Nyt se on virallista. Rammstein on metallin Rolling Stones. Keikat myyvät vaikka uudet levyt ovat todellakin, mitä ovat, siis turhia. Fanit odottavat klasareita ja hyvää showta, ja rahaa sellaisen tekemiseen todellakin on. Seuraavista kuvista voi vain laskea bändin eeppistä lavasettiä, johon kuului mm. yhteensä 13 liikuteltavaa valolavettia lavan yllä (3 ristiä, neljä pyäreätä spottia, viisi laatikkoa ja eeppinen roottori), hydraulinen apulava sekä sille johtava nostettava silta.
Valoa metallikansalle!
Settilista löytyy Wikipediasta.
Luvassa oli potpurri vanhoilta albumeilta Herzeleidilta alkaen. Selkeä paino oli asetettu Mutter-albumille, jolta kuultiin kokonaiset kuusi laulua. Omalta suosikiltani, Sehnsuchtilta kuultiin neljä takuuvarmaa klassikkoa: nimibiisi, kulunut mutta edelleen toimiva Du Hast, kaikkien onneksi settiin palannut Bück Dich, sekä Engel. Useammalle vanhalle biisille olisi ollut tilaakin, mutta yllättävästi näytti siltä, että yleisössä on tapahtunut sukupolvenvaihdos sitten Nordensköldinkadun päivien. Yleisö oli nimittäin varsin jäässä ja pihalla kuin lumiukot kun sänkyjä poltettiin keikan alkumetreillä. Tätä vastoin seuraavana vedetty Reise, reisen taskunlämmin Keine Lust, sai reihakkaan vastaanoton.
Äitiä aneltiin epävireisesti, ja kitarateknikolle tuli sanomista...
Kun kyseessä oli ns. best of -vetäisy, oli liveshow kasattu sekin samalla idealla. Vuosien varrella tutuksi tulleet jipot ja propit oli kaivettu naftaliinista ja jokainen kappale oli oma pieni esityksensä. Alussa paukkuja tietenkin säästeltiin, mutta Mutterin myötä vauhti alkoi kiihtyä, joskin Landersin (vai oliko se Kruspen) kitara oli jäänyt väärään vireeseen. Tulta ja räjähdyksiä ei säästelty ja vanhan keikkakonkarin silmäkulma saatiin viimeistään Du Hastin räjähdyksillä kostumaan.
Koska esitykseen kuului paljon varsin vaarallisia ja tarkkaa ajoitusta vaativia temppuja (Flake mm. pakeni Mein Teilin lopussa katosta sinkoilevia raketteja), oli esitys selvästi tiukasti käsikirjoitettu ja preussilaisella tarkkuudella toteutettu. Ilmoitettu aloitusaika oli klo 21.00 ja esitys alkoi MIKESin mukaan synkroamani kellon perusteella klo 21.00. Samoin lopetus tapahtui minuutilleen yhdeltätoista.
Tulta munille!
Kuten asiaan kuuluu liekkien kuumotus kantoi pitkälle miksauspöydän tasalle, missä olimme varanneet lämppäribändi Deathstarsin lopetellessa settiään aivan legendaariset paikat. Rammstein nimittäin saapui keikalle styyrpuurin puolelta (lavan ollessa keulassa tietenkin) pääkatsomon yläovelta marssien Ollie Riedelin johtamana. Miehellä oli soihtu ja hänen takanaan toiset kantoivat Suomen ja Rammsteinin lippuja. Yrityksen puutteesta ei siis herroja voi syyttää. Me taas olimme metrin päässä tästä kunniakujasta.
Syy poikkeukselliseen saapumisreittiin, oli hydraulinen minilava miksauspöydän edessä. Bändi eteni aluksi tältä päälavalle, mutta palasi vetämään setin ehkä odotetuimman osan pienelle lavalle. Tätä ennen oli kuitenkin vuorossa perinteinen Flaken yleisöpurjehdus. Kuten vanhemmat fanit varmasti muistavat, suomalaiset tössivät tämän täydellisesti jäähallilla noin vuosikymmen sitten. Tuolloin Flake joutui taistelemaan tiensä veneen kaaduttua takaisin lavalle. Nyt pieni kumivene oli vaihtunut busteriin, ja homma oli yleisöllekin tuttua. Valitettavasti purjehduksen taustanauhana oli mitäänsanomaton Haifisch – ei Seemann nyt mikään hyvä laulu ole, mutta kuitenkin.
Muutenkin bändi oli kehitellyt vanhoihin klassikoihin lisäkikkoja Metallican hengessä. Lisätauot, -nostatukset ja loppujamit toivat henkeä monesti kuultuihin kappaleisiin ja loivat rentoutta, joka miesten puskiessa kohti viittäkymppiä (Lindemann on 49-vuotias) on jo ihan sopivaakin.
Ysäriteknoa djnä Richard Z. Kruspe (tyylisuuntana Prodigy).
Haikalan jälkeen tarvittiin pieni säätötauko, jotta pikkulavan spektaakkeli saatiin käyntiin. Muiden vielä soittaessa haikalaa, Kruspe syöksähti taasen editsemme, veti hetken henkeä (ja tupakkaa) miksauspöydän takana ja kapusi lavalle Ableton Liven kimppuun (minun tulkintani). Luvassa oli remix-versio seuraavaksi soitettavasta liveklassikosta, Bück Dich. Kyllä, Lindemannin ja Lorenzin "herkkä" rakkaudenosoitus oli taas setissä ja tällä kertaa aniksenmakuinen rakkaudenmehu valui miksauskopin ympäristöön kirurgisella tarkkuudella välttäen kalliit laitteistot.
Keikan alussa ääni oli ollut varsin puuroista. Kitarat olivat varsin epämääräisiä, mikä ei niinkään häirinnyt (edes minua), mutta aivan kirkkaasti ylimiksattu kireän virvelin yläkalvo sitä vastoin kalvoi mieltä huolella. Keskilavalla bändi taas joutui ison areenan suurimman ongelman kanssa tekemisiin. Jotta kaikki kuulisivat kaiken synkassa, on yleisölle välitettyä signaalia vaihtelevasti viivytettävä. Miksauskopin tasalla viive on jo merkittävä (rytmimusiikista kun on kyse). Tämän takia Cristoph Schneider käytti tällä lavalla kirkkaan keltaisia peltor-mallisia kuulokkeita. Olin kuitenkin niin lähellä rumpusettiä, että kuulin hihatin myös akustisesti, mikä ei ehkä ollut niin miellyttävää, joskin sitäkin opettavaisempaa!
Avaruuslaiva nousee.
Miesten välinen rakkaus ei jäänyt yhteen lauluun, vaan heti perään vedettiin Mann Gegen Mann. Tämän jälkeen oli illan virallisen hitaan aika. Avaruuslaivan kohotessa taivaisiin usvan ja valokeilojen keskeltä Ohne Dich herkisti yleisön ja bändin. Tähän loppui ns. varsinainen setti.
Kiitos ja kumarrus.
Rammstein on kuitenkin toisessakin suhteessa hevin Rollarit (tai Spinal Tap miten sen nyt haluaa nähdä), sillä encoreja oli tälläkin keikalla ns. kerta kiellon päälle. Pikkalavan setin perään kumarrettiin ja kiiteltiin, ja siirryttiin pakolliselle tauolle. Ns. Encore-osan (tämä on nykyään puhdas vitsi, mutta minkäs teet) aloitti kuitenkin yllätys:
Apocalyptica säestää Rammsteinia – vain Helsingissä (kai?).
Sydämen paloa herkistämään lavalle patsastelivat Apocalyptican sellistit. Homma pysyi kasassa myös äänimaiseman osalta, mikä ei oikeasti oli helppo homma. Kotiyleisö meni tietenkin banaaniksi, sen verran helppoja me suomalaiset olemme. Tämän jälkeen illan toiseksi älyttömin proppi esiteltiin:
Amerikka tarkoittaa isoa suihkumoottoria.
Syksykierteen äänin suuri suihkumoottori vedettiin katosta esiin. Oli American aika. Till Lindemann on onneksi tajunnut jättää laulusta C-osan kauhean paatoksen laulamatta. Ironia on sen verran selvää, että imlan sitä laulu on jotenkin siedettävä. Ich Willin paikka encoressa on sitten vähemmän selvä, mutta menköön, sillä olihan seuraavaksi luvassa aina sykähdyttävä Engel. Tillin eeppiset säihkyvät enkelinsiivet syöksivät tulta ja ilta oli pulkassa...
...vai oliko:
Tillin "lelu" tägää eturivin.
Ainoa syy lopettaa keikka Pussy-kappaleella lienee yllä kuvattu härpäke. Peniksen muotoinen vaahtotykki kulki pitkin päälavan reunaa kiskoilla Lindemannin ratsastaessa sillä leveässä haara-asennossa. Yleisö ei biisille lämmennyt ja keikan olisi voinut lopettaa niin paljon paremminkin. No herra tekee kuten haluaa...
Mitään uutta ei tällä kertueella kuultu, eikä varmaan yllätyksiä ole lähivuosina muutenkaan Rammsteinin puolelta luvassa. Yhtye on ehtinyt siihen kypsään ikään, missä takana on loistava tulevaisuus (siis musiikillisesti). Bändi ja road crew vetävät kuitenkin niin 101 varmaa heviteatteria, ettei vastaavaa ole nähty sitten Rocky Horror Picture Shown. Tätä varten paikalla oltiin, eikä petytty. Rammstein on edelleen aivan ensiluokkainen liveyhtye!
Kaikki kuvat Aaro Sahari 2012. Loput kuvat täällä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti