Kesäkauden avaus: Laajakosken lenkki

Kiireet ovat paitsi saaneet minut vähentämään tänne kirjoittamista myös käytännössä estäneet minua tekemästä pitempiä pyörälenkkejä. Näin, vaikka olen polkenut läpi talven tuiskuejn, ei kilometrejä ole tänä vuonna ole paljoa kertynyt. Kylmä sää on hidastanut ajointoa entisestään, mutta onneksi nyt saatiin kunnon kelit.

Tavoitteeni ovatkin tänä vuonna korkealla, sillä serkkuni haastoi minut omissa häissään kaikkien retkiajojen retkiajon kimppuun. Elokuun lopussa me ajamme Kotkasta Helsinkiin yhdessä päivässä!

On siis aika hioa ajokunto kohdalleen – taas. Viikon mittaan olenkin saanut taas ajokilometrit kohdalleen. Aina töistä kotiin pitemmän kautta ja pyöritystekniikka kohdalleen. Mäkiin pitää hyökätä ja alamäkeä ajaa tosissaan. Nyt sain sitten viimeinkin avattua myös lenkkikauden, kun tänään vedin 43 kilometrin rundin Mussalo-Laajakoski-Korkeakoski-Helilä-Kyminlinna-Kotkansaari-Mussalo kahteen tuntiin. Tämä on tietenkin lenkkivauhtini, eikä elokuussa ole tarkoitus ihan samaan päästä, mutta onhan matkakin tuolloin jotakuinkin kolminkertainen (ennakkosuhmurointi on paljastanut Kotka-Helsinki-pyöräajon pituudeksi n. 135 kilometria).

Viikkoa ennen tuota olisi tietenkin mahdollisuus vetää taas pyörällä Luutsille (n. 100 kilsaa Kotkasta), mutta katotaan onko siinä järkeä. Ehkäpä...

Tässä kuitenkin tämän päiväisen lenkin kuvia. Ne olen ottanut GoPro HD Hero 2-kameralla polkupyörän ohjaustangosta ns. timelapse-moodissa. En tarkoituksella ole tehnyt mitään kuvanmuokkausta (siis mitään), koska tarkoitus on käyttää tätä materiaalia myöhemmin Kotkan päättäjien vakuuttamiseksi siitä, että meillä on tarvetta pyöräilyreittien parantamiseksi ja kuvia tulee kertymään tänä kesänä paljon.

Ensin reitti:

Pieni satelliittifiba alussa aiheutti reiän reitissä.

Käytin reitin mittaamiseen kätevää Endomondo-ohjelmaa. Laajakosken lenkki on sitten linkki itse reissuun.

Sitten kuvia:

Lähtö: kamera oli huonosti ja alkoi heilua. Ensikerralla ruuvimeisseli käyttöön.

Mussalon kaupan risteys on kohtuullisen vaarallinen, onneksi tässä sentään näkee.

Ihana lankkusilta heittää kohta kameran etukenoon. Tuntuu myös hyvältä raajoissa.

Ruonalantien risteys on toinen voittaja hyvän näkyvyytensä takia. Alikulun kevyenliikenteen risteys on täysin sokea kolmesta suunnasta...

...ja mäki suojatielle risteykseen jyrkkä ja asfaltti huonossa hapessa.

Sutelan motarin tietyömaata 5 km kohdalla.

Käännös kohti Laajakoskea ja Pernoota. Pitkä metsätaival alkaa ja on varsin nautittava rauhallisen, yksinäinen taival.

Maalaismaisemaa Alakylän tienoilla.

Lisää maalaismaisemaa.

Metsää...

ja mutkia.

Mikkolansaaren kautta riippusillalle ja Laajakosken puolelle.

Mikkolansaari Pernoossa.

Bridge over murky water.

Laajakoskella Nikelin maisemissa.

Joskus joku jopa ohitti minut metsätaipaleella.

Korkeakosken voimalaitospato häämöttää oikealla, kun saavun taas "sivistyksen" pariin.

Korkeakosken teollisuuskompleksi, vauhtia riittävästi.

Helilän murhaava mäki ei mene heittämällä.

Karhulan keskustassa kevyen liikenteen väylä menee kaupan ja torin tuntumassa ja vaaratekijöitä on vasemmalla ja oikealla – kaikille.

Ainoa oikea pysähdys tapahtui Ahlströmintien risteyksessä Jumalniemessä. Onhan lauantai.

1970-lukulaista antiikkia ja aina pelottava Kyminsuun- ja Kyminlinnantien risteys.

Huumantiellä junaradan risteyksessä on tehty turvallisuutta parantavia korjauksia, mutta ei se vielä ihan voittajakaan ole.

Keskussairaalan risteys on täysin pyöräilyyn kelpaamaton, täysin!

tassut reunassa kertovat kovasta vauhdista sokeritehtaan mäessä.

Tunnelissa tuulee aina, nyt takaa.

Puuvenekeskuksen kohdalla on aina paljon liikennettä, joskus väylä käy kapoiseksi.

Vellamo, vene ja vaarallinen risteys.

Ruukinkadun kiveys on perinteinen ja perinteisen rasittava, etenkin ylöspäin mentäessä.

Meriniemen kiertäminen on aina hauskaa, tänään ei edes ollut porukkaa minua säikkymässä.

Mäntykatu tärisi.

Tätä en haluaisi vetää slikseillä!

Pilvet alkavat kertyä, mutta pahin mäki Öljysatamasta Puistolan mäelle on vielä edessä.

Kaunis puu – vaarallinen kevyen liikenteen väylä.

Redutti ja oikotie Kotkansaaren vaarallisimman alikulun ohi.

Vettä tulee jo, koti on lähellä. Kellolle tulee Mussalon- ja Merituulentien alikulussa usein tarve.

Loppusuora!

Matkaa kertyi kivasta ja tällä kertaa ei edes sattunut yhtään läheltä piti -tilannetta. Silti täytyy jatkaa tätä reittien dokumentointia, sillä sen verran parannettavaa täälläkin olisi. GoPro osoittautui erinomaiseksi työkaluksi tässäkin hommassa.

Ruorijuopumuksen sävyerot

Tiistaina ministerit Brax (vihr), Holmlund (kok) ja Vehviläinen (kesk) perustivat työryhmän miettimään ruorijuopumuksen promillerajan alentamista maantieliikenteen tasolle, 0,5 promilleen. Ruorissahan on todellakin saanut olla jo ihan mukavassa maistissa toistaiseksi.

Nyt Magnus Öster (rkp) ehdotti, että juopumusrajaa porrastettaisiin: suuret ja vaativat alukset lähelle nollatoleranssia ja pienemmät löysemmin. Asiaa käsitteli HS artikkelissaan Rkp haluaa porrastaa ruorijuoppouden rajat. Öster toteaa haastattelussa mm.:

Pääpointtimme on saada ruorijuopumuskeskusteluun lisää nyansseja eli saada ihmiset ymmärtämään, että joidenkin venetyyppien kohdalla rajojen on oltava tiukemmat kuin toisilla.

sekä

Olisi järkevämpiäkin tapoja käsitellä asiaa kuin säätää pelkästään yksi ruorijuopumusta mittaava taso.

Merkittävä enemmistö ruorijuopumuksista tapahtuu pienillä veneillä siviililiikenteessä. Ammattimerenkulun puolella erinäiset suojamekanismit ja tapakulttuuri ovat olleet ammatillisen kehityksen myötä jo hyvän aikaa liikkumassa kohti turvallista merenkulkukulttuuria. Viinalla läträäminen on mitä suurimmassa määrin amatöörien puuhastelua ja juuri tähän juopumusrajan selvä alentaminen tähtää. Maanteiltä tuttu ajatus "jos otat, et aja" tulisi näin myös meriliikenteen kattavaksi määritteeksi.

Palautan tässä mieleenne, että suurin osa humalahukkumisista tapahtuu soutuveneellä, jolloin mitään promillerajoja ei ole. Olkoonkin niin, että mielestäni ihmisellä pitää olla oikeus juoda itsensä känniin ja hukuttautua, jos niin katsoo haluavansa tehdä. Toista ihmistä ei kuitenkaan saa asettaa vaaraan ja aluksen päälliköllä on aina täysi vastuu matkustajistaan, oli kyseessä sitten soutuvene tai laiva.

Silti minun on kovin vaikea ymmärtää tätä Österin avausta asiassa. Yritetäänkö tässä nyt puolustaa pikku pöhnässä purjehtimista, vai mistä oikein on kyse?

Lisäys edelliseen

HS 3.6.2010:

LYHYESTI
Kaksi hukkui veneen kaaduttua Kallavedellä

Kuopio. Kaksi keski-ikäistä kuopiolaismiestä hukkui veneilyonnettomuudessa keskiviikkona Kallavedellä Kuopiossa.

Pieni perämoottorivene kaatui Kumpusaaren itäpuolella sijaitsevan Lokkisaaren lähellä noin kello 15.

Vain yksi veneessä olleista kolmesta miehestä selviytyi rantaan. Pohjois-Savon poliisin mukaan miehet olivat vahvasti humaltuneita.

Juuri tästä on kyse.

Älä jätä aivoja narikkaan

Oikeasti.

Tiedän hölmöilleeni nuorempana vesillä. Tiedän aiheuttaneeni vaaraa muille, mutta eritoten itselleni. Tätä nykyä Suomessa hukkuu todennäköisimmin, jos on:

humalassa

mies

keski-ikäinen

soutuveneellä liikkeellä.

Minä jään jussina rantaan. Jääkää tekin!

Uusavuttomuudesta ja kulttuuriperintökohteista

Suomenlinnan, tuon maamme mahtavan maailmanperintökohteen, vaaralliset osat suljetaan yleisöltä työmaa-aidoin, jotteivat vierailijat joutuisi putoamisvaaraan bastioineilla ja makaasineillä käyskennellessään. Aiheesta kertoi tänään HS: Suomenlinnan vaarallisimmat paikat kielletään yleisöltä.

Tapauksen taustalla on, kuten artikkelissa kerrotaan, valitettava kuusivuotiaan lapsen putoamistapaus vuonna 2004 Kustaanmiekan muurilta. Suomenlinna on vaarallinen paikka. Se on linnoitus. Sen tarkoituksena on estää järjestelmällinen hyökkäys Pietariin sulkemalla Suomenlahti yhdessä Viron puolella olevien linnoitusten kanssa ja tarjoamalla satama puolustavalle laivastolle. Linnoituksissa on maailman sivu ollut korkeita vallituksia ja muita vaarallisia paikkoja, uusinakin, puhumattakaan vanhasta ja rapistuvasta muistomerkistä Venäjän historian syövereissä.

Kuten Suomenlinnan hoitokunnan suunnittelupäällikkö Heikki Lahdenmäki toteaa, ei kaikenmaailman esteitä voi pystyttää, sillä UNESCOn maailmanperintökohdesäännökset edellyttävät kohteen säilyttämisen mahdollisimman alkuperäisessä asussa. Tämän ohella kohde on tietenkin Suomen muinaismuistolainsäädännön alainen, ja kaikissa rakennus-, konservointi- ja muutostöissä viimeisen sanan sanoo museovirasto.

Olen viettänyt elämästäni helposti kuukauden tai kaksi Suomenlinnassa, päivä kerrallaan, rannalla, museoissa, teatterissa, tai usein vain nurkkia koluten. Se on kaikista maailmanperintökohteista minulle se mieluisin. Olen taskulampun kanssa mennyt jokaiseen tunneliin (jonne pääsyä ei ole estetty), ja kiivennyt lähes jokaiselle vallille. Mitään ei ole koskaan tapahtunut. Ei silloin, kun olin lapsi, eikä myöhemminkään. Miksi?

Koska minä olin aina varovainen. Vanhempani katsoivat perääni, ja opettivat liikkumaan maastossa harkiten ja ympäristöä tarkkaillen. Kun näitä retkiäni lapsuudessani tein oli isäni usein vierelläni katsomassa perääni. Tämä ei estä sitä, etteikö onnettomuuksia olisi päässyt tapahtumaan, mutta onnettomuusriski ainakin laski. Sittemmin olen vienyt tarhaikäiset veljenpoikani tutustumaan näihin samoihin, jänniin paikkoihin, eikä mitään taaskaan tapahtunut.

Kollegani esitti, että meissä suomalaisissa on tapahtunut muutos. Meistä on oikeasti tullut uusavuttomia riskinarvioinnissa. Ellei erikseen selvästi osoiteta, miksi jokin paikka, asia tai toiminta on vaarallista, jää tämän hoksaaminen liian usein tekemättä tai ainakin puolitiehen. Oman kokemukseni perusteella varsin monet ihmiset ovat myös täysin kykenemättömiä lukemaan tarjolla olevia ohjeita (tai ainakin toimimaan niissä esitetyn mukaisesti). Tieto ei kulje korvien väliin, ja kun omaa vastuuta ei ole, ei myöskään tehdä hallittua riskianalyysia tilanteesta. Vastuun sysääminen taloyhtiöiden, kunnan, valtion, tai kuten tässä tapauksessa Suomenlinnan hoitokunnan niskaan siirtää vastuunkannon muualle, muttei poista riskejä. Itse asiassa se lisää niitä, sillä hoitokunta ei voi vastata jokaisen ihmisen kyvyttömyydestä toimia asiallisesti.

Yhdysvalloista tutut varoitus- ja kieltokylttiarmadat odottavat meitä, mutta oikeasti hyödyllisempää olisi löytää (tai luoda) selvän arkijärjen (jota ennen maalaisjärjeksi kutsuttiin) ratkaisu. Jos ihmiset osaavat itse varoa, ei kylttejä edes tarvita. Miten olisi?