviaako tuota, kun se toimii. Ai niin lopussa un negrohuudatus pikakelauksena.

4. "Blodtørst" (Blood Thirst) 3:37

Tämä alkaa örkkikuorolla, joka hokee Manowarmaisesti otsikkoa taustalla soivan turbonegro punkriffin päällä. No pitkään ei tämäkään biisi pysy samana. Kertsissä on harmoniakitaralead, joka sijoittuu jonnekin Thin Lizzyn ja Entombedin puoliväliin – siis jos sellaista paikkaa edes tässä todellisuudessa on! Väliosa onkin sitten akustista helinää ja stonerproge wahkitarasoolo. Why not? Taas moduloidaan muuten. Tämä on nykyään näiden metallibändien juttu kaitta rantain. Ehkä tässä on aistittavissa jotain Lardin jälkeisen euroviisumaiseman häikäilemättömyyttä. Euroviisuiskelmät ovat niin selvästi valtakulttuurissa kertakäyttöroskaa, että niiden muotokielen käyttäminen metallissa takaa halveksunnan. Paluu marginaaliin? No siihen nämä pojat ovat aivan liian iskeviä, tätähän kuuntelisi vaikka kännissä.

5. "Offernatt" (Offer Night) 4:29

In Flames olisi ollut kymmenen vuotta sitten ylpeä tästä introsta ja Moonspell pääriffistä. Mutta onneksi väliin voi heittää rokkia ja emotaukoja. Näin ännällennä kuuntelulla tämä kohkaaminen alkaa vähän menettää tehoaan. Mutta tosiasiassa tämä on todellinen hittibiisi, jonka kuka tahansa metallikepittäjä (no ei Chuck mutta muuten) voisi ylpeästi esitellä bändilleen. Soolokin on suoraa rockvinkunaa, kevyellä stonersaundilla tosin. Kolmen kitaran valli on oikein stereona esillä biisin lopussa: (oikea kaiutin) tydididydii, (keskeltä) tutututu (vasen) tidyy. Ei huono ja vielä fadeout vasempaan kannuun, kun oikeasta alkaa soida seuraavan kappaleen hitti-intro. On ne epeleitä.

6. "Sjøhyenar (Havets herrer)" (Seahyenas (Lords of the Ocean)) 4:50

Tämä on nyt sitä viikinkimuistitietoako? Kai, mutta ainakin se on ensimmäisen minuutin verran puhdasta BM:ää. Sitten siitä tulee taas turbonegroa, kun laulaja ja joku jamppa vasemmalla käyvät ajatustenvaihtoa. Tämän päälle wahliidi ja akustisen kautta nostatukseen ja kertsiin. Kyllä näillä viikingeillä taitaa rautapaidan sijaan olla kütte päällä. Ou!

7. "Sultans of Satan" 4:35

No niin. Nyt päästiin asiaan, ja täysillä. Puolitempoinen (slowari siis) paukutus pitää sisällään tuskaa – ainakin kertsiin asti. Sitten alkaa sellainen ryhmälaulu, että oksat pois. Stemmat vinkuvat ja minulle tulee mieleen tämä, mutta niinkuin pop-musiikkina. Väliosan vinkuna on vielä BM:ää, mutta sitten vaihdetaan stoneristi tahtia ja lähetään junnaamaan, päälle vielä mölystä ja kammetuksesta koostuva ei-kitarasoolo ja suboktaavinen uuu-nostatus toiseen väliosaan, ja voi pojat, tämä biisi onkin karannut mekaanisen härkäjumalan tallista. Niin, ja sitten tulee taas acca-daccaa. Laulukin on yhtä selvää kuin Bon Scottilla kahden viskipullon jälkeen.

8. "Nekroskop" (Nekroscope) 5:10

Ei tämä Mayhemia ole, mutta jotain pahuutta tähän ralliin on päätynyt. Taas mennään tasaisella punkrockpoljennolla, mutta väliin isketään sopivan tuhnuisesti miksattua blastia. Kyseessä on ehkä levyn vähiten itsestään ääntä pitävä biisi, mutta siinä on jotain suoraviivaista ja toimivaa. Tällaista metalli oli yhdeksänkymmentäluvulla, silloin kun metallia kuuntelivat epäsuosiossa nurkkia nuohoavat urpot. Loppuun tulee tuolle ajalle sopiva jumitusfeikkiloppu, joka kaikessa huonoudessaan vain ilmentää tätä mielikuvaa.

9. "Liktorn" (Corns) 5:35

Meksikolaista oluttako? En tiedä, näinköhän tietää kukaan. Basarilla sisään BM-paikkeeseen. Laulu on kaukana hautajaiskuun takana (i skogen mörke). Sitten väliin melodinen osa ilman laulua ja minuutin pituinen eksyminen metallicahenkiseen instrumentaalimaahan. Tämä korjataan seuraavassa säkeistössä munkkikuoromelodialla (hirveän BM-kaiun takaa tietenkin). Tämä biisi olisi, kuitenkin huonommilla tuotantoarvoilla, istunut minkä tahansa BM-bändin levylle vuosina 1994-1997. Ok, no viimeisen minuutin rockkukkoilu sikseen.

10. "Ordsmedar av rang" (Wordsmiths of rank) 4:27

Siis mitä? No biisi alkaa kuin myöhempien aikojen Zeppieepos ikään. Itseasiassa tämä vaikuttaa ihan joltain Achilles Last Standin metallilapselta. Kitarasaunditkin ovat astetta kuulaammat kuin tähän asti. Jah! Säkeistöön on otettu Sepulturalta (BS-coverista Symptom of the Universe) nerokas kasvava kaiku. Kitaravalli on biisin mittaan tasaisempaa puuroa kuin muissa uudemmalta kuulostavissa biiseissä ja "kirkasta" lauluakin ja urkuja kuullaan. Tämä biisi on selvästi päätynyt levyn loppuun erilaisuuttaan. B-puolellakin on silti helmiä ja tämä on yksi musta sellainen. ihan kuten Turbonegron eeppisissä balladeissa (esim. Humiliation Street) biisi vain kasvaa kasvamistaan, eikä pääriffiin kyllästy, vaikka se onkin epäpyhä yksinkertaisuus. Hienoa!

11. "Utrydd dei svake" (Eradicate the weak) 6:22

Nimi on varastettu ihan varmasti Vargin vankilapäiväkirjoista. Musiikki taas on dissonanttia progemetalcorea. Kertsin massamöykkäharmonia on jo kuultu pariin otteeseen paremmissa biiseissä alkupäässä. Kun biisistä kasvaa negrokkia, se paranee huomattavasti, siis noin puolessa välissä. Kuka sanoi, että itsetarkoituksellinen wah-kitarasoolo on kuollut, sitten Kirk Hammettin kulta-aikojen?

Kokonaisuudessaan on todettava, että pidin kovasti Kvelertakin meiningistä, minkä saattaa viittaamistani bändeistä jo todeta. Biisit vaan tuppaavat olemaan hippasen puuduttavia sisältöönsä nähden. Samoilla aineksilla Paradise Lost ja Moonspell tekivät kolmeminuuttisia ralleja, eivät viisiminuuttisia. Silti pitemmillekin ideankehittelyille saa antaa aikaa, eikä tälläkään levyllä ole pituutta kuin 48-minuuttia. Silti tällaiselle vauhtihirmumetallille soisin vähän tiiviimpää kellotusta. No livenä haluan bändin tämän perusteella nähdä, sillä stonerpuoli taas sallii jumittavamman menon.

Kvelertak on taidoiltaan ja duurisoinnuiltaan vallan liian iloinen bändi siihen aneemiseen ahdistukseen verrattuna, jota kaikessa kauheudessaan oli norske svart metal. Tämä asettaa yhtyeen omaan, omituiseen kategoriaansa maansa aikakirjoissa. Pitää seurata herrain merihyeenojen uraa siis jatkossakin. Niin ja minua viehätti vallattomasti levyn art noveau -kansi.