Sitten oli tietenkin ensimmäinen sähkikseni. Isoveljeni, ja yhden idolini, Simon opastuksella joskus 1994 tienoilla ostettu hyvän vanhemman burgundin värinen japsi-stratoni, jonka avulla minustakin tuli oikein hevari. Olin tosin vielä tuolloin niin kiinni Jimi Hendrixissä ja Ritchie Blackmoressa (enkä silloinkaan pitänyt Les Pauleista), että soittamani musiikin tarpeista riippumatta oli pakko saada Stratocaster-kitara. Noh niitä se Wallin Hassekin yhä käyttää.
Myin stratoni ystävälleni, kun en sitä enää katsonut tarvitsevani. Ei ehkä ollut paras päiväni, mutta joskus on ihan hyvä putsata pöytää.
Joskus vuosituhannen taitteessa oli sitten aika päivittää settiä. Tuolloin kävin jo töissä, ja saatoin laittaa ihan oikeasti rahaa kitaraan. Näinpä päädyin radikaaleimpaan musiikilliseen ratkaisuuni, joka eittämättä on määrittänyt kaikkea sen jälkeen tekemääni: ostin seitsemänkielisen kitaran. En varsinaisesti popitellut Kornia kovinkaan paljon, mutta jostain kumman syystä baritoni b-kielen murinassa oli jotain tuttua ja turvallista. Sellainen piti vaan olla, vaikka aiheutinkin basistillemme (joka ei edelleenkään suostu soittamaan viisikielistä bassoa!) näin jatkuvaa päänvaivaa viritysten suhteen.
Toinen sähkökitarani oli näin Ibanezin musta RG7620, se perusjamppaversio firman todellisesta johtotähdestä, Universesta. Omassani taisi vielä olla DiMarzion mikit (malli siis tyyliin 2000), mutta mitkä olivatkaan, en niistä oppinut koskaan pitämään. Kitara oli nimittäin tähdätty Kornelius Kukko -wannabeille, eikä siitä saanut hyvää saundia kirveelläkään. Lo pro edge -tremolo nyt oli kuitenkin vallan mainio, ja Wizard -kaula samoiten.
Joskus vuoden 2002 tienoilla teinkin siis ainoan oikean ratkaisun, ja teetätin Suomen parhaassa soitinliikkeessä, Kitarapajalla, elektroniikkaremontin ibaani. Kaulaan laitettiin Seymour Duncanin 59 humppari ja tallaan Invader, vola ja tone säädettiin myös siten, että sain 59:n puolitettua ja tarvittaessa kokonnaan hiljennettyä Tom Morello -maisen geittailun tarpeisiin.
Viimeiset vuodet iba onkin ollut pääkitarani studiossa ja keikoilla. Kovan kulutuksen myötä se tosin pääsi varsin huonoon kuntoon (sivupolkuna todettakoon, että ainakin kertaalleen olen keikalla Voodoo Chilen aikana heiluttanut kitaraa yhdellä kädellä kammesta ilman tukea, sillä se on ROCK! Keikka oli muuten tämä:).
Pienenä mainoksena muuten: jos tarvitsette ihan sairaan hyvää kuvaajaa, ottakaa Heikkiin yhteyttä, hän hoitaa homman kuin homman. Heikki on ainoa kuvaaja, joka on saanut minut näyttämään tyylikkäältä kuvassa!
No niin, eli iba oli päässyt huonoon happeen, joten vein sen takaisin lekurille kitarapajaan, missä keppi sai monenmoista hoitoa tässä kevättalvella ja voi taas vallan hyvin.
Dead Moonin fanitukseni hyppäsi myös pari vuotta sitten uudelle tasolle, kun päätin poistaa kaupasta DeArmondin mustan Sevenstar-kitaran. Bändin kitaristi-laulaja Fred Cole on tietenkin tunnettu käyttämästään GUildin Jet Star -kitarasta suoraan 1960-luvulta. Tämän kitaran kanssa ollaan siis todellisessa "lore obscuressa". Sevenstarini oli halpa, ja päätin tehdä siitä työhalkoni, jolla voisi ilman jännitystä harjoitella elektroniikkasekoilua. Olen aimmen blogissani kirjoittanut tästä projektista, joten ei siitä sen enempää.
Kuluvan vuoden alussa mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä se kaamiva tunne, että ehkä nykyiset kitarani eivät kuitenkaan riittäisi. Halusin jotain vähän vihaisempaa; mielellään aktiivimikeillä ryyditettynä. Olin jo aiemmin miettinyt aktiivien hankkimista, mutta syystä jos toisesta tämä oli aina jäänyt tekemättä. Samalla olin todennut tarvitsevani toisen hyvän ja luotettavan kammellisen kepin keikkoja varten (en oikeasti mutta kuitenkin ;)).
Näinpä lähdin taas metsästämään.
Ensin mietin erinäisiä vaihtoehtoja moneltakin valmistajalta. Ibanezin vähääkään kelpuutettavat kepit jouduin hylkäämään yksistään siitä syystä, että jokaisessa muuten kelpuuttamassani kepissä (olivat myös vallan hyviä) oli DiMarziot alla, ja tiedän nyt jo ihan hyvin, ettei kyseinen lafka ole tehnyt yhtään minulle sopivaa kuparikelaa. Kun tämä tarkoittaa 7-kielisessä kitarassa vähintään 300 euron remonttia noin suoraan, ei kannata lähteä +1200 euron keppiä hankkimaan, hinta-laatu -suhde ei vain ole näissä kohdallaan.
Mietin tylyn näköistä Dimebag Darrell Razorback 7:aa, ja olisin kitaran varmaan ostanutkin, mutta täydellinen idiotismi esti hankinnan. Omista ja paikallisen, laadukkaan, musiikkiliikkeen parhaista yrityksistä huolimatta tätä kitaraa ei Suomeen saato. Nähtävästi se olisi pitänyt tilata suoraan tehtaalta ja tähän maahantuoja ei sitten näköjään kyennyt. Jotain uskomattoman arkaaista tässä kitarabisneksessä on vieläkin. En sitten myöskään halunnut tilata kitaraa Thomannilta, sillä soittimen takuun kanssa en lähde leikkimään.
No kun sitten juttelin edellä mainitun liikkeen herrojen kanssa, nousi esiin uusi haastaja, Schecterin C-7 Hellraiser FR. Niille, jotka eivät asiaa tunne, todettakoon Schecterin olevan osa samaa konsernia kuin ESP. Toisin sanoen kyseessä ovat jotakuinkin saman lafkan vähän eri linjan laitteet, ja omlemmat ovat tunnettuja nykyisin vallan hyvästä hinta-laatu -suhteesta.
C-7 Hellraiser on tummanpunaisen puun läpikuultava (kauppanimi värille on black cherry) perustyylikäs hevikeppi. Kepittäjille todettakoon, että siinä on seuraavat: Original Floyd Rose 7, Grover tuners, EMG 707-TW mikit (humppari ja single coil samassa), täysin muotoiltu kaula ylimmille nauhoille asti (joita on tietenkin 24). Ehkä se oli vanhan stratoni väri (olen oikeasti unelmoinut jo kohtuullisen pitkään tämän värisestä kepistä), ehkä se oli tilanteeseeni täydellisesti soveltuva tekniikka (aktiivimikit), tai ehkä älyttömän hyvä hinta (pro kitarakassin kanssa alle 1300 €), mutta tilasin kitaran jotakuinkin samalta seisomalta. Mikä parasta, tämän kepin maahantuoja saattoi myydä asenteella "tulee ja pian", sillä yksi C-7 oli jo matkalla Suomeen, ja nyt se sitten ohjattiin Eagleen.
Nyt olen taas onnellinen:
(kuva Aaro Sahari)Lisää kuvia verkkoalbumissani!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti