Erkin kitara ja julkkisesineiden tarve

Huomattava osa yhdysvaltalaisista liittää Hitlerin villapaitaan sen omistajan pahuutta, näin ainakin anekdotaalisesti puhtaasti muistin varalta. Muutenkin olemme varsin tietoisia tunnetuille ihmisille kuuluneiden esineiden merkityksellisyydestä. Näitä nykypäivän pyhäinjäännöksiä kerätään, myydään ja ostetaan, esitellään ravintoloissa ja museoissa. Miksi?

Alkuun pieni tunnustus, minullakin on omat julkkismemorabiliani. Ehkä tärkein artifaktini on Ian Andersonin settilista taannoiselta Jethro Tullin keikalta, skannattuna täällä. En siis itsekään ole immuuni tälle tunteelle, vaikka minusta Hitlerin villapaita onkin vain villapaita. Tutkijat ovat kuitenkin tulleet avuksemme.

Eric Claptonin kitaroita ja vahvistimia myytiin nimittäin eilen New Yorkissa Bonhamin huutokaupassa. Huutokauppakohteita oli 138 ja niistä saatiin 2.15 miljoonaa dollaria. Claptonin uran helmi, yksi maailman kuuluisimmista kitaroista, Blackie tosin on myyty jo 2004, lähes miljoonalla dollarilla.

NYT kertoo aiheesta artikkelissaan Urge to Own That Clapton Guitar Is Contagious, Scientists Find.

Mikä siis saa meidät (siis ne meistä, joilla on fyffeä) keräämään? Tutkijoiden mukaan tärkein tekijä tällaisten esineiden arvostuksessa on julkkistartunta (celebrity contagion), joka periytyy heidän mukaansa muinaisista maagishenkisistä artifaktikulteista, toisin sanoen ns. pyhäinjäännöksistä.

Erityistä tässä on se, että positiiviset julkkikset lisäävät arvoa esineille enemmän kuin negatiiviset: Claptonin kitara on näin helpommin lähestyttävä artifakti kuin Hitlerin paita (paitsi siis jos on Wagneria kuunteleva kolmannen valtakunnan fani). Samalla ne esineet, joita ko. henkilö on oikeasti koskenut vaikuttavat psykologisesti merkittävimmiltä ja näin arvokkaammilta, kuin ne, joissa kosketustä ei ole tai on vähän. Tällöin kitara, jota ko. julkkis on hinkannut huolella, tehnyt sillä "ihmeitä", kuten legendaarisia levytyksiä, on selvästi tärkeä ja arvokas. Kuulostaako tutulta?

Claptonin miljoonan dollarin Blackien Fender-replikat maksavat vaihtelevasti tuhansista kymmeniin tuhansiin dollareihin (riippuen replikan tarkkuudesta). Vähäisempi, mutta merkittävä tekijä tässä on ns. yhdenmukaisuuden laki (law of similarity). Jotain autenttisuutta välittyy siis replikoihin. Näin jopa nytkin myynnissä olevissa Clapton-stratoissa on jotain "maagista", joka sallii kallimman hinnan maksamisen.

Keräilijät voivat rationalisoida toimintaansa, puhua kannattavista sijoituksista ja muista, mutta ko. tutkimuksen mukaan nämä ovat toissijaisia, jopa tekosyitä, joilla irrationaaliset mieliteot perustellaan. Tuttua, eikö?

Museossa esineen tarina, sen funktionaalinen autenttisuus on ollut jo pitkään ensiarvoisen tärkeätä. Monet kokoelmat perustuvat kuitenkin yksityisten kerääjien vaivannäölle, etenkin taiteen puolella, mutta myös kulttuurihistoriallisissa museoissa. Tällainen tutkimus keräilyn ja kulttuuriartifaktien suhteesta auttaakin meitä ymmärtämään paremmin kokoelmiemme luonnetta, mutta myös omia subjektiivisia toimintamallejamme. Miksi minä tutkijana pidän tätä tärkeänä kokoelmiemme kannalta, mutta tuo ei ole yhtä tärkeä. Täytyy todeta, että hikinen partiopuku saa minulta implisiittisesti enemmän arvostusta, kuin kerran pidetty, mutta pakosta hankittu kavaiji. Nyt tiedän miksi!