Keikka-arvostelu: Hasse Walli Varissaaressa

Näin hiljattain kaupungilla mainoksen: Rock&Food -tapahtuma Kotkan Varissaaressa, pääesiintyjänä Hasse Walli. Oikeasti!

Sinne oli pakko mennä. Teille, jotka putositte kärryiltä, suosittelen hyllystäni löytyvää Appe Vanajaksen kirjaa Hehkuva kitara. Se on Hassen elämänkerta nimittäin.

Hasse Walli on aloittanut 1960-luvulla Suomen ensimmäisen aallon rautalankayhtyeissä, mm. The Typhoonsissa, Islandersissa ja myöhemmin Jormasissa (kysykää isältänne jos lyö tyhjää!). Hasse hankki Briteistä bluesvaikutteita, jotka tulivat esiin mm. Blues Sectionissa. 1970-luvulla mies soitti mm. Paroni Paakkunaisen unisonossa ja tietenkin vuosikymmenen legendaarisessa proge-suunnannäyttäjässä Piirpaukessa. Kotka-teemaan sopivasti hän oli perustamassa taistolaishengessä Punainen lanka -yhtyettä. Kun nämä setit sitten kuivuivat kasaan Walli lähti Afrikkaan. Siellä syntyi monenlaista, mutta jälkipolvien on etenkin syytä tuntea Senegalilaislähtöinen ja -vaikutteinen Asamaan (eli taivas).

Kaiken tämän ohella Walli on kuitenkin pysynyt kiinni myös siinä musiikissa, joka hänet sai aikanaan polvilleen. Tämä on blues-rock Jimi Hendrixin tyyliin soitettuna. Ja tätä musiikkia hän nyt oli Varissaareen tullut soittamaan.

Hasse soitti yksin, ilman taustaa, mikä toi todella raa'alla tavalla bluesin sydämen esiin. Vaikka soittimena oli Fender Stratocaster Englin styrkkarin läpi, oli soitannassa ja laulussa sitä deltabluesin alkukantaisuutta, joka vain vetoaa meihin bluesjamppoihin aina.

Biisit olivat pääsääntöisesti vanhoja bluesstandardeja, mikä ehkä vähän jäi alkuun minua hämäämään, sillä eihän kaveri ole Chicagosta. Tämä onkin se yksi ja suuri ongelma bluesissa nykyään. Se on pitkälti historiaa ja entistä musiikkia; bluesin koti on tätä nykyä Yhdysvaltain National Archives.

Silti täytyy todeta, että kitaran kanssa Walli on vähintäänkin yhtä mestarillinen kuin pikkuveljensä, surullisen hahmon proggari, Pete Walli.

Kun Walli sitten keikan loppua kohti nosti tehoa, Voodoo Chile (Slight Return) ja Hey Joe -kappaleilla, on todettava, että tuskinpa Suomesta paljoa sielukkaampia Henkan lainaajia löytyy, kuin tämä Henkan Kultsalla aikanaan nähnyt veteraani.

Tämä oli kitaristin keikka, ja varmaan yleisön onnellisimpia olivat kitaristit. Seurueeni keikka jätti nimittäin selvästi kylmemmäksi, mutta minkäs teet, kun on suru puserossa ja kitara laulaa!