Kotka-Taavetti-Kotka - etappiajo, osa 4

On loppuarvioinnin aika.

Lähdin Taavettiin perjantaina huoltoauton haettua ylimääräisen varustuksen klo 15.11. Merikeskus Vellamon pihasta. Lauantai oli lepopäivä, joskin humoristisia vesilajeja harrastettiin. Sunnuntain aamulenkillä (n. 5 km) tuntuma oli siinä määrin hyvä, että päätin palata tuolloin. Paluu alkoi klo 15.00.

Menomatkan kesto taukoineen oli tasan viisi tuntia, eli kokonaiskeskinopeus oli aika tarkalleen 17.5 km/h. Taukoja pidin n. 30 minuuttia, jonka mukaan laskettuna ajokeskinopeus nousee lähelle 19,5 km/h. Alku sujuikin vauhdikkaasti ja ensimmäiset 25 km menin selvästi yli 20 km/h vauhtia. Takanani oli miellyttävä tuuli, enkä voinut senkään takia hidastella.

Kohdasta 23 km alkaen olin maantiellä 26, joka omien tutkimusteni ja muiden ennakkovaroitusten mukaisesti oli kapea ja jossain määrin epämiellyttävä. Tien reunassa ei mäkisissä kohdin ollut reunaviivan toisella puolen kuin 5-10 cm kaistale asfalttia ja polkea sai todellakin kieli keskellä suuta.

Perjantaina oli yhä huomattavasti liikennettä, etenkin rekkoja, joiden taakse kapealla ja mutkaisella tiellä kertyneet henkilöautot tuntuivat kaikkein vaarallisimmilta. Ne eivät havainneet rekan perässä roikkuessaan pyöräilijää ja eivät näin myöskään osanneet hakea etäisyyttä. Sanoisinkin yleistäen, että ammattiautoilijat olivat kaikkein kohteliampia ja katumaasturien kuljettajat kaikkein välinpitämättömimpiä minua kohtaan. Mennen ja tullen vain kaksi rekkaa ajoi läheltä, kun tilaa ei vain ollut, toinen suomalainen, toinen venäläinen. Olin kuitenkin varautunut tähän, ja kapeassa metsätierännissä autot kuuli aina hyvin etukäteen, jolloin saattoi painautua alas tangolla ja keskittyä pysymään omalla linjalla.

Menomatka sujui ilman hidasteita n. 35 km/h tienoille, minkä jälkeen tuli ensimmäinen, lähinnä harjoittelun luonteesta johtuva pienoisjäätäminen. Pääsin kuitenkin tasaista tahtia taukopaikalleni, 48 km kohdalla sijainneelle Pyhältön Salelle. Täällä minua odotti vedenostokäynnin jälkeen paparazziyllätys, kun kauppareissullaan eksynyt huoltoauto yhytti minut tankkaamasta.

Lähdin tauon jälkeen turhankin kovaa hyökkäämään etapin mäkisimmälle, mutkaisimmalle ja muutenkin synkeimmälle metsätaipaleelle. Välillä 48-60 km laskin arviolta menneeni noin 24 km/h vauhtia, mikä jäi varmasti reissun huipuksi vähintään 5 km matkalla ja oli tällaiseen matka-ajoon aivan liikaa. Päästyäni Etelä-Karjalan puolelle (välissä oli tällöin pätkä Kouvolaa), pidin lyhyen tauon maakuntarajalla ja jatkoin auringon laskiessa hiljalleen selkäni taakse. Tieosuudelle 60-70 km sattuivat reitin suurimmat mäet ja huomasin olevani varsin väsynyt.

Tuplasin heti energiansaantini, mikä oli helppoa energiageelien avulla. Näin saavuin 70 km merkille jotakuinkin aikataulussa, joskin nopeus oli selvästi laskenut n. 18 km/h tienoille. Saavuin näin pitkän alamäen myötä merkille ja hyppäsin Luumäen eteläpuolella hetkeksi satulasta. Olin selvästi saanut lisävoimia siitä ajatuksesta, että kohta saapuisin 6-tielle ja pian matkani päähän.

Jäljellä oli paperilla naurettava 18,5 km matka. Seuraava kymppi oli kuitenkin yhtä tervan juontia. Tasaisesti harjulle nouseva 26-tie antoi paikalliselle pikkutielle, joka oli liikenteen suhteen optimaalinen, mutta maastoltaan yhtä mäkeä, suuntaan ja toiseen. Tien 3841 risteyksen ST1:n kohdalla iski epäusko, sillä tiesin edessäni olevan reitin vaarallisin osuus 6-tien reunaa pitkin. Ensimmäistä kertaa menomatkalla mp3-soittimeni pelasti minut. Sonny Crockettin teeman alkaessa pumpata korvissani totesin itsekseni: hän ei anna periksi , enkä anna minäkään.

Tunne vahvistui, kun alitin maantien ja havaitsin Google Streetview:n tiedot pahasti vanhentuneiksi. 6-tien pohjoispuolella oli juuri tänä kesänä tehty kevyenliikenteen väylä täydellisine asfaltteineen. Kun seuraavaksi retkeni teemabiisi Ride the Wild Wind pärähti käyntiin tiesin pääseväni perille. Jalat olivat kuitenkin jo kovasti hapoilla ja istuminen tuntui koko ajan vaikeammalta ja vaikeammalta. Muutama pitkä mäki tällä pätkällä kohti Risulahtea piti vetää irti satulasta ja täysin hapoille asti, mutta menin taas vauhdilla ja pääsin vimeiseen mutkaan ja kohti maaliani.

Saavuttuani hiekkatielle tiesin viimeisen kilometrin koittaneen. Tie oli kuitenkin todella paha kovaksi pumpatuille renkailleni ja viimeisessä mäessä ketju hyppäsi etukiekolta sisään. Katsoin kelloa, ja tajusin olevani lähellä tasan viiden tunnin mittaa. Äkkiä satulasta ja adrenaliinin avulla ketju takaisin ja ylämäkeen. Kun laskin alas viimeistä oikealle kaartuvaa mutkaa tiesin saavuttaneen haamuajan.

--

Palautuminen oli syytä aloittaa heti. Jatkoin tankkausta ja vedin proteiinipitoisia tuotteita heti, vaikka viimeiset kilometrit olivat suorastaan oksettaneet minua. Pulahdin melkein heti järveen saadakseni lihakset viilennettyä, ja tämän jälkeen laitoin kylmägeeliä polviin. Näin sain pahimmat hitit pois heti alkuunsa. Aloitin myös energiavarantojen täyttämisen, sillä paluu koittaisi pikemmin kuin luulinkaan.

Sunnuntain paluu alkoi kellon lyödessä kolme. Läpi illan tuuli puski minua vastaan lounaasta ollen siis sivuvastainen tai suoraan päin. Metsässä tämä ei haitannut mutta Pyhältön eteläpuolella peltoaukeilla tuuli söi tehoja huomattavasti. Alku oli kankea ja päädyin pitämään useampia lyhyitä taukoja, joskin taukojen kokonaispituus pysyi perjantain mitassa suurin piirtein.

Minulta meni tunti ensimmäiseen 18,5 kilometriin, eli perjantain 70 km merkille. Tämän jälkeen synkkä metsätaival oli vastakkaiseen suuntaan huomattavasti helpompi. Siinä missä perjantaina oli tuntunut siltä, että vietän kaiken aikani ylämäissä, nyt fiilis oli paljon tasaisempi ja pitkät alamäet siivittivät minut hyvään vauhtiin. Ajoin seuraavat 10 km 20 km/h vauhtia ja saavuin lähes aikataulun mukaisesti Pyhältöön. Pidin vähän lyhyemmän tauon ja laitoin kylmägeeliä polviin ja sääriin, jotka olivat alkaneet ilmoitella itsestään matkan aikana.

Matka täältä Haminaan ja Helsingintien risteykseen n. 25 km oli varsin huomaamaton. En sipannut yhtä pahasti kuin tullessa, mutta pikku hiljaa vauhti alkoi hiipua. Kova tuuli teki pariin otteeseen pitemmistä ylämäistä yhtä tuskaa ja jouduin hetkittäin nousemaan satulasta tangolle.Olinkin näin 26-tien päätyttyä Haminan palokunnan nurkalla n. 3 minuuttia aikataulusta jäljessä.

Ikiaikaisten sukumaiden läpi pyyhältäessäni tuntui varsin hyvältä, mutta sitten saavuin Saksalaan. Olin taas ottanut kiihdytetyn energiatankkauksen käyttöön, mutta nyt alkoi tuntua siltä, että yksikin geelisiemaus tai patukan pala ja mies on tien sivussa kontallaan. Noustessani pitkää mäkeä Ristinkalliolle tehoni tipahtivat. Seinä nousi pystyyn.

Himmailin alas Otsolaan ja saapuessani 10 km merkille Karhulan itäpuolelle olin aivan piipussa. Olin selvästi 10 minuuttia aikataulusta jäljessä ja hyydyttelin Helilän läpi Korkeakosken haaralle. Bruce Springsteen kuiskali korvaani:

You can call me Joe
Buy me a drink and shake my hand
You want courage
I'll show you courage you can understand
Pearl and silver
Restin' on my night table
It's just me Lord, pray I'm able

Darlin' with this kiss
Say you understand
I am the nothing man
I am the nothing man

Olin lopussa. Mutta pomo ei ollut sanonut viimeistä sanaansa. Yhdeksästä sadasta seitsemästäkymmenestä viidestä kappaleesta koneeni päätti arpoa seuraavaksi laulun Lonesome Day:

Better ask questions before you shoot
Deceit and betrayals bitter fruit
It's hard to swallow, come time to pay
That taste on your tongue don't easily slip away

Let kingdom come I'm gonna find my way
Through this lonesome day

Sain uutta virtaa ja pistin suuremman välityksen silmään, oli aika taistella, yksin kohti kotia. Näin pääsin Kyminlinnaan asti. Täällä tuuli yhytti minut uudestaan, eikä edes brutaalista death metallista ollut minua siivittämään. Laskin hitaasti, jalat löysinä ja etureidet tulessa kohti Langinkosken haaraa ja Sutelaa. Ajattelin, että tämäkö oli viimeinen hurraani. Kello kävi vähiin ja tiesin nyt, etten ehtisi itselleni perjantaina asettamaan viiden tunnin aikarajaan.

Kavutessani kohti Pirosenvuorta kello löi kahdeksan, se oli siinä. Tällä hetkellä Dance on the Graves (lil'siztah') hyökkäsi kuulokkeisiini. Ei ei se tässä ole ajattelin. En ehkä päässyt haamuaikaan, mutta ilman loppukiriä en luovuttaisi. Isompaa välitystä vaan alle ja jalat pyörimään.

Viimeiset kaksi kilometriä tulin kovempaa, kuin ikinä ennen. Vedin tasaisella pyöräni toiseksi suurimmalla välityksellä hurjaa haipakkaa. Paha olo, poltto jaloissa, tärinä käsissä ja kyyneleet silmissä - mikään ei minua estänyt, sillä korvissani soi vain:

Shout, shout, let it all out
These are the things I can do without
So come on, I'm talking to you
So come on.

Tuulispään lailla saavuin kotipihaan ja heittäydyin nurmelle makamaan. Sydän takoi rinnassa ja hengitys rahisi, mutta minä olin perillä.