Tänä iltana on kaikki hyvin - Danko Jones: Below the Belt

Kirjoitustauko venyi varsin mittavaksi. Taisin tehdä oman ennätykseni tämän blogin kanssa. Viimeinen kuukausi töissä on imenyt mehut siinä määrin, ettei kirjoittaminen päivän päätteeksi maittanut ollenkaan.

Sitten kuulin Dankon uutta lättyä, joka jotakuinkin nimensä mukaisesti löi vyön alle. Pakkohan siitä on siis kirjoittaa! (Spotifoi: Danko Jones)

Edellinen D.J. levy Never too Loud ei uponnut sitten mitenkään. Levy oli täynnä tylsyyttä ja turhaa filleriä jääden näin hyvin vähälle kuuntelulle. Olin jotenkin jo luopunut toivosta, mutta selvästi turhaan.

1. I Think Bad Thoughts

Avausraita on perinteistä aggro-Dankoa tyyliin älä-sä-jätkä-mulle-tuu-mä-vedän-sua-käkeen. Jos saundit olisivat säröisemmät ja tahti nopeampi, tämä olisi trash metal biisi. Danko jopa onnistuu kuulostamaan Hetfieldiltä väliosassa. Takuuvarmaa kamaa, biisin kohokohtana joko viittaus KISS:in tai F-Y-U -hook.

2. Active Volcanoes

Tämä biisi avasi silmäni. Avausriffi ja siitä käyntiin potkaiseva säkeistö ovat parasta A-luokkaa. Danko ei ehkä ole kovin hyvä laulaja, ja nyt ollaan hänen taitojensa rajalla, mutta biisi painuu mieleen alta aikayksikön ja Dan Corneliuksen jäätävä cowbell-riffi vie biisiä armottomasti eteenpäin. Tyylipuhtaasti laulu käsittelee naisen ja miehen välistä suhdetta, kuinkas muutenkaan.

3. Tonight is Fine

Tämä biisi sai kunnian toimia arvostelun otsikkona. Se on ehdottomasti tämän levyn manifesti. Introriffi on ehtaa melo-kyttäys-Dankoa ja ottaa näin paikkansa vanhojen klassikkojen Play the Blues, Sound of Love ja Forget My Name rinnalla.

Gotta learn to seize the day, so you take her to the side and say
Tonight is fine!

Biisi toimii Dankon klassisseen tyyliin tarinanomaisesti, väliosassa kerrotaan, että vahinkoa voi tulla, mutta silti pitää toimia. Ja kuten D.J. lopuksi toteaa mikä tahansa ilta toimii.

4. Magic Snake

Taas kerran ollan trash-vaihteella. Punkkia ja metallia, purkkapopkertsillä. Tämä ei ehkä ole levyn omintakeisimpia kappaleita, mutta toimii hyvin hitin jälkilämmössä ja epäilemättä myös livenä. Etenkin näissä nopeammissa ralleissa on selvää, että Cornelius luo yksinkertaisinkiin biiseihin niiden tarvitseman jännitteen, tiukan orgaanisella rumputyöskentelyllään.

5. Had Enough

Judas Priest olisi ollut ylpeä tästä introsta (elleivät sitä tehneetkin). Levy ei hidastu vaan nopeutuu ja Nyt alkaa vahvistua Dankon uusimman omintakeisuus. D.J. on kasvanut laulajana ja uskaltaa tätä nykyä mennä Ramones-henkiseen korkeaan rallatukseen, ja sehän kelpaa. Tämä biisi on nimittäin intron jälkeen puhdasta Gabba-gabbaa. Varma hitti.

6. (I Can't Handle) Moderation

Vieläkään ei höllätä vaan tempoa lisätään. Tämänkin biisin kertsi on edellisen kaltainen rallatus. Ehkä kuitenkin muutamaa piirua tylsempi ja yksiuloitteisempi. Ei huono täytebiisi, mutta täytebiisi kuitenkin. No, ok, väliosa nytkytys on ihan kova ja lopun lead on hauska.

7. Full of Regret

Mutta homma ei ollutkaan siinä. Parin kevyemmän palan jälkeen iskee levyn toinen big hitter. Biisiä kantaa alussa lehmänkelloboogie ja tiukka, heti mieleen painuva kitarariffi. Nyt ollaan taas Dankon rock-minän ytimessä. Kuunnelkaa myös tarkasti Corneliuksen virvelimeininkiä kakkossäkeistössä, rautaa.

Sometimes when I think back, I wonder where it was that I lost track
And I think of you, Who knew?

Tässäkin biisissä lauluääni on selvästi kehittynyt avoimemmaksi ja kuulaammaksi. Toimii.

8. The Sore Loser

Levy on edennyt jo pitkälle, ennen kuin ensimmäinen selvästi Acca-Dacasta vaikutteita imevä biisi iskee päälle. Tässä se kuitenkin on huutokuoroineen ja Dankon Bon Scott-maisin huudahduksin, jotka parhaimmillaan värisevät rikkonaisen falsetin rajalla. Kyseessä ei oli iso biisi, mutta taas kerra vallan sopiva valinta hittibiisin perään.

9. Like Dynamite

Danko tekee poppia! Taaskaan ei anneta periksi eikä höllätä tahtia. Corneliuksen komppikomppania puskee kellon ja virvelin kanssa ja punk-rockriffi saa jalan polkemaan. Nyt D.J. pääsee ihan oikean falskin puolelle kertsin tuplauksessa. Mikäs siinä, sillä seksistähän tässä biisissä tietenkin on kyse. Kitarasoolotkin ovat alkaneet tällä levyllä toimia, niitä on aiempaa enemmän ja ne ovat, kuten tässäkin kappaleessa, aiempaa kunnianhimoisempia.

10. Apology Accepted

Levyn loppua kohti mennään, ja vihalla. Toiseksi viimeinen ralli on täyttä viha-Dankoa. Aiemmin oli hauskaa ja ihanaa, mutta nyt bileet ovat ohi ja änkyrä niskassa.

Now see who's smiling? Me, motherfucker!

Klassinen silmä silmästä -tulkinta ihmissuhteista suoraan Jonesin teorian mukaan. Puhdasta punk-rockia.

11. I Wanna Break Up With You

Edellisen laulun tavoin nyt on tosi kyseessä. Vihan sijaan tämä on kuitenkin pohjimmiltaan Ramones-henkinen erolaulu. Ensin syljetään syyt ja sitten harmonialla viesti perille katurockin remutessa. Ei hirveän omaperäistä, mutta ihan sopivaa näin tiukan albumin lopetukseksi.

Kyllä tätä taas kelpaa kuunnella. Danko Jones on taas kerran osoittanut, miksi hän on nykyrockin eläväisempiä esiintyjiä. Musiikki on monella tapaa varsin perinteistä ja suorastaan vähä-älyistä, mutta siitä ei olekaan kyse. Bändin ilmaisutapa on siinä määrin intensiivinen, että pienetkin tarinat ja melodiat iskostuvat adrenaliinin kyllästämiksi hymneiksi. Keikka jo mielessä...