Linkin Park: A Thousand Suns

Kaverini totesi Linkin Parkin luopuneen rockista ja siirtyneen kokonaan elektronisen musiikin puolelle. Bändi itse on todennut kyseessä olevan Public Enemy -vaikutteisen (ja eittämättä) progressiivisen kokonaisuuden. Molemmat ovat vallan hyviä perusteita tutustua LP:n uuteen lättyyn, sillä viimeistään nyt voidaan luopua LP.n linkittämisestä ns. uuteen metalliin. Bändin ensimmäinen levy ammensi aikanaan metallista, mutta oli silti enemmän rockmusiikin ja electronican yhdistelmä. Nyt yhtye on selvästi siirtynyt tekemään sitä, mitä se haluaa tehdä.

Minulle LP on aina, ja aloin kuunnella sitä vaiheessa, jossa yhtyettä ei paljonkaan Suomessa tunnettu, mutta pohjoisamerikkalaisissa musiikkilehdissä siitä kohkattiin. Koska teen itse tietokoneella musiikkia, yhtye edusti minulle aina sitä, mitä musiikkituotantonörttinä halusin saavuttaa, hyvää, mutta ennakkoluulotonta tuotantoa. En ole hirveä balladien ystävä, joten iso siivu LP:n musiikkia edellisiltä kahdelta levyltä on ollut minulle kohtuullisen yhdentekevää. Pidän kuitenkin tavasta, jolla Mike Shinoda ja Mr. Hahn ovat onnistuneet yhdistämään NIN:n ja muiden 1980- ja 1990-lukujen taitteen populaarikonemuusikoiden auditiivista estetiikkaa perinteisempään kitaravetoiseen populaarimusiikkiin. Lopulta on myös todettava, että Chester Benningtonin lauluääni on makean häiriintynyt. Ongelmana ovat vain olleet jotakuinkin mitäänsanomattomat sanoitukset.

Tätä taustaa vasten siis lähdin testaamaan käsityksiäni yhtyeen uudesta tuotoksesta, joka on iTunesissa saatavana muuten raidoittamattomana 45 minuuttia kestävänä kokonaisuutena. Propsit tästä, sillä sitten Crownearin kukaan ei ole tätä uskaltanut tehdä!

1. The Requiem

Tämä kahden minuutin kappale on tyypillinen tunnelmahevilevyn introraita. Ei paljoa sanottavaa, joskin levyn tunnelmaa luodaan aika seesteisissä sävyissä.

2. The Radiance

Tämä on edellisen raidan itsenäinen loppu, jossa edellisestä kehitetyn taustan päällä kuullaan Oppenheimerin kuuluisat sanat ydinpommista. Heikkoa tässä on lähinnä se, että nämä on pitänyt jakaa kahdeksi erilliseksi "biisiksi" nimen tasolla. Kyseessä on yksi intro.

3. Burning in the Skies

Modernin Kentin henkinen pehmeä konebiitti tukee kevyesti särjettyä kitaraa ja pianoa. Bennington on tässä kevyeimmillään. Sanoissakin mennään perinteisellä "meikäpoika ei ansaitse ku oon niin hajalla" -akselilla, joka on kyllä kuultu aika monta kertaa tältä bändiltä. Biisin saundi on todella pelkistetty ja Edge-henkisen kitaraväliosan jälkeen alun instrumentit jäävät pois ja ne korvaa fuzz-kitara. Tunnelma on selkeämpi kuin aiemmilla levyillä, eli sanoisin heittona, että ainakin tässä Rubinin vaikutus näkyy jo.

4. Empty Spaces

Nämä lyhyet välikkeet eivät oikeastaan ole biisejä. Aikanaan ne liitettiin edeltävään tai seuraavaan kappaleeseen, mikä pakotti kuuntelemaan niitä aina ja poikkeuksetta, jos isäntälaulu oli hyvä. Tällä tavalla ne voi ainakin ohittaa, ja tämä onkin ainoa hyvä asia, mitä tästä raidasta voi sanoa. Nomen est omen, kuten latteasti sanotaan.

5. When They Come for Me

Viimevuosien populaarimusiikissa ovat olleet pinnalla rikkinäisesti surisevat synat ja junglahtavan konemaiset biitit. Tässä on molempia. Shinodan lyriikat ovat taas sitä samaa, joskin "äidin nussija" on päässyt taa mukaan menoon, mikä sinänsä on tämän bändin kohdalla jokseenkin uutta. Ehkä lyriikoissa on aiempaan verrattuna hiukan lisää terää, mutta sanastoaan herran olisi kyllä pitänyt kehittää, jotta tämä oikeasti herättäisi. Meno on kuitenkin ihan tiukkaa ja biisin loppu, Benningtonin päästessä oikeasti ääneen ja maiseman avautuessa synaarpegioiden myötä on toistaiseksi paras hetki tällä levyllä. Edeltävä tyhjä paikka kuuluu selvästi tähän biisiin, koska sotilasmölinä palaa lopussa, tällä kertaa soveliaasti biisiä avaavana elementtinä.

6. Robot Boy

Pianointro olisi huomattavasti iskevämpi, jos sen saundi olisi jokin muu kuin vähän muutettu piano. Silloin sen sekvensoitu tiukkuus ei haittaisi, eikä sen yksinkertaisuus pistäisi korvaan. Rytmiryhmä on kuitenkin tiukka kuin Apilas konsanaan eikä laulumelodiakaan ole huono. Kyseessä ei kuitenkaan ole biisi vaan biisin kaltainen välike, sillä lisä-äänien ohella biisi ei kehity melodisesti mihinkään. Sama groove ja melodia jatkavat neljän ja puolen minuutin ajan. Tyypillinen electronicabiisi siis, tehdään idea ja lisätään siihen kamaa, tällä kertaa mm. NIN-henkistä huutokakofoniaa ja RAtM-henkistä rikkonaista whammy ulinaa. Ihan jees, muttei mitään olennaista.

7. Jornada del Muerto

Edellisestä livahtaa liikkeelle lyhyt lirautus, jossa on toistaiseksi paras synaliidi, sekä maukuvan saundinsa, että melodiansa puolesta. Sfääri on puhdasta Pink Floydia.

8. Waiting for the End

Ensimmäistä kertaa tällä levyllä biisissä on ensimmäisestä sekunnista lähtien menoa ihan huolella. Shinodakuoro junnaa meininkiä ja rummut pumppaavat. Bennington kertoo tuntemuksistaan ja hommasta tulee saundillisesti mieleen Madonnan Ray of Light - ei siis huono homma ollenkaan. Toinen säkeistä tuo suorastaan Muse-maisen tunteen (sitä vanhempaa). Mielikuvat ovat kuitenkin lyyrisesti latteita ja tyypillisiä. Kitarat ja synat toimivat kuitenkin, joten nyt ollaan turvallisesti LP:n ydinosaamisalueella.

9. Blackout

Ensikuulemalla tämä oli mielestäni levyn paras laulu. Marssirumpu, fuzzbasso ja tyylikkäät synat (konesäkkipilli ja pseudosähköpiano) avaavat tien pelkistetylle teknobiitille, jonka päälle Bennington huutaa. Tämä on aina ollut sitä parasti LP:tä. Äänimaisema on todella pelkistetty, eikä bändin vanhoista nyky-nyky-tempuista ole tähänkään mennessä tietoakaan. Homma on siis selvästi uudistunut tällä osalla. NIN-väliosa™ on hauska joskaan ei tietenkään tarpeellinen. Mutta ainahan pauke on hyvä viedä niin sanotusti loppuun. Kolmen minuutin jälkeen lähdetään uuteen nousuun pianon ja Benningtonin johdattamana. Lopun äänifragmentaatio on siisti.

10. Wretches and Kings

Laulun alussa on Fear Factoryn kulta-ajan mieleen tuoma luddiittimetafora. Tämä ennakoi jotakuinkin biisin tiukinta ja vihaisinta laulua. Jos jätkät ovat puhuneet suhteestaan Public Enemyyn, niin tässä ne vaikutteet sitten näkyvät. Synahihat, kitaravinkuna, tiukan konemainen luuppaus ja breikit ovat puhdasta 1990-luvun taitteen länsirannikkoa. Toinen saundipuolen selvä vaikute on sitten saman aikakauden industrialtekno. Levyn energisempiä raitoja ja nyt viimeinkin päästetään Mr. Hahnkin vauhtiin, ihan biisin lopussa.

11. Wisdom, Justice, and Love

- Onks tää LBJ - etsi viite ja tee analyysi. Kasvaa raketin pauhun ja synajousten myötä avaruuskoneeksi. Sanoma on laina ja niin kaikesta näppäryydestä huolimatta on tunnelatauskin.

12. Iridescent

Pianoballadista tulee isona euroteknohumppa. Do you feel cold and lost in desperation? No, en. Tämä on sitten sitä turhinta LP:tä. Edes kolmen minuutin kohdalla johdon ottava Edgekitara ja harmoninen futiskuoro, eivät tätä latteutta pelasta.

13. Fallout

Mä pelasin tätä tietokonepeliä ja sen jatko-osia. Ne olivat hyvää kamaa. Tämä synaan nojaileva vocoderväliraita ei.

14. The Catalyst

Intron väkä-väkä-intro ja sen päälle lähtevä huuto tuovat vanhat ajat mieleen. Toistaalta tästä tulee edellisen biisin hittibiisi mieleen. Siis jos se biisi olisi vedetty kasarikoneen läpi, Whoah. Biisistä ei kuitenkaan tule vanhan kaltaista, sillä tässä suhteessa tämä on ihan uutta LP:ltä. Biisi kasvaa Eurotekno synan kautta jumittavaksi teknosahaukseksi. Ongelmana tällaisessa kamassa on vain se, että biisi ei kehity mihinkään - ja tämä on levyn pisin kappale. Lopun pianovetoinen variaatio herkkine vokaaleineen ja siitä lähtevä nousu ovat niin ennalta-arvattavat, että tullessaan ne tuottavat lähinnä mielipahaa. Henkilökohtaisena kommenttina todettakoon, että rumpujen virvelisaundi on tuotettu tahdittoman pinkeäksi. Samalta kama kuulosti eurometallissa vuonna 1997.

15. The Messenger

Levyn lopettaa akustinen balladi. Kitara ei kuulosta Cashilta, mutta ei kuulosta laulukaan. Piano ei tällä kertaa pelasta balladia, mutta auttaa kovan äänimaiseman kanssa kummasti. Silti tämä on sanomaltaan rehellisin ja todentuntuisin kappale koko levyllä. Ei si tosin siitä hyvää tee.

Olen valmis antamaan jokaiselle Rick Rubinin tuottamalle levylle mahdollisuuden, sen verran hyvä hänen kataloginsa on. Tosiasia on kuitenkin se, että herralla on jokaiselta vuodelta 1980-luvun puolivälistä lähtien myös näitä virkamiessuorituksia. Ongelma ei ole se, etteikö Rubin osaisi tuoda tuottamistaan artisteista esiin heidän luovimpia puolia, vaan se, ettei kaikista artisteista tällöinkään löydy poikkeuksellisia puolia.

LP:n siirtyminen elektronisempaan suuntaan on ihan tervetullut muutos, ja tälläkin levyllä oli omat hyvät hetkensä. Bändi nyt vaan on parhaimmillaan energisenä, joskin tiedän tässä olevani vähemmistössä. Suuri yleisö haluaa ns. sydäntä vääntäviä balladeita, mutta ostihan suuri yleisö - mikä se living la vida bändi oli -:kin.