Röntgenfysiikkaa

Ystäväni oli kolme vuotta Ranskassa hiukkaskiihdytinlaboratoriossa tekemässä huippututkimusta. Minä en siitä mitään tajua, mutta onneksi te voitte ottaa itse selvää. Katsokaa vaikka tämä artikkeli Naturesta!

Vallankumousta et näe televisiosta

Gil Scott-Heron in memoriam.

Mies, jonka vaikutusta rap-musiikkiin ei voi yliarvioida, on kuollut 62 vuoden ikäisenä. Scott-Heron oli runoilija, kirjailija ja yhteiskuntakriitikko, minkä ohella hän teki vähäeleistä post-beatrunouden ja perkussioelementtien varaan rakennettua musiikkia. Hänen tuotantonsa ja tiukka asenteensa loivat pohjaa rapin yhteiskuntakriittiselle sisällölle.

Jos ette tunne tätä miestä, ette voi ymmärtää mustaa amerikkalaista musiikkia kunnolla. Jos ette tunne tätä miestä, aloittakaa vaikka tästä:

The Revolution Will Not Be Televised

ja miehen oma näkemys siitä!

Miksi teen sitä, mitä teen

En yleensä kirjoita töistäni, joskin osa kirjoituksistani liittyy samoihin aiheisiin, lähinnä merihistoriaan. Pyrin järjestelmällisesti pitämään nämä kaksi puolta itsestäni erillään, sillä töissäni katson edustavani työpaikkaani ja sen arvoja. Tämä on mielestäni merkittävä asia ja olen valinnut alani ja työni pitkälti juuri sen perusteella, minkä puolesta voin suorin selin seistä.

Tämä kirjoitukseni on poikkeus edelliseen, ja julkaisen sen tarkan harkinnan jälkeen. Viime päivien aikana työni on taas osoittautunut tämän valinnan arvoiseksi monista haasteistaan huolimatta (tai ehkä jopa niiden ansiosta).

Vuosi sitten palattuani taas Kymenlaakson museoon sijaistamaan merivartiomuseotutkijaa kävi ilmeiseksi, että rajavartiolaitoksen vesistöistämme paraikaa poistuva partiovenesarja PV82 olisi syytä museoida. Pitkä selvitys tämän syistä jääköön virka-arkistoon, mutta lyhyemmin sanoisin, että kyseessä on ehkä tärkein ja taajimmin käytetty alustyyppi merivartioinnissa 1980-luvulta aivan lähivuosiin asti. Siis minun elinaikanani toistaiseksi.

Näitä veneitä ovat merivartijat käyttäneet pitkin maamme rannikkoa Pohjanlahden periltä kaakon karikoille. Niiden avulla on pelastettu suorastaan hurja joukko avun tarpeessa olleita ihmisiä. Museomme aiemmat veneet ja laiva ovat tätä vanhempia ja kertovat suomalaisen veneenrakennuksen murroksesta ja laivanrakennuksen noususta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Nämä veneet on ollut liian helppo myös unohtaa, kuten usein on käynytkin historiankirjojen sivuilla ja julkisessa keskustelussa. Totta on tietenkin se, että vartiolaivat herättävät koollaan ja monimutkaisella tekniikallaan enemmän huomiota. Jokaista vartiolaivaa kohti on kuitenkin monta venettä monella merivartioasemalla. Nekin ansaitsevat osansa historiassa.

Ensimmäinen tehtäväni tultuani vuonna 2007 Kymenlaakson museoon yliopistoharjoittelijaksi oli inventoida rajalta merivartiomuseoon edellisenä vuonna museoitu rannikkovartiovene 125 (siis RV 125). Tällöin törmäsin tähän näyttävyyden ongelmaan ja sen seuraamuksiin. Työtä on kuitenkin aina paljon, eikä merivartioinnin museointi tule valmiiksi, kunhan merta ja merirajaa maassamme riittää. Kun partiovenekysymys siis nousi esille, tiesin työn merkityksen.

Vuosi siinä sitten menikin. Ensin selvitimme taustoja, teimme esityksiä, keskustelimme monien merivartijoiden kanssa ja kuulostelimme tilannetta. Sitten saimme tiedon, että tarjokas olisi tiedossa – menimme sitä katsomaan ja ihastuimme. Vene oli todellinen kaunotar! Pohdimme museoinnin mutkia ja perusteita, kustannuksia, sekä syntyjä syviä. Sitten sanoimme kyllä (siis minä esitin ja museonjohtaja päätti, kuten kuuluukin). Rajavartiolaitoskin sanoi kyllä ja sitten mentiin.

Tiistaina veneen matka lopulta alkoi merirajalta museolaituriin. Asiantuntevien ammattilaisten käsissä tietenkin, mutta pitihän museonkin olla mukana. Keskiviikkona matkasimme kukonlaulun aikaan Porkkalaan, missä astuimme kyytiin. Läntisen tuulen tuivertaessa matkasimme joukolla – partiovene, merivartijat, museon mestarit ja minä – kohti Kotkaa, kunnes Vellamon tuttu hyöky siinsi Gutzeitin kentän takaa iltapäivän udussa. PV oli saapunut uuteen kotiinsa!

Torstaina pidettiin veneen luovuttajaiset, mistä alla kuva todisteeksi. PV-210 on nyt saanut paikkansa museomerivartioaluksena tutun RV-125:n ja VL Telkän rinnalta Vellamon museoaluslaiturista. Sen moottorit saavat kuitenkin jyristä vielä pitkään, sillä tämä vene on tarkoitus pitää käyttökuntoisena.

PV-210 (vasemmalla) ja RV-125 Merivartiomuseossa

Mikä sitten tekee tästä minulle aivan poikkeuksellisen tarinan?

Ensimmäisen julkaistun kirjani (2007) ja Merikeskus Vellamon päänäyttelyiden (2008) rinnalla se on toistaiseksi eittämättä hienoimpia asioita mitä olen saanut olla tekemässä. Se muistuttaa minua niistä päätöksistä, joita aikanaan opiskelijana tein tulevaisuuteni ja työurani suhteen.

Historia ei tapahdu sattumalta, ja menneisyyden muistomerkit eivät useinkaan jää sattumalta talteen. Eivät ainakaan koneet käyden! Jonkun (usein monen sellaisen) on tehtävä päätöksiä ja monien on tehtävä päätöksistä totta. Istuessani tänään illansuussa PV:n kannella ajattelin itsekseni – tämä on nyt todellista, vihdoinkin.

Pysäköintiä idiooteille

Valitin hiljan pyörälenkillä käytyäni, että muuan autoilija oli pysäköinyt vaarallisesti Kotkan keskustan yhdelle harvoista pyöräteistä. Jottei jäisi epäilystä siitä, kuinka tavallista tämä täydellinen välinpitämättömyys meilläpäin on, on tässä hieman punaisella selvennetty kuva tältä iltapäivältä.

Pyörätie on maalattu punaiseksi ja muutamia läheisiä "maamerkkejä" on selvennetty ulkopaikkakuntalaisia silmällä pitäen. Tämä tapahtui noin kuuden aikaan alkuillasta, ja kuten se edellinenkin superautoilija tämäkin maanteiden Teuvo oli jotakuinkin mahdollisimman vaarallisesti pysäköinyt autonsa lainvastaisesti. Syyt kerroinkin aiemmin, joten tyydyn nyt vain toteamaan, että:

Ei näin.

Kun pohjoinen maailmamme masentaa

Kuten veli Michael hiljan totesi, ei kaikki ole Pohjolassa mallillaan. Taivas itkee ja ihmisiä masentaa.

Siksi on tuskin ihme, että tällainen kama viehättää...

Raised Fist - Sunlight

Ruotsin pojat ovat osuneet naulan kantaan!

Ihmisen tarve osata sosiaalisen median kontekstissa

Olen vältellyt lähinnä vaistonvaraisesti naamakirjaa, sirpautinta (siis twitter) ja muutamia muita vastaavia aikamme sosiaalisen kanssakäynnin muotoja. Minun on ollut vaikea kertoa ihmisille – etenkin ko. toiminnasta paljon nauttiville – miksi.

Bill Keller NYT:sta on kuitenkin nyt vastannut minunkin puolestani artikkelissaan: The Twitter Trap. Kandee lukea lol!

Ja siis vakavammin, tämä asioiden käsittelyn tapa, josta minulla on vain epämääräinen käsitys, tuntuu minusta vastenmieliseltä. Nautin siitä, että saan keskustella toisen ihmisen kanssa tunteja, heittää ajatuksia ja pohtia oikein kunnolla asioiden luonnetta. En kykene alta 15 minuutin argumenttiin. Jos kuka ei jaksa kuunnella, ok, nyt teitä on varoitettu.

Ja tämä on muuten lyhimmästä päästä blogitekstejäni!

Kirjallisen ilmaisun taito, laulutaito ja näiden tietotekniset apuvälineet, sekä niiden kulttuurillinen substanssi

Työtoverini kanssa käydyn kahvikeskustelun myötä aloin miettiä tätä nyky-yhteiskuntamme tietokoneavusteisen tuotantotavan monimuotoisuuden illuusion ja teknisten apuvälineiden kulttuurillislaadullisen merkityksen suhdetta. Kuten kollegani oivasti totesi eivät kaikki meistä ole kirjallisia Pavarotteja sen enempää kuin laulun Hemingwaytakaan.

Olen aiemmin pohtinut musiikkituotannossa tuiki tärkeiden äänenkorkeuden korjausalgoritmien merkitystä sisällöntuotannolle. Nämä autotunet ja melodynet – joista jälkimmäinen muuten löytyy minunkin studiostani – eivät tietenkään ole ainoa väline popstaratuotannossa. Siihen, mitä Voice et Co. suoltavat tarvitaan paljon muutakin, mutta epäilemättä juuri äänenkorkeuden automaattinen korjaus on meidän kulttuurissamme erityisen merkityksellinen tekijä. Kyky laulaa oikeasta sävelestä on kuitenkin meille tärkeämpi, kuin kyky tahdittaa tai lausua sanoja niin sanotusti oikein.

Kun luemme jotain todella hienoa, väitän, että tunnistamme sen aivan kuten tunnistamme mieltä ylentävän ja sieluja säväyttävän puheenkin. Tekstissä on voimaa, mutta vain harvojen teksti ylentää meidät. Vaikka QWERTY:n säilämme ei säihkyisikään, tunnistavat useimmat meistä erinomaisen luokattoman tekstin. Se katkaisee ajatuksemme juoksun ja särähtää korvissamme kuin murrosikäisen lähiöteinin Maamme-laulu.

Minulla ei ole tutkimustuloksia sen enempää laulutaidosta (millä tässä tarkoitan sitä sen suppeimmassa äänenkorkeuden hallintaa tarkoittavassa merkityksessä) kuin kirjallisen ilmaisun taidosta (millä tarkoitan kykyä tuottaa hyvää tekstiä). Väitän kuitenkin uhmakkaasti, että molemmista on löydettävissä saman oloinen jakauma luokattomasta mieltä ylentävään. Vain harvat ovat todella erinomaisia kummassakaan, useimmat ovat jotain hyvän ja hippasen huonon väliltä, kun taas pieni, joskin erinomaista suurempi osa meistä on vain huonoja. Saatan olla siis pahasti väärässä, joten jos tiedätte korjatkaa, olkaa niin hyvät!

Mikäli kuitenkin on näin, esitän, että useimmille meistä on kummassa tahansa – laulussa tahi kirjoittamisessa – enemmän tai vähemmän apua tietokoneiden tarjoamissa apuvälineissä. Ne auttavat meitä ylittämään luontaiset puutteemme ja täten luomaan jotain taitomme ylittävää. Ne toimivat omien toistaiseksi puutteellisten asetustensa varassa. Kuten todella upea kirjoitus ei ensiluokkainen laulukaan tarvitse näitä apuja. Päinvastoin se välttää niiden keskinkertaistavaa koodia ja luottaa omaan, poikkeukselliseen ilmaisukykyynsä. Joskus varsin hyvätkin kirjoittajat tarvitsevat apua, ja silloin tällöin hyväkin laulaja lurauttaa sen paljon puhutun nuotin vierestä. Tällöin, harkitusti käytettynä Mikkisoftiksen autodyne auttaa.

Melodyne auttaa Aaroa pysymään nuotissa!

Apuvälineillä on kuitenkin rajansa. Ne eivät kykene ihmeisiin. Suomenkieli on kaikessa harvinaisuudessaan vielä Officen autocorrectin taitojen rajoilla, minkä me päivittäiset käyttäjät niin tuskallisen hyvin tiedämme. Samaten kerrassaan huono laulaja ei vain päädy kuulostamaan Freddie Mercurylta vaikka kuka melodynea suhauttaisi, ei sitten mitenkään. Kuten alalla on tapaa sanoa: paskaa ei voi kiillottaa!

Wordin korjaus osaa suomen alkeet.

Huonosta kirjoittajasta tai laulajasta ei sitten mitenkään saa hyvää, eikä – näin väitän – pyhä keskinkertaisuus koskaan vedä vertoja johtotähdelle. Laatu ei tule CE-merkinnällä varustettuna. Mutta samalla nämä apuvälineet auttavat korjaten ne satunnaiset, kiusalliset pikkuvirheet, jotka jäisivät muuten harmittamaan. Laulun kertosäkeessä kiusallisesti kireäksi pärähtävä tavu tai laiskan alavireinen stemma on jo helpompi korjata kuin laulattaa artistit käheiksi. Tätäkin tekstiä kirjoittaessani Word korjasi minua kuudesti (en laske puhe- tai vieraskielisiä sanoja, joita ohjelma ei tunnista vaan ihka oikeita virheitä), eli tämäkin teksti olisi selvästi huonompi ilman apuja. Niin, ja olen muuten selvästi parempi kirjoittaja kuin laulaja!

Antares Autotune on aiheuttanut paljon keskustelua, ja monet hyvähköt laulajat pitävät sitä selvänä huijauksena. Olen itsekin kritisoinut musiikkituotannossa nyt vallitsevaa ylituottamisen trendiä. Sanoisin kuitenkin, että aivan kuten tekstinkorjauskin nämä ovat työkaluja, jotka helpottavat työtämme. Niitä ei pitäisi silti aina käyttää, eikä oikeastaan milloinkaan sokeasti, mutta harkiten käytettynä ne ovat hyviä työkaluja, jotka auttavat meitä luomaan haluamiamme tarinoita. Koska nämä välineet ovat jo varsin arkisia, ei niiden kutsuminen huijaukseksi liene enää varsin tehokas kulttuuriargumentaation strategia.

Musiikin saralla on jo jonkin aikaa ollut havaittavissa analogianostalgiaa. Tietenkin laadukkaita tuotantovälineitä on läpi vuosien käytetty, ja tosiasiallisesti pelkällä tietokoneella työskentelystä on tullut laadullisesti kokonaisvaltaisesti perusteltu tuotantomalli vasta vuosituhannen taitteen jälkeen. Mielestäni ei ole mitään väärää käyttää analogisia, vuosikymmeniä käytössä olleita tuotantotapoja, jos niikseen tulee. Magneettinauha tai vinyyli ei ole yhtään sen parempi tai huonompi kuin ammattimainen digitaalinen media. Kyse on luonne-eroista. Analogiseen on ehtinyt muodostua kulttuurillisia arvoja – näin tulee myös käymään automaattiselle äänenkorjailulle, kuten on jo käynyt mp3:lle.

Kirjailijoilta ei ole toistaiseksi odotettu antautumista mekaaniselle kirjoituskoneelle. Tietokone käy ihan hyvin. Väitän, että kirjoituskoneella tai mustekynällä kirjoitettu paperi (leimojen ja korjausten ryydittämänä) on monelle vielä luonteikkaampi ja tunteellisempi, kuin tekstitiedosto tietokoneen näytöllä. Mutta minä olenkin historiantutkija.

Riippumatta välineistä on kuitenkin mielestäni kuitenkin mahdollista tunnistaa sekä laulussa että tekstissä jotain, jolle annamme subjektiivisen laatumääritteen. Välineet eivät toistaiseksi kykene luovuuteen. Ja luovuus se vasta paistaakin läpi, niin veisusta kuin värssystäkin.

J Lo palaa juurille

Tietänette, että Jennifer Lopez on paraikaa tuomaroimassa American Idolia. Tämän vuotinen Idol taas on poikkeuksellisen retro, sillä tuskin yksikään pelkästään tämän päivän biisejä laulanut kokelas ei päässyt seulasta läpi top 10:n.

Tämä taas on näköjään saanut itse tuomarin nostalgiselle fiilikselle – vai ovatko ideat Tin Bit Alleylta vihdoinkin loppuneet?

Jennifer Lopez feat. Pitbull – On the Floor

...tai siis kuten meidän nuoruudessamme se tunnettiin, Lambada.

-

Pikaisesti pohtien tämä tarkoittanee sitä, että Madonnan jäljissä muutkin poptähdet pitäytyvät tahdittomien takapäivien yhden hitin ihmeiden kannibalisoinnissa.

Tämähän ei tietenkään ole mitään uutta, me vain emme muista näitä vetoja. Lainahöyhenet ovat osaltaan kuuluneet popin maailmaan aina, mutta nyt ei enää edes remiksata, vaan otetaan tunnettu melodia ja pistetään kaikki uusiksi. Ja tässä on jotain uutta.

Sen sijaan, että biisin historia tulisi selvästi esille, kuten taas kertaalleen uuden sovituksen saaneessa NIN:n Hurtissa (kuuntelen juuri Mísian versiota Ruas-albumilta), hävitetään kaikki mahdollinen, nostalgiasta alkaen ja myötähäpeään loppuen. Ovatko länsimaisen skaalamme melodiat viimeinkin loppuneet? Siis ainakin ne "hyvät" – niin ei niitä koskaan niin paljon ollutkaan.

Minulle Lopezin ja muiden vakiintuneiden poppareiden melodian kierrätykset näyttäytyvät hippasen hengettöminä. Juuri sellaisena takuuvarmana tuotantona, joka kerää turhat irtopisteet pyörimästä, mutta antaa uuden sukupolven tuottajille mahdollisuuden "loistaa". Jos maailmasta ovat biisit loppuneet, niin vedetään niitä vanhoja. Vai voitteko valittaa?

Electric Six – The Rubberband Man alkuperäisellä Spinnersin videolla

The (Detroit) Spinners – The Rubberband Man ilman videota

Saatatte tuntea biisin myös muppeteista!