Uudempaa musiikkia: Mastodon – The Hunter

Mastodon on ollut iloisin yllättäjä hevin saralla 2000-luvulla. He tekevät jotain muuta aivan omalla tavallaan. Olen nähnyt bändin pariin otteeseen livenä ja se toimii! Kitaristi Brent Hinds saa erikoismaininnan 12-kielisen kitaran käyttämisestä ja rumpali Brann Dailor päräyttävien lyriikoiden kirjoittamisesta!

Nyt jätkät ovat pistäneet jatkoa erinomaiselle Crack the Skye -abumilleen. Uuden levyn kannessa on (oikeasti tämä on aivan sairaan hienoa) ksäin tehty puinen eläin, jota minä päätin kutsua nimellä Tüomiön Pöro! Sen on veistänyt A. J. Fosik, jonka käsialaa ovat nähtävästi myös bändin lavasteet. Nice!

Mutta entäs se musiikki?


1. "Black Tongue"   3:27


Tätä biisiä kuultiin ennakkoon. Tuolloin se yllätti suoraviivaisuudellaan (en puhu rummuista). Tunnelma on progressiivisen rokahtava, jostain Kyussin ja Desert Sessionsin mielikuvamaailmasta. Nähtävästi pojat ovat päättäneet tehdä sen, mitä kukaan ei heiltä odottanut: suoraviivaisen levyn. No mikä jottei. Biisissä on energiaa, mutta se ei ehkä ole parasta Mastodonttia. Pääriffi on kyllä päräyttävä, mutta soolon jälkeen laulu on jo vanha, onneksi se on myös tiivis. Tätä pitempään ei tässä aineksia olisikaan ollut.

2. "Curl of the Burl"   3:40

Mastodonin kitarasaundi on ehkä parasta Orangea, jota olen kuullut. Näin nytkin. Tämäkin raita oli ennakkoon kuunneltavissa, ja kyseessä lienee levyn "hitti". Pidän avauksesta, sillä siinä pistetään luu kurkkuun: "I killed a man because he killed my goat". Asiaa.

Ensimmäisellä parilla kuuntelukerralla en innostunut tästä biisistä, mutta se kasvaa useimpien bändin hyvien biisien tavoin ihon alle, ja kontekstissaan se on vallan onnistunut.

3. "Blasteroid"   2:35

Avaukset nämä herrat osaavat. Laulu on lyhyt ja ytimekäs ja kaiken kaikkiaan varsin positiivinen tapaus. Pieni iloinen välipala metallinnälkään. Toimii varmasti livenä, muttei ole sen kummallisempi.

4. "Stargasm"   4:39

Rumpalille on muuten annetta paljon aikaa paukuttaa tomeja suorastaan Phill Collinsin hengessä. Näin nytkin. Tähdet räjähtävät, ken jäljelle jää? Stargasm on monella tapaa lähempänä vanhaa donttia, tällaista kamaa löytyy Blood Mountainiltakin eikä se ole väärin. Laulun kertsi/väliosa on miellyttävän kuulas vastapala säkeistöjen hektisyydelle, tätä saisi tuoda lisää peliin, sillä pojathan osaavat harmonisoida.

5. "Octopus Has No Friends"   3:48

Mustekalalla ei ole kavereita, mutta kitaraa se kelmi osaa soittaa! Levyn päräyttävin intro on tosiasia. Lirpautuskitarat ovat myös yllättävän kuulaita, minkä takia tässä laulussa on sitä paljon kaivattua keveyttä ja ilmavuutta. Tämä tuo tilaa Sandersin bassolle, joka tekee mielenkiintoisia kuvioita, etenkin säkeistöjen alla. Laulu onkin sitten yksi iso hevi-kalja-festari-rallatus. Tätä ne känniset hevarit laulaisivat kuorossa telttakaupungin keskellä, jos osaisivat!

6. "All the Heavy Lifting"   4:31

Mastodonin trash-vaikutteet ovat näkyvillä tämän biisin säkeistöjen riffittelyssä. Tässä vaiheessa ilmenee myös se, miksi minä en pidä Orangen vahvistimista. Nopeat, dempatut staccato-riffit kuulostavat aina appelsiinin läpi vedettynä jotenkin vammaisilta. Jos vahvistimet ovatkin erinomaisia raskaissa avoimissa äänimaisemissa (yksi Mastodonin suurista vahvuuksista), ne jäävät tällaisissa tiukoissa riffittelyissä aina jotenkin puutteellisiksi. Yläpää suhisee ja basso pumppaa, mutta välistä puuttuu muskeli.

Biisi on ihan jees.

7. "The Hunter"   5:17

Ville Valo puhuisi tässä vaiheessa jotain "slaavilaisesta melankoliasta". Minä sanon, että tämä laulu olisi voinut olla edellisellä levyllä, ja se on kehu! Ensimmäisellä kuuntelulla tämä toi mieleeni Pink Floydin (mikä saattaa selittää ystäväni T-Boin innostuksen tätä levyä kohtaan), mutta nyt alan ymmärtää laulun merkityksen tälle levylle. Koska Mastodon osaa riffittelyn ja meiningin, on sen aiemmilla kolmella konseptilevyllä luotu tunnelmaa ja hengitystilaa väliosilla. Nyt kun tämä konseptiajatus on jätetty pois, tarvitaan hengittäviä biisejä ja sitä levyn nimikipale on. Kuten sanoin pojat osaavat harmonisoida. Tämähän on suorastaan metallin Beach Boys! Siis jos Beach Boys olisi masentavan doomahtava ja lakoninen (mutta molemmat kuuluvat metalliin).

8. "Dry Bone Valley"   3:59

Ja tätä metallin Beach Boys tekisi. Kiusaavan seesteinen harmonisointikitara antaa tilaa virvelibreikille ja sitten mennään. Tässä Dailorin rummutus on ehkä parhaimmillaan ja meininki on hengästyttävää. Biisi on pelkistetty, riffittely on suoraan kuin King Diamondin 80-luvun levyiltä, ja sekös sopii!

Dry Bone Valley on mielestäni levyn paras kappale, Flo-ridan värisistä styrkkareista huolimatta!

9. "Thickening"   4:30

Tässä vaiheessa on hyvin tilaa kuvailla ja kummastella Levyn basso- ja basarisaundia. Sandersin basso on miksattu varsin kumisevaksi, tämä ei kuitenkaan pilaa äänimaisemaa, sillä kuten nyt tässä laulussa kitarat on levitetty varsin kauas keskustasta ja rumpusaundi on varsin pinnalla. Koska bassossa ei ole kolinaa tai läiskettä, jää virvelille paljon tilaa, minkä Dailorin kaltainen ghost-iskupeto todellakin tarvitsee. Koska basso ei kuitenkaan tuo lätinää keskitaajuuksille, on tämä tehtävä annettu basarille, joka suorastaan umppaa-lumppaa kuin entisen miehen meriläisen tyhjiöpumppu.

Thickening muuten on niitä vähemmän iskeviä lauluja levyllä, joskin pitkä alkujamittelu on kultaa.

10. "Creature Lives"   4:41

Rumpalin biisi – siis Taylorin säveltämä, sanoittama ja laulama. Joten potkaistaan kappale käyntiin syntetisaattoreilla ja naurulla – WHAT?

Todellakin, ennen kuin päästään asiaan, on kuunneltava reilun minuutin kestävä psykedeliätrippi. Kun sitten päästään asiaan, niin täytyy todeta, että olen aina pitänyt Dailoria bändin parhaana laulajana. Hänestähän voi vielä tulla seuraava Collins? On myös selvää, kenen päästä ne kummat tarinat saavat alkunsa. Jo alkutahdeilta tunnen henkisen yhteyden tuohon outoon suohon poljettuun otukseen, jonka tunnen kummittelevan jossain tajuntani rajamailla.

Näin tehdään slovareita. Parasta A-luokan petoa, joskin intro on mitä on, mutta ehkäpä juuri siksi?

11. "Spectrelight" (feat. Scott Kelly) 3:09

Jottei homma menisi siksi kuuluisaksi puhalteluksi pojat laittavat pökköä taas pesään ja höyrykoneen ylipaineelle. Väliosan tahditukset ja wah-aksentit ovat taattua tavaraa ja avaavat elegantisti tietä harmoniakitaroille. Suuren tarinan puute ei ole selvästi haitannut dontin poikia pätkääkään, vaan taito on edelleen tallella.

12. "Bedazzled Fingernails"   3:08

Matikkametallia ja progea kansalle. Ja jotta sanoma menisi perille, laitetaan laulajalle vähän vocoderia matkaan. Ei ehkä T-Pain, mutta kuitenkin. Sokaistut sormenkynnet on ehdottomasti kokeellisin levyn kappaleista. Ei ehkä soitannaltaan, mutta ehdottomasti äänimaisemaltaan. Valitettavasti se ei oikein ole muuta.

13. "The Sparrow"   5:30

Tunnelmapalan alku tuo minulle mieleen Metallican balladit, ei muusta syystä kuin siitä, että lätisevä kompressoitu basari palauttaa mieleen Ulrichin "saundin", joskin on sitä paljon parempi. Kova se basari kuitenkin siellä jytkyy. Muuten äänimaisema on kuitenkin miellyttävän ilmava ja orgaaninen. Mastodon ei ole mielestäni koskaan sortunut nykymetallin perisyntiin, ylihiomiseen. Musiikki kuulostaa soitetulta. Riskejä otetaan, kuten nyt tämän laulun soolossa (Pink Floyd puskee taas läpi, vai onko se Jimi Santana). Tämä orgaanisuus mahdollistaa jamittelun, ja tätähän me emme nykyisin enää lähes koskaan kuule. Se on sääli, ja siksi Mastodon on edelleen tämänkin plätyn jälkeen:

Paras toiminnassa oleva hevibändi...
...maailmassa!

Uutta musiikkia: Maria Mena – Viktoria

Innostuin noin puolitoista vuotta sitten Norjalaisen Maria Menan musiikista, viimeinkin voisi sanoa, mutta kuitenkin. Menalta tuli juuri uusi albumi pihalle, ja olen menossa hänen keikalleen Tavastialle marraskuussa, joten tässä on levyarvostely:

1. Viktoria   3:10

Nimibiisi jatkaa monella tapaa siitä, mihin edellinen levy Cause and Effect jätti. Tällä kertaa laulun aiheena on Menan oma toinen nimi ja siihen liittyvä kasvutarina lapsuuden angstista aikuisuuteen tai jotain. Biisi on luonteeltaan perinteinen feel good -rallatus, mutta Mena myy sen tyypillisellä asenteellaan. Ja sehän on yleensä aika ratkaisevaa. Ihan hyvä biisi levyn alkuun, ehkä hippasen kevyt sisällöltään, mutta tämä nyt onkin poppia.

2. Homeless   3:15

Toinen ennen levyä julkaistuista sinkuista Homeless on ehkä vahvimmin edellisen levyn muotokielessä kiinni. Kyynikko voisi todeta, että levy alkaa aivan samoin kuin edellinenkin: 1. talk about mother, 2. talk about relationship... No joo. Muuten tämä olisi oikeasti hyvä kappale, mutta tällä sijoittelulla ja kun vertaus on pakostakin Belly Up -lauluun, on tulos hippasen valjumpi. Ei se tästä huonoa biisiä tee, muttei erinomaistakaan.

3. The Art of Forgiveness   2:56

Vinkuva sähkökitara ja dramaattisen jouset. Jos laulun nimi on todellinen suullinen, on sitä sisältökin. Ehkä liiankin dramaattinen, joskin Mena hallitsee homman, eikä vie laulullaan ja fraseerauksellaan tätä puhtaasti falskin puolelle. Biisi pysyy kasassa, mutta on ehkä minulle vähän liikaa.

4. Habits (duet with Mads Langer)   3:44

Pianoballadi, duetto, huokailua mikrofoniin. Tässä Mena on hyvä ja hänen puolestaan kappale onkin täysin paketissa. Valitettavasti en voi sanoa samaa Langerista, joka on vain, no, tylsä. Hän ei myy tunnetta, vaan vetää muodollisesti pätevän suorituksen. Ei ole epäilystäkään siitä, kuka on kappaleen päähenkilö. Tulos on tämän, ja vain tämän, takia epätasapainoinen.

5. My Heart Still Beats   3:19

Ensimmäinen luovempaa instrumentaatiota mukanaan tuova laulu on vasta viides raita, ja tässä on selvä tasapaino-ongelma. Lieneekö masteroija valinnut järjestyksen vai kuka, mutta tämä olisi pitänyt tulla jo aiemmin. Nyt vauhtia aletaan kasvattaa vasta levyn puolivälissä. No hyvä kun edes silloin.

1:39 biisi saa uuden vaihteen silmään ja se on ehkä parasta koko levyllä. Tämä on Menan rakkauslauluissa parasta, hän nimittäin tuo tarinoihin ehdottomuutta ja luonnetta. Tällä kertaa seuraavan lauseparin muodossa:

It hurts, but I'm not about to give you up. Though broken my heart still beats, it will not stop.

Erinomaista!

6. This Too Shall Pass   3:22

Ensimmäinen sinkku on selvästi levyn hitti. Tämä on sitä Menaa, joka nousi suuren yleisön tietoisuuteen, ja hyvästä syystä! Pumppaava alun syna luo odotuksen, jonka Menan laulu ja tarkasti sovitetut kitarat ja piano lunastavat. Kun ensimmäinen kertsi ja tiukan lyhyt tauko ennen toista säettä tulevat, on kuulija jo valmista kauraa.

Lyriikat ovat parasta A-luokan poppia, eli ihanaa huttua. Tunnelma on kevyt ja onnellinen. Tämä biisi tuo mieleen Fleetwood Macin kipeän heleät hitit 70- ja 80-luvuilta. Täydellistä!

7. Takes One To Know One   3:55

Edellisen biisin syna oli niin magee, että pääsi tämänkin alkuun. Oh well. Nyt ollaan Menan väittelevämmällä puolella. Äänimaisema on jopa sekava, joskin rumpujen puute on virkistävää. Stereokuva on kuitenkin suorastaan klaustrofobinen säkeistöjen aikana. Kertsin uuu uuu kertoo siitä, että tämä kappale kuuluu levyn jälkipuoliskolle. Björk-henkinen "väliosa" on mielenkiintoinen, mutta oikeastaan vähän väärässä paikassa. Tähän biisiin on selvästi heitettä vähän mitä vaan, mutta kokonaisuus ei oikein tavoita minua.

8. Money   2:46

Jos edellinen kappale tihkui vastakkainasettelua, on tämä selvästi levyn suoraviivaisin "tästä-puhutaan-sukukokouksessa" -tapaus. En oikeastaan edes halua tietää laulun yhteyksiä tosielämään. Se nyt vaan olisi liian masentavaa, joskin kertosäe toimii, eikä biisi muutenkaan oli biisinä huono. Nimi voisi olla luovempi, sillä nyt tässä korostetaan mielestäni hippasen väärää asiaa.

9. It Took Me By Surprise   3:00

Menan biisit ovat yleensäkin varsin avoimia dynamiikaltaan, ja tämä on tässä ihan huippu. Alun rummut ovat todella ilmavia ja muutenkin biisi toimii laulu kutsuu - syna vastaa periaatteella varsin pelkistetysti ja hienosti. Kertsin harmoniat ovat sulaa kultaa. Tunnelma on samanlainen kuin Roísín Murphyn ekalla soololevyllä ja se on mitä erinomaisin asia!

Yksi kysymys: miksi tämä on levyn lopussa?

10. Secrets   2:59

Tämä laulu tuo mieleeni vanhan pohjoismaiset balladit. Melodia on suorastaan Bergmanilainen tai jostain Taunon ja Ansan mustavalkoisesta traagisesta rakkaustarinasta. Samoin on sovituskin: piano luo pohjan, jouset tukevat ja soolon vetää huilu.

Tämä ei tee biisistä huonoa – päinvastoin se on varsin hyvä – muut huomioon ottaen vain erilainen.

11. Am I Supposed To Apologize?   3:43

Pianovetoinen säkeistö himmailee ja kertsissä vedetään laipat kattoon ja annetaan palaa koko orkesterin voimalta. Tämä temppu on nähty muutamaan kertaan, ja jo tämän assosiaation vuoksi laulu kärsii hippaisesta kulumisesta. Se on kuitenkin oikea kappale lopettamaan tämä albumi ja siitä pisteet!

-

Ottaen huomioon levyn kappalemäärän voin ilokseni todeta, että tässä on kehdattu tehdä kerrankin sopivan pituinen kokonaisuus. Lyhyet, tiiviit biisiin luovat hyvän tempon albumille, eikä se kestä liian kauan. Kun levyillä on nykyisin jotain 17 raitaa (+häröilyt) on varmaa, että sieltä löytyy ainakin se 5 täyttä tussahdusta. Ne kuuluvat B-puolikokoelmille!

Tämä ei ole mielestäni kokonaisuutena yhtä hyvä kuin edellinen, mutta levyltä löytyy muutama erinomainen laulu, jotka ottavat paikkansa Maria Menan parhaimpien joukossa. Turha tämäkään ei siis ole.

Katsotaan sitten, miltä hän kuulostaa livenä. Silloin ratkaistaan, ja paljon!