Sotahuuto: sunnuntai

(tämä tuli ulos päivän myöhässä, kun en eilen illalla jaksanut)

Kuten arvata saattoi, en kirjoittanut lauantaina mitään. En jaksanut. Paahtava kuumuus, kävellyt reilut 10 km (voi olla lähempänä 15:kin), taistelut ja illan palauttava ruoka ja sauna -yhdistelmä vetivät mehut miehestä huolella. Niin energiaa kului, sillä heiluin villanutussa haarniska päällä koko päivän.

Osa taisteluista käytiin tietenkin heinäpellolla, minä kompensoin ja söin lauantain aikana 8 nappia xyzalia. Nestettäkin kului kuumuudessa koko tapahtuman ajan likemmälti 14 litraa.

Mitä tulee suorituksiin, niin voin ilokseni todeta, että viime vuoden pettymys on pyyhitty pois. Ryhmämme toimi hyvin, tiiviisti ja pääsääntöisesti järkevästi. Pariin otteeseen jopa nerokkaasti. Oli äärettömän kivaa olla mukana toimivissa älytyksissä, joissa oman puolen strategia toimi juuri niin kuin oli suunniteltu ja vastustajat ns. tehtiin.

Oma suoritukseni oli sitten kuitenkin vähemmän innoittava. Kunto ei nykyisellään riitä jatkuviin intervaleihin metsässä. Vaikka pää pysyi mukana, oli etenkin sunnuntaina havaittavissa väsymyksestä johtuvaa sakkaamista ja hitautta. Tähän olisi syytä hakea muutosta. Lenkille siis käy miehen tie, ainakin kun rakot kantapäistä ovat parantuneet. Niin, minähän aina kehun patikointisukkieni erinomaisuutta sanoilla "ei koskaan rakkoja", mutta nöyrryttäköön tässä ja myönnettäköön, että uusien marssikenkien sisäänajo jäi aivan liian vähälle, ja tulos näkyy sekä tuntuu.

Koska kovin skirmaajaryhmä (ainakin tehojensa puolesta) oli koko tapahtuman meidän armeijassamme ja epäilemättä koska oma toimintamme oli loppuun asti mietittyä, ei tällä kertaa tullut oikeastaan ollenkaan selkään tehtyjä juoksutappoja. Sain siis keskittyä omaan tekemiseen ja pysyin usein pitkään hengissä.

Tietenkin keihästaistelijan tukeminen suojaamalla kilvellä on jonkin verran yksitoikkoista puuhaa, mutta ihmeen hyvin sitä sai iloa, kun onnistui estämään varmaa rushia tai lentävää nuolta saavuttamasta meikäläisen maalin.

Muutenkin tällä kertaa oli kivaa. Pidin kypärän koko tapahtuman ajan päässä, eikä kertaakaan tullut sellaista osumaa, joka olisi jättänyt tähtiä bongaamaan. Kaiken kaikkiaan tapahtuma olikin omalta osaltani turvallinen ja miellyttävä. Kertaalleen varustusta kuitenkin todella testattiin, kun arvioin väsymystäni sunnuntaina kallion reunan väärin ja heitin ukemin näreeseen. Kanervaa ja kypsyviä puolukoita haistellessani ja taivasta näiden lävitse katsellessani saatoin kuitenkin todeta, ettei lähes (muttei aivan) nyrjähtänyttä nilkkaa lukuunottamatta vauriota ollut sattunut. Onneksi olen treenannut nuorempana kaatumistakin.

Sotahuut 2011 -suunnitelmani alkaakin siis hahmottua, mutta siitä myöhemmin lisää, kunhan ehdin palautua ja asettua taas arkeen.