Levyarvostelu: Kvelertak – Meir (2013)

Kvelertak lupaa uudella levyllään lisää. Tämähän sopii, sillä edellinen levy oli todella päräyttävä ja bändi oli keikallakin kovassa iskussa. Kvelertak on siitä poikkeuksellinen yhtye, että se on onnistuneesti kyennyt yhdistämään skandinaavisen rallatuksen, black metallin ja roketti rollin toimivaksi ja luonteikkaaksi kokonaisuudeksi. Oliko tämä kertalaaki, vai vasta ensimmäinen varoituslaukaus? Se selviää nyt:

1.    Åpenbaring

Levy alkaa feedbackillä ja huudolla,, kuten hyviin räimetapoihin kuuluu. Kurt Ballou on miksannut saundit aika räkäisiksi heti alkuun. Vasta minuutin kohdalla biisin kehittyessä ja tahdin paljastuessa massa pääsee leviämään stereoksi ja läpi taajuuksien. Tämä tuo mieleen King Diamondin ja Europen, molemmat samaan aikaan.

Ennen biisin loppua, joka on selvä intro, päästään vielä hetkeksi huutokuoroon ja blästiin. Loppu onkin sitten puhdasoppinen. Turbonegrot on kuunneltu tarkkaan.

2.    Spring Fra Livet

Ja tämä biisi paljastaa sen. Ugh vaan ja menoksi. Blästi pauhaa ja avoimet kitaraharmoniat helisevät kun kevät koittaa vuonossa. Edellisellä levyllä negervaikutteet eivät olleet ihan näin ilmeisiä, mutta mikäpä siinä. Tätä on odotettu, nyt sitä tarjotaan molemmin käsin. Tässä on todellinen euroviisu!

Balloun tuotannosta täytyy sanoa, että saundit on vedetty todella teräviksi ja pintaan. Lautasiin tämä toimii, mutta kitaroista puuttuu toistaiseksi hieman sitä massaa.

3.    Trepan

Jos eivät black metal -juuret ole kaikille vielä selvät, niin nyt ne tehdään selviksi. Lähtö on puhdasta Darkthronea. Jotenkin nämä pojat saavat bläkkisräimeenkin kuulostamaan herttaiselta ja iloluonteiselta – vai olenko se vain minä? No onhan tässä sentään ruotsalaismelohevi-meets-jenkkitahdistus-Bryan Adams -väliosa. Sekopäistä mutta hyvää!

4.    Bruane Brenn

Sitten on vuorossa levyn ensimmäinen sinkku. Jossain turbojugend-henkisessä lännensaluunassa syntyy tappelu. Tämä on sen matsin soundtrack! Norjalainen heijaheija (en tarkoita sosiaalista liikuntamediaa) kohtaa hc-punkin tuoppien lentäessä baaritiskin alla. Huilaavat hetken ja jatkavat mättämistä...

5.    Evig Vandrar

Lännen tukka tulee! Tätä saadaan kun Kent katsoo kännipäissään aamuyöllä peiliin syötyään liikaa snägäriperunoita ja huuhdottuaan sen alas akvavitilla. Silti monien tahdituskikkojen ja harmonisointien välillä ei hymynkare katoa poskipielestäni. Musiikista kuulee, että tyypeillä on ollut studiossa hauskaa. Se on hyvä.

6.    Snilepisk

Sitten vähän punkkia. Tässä vaiheessa on syytä pohtia bändin ja tuottajan suhdetta lauluun. Kvelertakhan kuuluu hc:n ja bläkin puolimaastoon, mutta näin myös miksaukseltaankin, sillä sen verran piilossa laulu on. Tätä pohtiessani minut yllättää tämän biisin koukku, itämaishenkinen kehittely, joka antaa tilaa kertsin tuplatempokikkailluille ja lopun nytkytykselle. Ei ehkä ihan niin kokonainen veto tämä.

7.    Månelyst

Ollaan päästy levyn toiselle puoliskolle ja nyt vedetään ehkä hippasen pienemmälle huumoria. Tasaisen räimeen päälle wahiteltu liidi ei vakuuta. Tässä on selvä välibiisi kyseessä.

8.    Nekrokosmos

Nimi lupaa paljon. Näin myös alun rykäisy. Balloun äänimaisema alkaa pikkuhiljaa puuduttaa. Tämäkin biisi pääsisi paremmin oikeuksiinsa, elleivät kitarat olisi niin ohuita ja tasaisia. Kyseessä on kuitenkin lähes seitsemänminuuttinen maailmankaikkeus. Tässä on kyllä jotain kummallista, sillä sen verran villisti kitarat hyppivät kaiuttimissa, että mieleen tulee oikeasti punk ja black metal; sillä huonon tuotannon tavalla nimittäin. Biisihän sitten on puhdasta progea. Vähän ennen neljän minuutin pituutta mukaan ängetään flangeria. Se on merkki siitä, että olisi aika vaihtaa raitaa...

Näin ei kuitenkaan käy, vaan feedbackia ja mölyä saadaan minuutti loppuun ja sitten vielä jotain aivan muuta. Bändin täytyy nyt vain leikkiä fanien odotuksilla, ei tätä mikään muu selitä.

9.    Undertro

Pelolla käyn kuuntelemaan toista yli kuusiminuuttista rallia. Ainakin tässä on bassoa. Nähtävästi halu editoida ja sovittaa biisejä on käynyt ylivoimaiseksi yhtyeelle tämän levyn äänitysten kehittyessä. Tässäkin laulussa on aineksia moneen, mutta ideoiden kakofonia ajaa sen maahan. Pääriffi on hyvä ja puolivälissä sen moduloiminen duuriin hieno kikka, mutta tämänhän Kvelertak osaa. Jos välistä olisi otettu pari vähemmän innovatiivista minuuttia pois tämäkin biisi olisi voinut olla voittaja. Nyt se on vain liian pitkä.

Kuinkakohan monta minuuttia touta riffi sinne feidin taakse kätkeytyy?

10.    Tordenbrak

Sitten eeposta, yhdeksän minuutin verran. Siis lähes kolmen lyhyemmän Kvelerat-biisin pituisesti. Kyllä tämä sitä itseään on. Selvästi tällä kertaa ei olla haluttu jäädä oman hittiformaatin vangeiksi. Siihen vain nyt on syynsä, miksi rokkaavat hc-biisit ovat niin lyhyitä. Huutoon ja kitaravalleihin kyllästyy nopeasti. Tämän laulun pelastus on tomivetoinen kitaraväliosa, joka on tuttua Kvelertak-laatua. Silti tämän levyn äänimaisema ihemetyttää minua, sillä se on todella sihisevä ja terävä. Varsinainen hymykäyrä. Missä ovat keskitaaajuudet? Missä kolmen kitaran muskeli? Tällaiseen pitkään rokkieepokseen ne sopisivat hienosti. Niin sopisi myös editointi, mutta se on jo aivan toinen juttu.

Tämä bändi hyötyisi puheväliosista, tilaa ainakin olisi, sillä musiikillisesti suurin osa tätäkin Tordenbrak-laulua on puhdasta Turbonegroa. Matalat taajuudet ovat kyllä ns. all over the place, valitettavasti.

11.    Kvelertak

Sitten loppuun nimikkobiisi. Kuten bändin paras tuotanto, sekin on alle neljän minuutin mittainen. Kolmen kuumottavan kappaleen jälkeen nimibiisi hyökkää kuin keväinen ukkosmyrsky. Yllättäen ja innostaen. Kaikki kikat käytetään, eikä ketään säästetä. Tämä on livebändin mittainen manifesti. Ei ehkä bändin paras, mutta sopiva huutamiseen ja kaljatuoppien kumoamiseen. Wacken, here we come...


-

Tämä ei ole yhtä innostava levy kuin Kvelertakin samanniminen avaus. Se tosin oli niin hyvä, että enempää olisi ollut kohtuutonta odottaakin. Silti tälläkin levyllä oli hetkensä. Tärkeimpänä etuna näen yhtyeen innon, joka kuuluu taas läpi totisella voimalla. Suurimpana miinuksena minun täytyy mainita miksaus, joka onnistuu moneen otteeseen imemään energian pois muuten toimivista ralleista. Lisää metallia äänimaisemaan? En tiedä, mutta tämä pakottaa kysymään; kannattiko lähteä merta edemmäs nauhoittamaan?

Levyarvostelu: Biffy Clyro – Opposites (2013)

Jos et ole jo kuullut tästä Skotlannin musiikkilahjasta maailmalle, ota hommasi haltuun!

Biffy Clyro on ollut olemassa pitkään ja levyjäkin bändiltä putkahdellut sitten vuoden 2002 kuusi kappaletta, viimeisin tammikuussa. Yhtye oli toissapäivänä Helsingissä keikalla, mutta on käynyt aiemminkin maassa. Edellisen, vuona 2009 ilmestyneen Only Revolutionsin myötä on myös suosiota alkanut tulla. Uusi tuplahässäkkä Opposites on mahdollisesti tämän bändin todellinen läpimurto, sillä siitä saattaa tulla yksi tämän vuoden yllättäjistä.

Eli, ei kun kuuntelemaan...

I The Sand at the Core of Our Bones   

1.    "Different People"          5:11

Hidas sisään feidaus on vaarallinen aloitustapa, mutta tämä muistuttaa minua Led Zeppelinin In the Lightilta, ja se on hyvä referenssi. Bändille ominainen energinen, lisää löylyä lappaava eepos, jossa The Who -henkiset riffit pitävät vauhtia yllä. Pidän erityisesti virvelin napsakkuudesta, joka sopii isoon äänimaisemaan hienosti. Pituudestaan huolimatta hyvä avausralli.


2.    "Black Chandelier"          4:04

Levyn ilmeinen hitti. Tästä biisistä on vaikea päästää irti ja se on hyvä asia. Tiputteleva avauskoukku on kyllä vähän hölmö, mutta kun päästään säkeistöön, kuulaat kitarat ja ilmava basso alkavat jauhaa. Rummut ovat todella hyvän kuuloiset. Tässä Travista ja Kentiä kahmalokaupalla. Kertsiä säästellään ja osio osiolta äänimaisemaan lisätään massaa hienovaraisesti, kunnes väliosa läväyttää biffymäiseen tapaan runtan päälle. Korn olisi tästä breikistä ylpeä! Radiokamaa.

3.    "Sounds Like Balloons"         3:46



Nyt ollaan taas bändin kulmikkaammassa materiaalissa. Säkeistö nykii ja potkii, väliin vedetään harpun myötä henkeä ja sitten täysi hönkä päälle. Rush on yksi yhtyeen vaikutteista ja tämän kyllä huomaa – hienosti. Pidän tolkuttomasti tämän biisin matalista taajuuksista, mukana on baritonia tai ties mitä.

Kolme biisiä ja kolme todella toimivaa rallia.


4.    "Opposite"              3:55



Joten lieneekin aika huilata hetki. Paksu skottiaksentti johdattaa karusti vanhan Radioheadin ja Travisin henkisiin maailmoihin. Herkät falsetit nostattavat kertosäkeen zipon flambeeraamiin sfääreihin. Loppua kohti laulun letkeys saavuttaa kaikki modernin kantrimusiikin stereotypiat. Tästä joko pitää tai sitä vihaa.


5.    "The Joke's On Us"          3:34

Tauko on ohi. Nyt rokataan! Livenä tämä on epäilemättä puhdasta päänpyöritystä. Koukut ovat juuri oikeissa paikoissa ja aikaa ei tuhlata turhaan fiilistelyyn. Jos Therapy? koostuisi Rushin jäsenten lapsista, se tekisi tällaista musiikkia. Väliosa on samalla kikkailua ja mättöä; rumpujen rytmikikat puhdasta kultaa.

6.    "Biblical"              3:58


Tätä laulua kantavat rummut, ja sitä ei voi olla huomaamatta. Kaikua ei myöskään ole säästelty. Kertsin synapadi on suorastaan hukutettu kaikujen kanjoniin. Homma kuitenkin potkii eteenpäin ja elämää suurempi kertosäe saa jalan vatkaamaan vaikka vasten tahtoa. Bryan Adams -henkiset huudahdukset kyllä ovat liikaa lopussa, mutta mitäpä tässä, koukkua vielä kerta kiellon päälle.



7.    "A Girl and His Cat"          3:29


Biffyn mittakaavassa tämä on suoraviivainen ralli. Progerockjuuret ovat taas ilmeiset tästä huolimatta. Meininki on myös päällä, mutkia ja kommervenkkejä ei jäädä vatvomaan, vaan pökköä pukataan pesään. Hyvä välipala siis.



8.    "The Fog"              4:41


Tuplalevyllä on tarkoituksenmukaista levittää sanomaa. On tosin syytä muistaa, että tämä on 80-minuuttinen tupla – siis tupla vain sen perinteisessä, vinyylisessä merkityksessä. Monet nykyajan levyt ovat tämänpituisia ilman tuota mainintaakin.


The Fog on hyvällä tavalla tätä levittämistä. Laulu alkaa herkästi ja kehittyy rauhallisesti. Äänekkäät kitarat ja lätisevät rummut on jätetty pois. Vauhdikkaampien rallien jälkeen tämä on myös todella tervetullutta. Laulu antaa myös tilaa äänimaiseman ja atonaalisten koukkujen kehittelylle. Kun särö sitten hiipii mukaan, on se Nine Inch Nailsia, ei rockia. Ei ehkä perinteinen biisi, mutta mielenkiintoinen sellainen!



9.    "Little Hospitals"          3.32


Sitten takaisin tavallisen ohjelmoinnin pariin. Sille on tietenkin syynsä, että laulu päätyy tuplaplätän ensimmäisen puoliskon jälkipäähän. Se on vauhdikas, muttei oikea hitti. Tämä aivan Therapy? -henkinen veto on kuunneltava, muttei erityisen mieleenpainuva. Selvää vilttiketjua siis.



10.    "The Thaw"              3:42


Rauhallisemmalla, kantrihenkisellä vaihteella tämä hiekkaisa ensimmäinen osio saa loppunsa. Biffy on tässäkin laulussa laittanut suureellisimman vaihteensa päälle. Rento alku sallii kuuntelijalle kuitenkin pienen, epäilemättä tarpeellisen, hengähdystauon. Kuin tulipalon kajo kaupungin yössä jää sulaa ja jäljellä on vain toive uudesta alusta.

II The Land at the End of Our Toes

1.    "Stingin' Belle"          4:25

Ensimmäisenä julkaistu ralli on epäilemättä puhdasta vintage-Biffyä: Isosti iskevä, kulmikas, ilmeisestä iloisuudestaan huolimatta uhkaava. Pienet lisäkikat pitävät tämän muuten tasapaksua lähentelevän rallin kuosissa, kunnes perinteisiin (säkkipillit) nojaava väliosa pelastaa biisin tylsyydeltä. Rumpali tekee myös ylitöitä ilman kellokorttia.

2.    "Modern Magic Formula"        3:54


Alku aina hankala, kertsissä kiitos seisoo! Aivan kahteenkymmeneen eivät Biffy Clyronkaan ideat riitä, joten huonompiakin riffejä on pakko mukaan sovittaa. Jossain Dankon henkisessä maastossa tasapainoillen pojat tätä ralliaan kuljettavat. Tuotanto pelastaa osan muttei kaikkea. Mitenköhän tässä vielä käy, kahdeksan laulua jäljellä?


3.    "Spanish Radio"          3:51


Torvet avaavat tien Morriconen Meksikoon, siis mitä? Jos yanquait voivat puhua australialaisella aksentilla, voivat skotit laulaa Don Quixoten tarinoita. Yllättävää kyllä, tämä myös toimii. Hyvä melodia ja yhteislaulu kuljettavat tätä sekasikiötä kuin elokuvan rosvot junaa. Mistä tässä on kyse? Kukaan ei tiedä, mutta nautitaan nyt vaan.


4.    "Victory Over the Sun"      3:59


Synkemmin soinnuin ja tummemmin sävyin lähtevät ylämaan Ikarokset kohti päivän tähteä. Menee hetki, menee toinen, sitten alkaa stereosähkis sikertää. Mieleeni juolahtaa aivan toinen yhtye ja aivan toinen genre. Tämä on rockin My Dying Bridea kaikessa ylhäisessä, yksinäisyydessään. Ja se on hyvä asia. Levyn toistaiseksi moniulotteisin laulu kestää useampia kuunteluita, eikä puuduta kuuntelijaansa suoraviivaisella menolla vaan jaksaa yllättää!


5.    "Pocket"              3:06


Bryan Adams elää ja voi hyvin. Palaan lapsuuteni lauluihin, leveään stereoon, rockpianoon, akustiseen säksätykseen ja tiukkoihin laulustemmoihin. Minua palkitaan koukulla puolenvälin jälkeen, joka on kuin Kanadan Springsteenin käsikirjasta konsanaan.


6.    "Trumpet or Tap"          3:56


Koska tilaa on, bändi levittää otostaan sivuaskeleella. Klubijatzin keinoin alkava laulu muuttuu tavanomaiseksi kertsin myötä. Pisteet kitarastyrkkarin jousikaiusta. Väliosan myötä laulu karkaa elokuvallisiin äänimaisemiin loppuen jamittelun myötä räväkästi.


7.    "Skylight"              3:44


Lauluun on tällä levyllä laitettu paljon vaivaa. Skylightin tarkkaan editoidut ja matalilla stemmoilla sekä efekteillä vahvistetut suoritukset ovat tästä erinomainen esimerkki. Muutenkin tämä seesteisempi laulu menee kokonaisuudessaan uuteen erilaiseen suuntaan. Rockin ja räimeen sijaan nyt tarjoillaan Brian Eno -vaikutteista ambient-big-beatia. Madonnan Ray of Light käy esimerkistä. Mitään erityistä ei tapahdu, mutta kokonaisuus on harkittu, ei vain ehkä tämän levyn kontekstissa.


8.    "Accident Without Emergency"    4:52


Levy lähenee loppuaan. Samalla saamme opetuksen siitä, mitä masteroinnissa kuuluu tapahtua. Ei ole vahinko, että tämä laulu löytyy tuplan lopusta. Haikea voimaballadi rakentaa sentimentaalisen kaipauksen varaan käyttäen vannottuja ja vakiintuneita keinoja. Tomit paukkuvat leveässä äänimaisemassa. Ensimmäinen säkeistä matalalta, sitten toinen jo kovaa ja korkealta. Groovi lähtee päälle tokassa kertsissä. No, kyynisen analyysin rinnalla täytyy todeta, että tämä on oikeasti hyvä biisi. Minä vain alan olla vanha.


9.    "Woo Woo"              2:18


Jottei menisi aivan tuutulauluksi, pistetään väliin nopea pop-punkmakupala. Sellaiseksi tämä on ihan ok.


10.    "Picture a Knife Fight"        3:53


Huh mikä kaiku! Olen plate reverbin fani, joten minulle tämä käy, mutta selvästi kasari on tulossa takaisin isosti. En valita. Jossain muussa kontekstissa tämä olisi epäilemättä todella hyvä suoritus, mutta näin pitkän vedon viimeisenä alkaa Biffyn isohko rocksaundi jo vähän väsyttää. Ehkä aiheetta, mutta onhan tässä jo tahkottu.

Onko tämä hyvä albumi? On.

Onko tällä albumilla rahkeita olla tupla? Ei.

Opposites asettuu Mellon Collien ja lukuisten muiden plättyjen kanssa jatkumoon liian pitkiä vetäisyjä. Kuten lähes kaikissa rocktuplissa on tässäkin höttöä välissä – ei aivan luokatonta, mutta kuitenkin vähemmän tarpeellista. Taustalla kuunneltaessa levy vie eteenpäin hienosti, mutta ajatuksella kuunneltuna, heikommat laulut pakottavat kysymään, että olisiko kannattanut yrittää rajata? 10-12 laulua tästä olisi helposti lohkaistu ja tuloksena olisi todella hyvä levy. Nyt kokonaisuus on tosiaankin aika moninainen (ilkeämmin sanottuna sekava) ja liian pitkä. Silti ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen suoritus yhdeltä aikamme innostavammalta rockyhtyeeltä.

(Kannattanee pitää tauko "levyjen" välillä.)