Uusavuttomuudesta ja kulttuuriperintökohteista

Suomenlinnan, tuon maamme mahtavan maailmanperintökohteen, vaaralliset osat suljetaan yleisöltä työmaa-aidoin, jotteivat vierailijat joutuisi putoamisvaaraan bastioineilla ja makaasineillä käyskennellessään. Aiheesta kertoi tänään HS: Suomenlinnan vaarallisimmat paikat kielletään yleisöltä.

Tapauksen taustalla on, kuten artikkelissa kerrotaan, valitettava kuusivuotiaan lapsen putoamistapaus vuonna 2004 Kustaanmiekan muurilta. Suomenlinna on vaarallinen paikka. Se on linnoitus. Sen tarkoituksena on estää järjestelmällinen hyökkäys Pietariin sulkemalla Suomenlahti yhdessä Viron puolella olevien linnoitusten kanssa ja tarjoamalla satama puolustavalle laivastolle. Linnoituksissa on maailman sivu ollut korkeita vallituksia ja muita vaarallisia paikkoja, uusinakin, puhumattakaan vanhasta ja rapistuvasta muistomerkistä Venäjän historian syövereissä.

Kuten Suomenlinnan hoitokunnan suunnittelupäällikkö Heikki Lahdenmäki toteaa, ei kaikenmaailman esteitä voi pystyttää, sillä UNESCOn maailmanperintökohdesäännökset edellyttävät kohteen säilyttämisen mahdollisimman alkuperäisessä asussa. Tämän ohella kohde on tietenkin Suomen muinaismuistolainsäädännön alainen, ja kaikissa rakennus-, konservointi- ja muutostöissä viimeisen sanan sanoo museovirasto.

Olen viettänyt elämästäni helposti kuukauden tai kaksi Suomenlinnassa, päivä kerrallaan, rannalla, museoissa, teatterissa, tai usein vain nurkkia koluten. Se on kaikista maailmanperintökohteista minulle se mieluisin. Olen taskulampun kanssa mennyt jokaiseen tunneliin (jonne pääsyä ei ole estetty), ja kiivennyt lähes jokaiselle vallille. Mitään ei ole koskaan tapahtunut. Ei silloin, kun olin lapsi, eikä myöhemminkään. Miksi?

Koska minä olin aina varovainen. Vanhempani katsoivat perääni, ja opettivat liikkumaan maastossa harkiten ja ympäristöä tarkkaillen. Kun näitä retkiäni lapsuudessani tein oli isäni usein vierelläni katsomassa perääni. Tämä ei estä sitä, etteikö onnettomuuksia olisi päässyt tapahtumaan, mutta onnettomuusriski ainakin laski. Sittemmin olen vienyt tarhaikäiset veljenpoikani tutustumaan näihin samoihin, jänniin paikkoihin, eikä mitään taaskaan tapahtunut.

Kollegani esitti, että meissä suomalaisissa on tapahtunut muutos. Meistä on oikeasti tullut uusavuttomia riskinarvioinnissa. Ellei erikseen selvästi osoiteta, miksi jokin paikka, asia tai toiminta on vaarallista, jää tämän hoksaaminen liian usein tekemättä tai ainakin puolitiehen. Oman kokemukseni perusteella varsin monet ihmiset ovat myös täysin kykenemättömiä lukemaan tarjolla olevia ohjeita (tai ainakin toimimaan niissä esitetyn mukaisesti). Tieto ei kulje korvien väliin, ja kun omaa vastuuta ei ole, ei myöskään tehdä hallittua riskianalyysia tilanteesta. Vastuun sysääminen taloyhtiöiden, kunnan, valtion, tai kuten tässä tapauksessa Suomenlinnan hoitokunnan niskaan siirtää vastuunkannon muualle, muttei poista riskejä. Itse asiassa se lisää niitä, sillä hoitokunta ei voi vastata jokaisen ihmisen kyvyttömyydestä toimia asiallisesti.

Yhdysvalloista tutut varoitus- ja kieltokylttiarmadat odottavat meitä, mutta oikeasti hyödyllisempää olisi löytää (tai luoda) selvän arkijärjen (jota ennen maalaisjärjeksi kutsuttiin) ratkaisu. Jos ihmiset osaavat itse varoa, ei kylttejä edes tarvita. Miten olisi?