Levyarvostelu: The Killers – Battle Born (2012)

The Killers jakaa kriitikkojen mielipiteet. Toiset eivät voi sietää eurovaikutteisen eurotanssirokin ja kasaristadion pullistelun yhdistelmää, kun taas toisille tämä on kaikessa falskiudessaan parasta sitten Born in the USAn maailmankiertueen. Onkin siis syytä aloittaa varoituksella! Jos vihaat kaikkea kasaria ja etenkin Bruce Springsteeniä, Hall & Oatesia, U2:ta, Duran Durania sekä Tom Petty & The Heartbreakersia, kannattaa jättää tämän bändin uusin ehkä suosiolla kuuntelematta.

Minut tuntevat tietävät, että edellä mainitut eivät ole ongelma. Mieluummin kuuntelen kasaria, kuin ysäriä tai nykypäivän nollailua – ainakin popmusiikin saralla.

Kun noita kerättyjä arvosteluja katselee, tulee mieleen, että useimmille musiikkikriitikoille on Killersin elektropopimpi kama (Hot Fuss ja Day & Age) pudonnut paremmin, ainakin Yhdysvalloissa. Tiedän, että toisille tuo puoli bändiä on rakkaampi, mutta minulle Sam's Town on se selvä uran huippukohta. Bändi on ollut mielestäni mielenkiintoisempi Americanan parissa kuin Eurodancelle flirttaillessaan. Nähtävästi yhtye on hakenut suuntaansa näiden välissä sinkoillen, sillä nyt neljännellä levyllään se on palannut taas ensin mainitun pariin.

1. Flesh and Bone

Levy käynnistyy digitaalisella kellon tikityksellä. Syntetisaattorimatto hallitsee tätä maalailevaa laulua kunnes toisessa säkeistössä tuttu, hallittu kitarasaundi hiipii sisään. Kuten Sam's Townilla myös nyt vihjaillaan levyn teemalla heti alkuun. Väliosa onkin sitten puhdasta kasarinostatusta, joka tuo lähinnä mieleeni U2:n – vain hyvällä tavalla tosin. Liha ja luu on ehkä hippasen hidasta, mutta lopun elokuvamainen äänimatto pelastaa avauksen ja avaa oven elokuvaan nimeltä Battle Born...

2. Runaways

Jos kasari ei jo tullut selväksi, niin nyt sillä lyödään ja isosti. Kate Bush ja Starship eivät ole kaukana tästä estetiikasta. Toinen puoli tätä laulua tuleekin sitten suoraan the Wholta. Ei siis huono keitos, vaikka ainekset ovatkin tuttuja. Vanuccin marssirumpu nostattaa sopivasti ja hittipotentiaali on kohdallaan kertsissä. Tämä tosin haisee Lillywhitelle ja O'Brienille, mutta haiskoot!

3. The Way It Was

Suuren avausnostatuksen jälkeen on aika maalailla. Otetaan siis sopivan vetävä tausta, mainitaan Elvari ja kiva kitarakoukku ja tappajien oma Boys of Summer -keitos on kasassa. Brandon Flowers tosin myy laulua jok'ikisellä sanalla tavalla, jota en ole kuullut sen enempää bändin kuin miehen omallakaan soolotuotannolla sitten When We Were Young -hitin. Avausriffi on kuitenkin tämän laulun suola ja pelastaa sen kertsin tukkoiselta pompöösiydeltä.

4. Here with Me

Kellon tarkkuudella tähän väliin isoa rock-levyä sopii sitten balladi. Hyvässä kasariballadissa on paljon kikkoja, koska lyriikan väliin jää tyhjää. Niin tässäkin, ja niistä paras on ensimmäinen kitaralikki. Juuri kun laulu alkaa väsyttää, Flowers pelastaa sen pistämällä vähän charmia peliin. Esikertsin arpegiosyna taas muistuttaa kuulijaa siitä, mistä tämä yhtye on kotoisin, tai niin joku minulle kertoi! Tämä biisi on tuotettu niin hyvin, ettei se vain voi olla huono, vaikka onkin aika turha. Siis klassista poppia.

5. A Matter of Time

We built this city... eiku, siis it was a matter of time! Tappajan katse palautetaan tiukalla woo-oo-kuorolla parhaaseen Killers-tapaan. Puolinopeuksinen väli ja kone käyntiin. Tässä laulussa kuuluvat yhtälailla Mr. Brightsiden kuin Uncle Johnnyn vaikutteet. Voisikin sanoa, että tässä on tyylipuhdas suoritus, jonka tunnistaa kyllä tämän yhtyeen tuotokseksi missä tahansa, milloin tahansa, eikä se ole huono asia.

6. Deadlines and Commitments

Niin siitä Kate Bushista. Nyt se mäki nimittäin siintää aika hallitsevana horisontissa. Täytyy kyllä kehua tämänkin laulun laulujen miksausta ja syntetisaattorisaundivalintoja. Kohdallaan kuin Lucky Luken luodit. Tämä on sitten se juttu, miksi kasari sopii minulle. Jokainen tavu ei kuulosta siltä kuin se syljettäisiin korvaani. Lyriikkakin on ihan älytöntä tuubaa, mutta yllättääkö se nyt ketään? Biisin nimen lausuminen kyllä yllättää. Piti kuunnella tämä useamman kerran, ennenkuin tajusin, että niinhän siinä sanotaan. Ei ihan Queenia tämä.

7. Miss Atomic Bomb

Tässä on varmaan jokin tarina? Nyt tosin ollaan taas Don Henleyn ja Bryan Adamsin mailla ja koukut ovat vedessä – ihan jokainen niistä. Nähtävästi tämä laulu auttoi tuon kakkosrallin kanssa saamaan bändin kasaan pitkän tauon jälkeen. No se on ihan kiva, mutta koko biisin kestävästä noususta (pakollisine hengitystaukoineen tietenkin) jää jotenkin laiska fiilis. Tämä tarina ei koskaan lähde liikkeelle kaikesta yrityksestä huolimatta.

8. The Rising Tide

Kasarisynapop sekoilu biisin alkuun on puhdasta Miami Viceä. Kun sitten heti pistetäänkin päälle tiukka rockjurnutus, on yllätys melkoinen, mutta vain hetkeksi. Viimeistään neonvalojen tullessa mukaan kuvaan, ovat synat pelissä. Lauluja ja kitaraa lukuunottamatta tämä on kyllä puhdasta b-puolen kamaa (niin no sinne se kitarasoolokin kuuluu; C. C. deVille soitti ja...).

9. Heart of a Girl

Ei ole Lou Reediä tämä biisi, vaikka haluaisi ehkä olla. Njoo, ihan ok kappale kaikesta haudanryöstöstään huolimatta.

10. From Here On Out

Tästä kappaleesta tuli yksi suosikeistani nopeasti. Ei sen takia, että se olisi hirveän hyvä tai erityinen, vaan sen takia, että se tuo toisenlaista meininkiä tähän levyyn. Sen meiningin nimi on Damn the Torpedoes! Jossain luokattomien kuulokkeidensa takana Jimmy Iovine hymyilee leveästi: put a shaker on top!

Ymmärrän kyllä, miksi tämä on piilotettu tähän kohtaan levyä.

11. Be Still

Ennen finaalia on aika illan viimeiselle hitaalle. Tämä biisi elää ja toimii vain ja ainoastaan Flowersin laulun avulla. Suzanne Vegan rummut eivät nimittäin auta, kun myydään näin puhdasta new wave -itkuballadia. Niin ja ne superleveät akustiset. Huh huh!

12. Battle Born

Minkä yhden asian nämä Vegasin tappajat ovat aina osanneet? Go out with a bang! Se on Nevadan valomeren tärkein opetus, ja Battle Born levyltä taas harvinaisen selvää. Tällainen kappale saa kuuntelemaan uudestaan:

Up against the wall
Something dying on the street
When they knock you down
You're gonna get back on your feet

The Killers on tehnyt tasapainoisimman levynsä. Kaikki aiemmin kuullut elementit ovat mukana, usein samassa kappaleessa, mutta kokonaisuus toimii lähes täydellisesti. Tässä ei enää ole nuoruuden nälkää tai arroganssia. Yhtye näyttää kuitenkin löytäneen taas tekemisen ilon ja näinä konepopin kunnian päivinä olen tyytyväinen, kun sitä näin estottomasti toitotetaan.

Tämä ei ehkä ole Sam's Townin veroinen läjäytys, mutta ainakin minulle hyvä tasavarma suoritus yhdeltä aikamme paremmista yhtyeistä.

Levyarvostelu: Mumford & Sons – Sigh No More (2009)

Nyt kun Marcus Mumford ja pojat on julkaisemassa uutta albumia tänä syksynä on minun aika korjata oma virheeni tämän niin sanottuun Länsi-Lontoon folkskeneen kuuluvaksi katsotun yhtyeen ohittamisessa.

Kolme vuotta sitten julkaistu Sigh No More on yksi vuosikymmenensä parhaista kuulemistani levyistä!

Antakaa minun tarkentaa. Populaarimusiikki on kokonaisuudessaan fragmentoitunut vuosikymmenien saatossa. Samalla musiikin äänimaisema on kuitenkin vetäytynyt tuotantoteknologian mahdollistamana kohti eräänlaista kliinisyyden klimaksia. Väitän, että Skrillexin ja muutamien muiden vastaavien artistien menestys liittyy juuri tähän plastisuuden voittokulkuun ja kuluttajien keskuudessa esiintyvään tarpeeseen kuluttaa vähemmän täydellistä musiikkia.

En väitä, että Mumford & Sons olisi täydellistä au naturelia, en tosiaankaan. Silti yhtyeen akustinen äänimaisema on pehmeä ja selvästi soitettu. Tuotanto on ensiluokkaista ja folkmusiikiksi tietenkin hiottua ja viimeisteltyä (verratkaa vaikka Woody Guthrien nauhoituksiin tai edes Dylaniin), mutta silti tuskin sellaista, jota kuulee normiradiossa.

Tätä tärkeämpää on kuitenkin yhtyeen meininki. Monelle banjo voi olla liikaa, mutta jotenkin nämä heput onnistuvat luomaan uskomattoman dynamiikan akustisen kitaran ja banjon pitäessä tahtia.


1. Sigh No More   3:27

Videon katsomalla ei hipsteriviitteitä voi välttää. Kun kuitenkin vain kuuntelee musiikkia, ei se enää niin haittaa. Laulu alkaa peltorukouksen tavoin hiljaa kaikuen tilassa yhteislauluna. Sanat hiipivät ihon alle basson luodessa hitaasti rullaavan tahdin. Marcus Mumfordin lauluääni ei ole niitä maailman kauniimpia, mutta kuten Ian Andersonilla, se sopii kontekstiin täydellisesti. Kolmen ja puolen minuutin kohdalla, kun biisi syttyy ilmiliekkiin tämä nariseva, kova ääni nousee rukouksena kumun ylle ja luo odotuksen tunteen:

And there is a design, an alignment to cry

Of my heart to see,

The beauty of love as it was made to be

2. The Cave   3:37

Levyn hittibiisi on herättänyt paljon keskustelua tarkoituksestaan. Platon on nostettu luolastaan ja klassikot tomutettu. Tämä on mielestäni turhaa, sillä kuten sanoitukset yleensä, tämäkin kappale toimii yhteydessä musiikkiinsa. Tavallisinkin sana toimii kun  se lauletaan oikealla tavalla oikeaan väliin. Sanojen yhteismerkitys on musiikissa parhaimmillaankin toissijainen, eikä musiikille tehdä oikeutta, jos sen sanat tulkitaan musiikista erillään.

Tällä varoituksella voin todeta, että The Cave -laulun sanat ovat kunniakasta hölynpölyä. Laulu itsessään on erinomainen esimerkki jatkuvan kasvun mallista populaarimusiikissa. Se kuuluisa draaman kaari on rakennettu tähän pienoisromaaniin suurella rakkaudella. Niin ja matkalaukkubasari!

3. Winter Winds   3:39

Folk-humppaa! Mutta vakavasti hyvä laulu pitää aloittaa – aivan kuten tarina yleensäkin – yllättävällä ja koukuttavalla lausahduksella. Tässä sellainen taas on:

As the winter winds litter London with lonely hearts

Oh the warmth in your eyes swept me into your arms

Isosta humppapommista hiljennytään hetkeksi ja sitten päästetään hitaasti rullaten homma liikkeelle. Kitara ja mandoliini luovat terävyydessään upean pehmeän stereoparin, jonka keskellä banjo ja rytmiryhmä saavat tilaa stompilleen. Hitaasti venyvät torvet on piilotettu kauas näiden taakse. mutta juuri sopivasti ne nousevat väliosaan sooloon.

4. Roll Away Your Stone  4:23

M&S:n vahvuus ei ole pelkästään soitannassa tai kauniissa harmonioissa, vaikka nämä ovatkin nannaa. Pojat osaavat myös tehdä osuvia melodioita ja pukea ne latotanssien absurdiuteen. Tässäkään kappaleessa melodiat eivät näin muutu paatoksellisiksi vaan pysyvät sopivan rentoina. Noin kahden minuutin kohdalla Mumford näyttää parhaan Anderson-imitaationsa. Ja sitten taas mennään jalalla koreasti!

5. White Blank Page  4:14

Levyn ensimmäinen surullisempi kappale avautuu kitaran ja laulun soolona. Laulu on tarkoituksella jätetty rujoksi – ja hyvä niin. Ylituotanto olisi vain ryövännyt siltä sen viehätyksen. Kun bändi tulee mukaan paatoksen tuoma paine on suorastaan liikaa. Läpi levyn on dynamiikka säästetty, hiljaiset kohdat ovat hiljaisia ja kovat kovia, ja näin sen tulisikin olla! Loppuun on jätetty pieni jekku, kun basari lähtee tuplavauhtiin ennen acapellalopetusta. Hienoa!

6. I Gave You All 4:20

Tämä hylätyn rakastajan itkuvirsi säilyy vakavana ja lohduttomana aina puoleen väliin saakka, mutta kuoron liittyessä mukaan kumu alkaa nousta. Surun korvaa viha ja suuttumus ja musiikki kuvastaa tätä täydellisesti. Lopulta on jäljellä vain turtumus ja tyhjyys.

7. Little Lion Man  4:06

Tällä laululla yhtye avasi Yhdysvallat. Parin vakavamman kappaleen jälkeen laitetaan taas vauhtia. Särökitaran etiäiset pyörivät korvissa luoden klaustrofobisia kierteitä, joiden läpi Mumford kahlaa kohti kertosäettä. Väliosassa banjo ja basari pelastavat grooven. Kertsi viekin sitten mennessään:

But it was not your fault but mine

And it was your heart on the line

I really fucked it up this time

Didn't I, my dear?

Onko siinä muuta enää tehtävissä kuin huokailla kohti viimeistä kertosäettä. Ei taida olla.

8. Timshel  2:53

Alun rukoukseen palataan taas tämän laulun alussa. M&S:n lauluharmoniat ovat eittämättä keskeisiä, sillä ilman niitä tämä olisi vain pieni laulu, monien pienien laulujen joukossa. Sanoma menee kuitenkin epävireisen matalan kuoron ajamana paremmin läpi. Lauluille on myös annettu hurjasti tilaa ja muut soittimet ovat niiden rinnalla ohuita. Se vaan ei haittaa tällä kertaa.

9. Thistle & Weeds  4:49

Levyn toiseksi eeppisin laulu on piilotettu likimainkin kuoleman paikalle lähelle loppua. Tom-tomit kumisevat kauniista taustalla kuin Pultavan tykit ja pianon kielet jäävät tuuleen ulisemaan. Kitarakin tuntuu aiempiin kappaleisiin verrattuna lähinnä tungettelijalta tällä hylätyllä, poltetulla maalla. Kuoro on syösty manalaan, eikä jaksa kantaa kumun yli. Näin Mumford jää yksin kentällä kailottamaan jylyn väistyttyä.

10. Awake My Soul  4:15

Draaman keskellä on aina paikka pienelle, hyväsydämiselle laululle. Jokaisen laulun ei tarvitse olla suuri, sydäntä raastava tai kuoroon kirvoittava. Välillä pieni dobroslideliidi riittää. Basarikin saa kuulostaa lätisevältä bluesmiehen matkalaukulta, kunhan lätisee!

11. Dust Bowl Dance 4:43

Steinbeckin Vihan hedelmät kuuluu folkmusiikin syntytaruihin. Guthrie teki aiheesta monien exodustereiden tavoin merkittävää musiikkia Dust Bowl Ballads -albumillaan ja siitä päivästä tämä kokoon kuivuneen keskilännen kuvaus oli kaiverrettu kulttuurimme auringossa valkaistuihin luihin. Tähän teemaan myös M&S palaa. Ainoana kappaleena tällä levyllä sähkökitarat ovat saaneet tilaa. Kuin suurten maatalouskonglomeraattien puimurit ne ajavat Tom Joadin tilaltaan lautasten läiskyessä. Laulu on kaikkea muuta kuin hienovarainen, mutta puolustaa kummallisuudessaan paikkaansa levyn toiseksi viimeisenä:

Well yes sir, yes sir, yes it was me

I know what I've done, cause I know what I've seen

I went out back and I got my gun

I said, "You haven't met me, I am the only son"

12. After the Storm 4:07

On codan aika. Ei enää latotansseja, ei suurta paatosta. Kuten on soveliastakin, tämä levy katoaa rauhallisesti hiljaisuuteen jättäen kuulijan pohtimaan kokemaansa. Menee hetki, menee toinen, ennenkuin tämän kaiken jälkeen on valmis uuteen urakkaan. Kuten hyvä kirja tai koskettava elokuva Sigh No More jättää huulilleni hymyn ja mieleeni häivähdyksen toisenlaisesta populaarimusiikin maailmasta, missä pahuus on rehellistä totuudellisuutta ja hyvyys kykyä olla sitä tekemättä.

Taidanpa kuunnella tämän levyn uudestaan!

-

Jään innolla odottamaan Mumford & Sonsin uutta Babel-levyä. Tästähän voi kehkeytyä myöhempien aikojen Jethro Tull!

Pyörällä pääsee kauas: Kotka-Kouvola ja Helsinki-Kotka

Kuten perjantaina totesin oli nyt koittanut kauden päämatkan aika. Sunnuntaina toteutin vuosia kestäneen unelmani ja poljin Helsingistä Kotkaan yhdessä päivässä. Matkalla mukanani oli serkkuni Simo, jonka haasteen ansiosta keväällä päätin tien päälle lähteä.

Ensin kuitenkin oli vedettävä lämmittelyetappi Kouvolaan, missä palauttelin suunnittelemalla rämäläistoverini kanssa Visbyläismallisia haarniskoja!

Kotkasta Kouvolaan johtaa parikin reittiä, mutta sukuni historiaa tuntien päätin matkata Susikosken yli ja Anjalan kautta maisemia katsellen:

Mussalosta Hurukselaan ja sieltä Kouvolaan jokivartta pitkin (kartta reitteineen Endomondosta).

Keskinopeutta kertyi minulle tyypilliset 20,7 km/h tällä aika tarkkaan 60 kilometrin matkalla. Sää oli harmaa mutta sadetta ei onneksi kuitenkaan. Olin tosin varautunut ostamalla keliin sopivat pyöräilyhousut ja urheilusadetakin. Näistä ensimmäiset olivat vallan erinomaiset mutta jälkimmäistä tarvittiin vasta Stadissa!

Kouvolan pysähdyksen jälkeen pääsin tutustumaan valtion rautateiden pyöränkuljetusjärjestelmään. Pisteet lipunmyyjälle oikeasti parhaan A-luokan palvelusta! Sain paikan aivan pyörätelineen viereisen osaston päästä. Itse telineessä insinöörillä oli sitten tapahtunut hassi. Nähtävästi telineet on suunniteltu kapeatankoisille pyörille, sillä leveäselkäisen miehen maatopyörän ohjaustanko osoittautui lähes mahdottomaksi sovittaa telineeseen. No Helsinkiin kuitenkin pääsin.

Edessäni oli nyt ensimmäinen pyrähdys baanalla! Kaatosateessa!

Baana oli hyvä ja pyöräilin Lauttasaareen alta aikayksikön (n. 5 kilometria alle 18 minuuttiin kaatosateessa keskustan poikki). Nyt oli siis sadetakkikin tarpeen. Ei käy kateeksi Helsinki Midnight Runiin osallistuneita.

Onneksi sauna oli lämpimänä perillä ja pasta-ateria valmiina. Niitä tarvittiin, jotta mies ja varusteet saatiin valmiiksi. Sunnuntain lähtö oli tiedossa tiukasti aamutuimaan...

Aamutuiman tienoilla:

Valmiina lähtöön Lauttasaaressa klo 8:25 pilvisenä sunnuntaiaamuna. (Pertti Sahari)

Kuvassa muuten näkyy varustukseni. Sadetakki on taas repun sivutaskussa, mihin se saikin jäädä, sillä niin kaunis keli meitä idäntiellä odotti. Pyörä on Nyhvelöstä tuttu Spessu, joskin sateen vuoksi olen laittanut karmeat kurarallit taas kiinni.

Olimme sopineet serkkuni kanssa kohtauspaikaksi Munkkivuoren. Siirtymään siis tutuille Länsi-Helsingin reiteille. Ehdin jo vähän venytelläin ennenkuin Simo pyyhälti paikalle Focuksellaan:

Hetken ihmettely ennen urakkaa. (Aaro Sahari)

Suuntasimme nyt itää kohti ohi Pasilan ja kehän vartta kohti Itäkeskusta. Sieltä liityimme vanhalle Porvoon tielle. Kaupungin hässäkkä jäi taakse lukuisine kilpapyöräilijöineen, jotka matkasivat kohti Tour de Helsingin savottaa. Meidän tiemme oli selvä:

Helsinki-Porvoo. (Endomondo)

Enää kaksikymppiä lounaaseen, kohti itä-koillista siis. (Aaro Sahari)

Kävi tuossa sellainen stiflu, että Östersundomissa laitoin vahingossa mittarini tauolle ja n. 11 kilometrin pätkä jäi mittaamatta. Onneksi serkkupoika piti kirjaa toisella softalla! Matkaa Munkkivuoresta Porvoon torille kertyi noin 56 kilometria ja aikaa niiden polkemiseen meni aika kivasti kolme tuntia. Aika oli suunnitelman mukainen, mutta olimme aikataulusta jo lähtiessä sen 20 minuuttia jäljessä.

Aaro Porvoon torilla erinomaisen telineen edustalla. (Aaro Sahari)

Porvoossa oli lounastauko, sillä pisin etappi oli sotkettu. Kuten kuvasta näkee, oli ajaessa tullut lämmin. Kun safkat oli saatu kurkusta alas ja vesipullot täytetty jatkoimme matkaa.

Porvoosta Loviisaan (Endomondo).

Matkalla Loviisaan sattui kumma juttu. Olimme tosiaankin sen 20 minuuttia myöhässä. Karvan alle 40 kilometrin etapin aikana saimme kuitenkin vauhdista kiinni ja vetoyhteistyömme alkoi toimia mutkattomasti. Tuloksena oli alkuperäisen myöhästymisen kurominen kiinni. Taukoineen  kaikkineen matkavauhtimme oli melkein 20 km/h, mutta ajovauhti nousi selvästi tämän yli. Silti ehdimme pari kuvaakin ottaa:

7-tien moottoritien päässä sillalla. (Aaro Sahari)

Aurinko alkoi kurkistella matkallamme Loviisaan. Yllä näkyvällä sillalla oli pakko otta täysin läpimärkä takki pois päältä. Lämpöä alkoi iltapäivällä kivasti olla, joten matka taittui mukavasti varsin hiljaisella vanhalla tiellä. Mäkiä tietenkin tielle sattui, mutta rekkoja tuskin yhtäkään (no ok, se yksi).

Loviisan tyhjällä torilla. (Simo Ukkonen)

Loviisassa pysähdyimme vain hetkeksi. Molemmat tuntivat olonsa hyvävointiseksi ja tie kutsui. Banaanit ja suklaat siis naamariin ja takaisin tielle. Pahin oli edessä!

Viimeinen valtatie. (Endomondo)

Loviisan itäpuolella pyöräreitit olivat katkonaisia ja moottoritie kesken. Tämä tarkoitti jatkuvaa rekkarumbaa ja iltapäivästä kiihtyvää liikennettä muutenkin.

Moottoritie tulee Kymenlaaksoon! Ahvenkosken sillan korvassa, Pyhtään korpi edessä. (Aaro Sahari)

Tämän vuoksi – hyvävointisia kun yhä olimme – päätimme vaihtaa reittiä Pyhtäällä. Maantien sijaan käännyimme kirkonkylälle ja jatkoimme sieltä vanhaa metsätietä Huutjärvelle. Tämä tarkoitti metsän siimekseen jäänyttä hiekkatietä, mutta myös muutamaa hauskaa mäkeä ja peltoidylliä:

Akku alkaa kännykästä loppua, mutta Sahari Musicin taukotupa on jo lähellä. (Simo Ukkonen)

Reitiltä ei kuitenkaan löytynyt autoja, joten ajoimme rauhassa kohti määränpäätämme. Pyhtään korvessa kännykkäni akku alkoi vedellä viimeisiään, joten ehdotin pikaista lataustaukoa veljeni Simon kotona, se kun sattui kivasti suoraan reittimme varrelle.

Paria wattia myöhemmin jatkoimme matkaa läpi Huutjärven. Maali oli jo lähellä, mutta matkan taittajat olivat yhä kumman hyvävointisia. Tämä olikin lopulta retkemme mielenkiintoisin anti. Sopivalla vauhdinjaolla ja riittävällä evästyksellä se kuuluisa seinä ei koskaan tullut vastaan, vaan matka taittui hyvässä hengessä ja hyvällä vauhdilla. Tietenkin jaloista alkoi ruuti olla lopussa, mutta aina viimeiseen mutkaan asti pidimme samaa tasaista tempoa yllä. Sen enempää minun "lisävarustukseni" kuin serkkuni vähäinen pitkän matkan kokemus eivät ottaneet meistä niskalenkkiä.

Toinen serkkuni (meidän molempien itse asiassa) kuvaili itsensä haastamista aika osuvasti juuri reissun korvilla näin. Tämä oli minullakin mielessä tätä reissua suunnitellessa. Jotta tietää, mihin pystyy, pitää haastaa itsensä asioissa, joihin ei kuvittelisi pystyvänsä. Nyt tuli sekin todistettua, että 150 kilometria on päivän aikana poljettavissa oleva matka. Who knew?

Perillä, 153 kilometria myöhemmin Kotkansaarella Redutin juuressa. Viikonlopun aikana kilometreja kertyi yhteensä 255 ja tätä kirjoittaessa lihakset ovat vieläkin hellinä! (Simo Ukkonen)