Spotifyn kanssa on markkinointimielessä kehitetty yhteispohjoismainen kuuntelukilpailukin. Norjahan tämän tulee viemään, mutta kannattaa silti käydä levy kuuntelemassa. Eli eikun asiaan:
1. Silver Moon
Hitaan pumppaavalla teknojumituksella lähdetään liikkeelle. Myönnettäköön heti alkuun, että näiden jäbien lauluäänet ovat vahvasti tottumuksen myötä nautittavien puolella. Niin nytkin. Vokoderit ja syntetisaattorit hallitsevat äänimaisemaa ja virveli pumppaa äänimaisemaa raivokkaasti. Nimibiisin hidas nytkytys jättää kuitenkin toivomisen varaa, etenkin avausraitana.
2. City Boy
Ensimmäinen sinkkubiisi kertoo teollisuuskaupungin poikien halusta yksinkertaisempaan elämään. Brutaalin kuivat biitit ja synat sopivat maisemaan. Jotenkin mieleen tulee hetkellisesti kasariklassikko Small Town Boy. Kertosäe onkin sitten odotettua Donkeyboyta osuva ja koukuttavan yksinkertainen. 4/4 basari on kyllä aika brutaalin potkiva näin kuivassa ääniavaruudessa. Kuulaat laulut kohottavat väliosan breikin myötä tunnelmana ja kellon tarkkuudella lisäsynat nostavat henkistä tempoa viimeiseen kertsiin. Silti biisi jää jotenkin ulkokohtaisen analyyttiseksi yritelmäksi. Laulun äänenkorkeuden korjailu on myös kovassa käytössä, kuten tähän aikaan kuuluu, ja sekin vähän tässä kappaleessa rassaa.
3. Drive
Kyllä on biitti käännetty kovalle taas. Brutaali liidisyna on silti voittaja ja kertsi toimii kuin väärä kruunu systembolagetissa. Tähän biisiin rento tempo sopii, koska nyt laululle ja kikoille on tilaa. Silti äänimaiseman syntsavoittoisuus yllättää. Edellisellä levyllä kitarat olivat kauniisti mukana paketissa ja siihen ainakin minä ihastuin. Silti perusvarma suoritus.
4. Get Up
Laulun muokkaus on taas ilmiselvää, mutta konemaisen kuulaan taustan päällä se ei niin pahasti häiritse. Konemusa toimii konelaulun kanssa. Nyt onkin sitten ohjelmoitu äänimaisemaan kaikkea kivaa ja laululoopeista kasattu peruskoukku on juurikin erinomainen. Biittien half-time-tunnelma antaa tilaa muille elementeille, joten synat vievät laulua. Pidän erityisesti 2:40 iskevien basarien modulaatiosta – hieno pikkukikka ennen kertsiä!
5. Out of Control
Sitten päästään biisin ensimmäiseen hittiin! Humoristinen kone-Barry on tietenkin vallattoman naurettava, mutta Cato Sundberg omistaa säkeistön ja kertsissä Linnea Dale päästetään irti ja heti homma nousee aivan uudelle tasolle. Meininki on kuumaa kuin Berliinin diskoissa 1982, eikä säkeistöihin tuhlata liikaa aikaa, vaan taotaan rautaa kun se on hehkuvan valkoinen:
I see those jeans getting out of controlSiis ei mitään järkeä. Kuten ei pidäkään!
I been so many places you won't see
I'm kind of shure that you won't be shy
(Guitar solo!)
6. No More Movies
Levyn ensimmäisen rakkauslaulun aika. Silti tämä ei ole slovari, koska hitaille ei nyt ole aikaa, ei enää leffoja vaan toimintaa! Nyt saadaan jo kitarat mukaan meniinkiin ja muutenkin tämä kappale on lähempänä ensimmäisen plätän tunnelmaa. Ksaritomifillikin on saatu feikkitaukoon, kuten säännöissä sanotaan. Kun biisi ei ole pituudella pilattu, ei turhia säkeistöjä tarvitse jumittaa. Kertsiä kertsin perään ja kunnialla loppuun vaan.
7. Pull of the Eye
Linnea Dale on taas puikoissa ja nyt käsissä on todella tiukka hitti. Biisissä, kuten ei sen nimessäkään, ole mitään järkeä, mutta väliäkö hällä, kun kertsi iskee sydänalaan kuin Bangles ja korvaan kuin Teredo Navalis! Tämän takia Donkeyboyta kuunnellaan.
8. On Fire
Jäbä on ollut tulessa hiljattain, mutta sä snaijaat miten se seivataan! Vaikkei tämä yllä parin edellisen hitin tasolle iskevyydessä, on laulu silti takuuvarmaa laulatuskamaa. Formaatti pysyy kasassa 100 %, eikä hyväksi havaitusta kaavasta poiketa sekuntiakaan. Ehkä tämä näin kasi- (ei kasari)raidan kohdalla alkaa jo vähän puuduttaa...
9. All Up to You
...joten eiköhän kaiveta akkari laukusta ja pistetä balladiksi!
10. Darkest Night
Näin saadaan tilaa seuraavalle diskopumpulle. Pärisevä bassosyna ja täsmäharmoniat muistuttavat viimeaikaisista poppivedoista, ja onkin ilmeistä, miksi tämä laulu on levyn jälkimmäisellä puoliskolla. Silti monelle bändille tämä olisi se sinkku eikä filleriä levyn lopussa.
11. We Can Be Friends
Iso biitti palaa, mutta onneksi tasaiseen jumputukseen on kaivettu taukoja ääniefekteillä. Riffit ovat taas perusvarmoja ja Kent Sundbergin falsetti lyömätön. Tässä vaiheessa kappaleen rakenne on sitten jo suorastaan humoristista, sillä niin kellon tarkkuudella isketään rummut kiinni ja ambientkasvatus ennen vikaa kertsiä. Voi pojat.
12. Stay
Sitten reflektoidaan koettua, näin muuten myös edellisellä levyllä. Diskojumppa toimii kuitenkin mallikkaasti, eikä pänni edes paljoa. Taktisesti paljastetut kitaraiskut tuovat hauskan INXSmäisyyden mukaan toiseen säkeistöön, vaikka ehkä turhaan... sillä arvatkaapa mitä tapahtuu toisen kertsin jälkeen? Mitä, ai että ambientväliosa. No joo, mutta tällä kertaa halftime-rummuilla ja tuplakestolla. Joo, minäkin yllätyin niin pal kauhiast!
Sen pituinen se, laulu kaunis, lyhyesti läpi vedetty. Saa painaa toistoa...
Donkkabonkkareiden tokalla levyllä on 12 raitaa, joista vain yksi on yli neljä minuuttia pitkä. Näin tehdään poppia. Ei turhaa roskaa ja ajatusta vaan tiukkaa tanssiraitaa ja pari balladia väliin. Kannattaa muuten tutustua myös kansitaiteeseen, sekin on teemakamaa:
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti