Parasta heviä juuri nyt – Kvelertak Nosturissa

Arvioin hiljan norjalaisen Kvelertak-yhtyeen samannimisen debyyttilevyn. Kun kuulin, että yhtye on tulossa Suomeen, oli pakko päästä toteamaan bändin kisakunto. Eikun Zirak-Zigilin poppoo kasaan ja Nosturiin.

Kyseessä oli yhteiskeikka, ja pääesiintyjänä kanadalainen Comeback Kid. Me emme kuitenkaan olleet paikalla oikeastaan mitään muuta varten kuin näitä Norjan peikkoja, ja ihan syystäkin. Näin ikäihmisenä teini-ikäisen angstin purkaukset – siis screamon ja modernin hardcoren keskeisin asiasisältö – jäävät kovin helposti vieraaksi.

Mikä erottaa Kvelertakin tästä kokonaisuudesta, ja kyseessä oli todellakin susi koiratarhassa, on yhtyeen kyky pistää bileet pystyyn. Ei turhaa kurttuotsaisuutta ja uhmaa. Sanoisin näin fiiliksellä, että kun hevistä tuli taas suosittua, siitä tuli vakava asia, ja vakavuus näkyy tylsyytenä. Sitä Kvelertak ei todellakaan ole. Ennakoimme jo 1990-luvun puolivälissä ystäväni ja kanssabloggaajani Michaelin kanssa juomalauluja tekevää norske-svart-metal-bändiä. No nyt sellainen on olemassa. Mjød-kappaleen joukkokertsi osui, kuin 9 % sima kerrassaan.

Bändin saundissa on paljon bluesia ja rootsmeininkiä norjalaiseksi post-bm-poppooksi. Nyt tälle selvisi syykin. Kolmesta kitaristista yksi (kuvassa oikeassa reunassa) soittaa sormineen, peukalolla ja kämmenellä taputellen kaikki nämä jaminannat, kun toiset kaksi keskittyvät tuuttaamaan. Tämä poikkeuksellinen yhdistelmä tuo yhtyeen saundiin tukevuutta ja mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Tällaista kokeilullisuutta löytyy liian harvoilta hevipumpuilta, Mastodon tullee tässä lähinnä mieleen nyky-yhtyeistä.

Koko pakan pitää kuitenkin kasassa aivan ilmiömäisen huikea rumpali Kjetil Gjermundrød. Hänen soitossaan yhdistyvät tiukka blast, rockin groove ja hc-punkin vihaisuus. Tämän ilmeikkään, mutta tarkan pohjan päälle neljä muuta instrumentalistia rakentavat raivoisan hilpeän äänimaiseman. Laulaja Erlend Hjelvik taas on suoraan bm-menneisyydestä noussut hurmoshenki, joka pingviinit pois pestyään on viimeinkin päässyt vauhtiin. Yleisössä käydään ja kitarat heittävät kärrynpyörää.

Yhtye on juuri voittanut Norjassa kaksi Spellemann-palkintoa: paras tulokas ja paras rockyhtye. Ei huonosti. Nähtyäni heidät nyt livenä ja havaittuani innostuksen yleisössä (teinit heiluivat hurjana ja rockpoliisit hymyilivät ja nyökyttelivät) voin nyt todeta, että tässä on Turbo Negron jatkaja Norjan bilemetalliperinteessä! Suosittelen teitä ottamaan selvää, sillä kuristusote on tiukka!

Lenkille Laajakosken

Pitkän vapaan tarjoama mahdollisuus heittää enemmänkin pyörälenkkiä kärsi perjantaina kovan kolauksen, kun pyöräliikkeestä ostamana ns. pro-mallinen pyöräpumppu osoittautui vedätykseksi. Venttiilin kielen alas työntävä kärki pumpussa oli nimittäin tehty kolmesta muovikielestä – insinöörit taas optimoimassa – eikä tietenkään kestänyt edes vuotta. Hermostuksissani laitoin sitten vieläv anhan ja halvan pumpun kirjaimellisesti kahtia. Sillä oli aina pitänytkin pumpata kitkakuumentumiseen asti, mikä oli tällekin muovihökötykselle liikaa.

No, ei sitten pyöräilty, mutta onneksi oli pihatöitä pitämässä mies rauhallisena. Kaadoimme porukalla puun ja putsasimme sireenipusikon, joka oli saunaa lämmittäessä ja ruohoa leikatessa jo vuoden päivät pänninytkin. Ei enää!

Onneksi sain kuitenkin broidilta biltema-laatuisen pyöräpumpun lainaan (niin siinä on metalliosat) ja näin kumit taas koviksi. Oli siis aika lähteä testaamaan toistaiseksi ajamaton Laajakosken lenkki:

Reitti 20 km korkeudelta GE:stä nähtynä.

Lenkki alkaa arvatenkin Mussallosta, mistä poljetaan samaa tietä aina Laajakosken riippusillalle. Matkaa kertyy tälle etapille vähän alle 15 km. Taitoin tämän nyt ensimmäistä kertaa 55 minuutissa, joskin piti pysähtyä venyttelemään Jäppilässä ja kaivaa kännykän kartasta Laajakosken sillan sijainti esille. Taukoa siis n. 7 minuuttia. Ajonopeus siis noin 23,5 km/h ja matkanopeus tähän asti 16,2 km/h. Tässähän mentiin ylämäkeen ja pohjoistuulta oli pieni vireen poikanen, mutta kummasti nämä molemmat huomasi, kun kääntyi takaisin alavirtaan.

Seuraava etappi oli Korkeakosken vesivoimalan padolla. Matkaa tänne oli yhteensä 23 kilometria eli siis vain 8 ja risat Laajakoskelta. Olinkin perillä 1:15 lähdöstä. Matkanopeus oli noussut 18,4 km/h:n ja ajonopeus oli nyt 20,3 km/h. Vähemmän taukoja, mutta tasaisempi vauhti. Alamäessä tein tosin vähemmän töitäkin.

Minun oli tarkoitus ottaa taas väliaika Kyminlinnassa, mutta Tampsan jälkeen alkoi pohjelihas vaivata, ja sitä venytellessä tämä unohtui. Näinpä seuraava ajanottopiste olikin vasta Vellamossa. MAtkaa oli nyt kertynyt 33,5 kilometria ja aikaa oli kulunut kaikkiaan 1:45. Matkanopeus oli väsymyksestä ja päivän mittaan kasvavasta liikenteestä huolimatta jo parempi n. 19,1 km/h:n ja ajonopeus oli siten 20,5 km/h:a.

Kävin viimeisellä, pikaisella tauolla keskustassa, joten taukoa tuli lisää noin 8 minuuttia. Ajoin kotiin, minne matkaa kertyi lopulta kivat 39,7 kilometria (ottaen huomion laskutarkkuuden sanoisin, että n. 40 km). Matkaan kului lopulta 2 tuntia ja 15 minuuttia.

Kokonaismatkanopeus oli näin ollen noin 17,6 km/h. Lopun himmailu ja tauko näkyvät selvästi. Matkan ajonopeus oli taas noin 19,9 km/h:a. Eli mittavirheen salliessa n. 20 kilometria tunnissa. Eli ihan kivaa retkivauhtia.

Viimeisen vitosen vedin oikeastaan ihan himmaillen, sillä kyseessä oli tämän lenkin pohja-aika. Ja nehän on tarkoitettu aina heti rikottaviksi. Onneksi olin aika väsynyt, niin ei autoilijoiden törttöilykään enää häirinnyt.

Kotkassa on keskustan kauppakeskuksen ympärillä kolmen puolen sellainen moderni kummastus kuin pyörätie. Siis tie pelkästään pyöräilijöille. Ja tätähän eivät kanssakuntalaiseni osaa ollenkaan käyttää, tai siis yleisemmin olla käyttämättä. Normaalisti hätyyttelen (ihan kiltisti tosin) jalankulkijoita pois viereiselle jalkakäytävälle, mutta valitettavasti olen huomannut, että paikallisille autoilijoille pyörätie tarkoittaa pysäköintiä. Niin, onhan niissä samoja kirjaimia hyvät ihmiset, mutta eivät ne ole sama asia.

Ettekö usko? Olette väärässä:

27 §

Pysäyttämistä ja pysäköimistä koskevat kiellot

Ajoneuvoa ei saa pysäyttää eikä pysäköidä sellaiseen paikkaan eikä siten, että siitä aiheutuu vaaraa tai että liikenne tarpeettomasti estyy tai häiriytyy.

Pysäyttäminen ja pysäköinti on kielletty:

1) jalkakäytävällä, suojatiellä, pyörätiellä ja pyörätien jatkeella sekä viiden metrin matkalla ennen suojatietä, risteävää pyörätietä tai pyörätien jatketta; (Tieliikennelaki)

Että niin. Näistä muuten ainakin kaksi kohtaa täyttyi (pyörätie ja viiden metrin matka suojatiestä).

Oletankin, että tämänpäiväinen törttö on joko vakavasti liikuntarajoitteinen tai muuten vaan kliinisesti sekaisin, sillä hänen pysäköintipaikastaan ei ollut sataakaan metriä, ei yhteen vaan kahteen erilliseen pysäköintipaikkaan. Molemmat ammottivat tyhjyyttään. Sankari! Arvatkaapa muuten, minkä merkkinen auto oli kyseessä. Jep, juuri se.

Laajakosken lenkki osoittautui paitsi todella hauskaksi myös siis sopivan pituiseksi viikonloppuvetäisyksi. Tämän tulen ajamaan vastedeskin – ja silloin kelloa vastaan!

Hyvää pässiäistä

Kaverit on nohevia!

Paikannimien kansallistaminen

Kaveri vihjasi perussuomalaisten hankkeesta muuttaa Itämeren nimeä. Havainnette, että tämä esitys on tehty ennen ko. puolueen vaalivoittoa. Tavoitteena on nähtävästi parantaa "Itämeren" tilaa muuttamalla sen nimi positiivisemmaksi ja innoittavaksi. Ja tätä varten pitäisi perustaa työryhmä – meidän kustannuksellamme vielä.

Epäilemättä tämä käyttämämme nimi on menneisyyden muovaama ja sellaisena ongelmallinen. Niinhän nimet aina ovat. Niissä kulkee tavattomasti elettyä ja koettua; hyvää ja huonoa, sekä kaikkea siltä väliltä. Sitä kutsutaan historiaksi.

Jos taas halutaan perusteita historiasta, ehdottaisin Tacituksen termiä n. 1900 vuoden takaa: Mare Suebicum tai siis svaabialaisten meri. Vaihtoehtoisesti voitaisiin käyttää Adam Bremeniläisen Mare Balticum eli balttien meri keskiajalta, kuten persutkin, joskin heidän ymmärryksensä sanan etymologiasta ontuu hieman:

Liettualaiset ja latvialaisetkin saavat hyvityksen englanninkielisestä nimestä Baltic Sea ("balttien meri").

Sama historia on kuitenkin muovannut meidän käsitystämme ja termistöämme. Ymmärrettävästi tuntuu hassulta, että Suomesta lähinnä lounaaseen sijaitseva murtovesiallas (ei siis maailman mittakaavassa mikään oikea meri) on "Itä"meri, mutta maamme pitkä taival Ruotsin kuningaskunnan osana – niin siis sen itämaana – tuo tähän selvyyden, sillä onhan meri ruotsiksi Östersjön. Maantieteellisesti ihan ymmärrettävää, eikö?

Jos sitten halutaan kadottaa tällaiset historian muovaamat kulttuurillisesti latautuneet nimet kielestämme, voisimmeko muuttaa muutakin, kun eduskunta maksaa? Helsinki on selvästi jäänne ruotsalaisten kauheasta pakkovallasta, niin onhan se pääkaupunkina pelkkä pettymys (paitsi jos hevareilta kysytään). Minä ehdotan pääkaupungin nimeksi Pääkaupunkia tai, jos se kuulostaa jäyhältä, niin Valtakuntaa.

Ottaen huomioon, että persut kutsuvat englanniksi itseään nimellä True Finns, ehdottaisin pikaista pyörähdystä peilin ääreen. Veli Michael on hyvin perustein ehdottanut puolueesta käännöstä Finnish Fundamentalist Party. Kannatan.

On suorastaan masentavaa, kuinka läpinäkyvästi tässä harrastetaan banaalia SUOMALAISUUS-populismia (He-heah!). Jos tämä on siis se muutos, jota puolue aikoo ajaa eduskunnassa, voinemme odottaa seuraavasta vaalikaudesta hukattua mahdollisuutta vaikuttaa maamme asioihin. Huomattavaa muuten on myös se, ettei Soini ole tuota allekirjoittanut, vaikka olettaisi katolilaisen kannattavan uskonveljen kielellistä muotoilua keskiajan ytimestä.

Luulisi, että kansanedustajilla olisi ihan oikeaakin tekemistä!

Olen sanottavani sanonut

Siis näiden eduskuntavaalien suhteen: Finland rien point – Finland zero points!

Loppujen lopuksi kukaan ehdolla Kymenlaaksossa olleista ihmisistä ei täyttänyt vaatimuksia. Yksi ehdokas pääsi lähelle, mutta hänen puolueensa kategorinen kyvyttömyys energiapolitiikassa esti minua antamasta hänen puoleelleen tukeani. Sam Borgin mukaan vaaleissa on meillä valittava puolueitten väliltä. Minä en voi valita mitään niistä, sillä mikään maamme puolueista ei vielä aja sellaista liberaalia yhteiskuntaa, johon minä haluan uskoa. Muutamat tulevat lähelle, mutta kun niiden ehdokasasettelu täällä kaakon kulmalla on mitä on, niin ei saletisti natsaa.

Saatoin myös todeta, että vaaleissa ehdolla olleet ovat kategorisesti minua konservatiivisempia, ja vaaliasiantuntijat vahvistavat tämän suomalaisen yhteiskunnan luonteenpiirteeksi. Minä olen siis epäsuomalainen: liian liberaali.

Arcticon Companion -5378108±n mielipidettä!

Ei koukkuja sinievätonnikalalle

Sinievätonnikalan pyynti on jo pitkään ollut kiellettyä Meksikonlahdella. Kyseessä on tietenkin se pohjoisempi kanta. Valitettavasti paikalliset pitkäsiimakalastajat ovat näitä kaloja saaneet koukkuihinsa tästä huolimatta pyytäessään keltaevätonnikalaa ja miekkakalaa. Laji on tällä hetkellä kahden pykälän päässä sukupuutosta, eli kriittisessä tilassa.

Tietenkin olisi syytä harkita näiden muiden lajien pyyntiäkin, mutta pientä apua tilanteeseen tuo uusi koukku, joka ei kestä tämän muita suuremman kalan painoa, vaan murtuu ja näin sinievätonnikala pääsee karkuun. Asiasta NYT:n artikkelissa Bluefin Tuna Catch a (Small) Break. Kuten muistanette talvelta, kyseinen tonnikalalaji on se kaikkein halutuin sashimin raaka-aines, ja siksi erityistä herkkua Japanissa.

Vaikka asia on selvästi tiedossa, Japanin lobbaus on estänyt kalastuksen ja mm. Atlantilla kannat ovat dramaattisesti vähentyneet aivan lähivuosina. Kun Tokion kalamarketissa huippuyksilöstä voi huutokaupassa saada jopa 100 000 dollaria, ei tälle ongelmalle näy loppua. Vaikka lobbauksesta huolimatta saataisiin aikaan pyyntikielto, tällaiset hinnat kannustaisivat salapyyntiin. Sinievätonnikala tulee suurella todennäköisyydellä kuolemaan sukupuuttoon, elleivät hiljattain toivoa herätelleet kasvatustoimenpiteet oikeasti onnistu.

Miettikää tätä Japanin uutisoinnin lomassa!