Keikka-arvostelu: Deep Purple Kotkan kantasatamassa 17. heinäkuuta 2009

Kotkan meripäivillä oli viime vuonna Scorpions. Tänä vuonna paikalle saapui ainoa ja oikea Deep Purple! Tätähän piti mennä tietenkin todistamaan oikein joukolla.

Aloitin tosin fiilistelyn jo päivällä: avasin tuuletusikkunan työhuoneestani ja kuuntelin sound checkiä. Pian kävi ilmeiseksi, että äänet olivat vain ja ainoastaan pääbändin käytössä, sillä ketään muuta kuin Purplen poikien instrumenttejä ei kuulunut.

Keikka oli myös oikein huolella ansoitettu. Ovet aukesivat kello 17.00, mutta ensimmäinen lämppäri aloitti vasta yhdeksän tienoilla. Kalja (lappari tai fosters), lonkero (0,33) ja siideri 6 €. Purplen aloitusaika 23.20!

Me menimme paikalle noin 22.00 ja ehdimme ihan hyvin fiilistellä Melrosen. Lopettivat kohtuulliseen Rich Little Bitchiin, joten sain mitä halusin.

-

Deep Purple on viime vuosina kokenut muutoksia. Edellisen kerran näin bändin 90-luvun lopussa Helsingin jäähallissa. Tuolloin remmissä oli jo yksi suosikkikitaristeistani, Steve Morse. Vaikka takana olikin kova Purpendicular-levy , oli Morsen oli yhtyeessä vielä jotenkin epämääräistä. No ei enää! Koko ilta nimittäin rakentui Kotkan yössä hänen ja toisen vaihdokkaan, Don Aireyn yhteistyölle. Ja tätähän Deep Purple on aina parhaimmillaan ollut: kiipparien ja kitaran kilpasoittoa ja yhteistyötä.

Niin, Airey, hän muuten on soittanut mm. seuraavilla levyillä:

• Black Sabbath: Never Say Die!
• Gary Moore: Back on the Streets, Corridors of Power, Still Got the Blues
  
• Rainbow: Down to Earth, Difficult to Cure
  
• Michael Schenker Group: sama
• Ozzy Osbourne: Blizzard of Ozz, Bark at the Moon
  
• Whitesnake: sama (Like a homo!)
• Judas Priest: Painkiller

Toisin sanoen kyseessä on hard rockin ja heavyn todellinen työmies. Ja tätä Airey myös toi mukanaan. Vanhat biisit soitettiin just, eikä melkein, mutta semmoisella innolla, joka myös tarttuu.

Veljeni Simo arvasi oikein avausraidan, legendaarisen Highway Starin. siitä propsit! Alkuun mahtui vähän vähemmän tunnettakin matskua, mutta myös kolmantena Strange Kind of Woman, joka todella alkoi nostattaa jotakuinkin täyden hallin yleisöä hurmaa kohti.

Fireballin ja Morsen soolon jälkeen tapahtui sitten se, jota en edes toiveissani uskaltanut odottaa. Deep Purple soitti ehkä hienoimman Morsen vuosien kappaleen, Sometimes I Feel Like Screaming. Tämä kitaristin virtuositeetin näytös keinotekoisine harmonioineen ei ehkä ollut illan kovin yleisön huudattaja, mutta minut se sai täysin vakuuttuneeksi. Siitäkin huolimatta, että Ian Gillan näytti illan läpi lähinnä isältäni, eli vanhalta mieheltä, verkkareissaan, kyyristyen aina korkeisiin ääniin mikkinsä ylle ja köpötellen kuin kuntoutuksessa oleva vanhus.

Mutta vielä parempaa oli luvassa. Muutaman instrumentaalin, aina yhtä hienon Wring That Neckinkin, jälkeen bändi veti todellisen yllärin. Vuoden 1993 The Battle Rages On jäi viimeiseksi Blackmoren paluun jälkeiseksi levyksi, eikä siltä ole mitään oikeastaan kuultukaan. Minä olen kuitenkin levystä pitänyt ja näinpä oli todella uskomatonta, että bändi vetäisi nimibiisin naftaliinista, ja se toimi todella hyvin. Taas kerran valtaosa yleisöstä ei ollut ihan langalla, toisin kuin keikoilta tutussa Perfect Strangersissa, mutta kyllä muutama meistä meni ihan banaaneiksi.

Tämän jälkeen olikin sitten hra Aireyn soolon vuoro. Don veti puhtaasti klassisella tyylillä. Kaikki neljä hammondia, syntsaa ja kiipparia vaan vinkuivat, kun klassinen kappale toisensa jälkeen sai todella Purplemaisen käsittelyn. Sokeriksi pohjalle mies oli kuitenkin varannut suomalaisittain erinomaisen vedon - Finlandian.

Tietenkin se upposi yleisöön, mutta täytyy sanoa, ettei tämä johtunut pelkästään valinnasta. Airey nimittäin loihti vintagesaundeilla eläväisen ja toimivan tulkinnan, jossa oli luonnetta ja uskallusta. Juuri näin pitäisi vanhaa musiikkia käyttääkin: uudella tavalla, erilaisissa yhteyksissä.

Varsinaisen setin loppuun kuultiin sitten ne arvattavat kaksi Machine Headin klassikkoa: Space Trucking ja Smoke on the Water. Ja yleisö sekosi täydellisesti. Niin täydellisesti, että tästä kokeneesta porukasta saatiin kunnon messu aikaiseksi ja yhtye takaisin lavalle.

Encore koostui todella pitkästä jammailusta versiosta vanhasta lainaklassikosta. Kyseessä on tietenkin Hush. Tässä vaiheessa kaikki vanhatkin nuortuivat kertsin rallatukseen, mutta ei siinä vielä kaikki! Finaalin huipensi, kuten muuan vanhempi herrasmies niin kauniisti meille osuvasti lausui, Black Night.

Deep Purple on henkilöstövaihdoksistaan ja lukuisista vuosistaan huolimatta rautaisessa vedossa. Tämä oli eittämättä yksi parhaista keikoista, joita olen pitkään aikaan nähnyt, ja olen nähnyt muutamia vallan mainioita. On todella ilo todeta, että noin ne vanhatkin jaksavat ottaa homman tosissaan joka kerta, ja aina kun on tarvis. Erinomaista.

Koko settilista täältä.