Levyarvostelu: Mumford & Sons – Sigh No More (2009)

Nyt kun Marcus Mumford ja pojat on julkaisemassa uutta albumia tänä syksynä on minun aika korjata oma virheeni tämän niin sanottuun Länsi-Lontoon folkskeneen kuuluvaksi katsotun yhtyeen ohittamisessa.

Kolme vuotta sitten julkaistu Sigh No More on yksi vuosikymmenensä parhaista kuulemistani levyistä!

Antakaa minun tarkentaa. Populaarimusiikki on kokonaisuudessaan fragmentoitunut vuosikymmenien saatossa. Samalla musiikin äänimaisema on kuitenkin vetäytynyt tuotantoteknologian mahdollistamana kohti eräänlaista kliinisyyden klimaksia. Väitän, että Skrillexin ja muutamien muiden vastaavien artistien menestys liittyy juuri tähän plastisuuden voittokulkuun ja kuluttajien keskuudessa esiintyvään tarpeeseen kuluttaa vähemmän täydellistä musiikkia.

En väitä, että Mumford & Sons olisi täydellistä au naturelia, en tosiaankaan. Silti yhtyeen akustinen äänimaisema on pehmeä ja selvästi soitettu. Tuotanto on ensiluokkaista ja folkmusiikiksi tietenkin hiottua ja viimeisteltyä (verratkaa vaikka Woody Guthrien nauhoituksiin tai edes Dylaniin), mutta silti tuskin sellaista, jota kuulee normiradiossa.

Tätä tärkeämpää on kuitenkin yhtyeen meininki. Monelle banjo voi olla liikaa, mutta jotenkin nämä heput onnistuvat luomaan uskomattoman dynamiikan akustisen kitaran ja banjon pitäessä tahtia.


1. Sigh No More   3:27

Videon katsomalla ei hipsteriviitteitä voi välttää. Kun kuitenkin vain kuuntelee musiikkia, ei se enää niin haittaa. Laulu alkaa peltorukouksen tavoin hiljaa kaikuen tilassa yhteislauluna. Sanat hiipivät ihon alle basson luodessa hitaasti rullaavan tahdin. Marcus Mumfordin lauluääni ei ole niitä maailman kauniimpia, mutta kuten Ian Andersonilla, se sopii kontekstiin täydellisesti. Kolmen ja puolen minuutin kohdalla, kun biisi syttyy ilmiliekkiin tämä nariseva, kova ääni nousee rukouksena kumun ylle ja luo odotuksen tunteen:

And there is a design, an alignment to cry

Of my heart to see,

The beauty of love as it was made to be

2. The Cave   3:37

Levyn hittibiisi on herättänyt paljon keskustelua tarkoituksestaan. Platon on nostettu luolastaan ja klassikot tomutettu. Tämä on mielestäni turhaa, sillä kuten sanoitukset yleensä, tämäkin kappale toimii yhteydessä musiikkiinsa. Tavallisinkin sana toimii kun  se lauletaan oikealla tavalla oikeaan väliin. Sanojen yhteismerkitys on musiikissa parhaimmillaankin toissijainen, eikä musiikille tehdä oikeutta, jos sen sanat tulkitaan musiikista erillään.

Tällä varoituksella voin todeta, että The Cave -laulun sanat ovat kunniakasta hölynpölyä. Laulu itsessään on erinomainen esimerkki jatkuvan kasvun mallista populaarimusiikissa. Se kuuluisa draaman kaari on rakennettu tähän pienoisromaaniin suurella rakkaudella. Niin ja matkalaukkubasari!

3. Winter Winds   3:39

Folk-humppaa! Mutta vakavasti hyvä laulu pitää aloittaa – aivan kuten tarina yleensäkin – yllättävällä ja koukuttavalla lausahduksella. Tässä sellainen taas on:

As the winter winds litter London with lonely hearts

Oh the warmth in your eyes swept me into your arms

Isosta humppapommista hiljennytään hetkeksi ja sitten päästetään hitaasti rullaten homma liikkeelle. Kitara ja mandoliini luovat terävyydessään upean pehmeän stereoparin, jonka keskellä banjo ja rytmiryhmä saavat tilaa stompilleen. Hitaasti venyvät torvet on piilotettu kauas näiden taakse. mutta juuri sopivasti ne nousevat väliosaan sooloon.

4. Roll Away Your Stone  4:23

M&S:n vahvuus ei ole pelkästään soitannassa tai kauniissa harmonioissa, vaikka nämä ovatkin nannaa. Pojat osaavat myös tehdä osuvia melodioita ja pukea ne latotanssien absurdiuteen. Tässäkään kappaleessa melodiat eivät näin muutu paatoksellisiksi vaan pysyvät sopivan rentoina. Noin kahden minuutin kohdalla Mumford näyttää parhaan Anderson-imitaationsa. Ja sitten taas mennään jalalla koreasti!

5. White Blank Page  4:14

Levyn ensimmäinen surullisempi kappale avautuu kitaran ja laulun soolona. Laulu on tarkoituksella jätetty rujoksi – ja hyvä niin. Ylituotanto olisi vain ryövännyt siltä sen viehätyksen. Kun bändi tulee mukaan paatoksen tuoma paine on suorastaan liikaa. Läpi levyn on dynamiikka säästetty, hiljaiset kohdat ovat hiljaisia ja kovat kovia, ja näin sen tulisikin olla! Loppuun on jätetty pieni jekku, kun basari lähtee tuplavauhtiin ennen acapellalopetusta. Hienoa!

6. I Gave You All 4:20

Tämä hylätyn rakastajan itkuvirsi säilyy vakavana ja lohduttomana aina puoleen väliin saakka, mutta kuoron liittyessä mukaan kumu alkaa nousta. Surun korvaa viha ja suuttumus ja musiikki kuvastaa tätä täydellisesti. Lopulta on jäljellä vain turtumus ja tyhjyys.

7. Little Lion Man  4:06

Tällä laululla yhtye avasi Yhdysvallat. Parin vakavamman kappaleen jälkeen laitetaan taas vauhtia. Särökitaran etiäiset pyörivät korvissa luoden klaustrofobisia kierteitä, joiden läpi Mumford kahlaa kohti kertosäettä. Väliosassa banjo ja basari pelastavat grooven. Kertsi viekin sitten mennessään:

But it was not your fault but mine

And it was your heart on the line

I really fucked it up this time

Didn't I, my dear?

Onko siinä muuta enää tehtävissä kuin huokailla kohti viimeistä kertosäettä. Ei taida olla.

8. Timshel  2:53

Alun rukoukseen palataan taas tämän laulun alussa. M&S:n lauluharmoniat ovat eittämättä keskeisiä, sillä ilman niitä tämä olisi vain pieni laulu, monien pienien laulujen joukossa. Sanoma menee kuitenkin epävireisen matalan kuoron ajamana paremmin läpi. Lauluille on myös annettu hurjasti tilaa ja muut soittimet ovat niiden rinnalla ohuita. Se vaan ei haittaa tällä kertaa.

9. Thistle & Weeds  4:49

Levyn toiseksi eeppisin laulu on piilotettu likimainkin kuoleman paikalle lähelle loppua. Tom-tomit kumisevat kauniista taustalla kuin Pultavan tykit ja pianon kielet jäävät tuuleen ulisemaan. Kitarakin tuntuu aiempiin kappaleisiin verrattuna lähinnä tungettelijalta tällä hylätyllä, poltetulla maalla. Kuoro on syösty manalaan, eikä jaksa kantaa kumun yli. Näin Mumford jää yksin kentällä kailottamaan jylyn väistyttyä.

10. Awake My Soul  4:15

Draaman keskellä on aina paikka pienelle, hyväsydämiselle laululle. Jokaisen laulun ei tarvitse olla suuri, sydäntä raastava tai kuoroon kirvoittava. Välillä pieni dobroslideliidi riittää. Basarikin saa kuulostaa lätisevältä bluesmiehen matkalaukulta, kunhan lätisee!

11. Dust Bowl Dance 4:43

Steinbeckin Vihan hedelmät kuuluu folkmusiikin syntytaruihin. Guthrie teki aiheesta monien exodustereiden tavoin merkittävää musiikkia Dust Bowl Ballads -albumillaan ja siitä päivästä tämä kokoon kuivuneen keskilännen kuvaus oli kaiverrettu kulttuurimme auringossa valkaistuihin luihin. Tähän teemaan myös M&S palaa. Ainoana kappaleena tällä levyllä sähkökitarat ovat saaneet tilaa. Kuin suurten maatalouskonglomeraattien puimurit ne ajavat Tom Joadin tilaltaan lautasten läiskyessä. Laulu on kaikkea muuta kuin hienovarainen, mutta puolustaa kummallisuudessaan paikkaansa levyn toiseksi viimeisenä:

Well yes sir, yes sir, yes it was me

I know what I've done, cause I know what I've seen

I went out back and I got my gun

I said, "You haven't met me, I am the only son"

12. After the Storm 4:07

On codan aika. Ei enää latotansseja, ei suurta paatosta. Kuten on soveliastakin, tämä levy katoaa rauhallisesti hiljaisuuteen jättäen kuulijan pohtimaan kokemaansa. Menee hetki, menee toinen, ennenkuin tämän kaiken jälkeen on valmis uuteen urakkaan. Kuten hyvä kirja tai koskettava elokuva Sigh No More jättää huulilleni hymyn ja mieleeni häivähdyksen toisenlaisesta populaarimusiikin maailmasta, missä pahuus on rehellistä totuudellisuutta ja hyvyys kykyä olla sitä tekemättä.

Taidanpa kuunnella tämän levyn uudestaan!

-

Jään innolla odottamaan Mumford & Sonsin uutta Babel-levyä. Tästähän voi kehkeytyä myöhempien aikojen Jethro Tull!