Hyvä YLE!

Niin, eihän minulla tietenkään ole mitään Windows Media Playeria, sillä se on todellista roskaa. Mutta mikä onkaan YLE:n ratkaisu ongelmaani, kun ei ohjelma kuulu?

Toimiiko Windows Media Player muissa kuin Windows-koneissa?

Windows Medialle on olemassa rajoitettu Macintosh ja Unix (Solaris) -tuki. Windows Media Player on myös esiasennettuna Windows Mobile taskutietokoneissa. Windows Media on kuitenkin ensisijaisesti Windows-järjestelmissä toimiva formaatti ja esiasennettuna kaikissa Windows-versioissa Windows95:stä alkaen.
Miten toistan Windows Mediaa Mac OS X -käyttöjärjestelmässä?

Microsoftin oma Windows Media Player versio 9 on saatavilla Macintoshille. (http://www.microsoft.com/windows/windowsmedia/player/mac/mp9/default.aspx ).

Vaihtoehtoisena tapana Windows Media -tiedostojen toistamiseen Macintoshissa Microsoft suosittelee Flip4Mac -tuotetta (http://www.microsoft.com/windows/windowsmedia/player/wmcomponents.mspx ) tai (http://www.flip4mac.com ).
- YLE Elävä arkisto, haettu 31.5.2010

Oikeasti. Ensimmäinen vaihtoehtoni on siis hankkia Windows Mobile taskutietokone. Toiseksi voin hankkia täyden Winukan. No tätä olen harkinnut mutta niin paljon en halua YLE:n arkistoradiota halua kuunnella, että viitsisin ja muut tarpeet ovat toistaiseksi olleet yhtä marginaalisia. Niin ja tuo Flip4Mac minulla on mutta sehän ei YLE:n yllä esittämästä huolimatta toiminut.

Suomen valtion radio siis on näin käytännössä mikkisoftan kannalla median julkistamisessa. Ei siinä mitään, kuten olen aiemmin todennutkin, minä käytän sitä mikä toimii, mutta Media Player in siinä määrin huono ohjelma, etten siihen lähde tämän takia. YLE ei todellakaan koe tässä mitään ongelmaa?

Öljyä meressä

Pikainen päivitys aiempaan:

Kannattaa lukea tämä NYT:n artikkeli siitä, miten syvän meren öljypäästöjen vaikutuksia aletaan vasta hiljalleen ymmärtää Meksikonlahden katastrofin tutkimusten myötä.

Urheilu yhteiskunnan rehellisyyden peilinä

Seuraan kilpapyöräilyä. Niin, tuota douppaajien lippulajia tiedättehän. Seuraan muutenkin paljon erinäisiä urheilulajeja snookerista formuloihin ja muuan seikka yhteiskunnan urheiluetiikassa on alkanut vaivata minua kovasti. Tämä on jossain määrin alustavaa pohdintaa, sillä ajatukseni eivät ole kovin pitkälle vietyjä, kommentit ja kritiikki ovat siis poikkeuksellisen tervetulleita.

Doping on yhtä vanha ilmiö kuin ammattimainen kilpaurheilu. Kestävyys- ja voimailulajit ovat nykyaikaisen douppaamisen keskiössä, sillä useimmat aineet auttavat jaksamaan, kasvatamaan lihasmassa ja palautumaan kovista rasituksista. Nyt kun suurten tourien kesä on taas maantiepyöräilyssä pyörähtänyt käyntiin, on päästy huijaamisen peruskysymysten pariin. Floyd Landis paljasti hiljattain sen mikä jo oli tiedossa: hän käytti kiellettyjä aineita ja keinoja omien suoritustensa parantamiseksi kilpailuissa. Samalla Landis syytti kovin sanoin entisiä tallitovereitaan U.S. Postal -tallissa, siis Lance Armstrongia, George Hincapieta, Levi Leipheimeria ja muita maailman huippumaantiepyöräilijöitä.

Suurempaa hämminkiä nämä paljastukset eivät nostattaneet, sillä yleinen käsityshän kilpapyöräilystä on se, että kaikki niitä mömmöjä käyttävät. Tämä tulee keskusteluissa vastaan aina, kun sanon lajia seuraavani muuten. Landis menetti vuoden 2006 Tour de France voittonsa, kun ilmeni, että hänen testosteroni-epitestosteroni -suhteensa oli legendaarisen 17. etapin jälkeen epätyypillinen (raja on 4:1 ja Landisilta mitattiin 11:1). Dopingia oli siis käytetty. Valitettavasti tämä paljastus tapahtui, kuten aina, jälkikäteen kun Landisia jo juhlittiin koko kilpailun voittajana.

Sen verran aaltoja hänen tunnustuksistaan nousi, että Yhdysvaltain viranomaiset tutkivat nyt mm. edellä mainittuja urheilijoita sponsorien huijaamisesta ja mahdollisesti väärästä valastakin (mm. Armstrong on oikeudessa valalla vakuuttanut, ettei mömmöjä ole tullut otettua). BALCO-tutkimuksesta tunnettu Jeff Novitzky on jo Landisin aiheen tiimoilta tavannut. Koko juttu täällä.

Tähän on tultu. Urheilijat käyttävät mömmöjä pärjätäkseen ja saadakseen tukijoita, jotta voisivat pärjätä tiukassa kilpailussa, jäävät ennemmin tai myöhemmin kiinni vakuuteltuaan ensin pitkään syyttömyyttään, ja joutuvat lopulta tästä linnaan. Epäilemättä tämä rangaistuksen uhka estää lukuisia urheilijan alkuja tarttumasta piikkiin ja veripussiin, mutta ratkaisu se ei mielestäni ole. Niin kauan kuin menestyvät huippu-urheilijat ovat kansallissankareita ja niin kauan kuin heidän tulonsa ja harjoittelumahdollisuutensa ovat suoraan sidoksissa menestykseen, doping on osa tätä yhtälöä.

Samalla maailman suurin urheiluinstituutio, olympialaiset, porskuttaa tutun sloganinsa Citius, Altius, Fortius alla. Urheilukulttuurin keskeinen jännite onkin tuo nopeammin, korkeammalle, vahvemmin. Me vehtaamme uusia maailmanennätyksiä maailmassa, jossa suurin urheilutähti on Jamaikan juoksun ihmelapsi Usain Bolt ja jossa sellaiset nimet, kuin Sergei Bubka, Jelena Isinbajeva, Bob Beamon, sekä Michael Johnson ovat legendaarisia, koska ne edustavat juuri tuota olympiamottoa. Samalla timanttiliigat ja palkinnot rakentuvat juuri näiden yleisövetoisten suoritusten ympärille.

Toisin sanoen koko urheilukulttuuri on yhtä ennätysten metsästystä ja inhimillisten rajojen etsintää. Onko siis ihme, että ne lupaavat urheilijat, jotka ovat melkein mutta eivät aivan, niin usein sortuvat kiellettyihin keinoihin. Jos raja menestyksen ja keskinkertaisuuden välillä on hiuksen hieno ja kemiallisesti rikottavissa, käy moraalinen dilemma vallattoman vaikeaksi. Kuinka usein olette nähneet jonkun aivan keskinkertaisuuden kertovan siitä, miten doping on pahasta ja sitä pitää välttää kuten hän, joka lakaisee kulmakunnan urheilukenttää kesäisin treenien lomassa ja on Inexin varastossa illat töissä rahoittaakseen urheilu"uraansa". Ette varmaan kovinkaan usein.

Urheilun puhemiehiä ovat ne huiput, ja kovin moni heistä ei ole näitä moraalisia paineita kestänyt. Hekin ovat lopulta vain ihmisiä.

Väitänkin, että koko meidän urheilukulttuurimme on vääristynyt. Urheilijoiden niskaan ladataan tolkuttomasti paineita: roolimalli lapsille, huippumenestyjä, hyvä jätkä, puhdas kuin sairaalalaboratorio. Kuulostaako kohtuuttomalta? Ainakin minusta. Tottakai se on hienoa kun Bolt rikkoo käsityksiä ihmiseläimen suorituskyvystä ja tottakai se on hienoa, kun edellisellä etapilla murtunut kärkimies tekee uskomattoman irtioton ja voittaa vuoren ja kilpakumppaninsa. Kun seuraavan kerran näitä urheiluihmeitä jännitätte, niin kysykääpä vaan itseltänne, millä hinnalla.

Loppumattomiin meren mutaa

Meksikonlahden öljyturmaa on vatvottu mediassa tyypilliseen tapaan. Nyt alkaa ainakin täällä Suomessa näyttää siltä, että aihe on saavuttanut ensimmäisen kyllästymispisteensä. Se ei enää ole uutinen. Tämä tapahtuu aina näiden isojen onnettomuuksien kanssa.

Lopullinen arvio Deepwater Horizonin onnettomuudesta on kuitenkin vuosien ellei vuosikymmenien päässä aivan kuten Exxon Valdezinkin onnettomuudesta havaittiin. Ympäristötuhoiltaan tämä onnettomuus on kahtalainen. Ensinnäkin se vaurioittaa jatkuessaan herkkiä suistoalueita Mississippin suistossa. Näistä, ja niiden rinnalla katkaraputeollisuuden, vaurioista on paljon puhuttu viime viikkoina.

Se toinen tälle ympäristökatastrofille olennainen piirre on syvänmeren biosfäärille Meksikonlahdessa aiheutuva tuho. Aava meri ei kuulu kenellekään, mutta samalla se kuuluu meille kaikille. Olen aiemmin maininnut kalakantojen huonosta suojelustatuksesta. Kuluvan kuun alussa Yhdysvallat aloitti öljynhajoittajakemikaalien käytön osana tämän öljyvuodon torjuntaa. Kokemuksia näistä on jo Valdezin tuhojen torjunnasta, ja samoin on tiedossa, että nyt käytetyt kemikaalit itsessään ovat vaarallisia ympäristölle. Ne kuitenkin hidastavat raakaöljyn tuloa rannikolle levittämällä sen mereen, syvempiin kerroksiin.

Mitä sitten tapahtuukaan kaikelle tälle näkymättömälle öljyllä meressä? Meritoksikologi Susan Shaw (Marine Environmental Research Institute) kuvaa tilannetta tässä Timesin artikkelissa näin:

The situation in the water column is horrible all the way down. Combined with the dispersants, the toxic effects of the oil will be far worse for sea life. It’s death in the ocean from the top to the bottom.

Monenlaiset eliöt saavat annoksensa aromaattisia hiilivetyjä ja nämä pysyvät pitkään kierrossa. Pahimmillaan yhdisteet (so. myrkyt) leviävät kauas, jopa Atlantille. Katastrofi lakkaa olemasta alueellinen. Tässä piilee näiden onnettomuuksien todellinen kauheus. Tottakai öljyssä räpiköivät suulat ovat erinomaista katastrofipornoa televisioon, mutta näin annetaan taas kerran väärä kuva tämän onnettomuuden mittasuhteista. Suurin tuho tapahtuu pinnan alla, kansainvälisillä vesillä. Vastuun hämärillä rajavesillä.

Meret ovat edelleen ihmiskunnan ympäristöpiittaamattomuuden keskiössä. Ne kertovat meidän subjektiivisen hahmotuskykymme kuolleista kulmista, jotka jäävät osatta taistelussa ympäristöteoista, vastuunkannosta. Kun resurssimme ovat rajalliset, keskitymme helppoihin ja näkyviin asioihin, vaikka ne eivät välttämättä, tai useinkaan, ole niitä suurimpia. Ystäväni Michael on kirjoittanut aiheesta jo täällä. Meret nielevät kyllä saasteemme, mutta merielämä ei niinkään hyvin. Jo nyt monet kalakannat ovat kriisissä, kun samalla ilmaston lämpenemisen vaikutukset merten tilaan ovat parhaimmillaankin arvailujen varassa. Suhteellisuuden tajulle on siis taas kerran käyttöä.

Kansalaisoikeuksien puolesta

Käykääpä lukemassa: Electronic Frontier Finland (Effi) ry:n Hallitusohjelmatavoitteet

Näitä ja muutamia muita yhteiskuntamme kannalta tärkeitä asioita olisi minunkin tarkoitus näin eduskuntavaalien alla seurata. Näinköhän tulen saamaan suoria vastauksia kansanedustajaehdokkailta? Aika näyttää.

Sillä välin kannattaa ottaa kansalaisoikeuksista ja arvoista selvää.

Tänä iltana on kaikki hyvin - Danko Jones: Below the Belt

Kirjoitustauko venyi varsin mittavaksi. Taisin tehdä oman ennätykseni tämän blogin kanssa. Viimeinen kuukausi töissä on imenyt mehut siinä määrin, ettei kirjoittaminen päivän päätteeksi maittanut ollenkaan.

Sitten kuulin Dankon uutta lättyä, joka jotakuinkin nimensä mukaisesti löi vyön alle. Pakkohan siitä on siis kirjoittaa! (Spotifoi: Danko Jones)

Edellinen D.J. levy Never too Loud ei uponnut sitten mitenkään. Levy oli täynnä tylsyyttä ja turhaa filleriä jääden näin hyvin vähälle kuuntelulle. Olin jotenkin jo luopunut toivosta, mutta selvästi turhaan.

1. I Think Bad Thoughts

Avausraita on perinteistä aggro-Dankoa tyyliin älä-sä-jätkä-mulle-tuu-mä-vedän-sua-käkeen. Jos saundit olisivat säröisemmät ja tahti nopeampi, tämä olisi trash metal biisi. Danko jopa onnistuu kuulostamaan Hetfieldiltä väliosassa. Takuuvarmaa kamaa, biisin kohokohtana joko viittaus KISS:in tai F-Y-U -hook.

2. Active Volcanoes

Tämä biisi avasi silmäni. Avausriffi ja siitä käyntiin potkaiseva säkeistö ovat parasta A-luokkaa. Danko ei ehkä ole kovin hyvä laulaja, ja nyt ollaan hänen taitojensa rajalla, mutta biisi painuu mieleen alta aikayksikön ja Dan Corneliuksen jäätävä cowbell-riffi vie biisiä armottomasti eteenpäin. Tyylipuhtaasti laulu käsittelee naisen ja miehen välistä suhdetta, kuinkas muutenkaan.

3. Tonight is Fine

Tämä biisi sai kunnian toimia arvostelun otsikkona. Se on ehdottomasti tämän levyn manifesti. Introriffi on ehtaa melo-kyttäys-Dankoa ja ottaa näin paikkansa vanhojen klassikkojen Play the Blues, Sound of Love ja Forget My Name rinnalla.

Gotta learn to seize the day, so you take her to the side and say
Tonight is fine!

Biisi toimii Dankon klassisseen tyyliin tarinanomaisesti, väliosassa kerrotaan, että vahinkoa voi tulla, mutta silti pitää toimia. Ja kuten D.J. lopuksi toteaa mikä tahansa ilta toimii.

4. Magic Snake

Taas kerran ollan trash-vaihteella. Punkkia ja metallia, purkkapopkertsillä. Tämä ei ehkä ole levyn omintakeisimpia kappaleita, mutta toimii hyvin hitin jälkilämmössä ja epäilemättä myös livenä. Etenkin näissä nopeammissa ralleissa on selvää, että Cornelius luo yksinkertaisinkiin biiseihin niiden tarvitseman jännitteen, tiukan orgaanisella rumputyöskentelyllään.

5. Had Enough

Judas Priest olisi ollut ylpeä tästä introsta (elleivät sitä tehneetkin). Levy ei hidastu vaan nopeutuu ja Nyt alkaa vahvistua Dankon uusimman omintakeisuus. D.J. on kasvanut laulajana ja uskaltaa tätä nykyä mennä Ramones-henkiseen korkeaan rallatukseen, ja sehän kelpaa. Tämä biisi on nimittäin intron jälkeen puhdasta Gabba-gabbaa. Varma hitti.

6. (I Can't Handle) Moderation

Vieläkään ei höllätä vaan tempoa lisätään. Tämänkin biisin kertsi on edellisen kaltainen rallatus. Ehkä kuitenkin muutamaa piirua tylsempi ja yksiuloitteisempi. Ei huono täytebiisi, mutta täytebiisi kuitenkin. No, ok, väliosa nytkytys on ihan kova ja lopun lead on hauska.

7. Full of Regret

Mutta homma ei ollutkaan siinä. Parin kevyemmän palan jälkeen iskee levyn toinen big hitter. Biisiä kantaa alussa lehmänkelloboogie ja tiukka, heti mieleen painuva kitarariffi. Nyt ollaan taas Dankon rock-minän ytimessä. Kuunnelkaa myös tarkasti Corneliuksen virvelimeininkiä kakkossäkeistössä, rautaa.

Sometimes when I think back, I wonder where it was that I lost track
And I think of you, Who knew?

Tässäkin biisissä lauluääni on selvästi kehittynyt avoimemmaksi ja kuulaammaksi. Toimii.

8. The Sore Loser

Levy on edennyt jo pitkälle, ennen kuin ensimmäinen selvästi Acca-Dacasta vaikutteita imevä biisi iskee päälle. Tässä se kuitenkin on huutokuoroineen ja Dankon Bon Scott-maisin huudahduksin, jotka parhaimmillaan värisevät rikkonaisen falsetin rajalla. Kyseessä ei oli iso biisi, mutta taas kerra vallan sopiva valinta hittibiisin perään.

9. Like Dynamite

Danko tekee poppia! Taaskaan ei anneta periksi eikä höllätä tahtia. Corneliuksen komppikomppania puskee kellon ja virvelin kanssa ja punk-rockriffi saa jalan polkemaan. Nyt D.J. pääsee ihan oikean falskin puolelle kertsin tuplauksessa. Mikäs siinä, sillä seksistähän tässä biisissä tietenkin on kyse. Kitarasoolotkin ovat alkaneet tällä levyllä toimia, niitä on aiempaa enemmän ja ne ovat, kuten tässäkin kappaleessa, aiempaa kunnianhimoisempia.

10. Apology Accepted

Levyn loppua kohti mennään, ja vihalla. Toiseksi viimeinen ralli on täyttä viha-Dankoa. Aiemmin oli hauskaa ja ihanaa, mutta nyt bileet ovat ohi ja änkyrä niskassa.

Now see who's smiling? Me, motherfucker!

Klassinen silmä silmästä -tulkinta ihmissuhteista suoraan Jonesin teorian mukaan. Puhdasta punk-rockia.

11. I Wanna Break Up With You

Edellisen laulun tavoin nyt on tosi kyseessä. Vihan sijaan tämä on kuitenkin pohjimmiltaan Ramones-henkinen erolaulu. Ensin syljetään syyt ja sitten harmonialla viesti perille katurockin remutessa. Ei hirveän omaperäistä, mutta ihan sopivaa näin tiukan albumin lopetukseksi.

Kyllä tätä taas kelpaa kuunnella. Danko Jones on taas kerran osoittanut, miksi hän on nykyrockin eläväisempiä esiintyjiä. Musiikki on monella tapaa varsin perinteistä ja suorastaan vähä-älyistä, mutta siitä ei olekaan kyse. Bändin ilmaisutapa on siinä määrin intensiivinen, että pienetkin tarinat ja melodiat iskostuvat adrenaliinin kyllästämiksi hymneiksi. Keikka jo mielessä...