Loppumattomiin meren mutaa

Meksikonlahden öljyturmaa on vatvottu mediassa tyypilliseen tapaan. Nyt alkaa ainakin täällä Suomessa näyttää siltä, että aihe on saavuttanut ensimmäisen kyllästymispisteensä. Se ei enää ole uutinen. Tämä tapahtuu aina näiden isojen onnettomuuksien kanssa.

Lopullinen arvio Deepwater Horizonin onnettomuudesta on kuitenkin vuosien ellei vuosikymmenien päässä aivan kuten Exxon Valdezinkin onnettomuudesta havaittiin. Ympäristötuhoiltaan tämä onnettomuus on kahtalainen. Ensinnäkin se vaurioittaa jatkuessaan herkkiä suistoalueita Mississippin suistossa. Näistä, ja niiden rinnalla katkaraputeollisuuden, vaurioista on paljon puhuttu viime viikkoina.

Se toinen tälle ympäristökatastrofille olennainen piirre on syvänmeren biosfäärille Meksikonlahdessa aiheutuva tuho. Aava meri ei kuulu kenellekään, mutta samalla se kuuluu meille kaikille. Olen aiemmin maininnut kalakantojen huonosta suojelustatuksesta. Kuluvan kuun alussa Yhdysvallat aloitti öljynhajoittajakemikaalien käytön osana tämän öljyvuodon torjuntaa. Kokemuksia näistä on jo Valdezin tuhojen torjunnasta, ja samoin on tiedossa, että nyt käytetyt kemikaalit itsessään ovat vaarallisia ympäristölle. Ne kuitenkin hidastavat raakaöljyn tuloa rannikolle levittämällä sen mereen, syvempiin kerroksiin.

Mitä sitten tapahtuukaan kaikelle tälle näkymättömälle öljyllä meressä? Meritoksikologi Susan Shaw (Marine Environmental Research Institute) kuvaa tilannetta tässä Timesin artikkelissa näin:

The situation in the water column is horrible all the way down. Combined with the dispersants, the toxic effects of the oil will be far worse for sea life. It’s death in the ocean from the top to the bottom.

Monenlaiset eliöt saavat annoksensa aromaattisia hiilivetyjä ja nämä pysyvät pitkään kierrossa. Pahimmillaan yhdisteet (so. myrkyt) leviävät kauas, jopa Atlantille. Katastrofi lakkaa olemasta alueellinen. Tässä piilee näiden onnettomuuksien todellinen kauheus. Tottakai öljyssä räpiköivät suulat ovat erinomaista katastrofipornoa televisioon, mutta näin annetaan taas kerran väärä kuva tämän onnettomuuden mittasuhteista. Suurin tuho tapahtuu pinnan alla, kansainvälisillä vesillä. Vastuun hämärillä rajavesillä.

Meret ovat edelleen ihmiskunnan ympäristöpiittaamattomuuden keskiössä. Ne kertovat meidän subjektiivisen hahmotuskykymme kuolleista kulmista, jotka jäävät osatta taistelussa ympäristöteoista, vastuunkannosta. Kun resurssimme ovat rajalliset, keskitymme helppoihin ja näkyviin asioihin, vaikka ne eivät välttämättä, tai useinkaan, ole niitä suurimpia. Ystäväni Michael on kirjoittanut aiheesta jo täällä. Meret nielevät kyllä saasteemme, mutta merielämä ei niinkään hyvin. Jo nyt monet kalakannat ovat kriisissä, kun samalla ilmaston lämpenemisen vaikutukset merten tilaan ovat parhaimmillaankin arvailujen varassa. Suhteellisuuden tajulle on siis taas kerran käyttöä.